Nikean ensimmäistä kirkolliskokousta juhlitaan vuonna 2025 järjestämällä seminaareja sekä julkaisemalla uusia tutkimuksia aiheesta. Ortodoksinen kirkko juhlii vuosittain Nikean kirkolliskokouksen osallistujia ja heidän päätöksiään sekä opillisia saavutuksiaan Ensimmäisen (Nikean) kirkolliskokouksen 318 pyhien isien sunnuntaina pääsiäisen jälkeisellä kaudella sekä pienimuotoisesti myös 29.toukokuuta.
Apostolien teot -kirjassa kerrotaan Pietarin helluntaisaarnasta, joka oli niin mukaansatempaava, että tuhannet ihmiset liittyivät Jeesuksen seuraajiin. He uskoivat Pietarin sanat ja ottivat kasteen. He pysyivät yhdessä, pitivät kaikkea yhteisenä ja jakoivat omastaan niille, jotka kärsivät puutetta. He pysyivät yksimielisinä rukouksessa, ylistivät Jumalaa, pysyivät järkkymättä apostolien opissa ja mursivat leipää keskenään (vrt. Ap.t. 2:41-46).
Osuvammin tuskin voidaan sanoa, mitä Kirkko varsinaisesti on. Kirkko on yhteisö. Kirkko ei ole olemassa yhteisönä omaksi ilokseen, vaan se palvelee lähestyvää Jumalan valtakuntaa. Siksi sitä ei voi organisaationa verrata mihin tahansa yhdistykseen. Kirkko on Pyhän Hengen teko. Se elää Pyhästä Hengestä.
Kirkon kaltaisella yhteisöllä täytyy olla vahva perusta ja selkeät taustat. Sen täytyy muistaa menneitä ymmärtääkseen oikein nykyhetkeä ja suunnatakseen toiveikkaasti kohti tulevaa. Siksi Kirkko välittää sukupolvesta toiseen tiedon siitä, mitä Jumala on tehnyt ihmisen hyväksi – ennen kaikkea Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Vaikka Kirkon elämä on salaisuus ja mysteerio, se ei kuitenkaan johda aiheettomuuteen eikä järjettömyyteen: Kirkolla on usko ja oppi, jota se julistaa.
Kirkko elää uskossa, että Totuuden Henki johdattaa sitä tuntemaan koko totuuden (Joh.16:13). Siksi se tarkasti varjelee Pyhässä Hengessä perittyä tietoa ja välittää sitä eteenpäin.
Apostolit ja alkuseurakunnan kirkon isät eivät kaikessa viitanneet Kristukseen sanoihin sen vuoksi, ettei Herra omissa puheissaan juurikaan käsitellyt useita asioita, jotka tulivat ajankohtaisiksi vasta myöhemmin.
Kirkolla on vain yksi perustus. Se on itse Jeesus Kristus (1.Kor.3:11). Tämä perustus on elävä ja siksi niin moninainen. Jo Uudessa testamentin kirjoituksissa Kristuksesta puhutaan monin eri tavoin. Häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi ja Ihmisen Pojaksi, mestariksi ja orjaksi, herraksi ja palvelijaksi. Samoin ensimmäisten seurakuntien elämä tarjoaa katseltavaksemme hyvin värikkään kuvan. Tämä johtuu siitä, että Kristuksen perustaman ja Pyhän Hengen täyttämän, elävöittämän ja ohjaaman kirkon toiminnan kohteena ovat itse ihmiset heikkouksineen ja puutteineen.
Mutta silloinkin nämä Kirkolle tärkeimmistä asioista ei päätetty omien mielipiteiden mukaan, vaan sen ajatuksen mukaan, jota apostolit ovat ilmaisseet ensimmäisessä kirkolliskokouksessa Jerusalemissa: "Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi…" (Ap.t.15:28).
Alun perin kirkolliskokoukset kutsuttiin koolle, kun tuli tarpeelliseksi vihkiä uusi piispa, koska sakramentti edellytti useampien piispojen osallistumista siihen. Aikaa myöten piispat saivat mahdollisuuden keskustella uskonopillisista ja kurinpidollisista asioista ja selvittää ne kirkolliskokousten yhteydessä.
