Mihail Bulgakovin romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan kietoi erikoisella tavalla yhteen kaksi todellisuutta: Jeesuksen ajan Jerusalemin ja Saatanan liikkeet Moskovassa 1930-luvulla. Suunnilleen samanlainen kooste oli myös suuri paasto ja pääsiäinen Herran vuonna 2022. Pääsiäisilon alla takoi koko ajan ahdistus Moskovan saatanallisen hyökkäyssodan takia.
Itse kävin Moskovassa konferenssimatkalla kauan sitten. Tapasin pari partaniekkaa kirkon ylimmästä johdosta sekä heidän apureitaan. Vieraanvaraisuutta, suureellisia rakennuksia, suuria suunnitelmia, vaihtelevia tunnelmia, pitkiä ilmeitä. Oma loppusaldoni oli surullinen: nähtävyyksiä ja kulttuuria riittää, mutta minä en halua käydä tässä kaupungissa enää koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa pistin Moskovan omaan henkilökohtaiseen boikottiini, joka on pitänyt. Ratkaisu oli sen verran eksentrinen ja epädiplomaattinen, etten maininnut siitä kenellekään.
Nyt, kun naamiot ovat pudonneet, tuolloista kyynistä ratkaisuani voi jopa perustella julkisesti.
Itseäni häiritsi vain yksi asia. Moskovassa oli liikaa vastenmielistä suuruudenhulluutta. Tunnelma oli ajoittain sen suuntainen kuin julkisivujen neuvostotunnukset olisi vaihdettu ortodoksisiin symboleihin, mutta Neuvostoliiton henkeä ei ollut saatu takaisin pulloon. Tämä kommentti ei koske kirkkokansaa, vaan kirkon johtoa ja heidän hännystelijöitään – sekä toisaalta venäläistä yhteiskuntaa laajemmassa mielessä. Kirkossa kävijäthän ovat Venäjällä varsin pieni vähemmistö.
Oli sinänsä yleistä tietoa, että Neuvostoliiton suuruuden kaipaus eli pinnan alla. Tästä aihepiiristä erinomaisia kuvauksia löytyy esimerkiksi Svetlana Aleksijevitšin kirjasta Neuvostoihmisen loppu, jota suosittelen kaikille. Me kaikki kuitenkin toivoimme, että tuo neuvostokaipaus olisi lähinnä eläkeläisten nostalgista nuoruudenkaipuuta. Juuri sille kirkosta olisi pitänyt tulla vastavoima. Valitettavasti Neuvostoliiton henki eli kuitenkin koko ajan muuallakin kuin eläkeläisten muistoissa.
Venäjällä on liikaa kaipausta sellaiseen suuruuteen, jota he eivät koskaan saavuta. Todellista suuruutta ei mitata neliökilometreillä. Ei varsinkaan kristillistä suuruutta.
Suuruus lähtee totuudesta, ja nyt Moskovassa valehdellaan niin paljon, että siellä ei enää ymmärretä totuutta voivan olla olemassakaan. He ovat niin tottuneita valheisiin, että jokainen totuus on heille vain yksi valhe muiden joukossa. Siksi kansan enemmistö uskoo sen, mitä haluaa uskoa. Logiikkana on: ”Johtajamme valehtelevat, mutta niin valehtelevat kaikki muutkin, ja venäläisenä uskon mieluummin omien johtajieni valheita kuin muiden.”
Imperialistiseen megalomaanisuuteen kuuluu vainoharhaisuus. Venäjä retoriikassaan pelkää lännen haluavan valloittaa heidät, vaikka lännessä kukaan ei ole kiinnostunut heidän maistaan. Harva amerikkalainen tai eurooppalainen haluaa käydä Venäjällä edes lomalla, saati ottaa moista sekasotkua omalle vastuulleen.
Venäjällä moni kokee, että heillä aivan oikeasti on oikeus järjestellä ja johtaa pienempien kansojen asioita. Tämä koskee myös Moskovan patriarkaattia, joka jo ennen sotaa teki eriskummallisen kanonisen hyökkäyksen kaapaten haltuunsa suuren määrän seurakuntia Afrikassa. Kirkon historiassa on tapahtunut kaikenlaista, mutta koskaan aiemmin ei nuori patriarkaatti ole hyökännyt vanhan patriarkaatin kaukaiselle alueelle vastaavalla röyhkeydellä.
Ortodoksiset teologit syyttävät tällä hetkellä Moskovan patriarkaattia etnofyletismistä, jossa ortodoksinen usko alistetaan kansallisuusaatteelle. Tässä kohdin länsimaiden ortodoksit tosin ampuvat nykyään usein yli, ikään kuin uskossa ei saisi olla lainkaan kansallisia ulottuvuuksia. Tokihan ortodoksi voi nähdä kansansa erityispiirteet ja uskonsa kansalliset piirteet. Ortodoksisuudelle kehittyy kansallisia muotoja, jotka suojelevat ja rikastavat uskoa, ja hyvä niin.
