Venäjän hyökkäyssota, avoimet sotarikokset ja häikäilemätön kansanmurhapolitiikka sekä Moskovan patriarkan niille antama tuki on ajanut ortodoksisen kirkon kriisiin, josta toipuminen voi kestää vuosisatoja. Asetelma avaa historianfilosofisia ja teologisia kysymyksiä. Onko maailmanmenon suurilla linjoilla mieli tai tarkoitus? Mihin suuntaan historian pitäisi mennä? Mikä ylipäätään on Jumalan suhde historiaan? Onko Jumalalla valtaa maailmaan – tai kirkkoon – jota ihmiset vievät väärään suuntaan?
Tällaisia kysymyksiä on aina esitetty suurten vastoinkäymisten yhteydessä ja historian käännekohdissa. Niihin on vastattu useimmiten joko ylevillä visioilla tai positiivisia yksityiskohtia haarukoivilla lohdutuksilla. Kirkoissa on yleensä tarjottu joko liian helppoja yksipuolisia vastauksia tai todellisuudesta irrallisia utopioita. On haluttu pitää kiinni siitä, että kaikki on Jumalan kädessä, ja siksi on päädytty julistamaan, että suuressa kuvassa kaikki menee hyvin ja loppujen lopuksi kohti parempaa.
Asetelma on samantapainen useimmissa uskonnoissa. Juutalaisen jumalakuvan ytimessä on perinteisesti ollut vahva historiallinen lataus: Jumala valitsee kansansa, pelastaa sen Egyptistä ja johdattaa sitä eteenpäin tämän maailman vihollisten keskellä. Holokausti ajoi tämän ajattelun kriisiin, josta juutalaisuus ei ole vieläkään toipunut eikä tule koskaan täysin palautumaan ennalleen.
Armenialaiset rukoilivat luostareissa vuosisatojen ajan uskoen, että Jumala suojelee heitä. Kansanmurhan jälkeen luostariaate romahti ja Armenian kirkko on yhä aatteellisessa kriisissä.
Ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan uskonnollinen. Yhtä lailla koetukselle joutuu myös humanistinen usko ihmisen hyvyyteen ja järkevyyteen. Ihmisyyden eettinen evoluutio tuntuu etenevän ottamalla askeleen eteen ja toisen taakse.
Kansanmurhat ja muut lopulliset tuhot osoittavat, että naiivit selitykset ja lohdutukset eivät toimi, olivatpa ne uskonnollisia tai humanistisia. On helppo sanoa, että jokainen sota päättyy aikanaan ja sitten elämä taas jatkuu. Mutta silloin kun silmitön pahuus pääsee toimimaan pidäkkeettömästi, se voi tuhota kokonaisia sukuja ja kansoja, kulttuureita ja elämänmuotoja. Silloin elämä nimenomaan ei jatku. Historia on ikään kuin ajanut umpikujaan ja vauhdilla päin seinää. Ihmiset, yhteisöt, arvot ja kulttuurit jäävät pysyvästi vammautuneiksi. Kansanmurhat ja genosidaalista ideologiaa palvelevat sodat jättävät historiaan pysyvän tuhojälkensä.
Alkukirkon utopiat
Niin kauan kuin kirkko oli pieni liike yhteiskunnan marginaalissa, se saattoi pitää etäisyyttä valtioon ja historiaan. Kristityt vaalivat utopistisia visioita. Kirkon suurimmat ajattelijat esittivät tosissaan, että jos kaikki rukoilisivat, armeijoita ei tarvittaisi, sillä Jumala kyllä pysäyttäisi vihollisten hyökkäyksen. Varhaiskirkon aikana uskottiin, että jos kristinusko voittaisi ja kaikki kääntyisivät kristityiksi, sodat loppuisivat. Maalliset valtakunnat puhdistuisivat kaikesta pahuudesta, joka muinaisten sotaisten jumalien palvelemisesta oli koitunut.
