Emeritus metropoliitta Ambrosius syntyi jatkosodan päättymistä seuranneena vuonna tohmajärveläiseen perheeseen. Ortodoksisuus alkoi kiinnostaa Risto Jääskeläisenä tunnettua poikaa varhain.
– Jo viisivuotiaana minua kiehtoivat naapurin kauppiaan Jussi Murasen ikonit kaupan ja kodin joka nurkassa. Maalaistalon tuvan pöydän ääressä kuuntelimme ortodoksisen jumalanpalveluksen radiosta kuukausittain. Kirkkolaulu ja isä Erkki Piiroisen resitatiivi soivat vieläkin korvissa. Äitini sanoi: “Ortodoksit ovat paljon hartaampia uskossaan.”
Opiskeluvuodet veivät Joensuun Lyseoon ja Helsingin yliopistoon, tutkimustyöt ulkomaille. Jääskeläinen asui Yhdysvalloissa vuosina 1969 ja 1986–87, Unkarissa 1969–70, Isossa-Britanniassa 1971–75 sekä Neuvostoliitossa 1979.
– Opiskeluaikana kävin usein ortodoksisissa palveluksissa Helsingissä ja ulkomailla. Idän kirkkoon liittyminen tuli ajankohtaiseksi vasta, kun olin ulkomailla kasvanut irti luterilaisuudesta. Osallistuin kolmen vuoden ajan korkeakirkolliseen anglikaaniseen jumalanpalveluselämään Cambridgessa. Kun palasin Suomeen ja hommiin Joensuun yliopistoon, liittyminen kirkkoon tuli luonnostaan.
Arkkipiispa Paavali liitti Jääskeläisen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1975. Akateeminen maailma vaihtui vuonna 1977 Heinäveden Valamon luostariin, jossa hänet vuonna 1979 vihittiin munkiksi, diakoniksi ja sitten pappismunkiksi nimellä isä Ambrosius.
– Ortodoksinen usko on ollut elämäni suuri rakkaus. Jotain ihmeellistä tässä on, sillä vielä 50 vuotta myöhemmin koen liturgian toimittamisessa ensirakkauden iloa.
Uudistumismielinen ekumeenikko
Valamon luostarin taloudenhoitajana, Joensuun piispana, Oulun ja Helsingin metropoliittana sekä useissa luottamustehtävissä toiminut metropoliitta Ambrosius tunnetaan uudistusmielisenä ekumeenikkona. Hän on ottanut kantaa myös naisten asemaan kirkossa sekä naisdiakonaattiin.
– Opillisesti olen traditionalisti. En ole koskaan vähääkään epäillyt Jumalan olemassaoloa, ihmeitä, ylösnousemusta tai esimerkiksi neitseestä syntymistä. Pyhyys ja uskon salaisuus ovat ainutlaatuisia lahjoja meille ihmisille. Ne ovat elävää hengellistä todellisuutta.
Samalla isä Ambrosius muistuttaa, että olisi järjetöntä väittää, ettei Jumala tekisi työtään myös muiden kirkkojen ja uskontojen sekä kaiken hyvän tekemisen kautta. Hyvän tekemistä on kaikki ponnistelu ihmisarvoisen elämän ja oikeudenmukaisuuden puolesta – kuten jakaminen, omastaan luopuminen ja yksinkertainen elämä.
– Ortodoksit ovat toisinaan hirttäytyneet hengelliseen monokulttuuriin, isä Ambrosius toteaa tarkoittaen tällä muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kuvittelemista harhaoppisiksi.
Vaikka idän kirkossa on katkeamaton hengellisen elämän traditio apostolien ajasta tähän päivään, täytyy muistaa Jeesuksen sanat “lampaista, jotka eivät ole tästä lammastarhasta”. Uskon täyteys on läsnä myös suurissa läntisissä kirkoissa. Yhtymäkohtia löytyy myös muihin uskontoihin:
– Kirkkomme mystisellä traditiolla on henkistä yhteyttä islamin suufilaisuuden sekä hindulaisuuden ja buddhalaisuuden parhaimpiin hengellisiin ja meditatiivisiin perinteisiin, sekä myös historiallista kosketusta varhaisen kirkon ajalta. Pyhä kolmiyhteinen Jumala ei koskaan mahdu meidän teologisiin määritelmiimme. Silti kirkon opillisella perinnöllä on oma tehtävänsä. Se antaa raamit ja aitoja suuntaviivoja yhteiselle elämälle jokaisessa eri kirkossa. Hengellisen elämän syvällisyys kasvaa osallistumisen myötä. Ihmeet käyvät suuremmiksi.