Pahempaa kuin saatananpalvonta
Moskovan patriarkaatin harhat ovat paljon pahempia kuin etnofyletismi. Käytännöllisesti määritellen etnofyletismi on sitä, että pitää alempiarvoisena ortodoksina sellaista, joka ei osaa kreikkaa tai karjalaa tai on syntynyt jonkun rajan väärällä puolella. Mutta jos vaaditaan, että nuo alempiarvoisemmat pitäisi tappaa ja tuhota ja ottaa heidän alueensa oman vallan alle, se ei ole enää etnofyletismiä, vaan jotain saatananpalvontaakin pahempaa.
Kristus tuli maailmaan antaakseen elämän. Se, joka tulee maailmaan varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan, on Kristuksen vastakohta. Yksinkertaista.
Se, joka pysyy hiljaa varastamisen, tappamisen ja tuhoamisen edessä, on jossain määrin syyllinen ja osallinen. Ja se, joka kehottaa varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan, on suuressa määrin syyllinen. Mutta se, joka lietsoo tappamista ja tuhoamista kirkollisella arvovallalla ja näennäiskristillisiä perusteluita käyttäen, on ylittänyt kaikki pahuuden mitta-asteikot.
Bolševikit sentään vastustivat kirkkoa avoimesti, mutta putinistit ovat alistaneet kirkon tappamis- ja tuhoamisvimmansa tukijaksi. Tämä on paljon synkempää kuin Neuvostoliiton aikaiset uskonvainot.
Entä Venäjän kansa? Osa vastustaa Putinin hulluutta, jotkut hyvinkin rohkeasti. Tämä on valitettavasti merkityksetöntä. Suuressa kansassa löytyy aina jokunen miljoona ihmistä minkä tahansa mielipiteen taakse. Varsinainen ongelma on siinä, että kymmenet miljoonat uskovat valheita, koska haluavat uskoa. Liian moni uskoo mitä tahansa, joka oikeuttaa Venäjän suuruushakuisuutta palvelevat toimet.
Kun sota alkoi helmikuussa 2022, Moskovan ja Pietarin kaduille ryntäsi kyllä tuhansia ihmisiä uhmaamaan pidätyksiä. Missä tahansa muussa Euroopan pääkaupungissa näin päättömän hyökkäyksen aloittaminen olisi saanut kaduille ja toreille spontaanisti miljoonia ihmisiä. Mutta Moskovassa epänormaali on normaalia ja normaali epänormaalia.
Venäjällä ylpeillään sillä, mitä pitäisi hävetä
Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi päätellä näin ortodoksisittain? Emme voi kuitata asiaa pelkällä olankohautuksella ja tyytyä vain toteamaan, että Moskovan patriarkaatti on mennyt sekaisin ryhtyessään tukemaan pahuutta, ryöstöretkiä ja suoranaista kansanmurhaa. Tilanne on hengellisesti ottaen paljon pahempi. Militantti retoriikka ei ole ainoastaan päälle liimattua, vaan Venäjällä moni jo luulee oikeasti, että imperialistiset himot ja näennäiskristillinen retoriikka oikeuttavat hyökkäämään.
Saksa lankesi natsismiin, mutta katui ja muuttui. Venäjällä sen sijaan Neuvostoliittoa ja sen rikoksia glorifioidaan. Neuvostoliiton sotarikoksetkin ovat osa Venäjän suurta kertomusta. Lopputuloksena on kollektiivinen sairaus. Tunnetaan ylpeyttä siitä, mistä pitäisi tuntea häpeää. Kymmenet miljoonat ihmissielut on myrkytetty tällä asenteella. Neuvostoliiton henki tulee myrkyttämään sieluja Venäjällä vielä vuosikymmeniä, kaiketi vuosisatoja. Salaliittoteoriat tulevat kukoistamaan Putinin jälkeenkin.
Moskovan patriarkaatti ei kuulu historiallisesti merkittävimpiin vanhoihin patriarkaatteihin, mutta sillä on hoteissaan valtavasti sieluja. Kun Moskovan patriarkaatti on sairastunut, suuri osa ortodoksista kirkkoa on sairas. Me kaikki kärsimme, tiedostimmepa sen tai emme.
Siksi tämä pääsiäinen oli paitsi iloinen ja valoisa, myös kivulias ja tuskallinen. Suuri osa ortodoksista kirkkoa on vakavasti sairas. Tappaminen ja tuhoaminen jatkuu. Venäläiset ovat köyhiä, mutta Moskova käyttää kymmeniä miljardeja, jotta köyhät sotilaat saavat varastaa ihmisten pesukoneita. Hyökkääjien takana patriarkka puhkuu putinismin fraaseja. Jokainen uusi päivä tätä hulluutta viiltää sielua ja tekee kipeää.