Piispojen yksinmielisyys tietystä asiasta katsottiin olevan merkki Jumalan tahdosta, jonka koko kirkon tulisi hyväksyä verraten sitä kuitenkin myös muihin "merkkeihin" eli Raamattuun, traditioon ja muissa kirkolliskokouksissa esitettyihin ajatuksiin. Tärkeimmissä kysymyksissä kirkolliskokouksen päätökset noudattavat enemmistön mielipidettä. Vähemmistön tuli joko suostua päätöksiin tai se erotettiin kirkon yhteydestä. Tällainen käytäntö ei ollut ahdasmielisyyttä, vaan perustui vakaumukseen, että Pyhä Henki johtaa kirkkoa, ja että juuri Pyhä Henki puhuu piispojen suulla – eikä Pyhän Hengen vastustaminen sovi yhteen kirkon jäsenyyden kanssa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että enemmistö olisi ollut aina ja kaikessa erehtymätön. Kirkon historia tuntee useitakin ns. "ryövärisynodeja", joiden linjaukset Kirkko myöhemmin hylkäsi. Näissä tapauksissa vähemmistön ajatuskanta oli loppujen lopuksi todettu ainoaksi oikeaksi, ja enemmistön joutuneen harhaan. Kirkolliskokouksen päätöstä alettiin pitämään tradition aitona ilmaisuna vasta silloin, kun se sai kannatusta koko Kirkolta.
Opin ydin muodostuu
Jo apostolisella kaudella Kirkko pyrki ilmaisemaan uskoaan iskevästi saarnoissa, opetuspuheissaan (1. Kor.15:3-5), jäsentyneissä yhteenvedoissa ns. ”kastelupauksissa” (Room. 10:9-10) yms. Kaikuja siitä ovat vanhat yksinkertaiset ”uskontunnukset”. Varhaisen uskontunnustuksen kaltaisena voi pitää muun muassa jokaiselle ortodoksille tuttua veisua ”Jumala on Herra ja Hän ilmestyi meille. Siunattu on hän, joka tulee Herran nimeen”.
Kastettavan uskon tunnustamisen osalta tärkeiksi jo varhaiskirkon aikana muotoutuivat kristinuskon kannalta keskeiset asiat: usko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen Isään, usko Kristukseen, Jumalan Poikaan ja usko Pyhään Henkeen ja Hänen tekoihinsa, joihin myös Kirkko lukeutuu.
Varhaiset uskontunnustukset muotoutuivat vähitellen uskon perussisältöjä myöten, mikä useimmiten tapahtui vastauksena johonkin väärinkäsitykseen tai virheelliseen tulkintaan.
Väärinkäsitykset johtivat väärään kokemukseen ja näin ihmiset harhautuivat.
Vääränlainen kokemus vei ihmiset kauemmas Kristuksesta, kauemmas pelastuksesta. Näin ollen uskon kokemuksen selittämiseksi tarvittiin selkeää käsitteistöä ja johdonmukaista ajattelua eli teologiaa. Kristittyjen piti olla valmiina ”vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on” (1. Piet. 3:15).
Keisari Konstantinos kutsui koolle
Vuonna 325 Nikean kaupungissa kokoontuneen kirkolliskokouksen tunnetaan myös Ensimmäisenä ekumeenisena kirkolliskokouksena, jonka auktoriteetti on maailmanlaajuista. Tämä tarkoittaa, että sen päätökset koetaan niin tärkeiksi kristinuskon ymmärtämisen ja harjoittamisen kannalta, että niiden kieltäminen kyseenalaistaisi kristinuskon perusteet ja horjuttaisi raamatullista maailmankuvaa.
Nikean kirkolliskokoukseen osallistuneet piispat laativat ensimmäisen syvällisen selityksen uskosta Kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja ihmisenä, mikä tänäkin päivänä kuulu kristinuskon perusoppiin. Siinä käsitys Jeesuksesta Kristuksesta Jumalan Poikana ja Jumalana, joka syntyi ihmiseksi Neitsyt Mariasta ja oli täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen syntiä lukuun ottamatta, sai uuden, täsmällisen ilmaisun.
Tämä tuli vastauksena merkittävän teologin ja kirkonmiehen Areioksen (vv. 256-336) virheelliseen tulkintaan siitä, että Jeesus Kristus ei ollutkaan samaa olemusta Isänsä kanssa, vaan oli luoduista suurin. Areios piti opetuksensa lähtökohtana ajatusta, että Poika ei voi olla kaikessa samaa kuin Isänsä, joka on pojan alkusyy. Siksi hän opetti Kolmiyhteisestä Jumalasta, että ”oli aika, jolloin Poikaa ei ollut olemassakaan” ja näin ollen Poika on luotu. Sen vuoksi Mariasta ihmiseksi syntynyt ei olekaan olemukseltaan Jumala, vaan luotu – joskin luoduista suurin. Areioksen mukaan olisi siis väärin pitää Jeesusta Kristusta Jumalan Poikana ja Jumalana.