Suomi on edelläkävijä ekumenian edistämisessä, joskin ehtoollisyhteys puuttuu – ainakin toistaiseksi.
– Yhteisen suomalaisen ekumeenisen vuorovaikutuksen lisäksi meillä on nykyään luterilaisen ja katolisen kirkon kanssa vahva yhteinen opillinen perusta. Siksi olisi korkea aika harjoittaa vieraanvaraisuutta ehtoollisen vietossa, ekumeenisissa perheissä ensimmäiseksi.
– Koko ortodoksista maailmaa ajatellen Suomen kirkko on hengellisesti ja kulttuurisesti etujoukoissa. Ulkomailla ortodoksiset professorit ja piispat kannustavat meitä kirkollisen elämän uudistuksiin sanomalla: “Tehkää te sitä (tai tätä), kun me emme voi.” Arkkipiispa Paavalin liturgiset uudistukset, kirkkokansan aktiivinen osallistuminen ja kirkon demokraattinen päätöksenteko ovat vielä varsin uutta maailmanlaajuisesti, metropoliitta Ambrosius jatkaa kuvaten mainittuja asioita tärkeiksi kirkon tulevaisuudelle.
Liturgisen elämän käytännön muodoissa olisi vielä yksinkertaistettavaa.
– Bysantin keisarihovin rekvisiittaa olisi syytä karsia. Kirkollisen kitschin tuominen Kreikasta ja Venäjältä on päälleliimattua Suomessa.
Matkalla viisaaksi mieheksi
– Elämässä ihminen ei pysy paikoillaan. Kuljemme eteen- tai taaksepäin. Viisivuotiaasta pikkupojasta alkaen olen halunnut tulla viisaaksi mieheksi. Sillä matkalla olen yhä, metropoliitta Ambrosius pohtii.
– Ihmisen elämä on lahja. Erityisen suurena se tihentyy säännöllisenä osallistumisena pyhän kirkon mysteereihin. Sen kautta Jumala tekee omalla tavallaan työtä meissä jokaisessa.
Metropoliitta Ambrosius jäi eläkkeelle vuosien 2017–18 taitteessa. Myös eläkkeellä olo on hänen mielestään suurta lahjaa – joskin hänen kohdallaan tulisi puhua toisissa tehtävissä olemisesta. Metropoliitta Ambrosius toimii kulttuurikeskus Sofian johdossa. Sofiassa on ollut myös hänen kotinsa vuodesta 2006.
– Sofia toteuttaa sitoutuneesti kirkon missiota ja todistusta. Joka viikko puhun jollekin ihmisryhmälle kirkon ulkopuolella. Kirjoitan uutta kirjaa. Olisi myös korkea aika pyrkiä viisastumaan armollisesti, isä esipaimen avaa kuulumisiaan.
Kirkon tulevaisuuteen hän suhtautuu luottavaisesti, vaikka jäsenmäärä Suomessa laskee:
– Kristuksen kirkko – idässä ja lännessä – säilyy aikakaudesta toiseen. Maallistuminen ja kirkosta eroamisen kasvu eivät kyseenalaista uskon ja hengellisyyden arvoa. Monet kokevat, etteivät vanhojen laitostuneiden kirkkojen hengelliset perinteet tee tilaa tämän päivän ihmisten hengellisille kysymyksille ja uskon kokemuksille. Kiitos ja ylistys ovat silti jumalanpalveluselämän ydintä tulevaisuudessakin. Kirkon usko ilmenee parhaiten juuri yhteisessä rukouksessa. Ortodoksinen liturginen elämä välittää armoa ja pyhyyttä. Siksi jokainen – pienikin – jumalanpalvelusyhteisö on aina elävä osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa.