Arki & ihmiset

Arkkidiakoni Viktorista pappismunkki: "Kun on luostarissa tarpeeksi pitkään, näin siinä käy"

Valamon luostarin arkkidiakoni Viktor on tähän saakka pitänyt matalaa profiilia. Tässä haastattelussa hän kuitenkin raottaa hiukan menneisyyden verhoa.
25.02.2022 - 14:03 | Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Vladimir Sokratilin
Valamon luostarin arkkidiakoni Viktor luosrain pääkirkossa

Korkeasti pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni vihkii 27.2.2022 Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin arkkidiakoni Viktorin pappismunkiksi.

Uuden pappismunkin vihkiminen luostarissa on aina suuri juhla etenkin, jos veljestö ei ole kovin suuri. Tämä todistaa myös sen, että hengellinen elämän jatkuu ja kantaa hedelmää. Monille suomalaisille Valamon luostari on paikka, jossa arki väistyy ja tarjoutuu mahdollisuus kurkata taivaaseen. Luostarin rukouksellisessa ilmapiirissä myös sydän lepää. On hyvin tärkeää, että Suomessa on luostareita, missä rukoillaan päivittäin – ja vieläpä useita kertoja vuorokauden aikana.

Sitoutumista ja lujuutta

Harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi, että luostarin rukouselämä ei ole veljestölle rutiinia, vaan se edellyttää sitoutumista, aikaa, voimia ja tietynlaista lujuutta. Luostariin tulee kuuliaisuusveljiä, mutta heitä myös lähtee. Harva on viettänyt luostarissa yhtäjaksoisesti yli puolet elämästään. Sellaisten luostarikilvoittelijoiden kohdalla lienee syytä puhua kutsumuksesta.

Valamon luostarin arkkidiakoni Viktor (siviilinimeltään Viktor Häyrinen) syntyi Kuopiossa vuonna 1961, ja samana vuonna hänet kastettiin. Hän oli ehtinyt jo työelämään, kun Jumala kolkutti sydämen oveen. Jumalan edessä itsensä kilvoitukselle pyhittänyt luostariasukas haluaa harvoin avautua itsestään suuren yleisön edessä. Isä Viktor on ollut aina tarkka yksityisyydestään. Mutta papiksi ryhtyvä on myös astumassa valokeilaan, ja siksi isä Viktor on nyt valmis raottamaan menneisyytensä verhoa jossain määrin.

– Ensikosketukseni Valamon luostariin oli vuonna 1987, kun kävin täällä pääsiäisenä. Silloin olin vielä työelämässä. Minulle vain jostain pälkähti päähän ajatus, että nyt on pääsäinen ja Valamo on lähellä. Niin läksin ajamaan luostaria kohti yötä myöten. Sen pääsiäisen vietin luostarissa. Juttelin täällä ihmisten kanssa ja sain kuulla, että tänne pääsee kesällä talkoolaiseksi. Sitten otin yhteyttä luostarin johtajaan, arkkimandriitta Panteleimon (Sarhoon) ja kysyin, voinko tulla kesällä talkoisiin. Hän vastasi: ”Tervetuloa! Laita jokin viesti ennen tuloasi!”. Siitä se lähti. Sen kesän olin täällä talkoissa.

Jumalan edessä itsensä kilvoitukselle pyhittänyt luostariasukas haluaa harvoin avautua itsestään suuren yleisön edessä. Isä Viktor on aina ollut tarkka yksityisyydestään.

Isä Viktorin tie luostariin meni erilaisten sattumusten kautta. Mutta nyt voidaan sanoa, että vuonna 1987 Valamon luostarin veljestöön liittynyt Viktor Häyrinen on nyt pisimpään luostarissa kilvoitellut veljestön jäsen.

– Arkkimandriitta Hermanilla on enemmän luostari-ikää kuin minulla, mutta hän ei ollutkaan täällä Valamossa, vaan Lintulassa ja muualla. Minä olen ollut Valamossa yhtäjaksoisesti kaikista kauemmin.

Luostarielämä rakentuu työn ja rukouksen varaan. Näin ollen jokaisella veljestön jäsenellä on oma kuuliaisuustehtävänsä. Kyseessä on palkaton työ, jota hän tekee päivästä ja vuodesta toiseen luostarin hyväksi. Vuosikymmenten varrella isä Viktor on tehnyt ja nähnyt luostarissa paljon:

– Kuuliaisuustehtäviä oli moninaisia. Ensin kuuliaisuustehtävänäni oli – ihan normaalia siihen aikaan, kun luostarissa aloitettiin – tiskikoneen käyttäjä. Sitten toimin yleismiehenä, ja jossain vaiheessa minut ylennettiin hakekattilan lämmittäjäksi vuorotyöhön, ja sen jälkeen pappismunkki Efraim (Virtasen) oikeaksi kädeksi. Hän oli silloin työnjohtaja ja talkoovastaava, eli hän hoiti luostarin juoksevia asioita. Ja kun minut ylennettiin, avustin häntä kaiken maailman ihmeellisissä asioissa. Siihen aikaan täällä harjoitettiin maanviljelyä, ja minä olin tilanhoitajana, eläintenhoitajana, traktorikuskina ja jossain vaiheessa työjohtajanakin. Sitten tulivat mukaan nämä tietotekniikkahommat. Olin jonkin aikaa myös luostarin taloudenhoitajana. Nyt olen edelleen tietotekniikan, autojen ja ynnä muun tekniikkavastaava.

Lisää vastuuta

Kaiken aherruksen ohessa isä Viktor rukoilee paitsi keljassaan, myös kirkossa.

– Totta kai olen ollut melkein alusta asti kirkossa; ensin lukijana, sitten diakonina ja kohta pappina.

Papiksi vihkiminen on aina suuri askel luostarikilvoittelijalle, koska se lisää vastuuta – ei vain jumalanpalvelusten toimittamisen muodossa, vaan myös hengellisen ohjaamisen suhteen.

Moni tulee luostariin etsiessään vastausta moninaisiin elämänsä kysymyksiin, ja tässä kohtaa pappismunkilla on aivan erityinen rooli. Silti harva kirkossa satunnaisesti tai säännöllisestikään käyvä ajattelee jumalanpalvelusten toimittamista työnä, vaikka sitä se toimittavalle papistolle myös on. Kun luostarissa on tällä hetkellä vain kolme pappia, päivittäisten jumalanpalvelusten toimittaminen ei ole aina ollut helppoa.

– Diakonina olen päässyt ”helpolla”, kun olin toimittamassa vain juhlissa ja sunnuntaisin. Koska meillä on palveluksia joka päivä, pappismunkeilla on omat toimitusvuoronsa, jotta työtaakka jakautuisi tasaisesti. Seitsemänä päivänä viikossa toimitetaan kaksi palvelusta. Maanantaista lauantaihin tulee jokaiselle kolmelle papille kaksi toimituspäivää viikossa. Juhlina ja sunnuntaipäivinä kaikki toimittavat yhdessä.

Ortodoksisessa perinteessä papiksi kutsutaan eikä haeta omatoimisesti. Näin on eritoten luostarissa, missä veljestö on kuin perhe, jonka kesken vastuut ja tehtävät jaetaan yhteistuumin. Pappeus edellyttää valmiutta: elämänkokemusta ja hengellistä kypsyyttä. Päätös papiksi vihkiytymistä ei ole munkille useinkaan helppoa. Isä Viktor näkee uuden tehtävänsä vuosikymmenien luostarikokemuksensa valossa.

– Tämän on minulle ihan luonnollinen jatkumo. Kun on tarpeeksi pitkään ollut luostarissa, niin näin siinä käy. Enemmin tai myöhemmin päädyt sellaiseen asemaan, että sinusta tulee diakoni tai pappi tai jokin muu sellainen. Näin käy kaikille, jotka ovat olleet riittävän kauan luostarissa.

Toimiminen pappina ”valokeilassa” – eli vierailijoiden ja pyhiinvaeltajien huomion keskipisteessä – ei hätkähdytä isä Viktoria.

– He tulevat näkemään minua ihan yhtä paljon kuin nytkin. Mutta enhän minä tuolla pihalla hirveästi istu. Minut näkee kirkossa ja ne, jotka tuntevat, saattavat tulla sinne ja nykäistä hihasta.

– Enemmin tai myöhemmin päädyt sellaiseen asemaan, että sinusta tulee diakoni tai pappi tai jokin muu sellainen. Näin käy kaikille, jotka ovat olleet riittävän kauan luostarissa.

Valamon luostari sijaitsee Kuopion ja Karjalan hiippakunnan alueella, jonka metropoliittana toimii Arseni (Heikkinen). Metropoliitta kilvoitteli itse Valamon luostarissa vuodesta 1985 aina vuoteen 2004 saakka. Metropoliitta Arseni, jos kukaan, tuntee isä Viktorin ja pystyy arvioimaan hänen kykyjään toimia pappina.

– Isä Viktor on juuri niitä miehiä, joista voidaan sanoa: ”joka tarttuu auraan eikä katso taakseen". Olen viettänyt luostarissa useita vuosia yhtä aikaa isä Viktorin kanssa, ja niiden vuosien aikana opin luottamaan häneen. Hän on tehnyt todella paljon luostarin hyväksi, kuten ottamalla selvää asioista ja tuomalla mielipiteensä esiin luostaria koskevissa asioissa. Uskon, että hän pystyy palvelemaan erinomaisesti myös pappina, isä esipaimen sanoo.

Pääkuva ylhäällä: Arkkidiakoni Viktor Valamon luostarin pääkirkossa.

Korjattu vuosiluku 26.2.2022 klo 01:24