Kun keisari Konstantinos lopetti kristittyjen vainot 300-luvun alussa, moni kristitty uskoi, että koittaisi ennenäkemätön rauhan aika. Kun kaikki olisivat kristittyjä, kukaan ei enää sotisi eikä edes tavoittelisi valtaa ja voimaa. Tässä utopiassa oli jopa järkeä, sillä kirkko itse oli elänyt sen mukaan kolme vuosisataa.
Historia meni kuitenkin toisin. Ihmisen itsekkyys, vallanhimo ja tuhovietti osoittautui isossa kuvassa voimakkaammaksi kuin alkukirkon vaalimat ihanteet. Historia ikään kuin jäi pysyvästi sivupoluille. Mutta ongelma on vielä laajempi. Vaikka kaikki kristityt olisivatkin eläneet rauhan ideaalin mukaan ja kääntäneet toisen posken vihollisille, juuri tämä olisi johtanut kristillisen valtakunnan ja kirkon tuhoon. Kirkkoa ympäröivä maailma näet ei arvostanut kristittyjen hyveitä.
Historiasta tunnetaan kristittyjä kansoja, jotka vaalivat poskenkääntämisen ihannetta ja elivät ilman omia armeijoita. Juuri he joutuivat julmien ja systemaattisten joukkotuhojen kohteeksi, kuten armenialaisten ja assyrialaisten historia osoittaa. Kumpikin kirkko pyyhittiin lopullisesti pois monilta vanhoilta keskusalueiltaan, eikä marttyyrien veri enää synnyttänyt uutta elämää.
Mitä historian kaaren päässä odottaa?
Kirkossa on ollut kahdenlaisia visioita historian päämäärästä. Kumpikin päättyy kirkkauteen, mutta reitit ovat radikaalisti erilaisia. Jotkut ovat korostaneet apokalyptisia tuhoja lopun edellä, toisten visiossa ihmiskunta ja maailma kehittyvät hitaasti kirkastuen kohti tulevaa maailmaa.
Apokalyptinen tuhomalli tunnetaan hyvin Ilmestyskirjasta, mutta suuressa kuvassa se jäi poikkeukseksi. Ortodoksisessa kirkossa Ilmestyskirjaa on luettu lähinnä vain suurten kriisien aikaan, kuten Bysantin valtakunnan romahtamisen ja turkkilaisvallan leviämisen aikaan. Ilmestyskirjasta löytyy kyllä ympäristötuho ja lämpötilan nousukin.
Kirkon opettajien valtauoma on suhtautunut historian kaareen toivorikkaasti ja optimistisesti. Kirkkoisät Irenaioksesta Maksimos Tunnustajaan ovat maalailleet suuria ja valoisia kosmisia prosesseja, jossa kaikki asetetaan ennalleen paratiisimaiseen puhtauteen. Tämän perusteeksi ei tarvita edes raamatunlauseita, sillä kyse on olevaisen ja Jumalan perusluonteesta: Jumala on äärettömän hyvä ja kaikki maailmat ovat hänen kädessään vain pieniä hitusia. Siksi kaiken on päätyttävä hyvin.
Visio on loistelias, mutta vastahuomautuksia on kertynyt vuosituhansien varrella melko tavalla. Historian suuret katastrofit vievät kosmisilta visioilta uskottavuutta. Ihmiskunta jää kauas siitä kauneudesta ja hyvyydestä, jota se voisi ilmentää. Kirkastumisen sijaan järjestämme yhä uusia joukkotuhoja ja kulutuksellamme olemme tuhoamassa luontoa. Yksilötasolla tuhoamme toisiamme, usein tahtomattammekin. Jätämme kaikkialle pysyvää tuhoa.
Suuri kysymys koskee historian yleistä suuntaa: olemmeko kehittymässä kohti parempaa? Ovatko joukkotuhotkin vain väliaikaisia taka-askelia? Ihmiskunnan henkisen evoluution puolesta puhuu moni tosiasia, mutta ne jäävät osatotuuksiksi. Toisaalta on näet selvää, että joukkotuhot eivät ole vain väliaikaisia koettelemuksia: ne muuttavat historian luonnetta pysyvästi.