Uusi johdonmukaiselta ja perustellulta tuntuva sekä laajaa kannatusta papiston ja maallikkojen joukossa saanut Areioksen oppi aiheutti Kirkossa laajaa keskustelua ja kiistoja, koska se tuntui olevan ristiriidassa aiemman uskon kanssa. Erimielisuudet Areioksen kannattajien ja vastustajien välillä johtivat kiistoihin, kirkon yhteydestä erottamisiin ja jopa väkivaltaisuuksiin. Rauha ja järjestys kirkossa oli menetetty, ja sen palauttamiseksi vuonna 325 jKr. Nikean kaupunkiin kutsuttiin koolle kirkon edustajia koko silloisesta asutusta maailmasta (kreik. oikumena) keisari Konstantinos Suuren määräyksestä.
Tarkoituksena oli, että keisarivallan suojissa kaikki, jotka halusivat osallistua opilliseen keskusteluun aiheesta, saisivat siihen mahdollisuuden. Tarkoituksena oli saada aikaiseksi ”ekumeeninen” eli maailmanlaajuinen ”käsittely”, ja sen seurauksena päästä yhteisymmärrykseen siitä, oliko Areios väittämissään oikeassa, mikä olisi oikea tapa opettaa Jumalan Pojasta ja Hänen suhteestaan Isäänsä ja miksi se oli niin tärkeää.
Keisari Konstantinos määräsi kirkolliskokouksen vietettäväksi Nikeassa, joka oli lähellä keisarillista residenssiä Nikomediassa, jotta hän voisi henkilökohtaisesti seurata päätöksentekoa.
Keisari Konstantinos määräsi kirkolliskokouksen kokoontumaan Nikeassa keväällä 325. Osallistujien eli paikallisten kirkkojen edustajien matkoihin liittyvät kulut luvattiin kattaa keisarikunnan varoista. Paikallisia kirkolliskokouksia pidettiin apostoliselta ajalta asti esimerkiksi Afrikassa, Aleksandriassa ja Syyriassa. Paikallisten kirkkojen yhteistyö siihen aikaan oli kuitenkin suhteellisen vähäistä. Nikean kirkolliskokousta ajateltiin ainutlaatuiseksi kirkon kokoukseksi, jossa olisivat edustettuina mahdollisimman monet paikalliset kirkot.
Todellisuus oli kuitenkin karumpi. Keisarin kutsusta huolimatta Rooman paavi ei saapunut kokoukseen henkilökohtaisesti, vaan lähetti paikalle kaksi edustajaansa (mistä tuli sittemmin tapa). Heidän lisäkseen vain neljä läntistä piispaa osallistui kirkolliskokoukseen työhön.
Mukana Nikean kirkolliskokouksessa oli edustajia muun muassa Kaukasukselta, Skyytiasta, Armeniasta, Persiasta ja Kyprokselta. Perimätiedon mukaan Nikean kirkolliskokoukseen osallistui myös pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, mutta siitä ei ole todisteita.
Nikean kirkolliskokouksen työ jatkui toukokuusta elokuuhun 325. Tiedot Nikean kirkolliskokouksen työskentelyyn osallistuneiden piispojen määrästä ovat vaihdelleet ja ne ovat varsin ristiriitaisia, koska alkuperäisiä asiakirjoja ei ole säilynyt. Vallitsevan mielipiteen mukaan osallistujia oli kaiken kaikkiaan 318 edustajaa, joista nimeltään tunnetaan vain 220 piispaa.
Uskontunnustus muotoutuu
Nikean kirkolliskokouksesta tuli tärkeä ja ainutlaatuinen monestakin syystä. Ensinäkin se toimi foorumina, jossa esitettiin erilaisia, toisistaan poikkeaviakin mielipiteitä, joita yhdessä arvioitiin yhteisen uskon ja perinteen valossa. Siitä tuli tärkeä ennakkotapaus tavasta käsitellä kiistanalaisia kirkollisia kysymyksiä avoimuuden hengessä.
Nikean kirkolliskokouksessa selkeytettiin kirkon oppia kristinuskon perusasioista. Areioksen oppi todettiin vääräksi ja erittäin vaaralliseksi, koska se kyseenalaisti Jumalan ihmiseksi syntymisen ja Kristuksen pelastustyön. Areioksen opin seurauksena Jeesuksen ristinkuolema jäisi vaille merkitystä eikä se olisi enää uhri, joka palauttaa Jumalan ja ihmisen syntiinlankeemuksessa menetetyn yhteyden. Kiteytettynä: jos – kuten Areios opetti – Poika ja Isä eivät olisi samaa olemusta, niin Poika ei olisi Jumala, eikä itseään Jumalan Pojaksi sanonut Jeesus Kristus myöskään olisi Jumala. Sen vuoksi, vaikka Jeesus olisikin Jumalan luoduista suurin, Hänen tekemänsä sovitustyö olisi silti vailla merkitystä. Jeesus ei siis toisi pelastusta eikä Hänen ristinkuolemansa enää olisi sovitusuhri, joka palauttaa kaikki ihmiset Jumalan yhteyteen. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus eivät siis toisi pelastusta.
Päätöksensä vahvistamiseksi Nikean kirkolliskokouksessa luotiin pohja ns. nikealais–konstantinopolilaiselle uskontunnustukselle, joka täsmennysten ja lisäysten jälkeen sai lopullisen muotonsa seuraavassa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381. Tätä uskontunnusta käytetään ortodoksisessa kirkossa tänäkin päivänä ympäri maailmaa muun muassa kastattaessa uusia kirkon jäseniä.
Uutta Nikean kirkolliskokouksessa oli se, että uskoasioiden käsittelyyn ensimmäistä kertaa näin järjestelmällisesti sovellettiin silloisen ihmiskunnan kehittyneintä viestintäjärjestelmää eli kreikkaa, antiikin ajan filosofian kieltä. Täten haluttiin taata, että uskonasiat tulevat ymmärretyksi ja välitetyksi oikein ympäri silloista asuttua maailmaa ilman paikallisten kielten ja kulttuurien aiheuttamia tulkintaeroja.
Nikean kirkolliskokouksen jälkeen kristillisen teologian eli jäsentyneen uskon ”äidinkieleksi” tuli antiikin ajan kreikka, jonka inspiroimana myöhemmin latinan kielestä tuli opin ja julistuksen kieli Lännen kirkossa. Myös opillisia tulkintoja ja teologista käsitteistöä yhtenäistettiin.
Näin Nikean kirkolliskokouksesta tuli maailmanlaajuisen kirkon ensimmäinen yhteinen kokous, jonka päätökset vahvistivat Kristuksen kirkon yhtenäisyyttä ja julistavat sanomaa, johon kristityt uskovat tänäkin päivänä.
Tämän perustavanlaatuisen opillisen selvityksen lisäksi Nikean kirkolliskokouksessa eheytettiin kristittyjen rivit muun muassa hyväksymällä vainojen aikoina kristinuskosta luopuneiden ja sitä katuvien uskonveljien ja -sisarien paluu kirkon helmaan katumuksen kautta. Näin myös tehtiin pesäero ylpeilevästä oman uskonpuhtauden julistamisesta muiden, uskossa heikompien kustannuksella.
Samalla säädettiin tavasta, jolla muista kuin uskon asioista – esimerkiksi eriävien käytäntöjen vuoksi – kirkosta eronneita palautetaan kirkon yhteyteen.
Myös Kristuksen ylösnousemusjuhlan viettämisen yhtenäistämisen oli Nikean kirkolliskokouksen asialistalla. Näitä ja monia muita asioita käsiteltiin Nikeassa vuonna 325, ja näin oli myös luotu myös muodolliset puitteet sille, miten koko Kirkon opilliset tai järjestysasiat säädetään. Tärkeä rooli tässä prosessissa oli varattu valtiovallalle, joka mahdollisti kirkon johtajien ja päämiesten kokoontumisen sekä kirkolliskokouksen työskentelyn. Tosin myöhemmin kirkon historiassa valtiovalta saattoi käyttää hyväkseen tätä vanhaa keinoa vaikuttaa kirkon elämään tavoitellakseen omia poliittisia intressejään kirkon yhteyden ja rauhan kustannuksella.
Vastoin keisarin toiveita Nikean kirkolliskokous ei juurikaan kyennyt lopettamaan opillisia erimielisyyksiä, vaan antoi alkusysäyksen Jumalan ilmoituksen ja kristinuskon ymmärtämisen syventämiselle myös tieteellisiä keinoja käyttäen ja uusien ulottuvuuksien löytämiselle. Tämä prosessi jatkuu yhä
Kuvituskuva ylhäällä: Pohjoisportti muinaisessa Nikeassa johti tielle kohti Nikomediaa ja Konstantinopolia. Turkissa sijaiseva Iznik on rakentunut Nikean paikalle. Kuva: Carole Raddato/Wikimedia Commons
Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 4/2024. Painetun lehden juttuja tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.