Ja jos ihmiskuntana olemme kehittymässä kohti kirkkautta, kirkon pitäisi johtaa tuota kehitystä eikä manata esiin tuhovoimia kuten Moskovassa nykyään.
Kun Venäjän hyökkäys jonain päivänä päättyy, tilanne ei tule olemaan hyvä. Parhaassakin tapauksessa suuri osa Ukrainaa on tuhottu ja ryöstetty, ihmisiä on poissa, sielut ovat rikki, ukrainalaisuus on haavoilla. Venäjällä salaliittoteoriat tulevat kukoistamaan, syyllisiä etsitään pettureista eikä katumusta osoiteta. Niin kauan kuin katumusta ja itsekritiikkiä ei ole, seuraavan hyökkäyssodan siemenet jäävät itämään.
Miksi näin? Maailma ajautuu umpikujiin siksi, että ratissa olemme me.
Olemme pahoja siksi, että emme näe pahuuttamme. Eikä tämä koske vain venäläisiä. Me teemme julmuuksia luontoa kohtaan, koska emme näe asiaa muuta kuin omien välittömien mielihalujemme kannalta: ”Kaadan tämän puun, jotta näköalani paranee.” Entä jos menisit kysymään asiaa puussa asuvalta oravalta? Tai: ”Jätän tämän alumiinitölkin vuosisadoiksi luontoon, koska haluan nielaista muutaman kulauksen värjättyä sokerivettä.”
Kristinusko on vaikea uskonto, ja vaikeaksi sen teemme me itse viemällä elämää poispäin siitä kirkastumisesta ja paratiisimaisesta tilasta, jota kohti historian pitäisi suuntautua. Onko visio siis uskottava? Onko se edes mahdollinen? Ne samat ihmissielut, jotka aiheuttavat tuhoa maan päällä itselleen ja toisilleen, pitäisi päästää osaksi kirkkautta. Mutta millainen taivas se on, jos naapurissasi asuu oravan kodin tuhoaja?
Oletko koskaan ajatellut, kuinka paljon sielussamme olevaa itsekkyyttä, piittaamattomuutta ja pahuutta pitäisi polttaa pois, jotta tuo sielu voisi elää taivaallista elämää kadehtimatta toisia, puhumatta pahaa, loukkaamatta ja loukkaantumatta? Kovin paljon persoonallisuudestamme ei taitaisi jäädä jäljelle.
Kaikesta huolimatta yksilön sentään on mahdollista kirkastua. Pyhiä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Maailman suunnan muuttaminen on kuitenkin kokonaan toisentyyppinen haaste. Kirkko on maailman ja yhteiskunnan kysymysten kanssa neuvoton, koska kirkon vastaukset ja maailman kysymykset puhuvat ohi toisiensa. Eikä vika välttämättä ole kirkon. Maailma operoi kapean aikaperspektiivin ehdoilla, ja jonkun olisi kyettävä osoittamaan, missä ihmisyyden todelliset ongelmat ovat.
Toisaalta jonkinlaista kehittymistä tapahtuu koko ajan. Historian pyörät kääntyvät tuskallisen hitaasti, mutta ne pyörivät koko ajan pysähtymättä. Muutosta tapahtuu meissä ja maailmassa joka tapauksessa, sitä pitäisi vain ohjata oikeaan suuntaan – rakkauden, hyvyyden, totuuden ja kauneuden suuntaan.
Historia vie pois tästä päivästä. Meidän aikamme arvot, määritelmät ja tabut, kaikki se, mitä poliitikot ja älymystö nyt julistavat, ovat sadan vuoden kuluttua naurun aihe. Kaikki se, mistä median ja somen aallot vaahtoavat tänään, unohtuu huomenna.
Jotain pysyvää aatehistoriasta kuitenkin löytyy. Visio ihmisen ja maailman paluusta siihen kirkkauteen, johon Jumala on sen muinoin tarkoittanut, ei tule katoamaan koskaan. Se on utopia, joka ei tule unohtumaan. Ja niin kauan kuin meillä on utopioita, meillä on toivoa.
Toim. huom. Lue myös isä Serafimin blogikirjoitus Saatana seikkailee Moskovassa.