Kuolema oli minulle nuorena hyvin vastenmielinen asia. Jo sen ajatteleminen tai siitä puhuminen tuntui jollain tapaa vaaralliselta, ikään kuin kuolema sillä tavoin tulisi lähemmäksi.
Muistan erään kerran, kun kuolemasta puhuttiin koulussa. Olin teini-ikäinen. En muista, mitä sanoin, mutta muistan opettajan kommentin. Hänen mukaansa ajatukseni olivat nuoren ihmisen ajatuksia. Sellaisen, joka ei vielä pysty hyväksymään kuolemaa. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Miten ja miksi kuolema muka tulisi hyväksyä? Kuolemahan oli pelottava ja hirveä asia.
Näin keski-ikäisenä kuoleman ajatusta ei voi enää sulkea pois. Se on ollut pakko hyväksyä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että en vieläkään tiedä kuolemasta juuri mitään. Kun 4-vuotias poikani kysyi, mitä tapahtuu, kun kuolee, en osannut vastata. Oma isäni oli opettanut minulle, että kuolemassa kaikki loppuu. Toisaalta hänen näkemyksensä mukaan ihminen elää niin kauan, kun joku hänet muistaa. Vaikka jälkimmäinen ajatus on omalla tavallaan kaunis, ei se vastaa varsinaiseen kysymykseen.
En tiennyt, miten kertoa pojalleni ortodoksien käsityksistä. Olen tullut kirkon jäseneksi aikuisiällä, ja minulla on vain hatara mielikuva siitä, kuinka kuolema ymmärretään perinteessämme.
Niinpä päätin tutustua aiheeseen. Erityisesti minua kiinnostivat ajatukset siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Luin skeemamunkki Konstantinos Kavarnoksen teoksen Ortodoksinen opetus kuolemanjälkeisestä elämästä (Ortokirja, 1990, 2018).
Soitin Kavarnoksen teoksen suomentaneelle, nyt jo eläkkeellä olevalle Joensuun yliopiston (nykyisen Itä-Suomen yliopiston) käytännöllisen teologian professori Petri Piiroiselle. Hän ilmaisi, että ei ollut lainkaan innokas tulemaan haastateltavaksi. Piiroinen totesi, että eihän kukaan tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Lopulta hän kuitenkin suostui haastatteluun.
Myös sielu kaipaa ravintoa
Kavarnoksen tavoin Piiroinen lähestyy kysymystä kuolemanjälkeisestä elämästä kertomalla ortodoksisen perinteen käsityksistä sielusta ja ruumiista.
Ensinnäkin sekä Uuden testamentin että kirkkoisien mukaan sielu on kuolematon. Toisaalta ihmisen ruumis on kuolevainen, mutta samalla se on Pyhän Hengen temppeli, jota ei saa liata.
– Kirkko ja sen perinne ovat ikään kuin tämän temppelin ylläpitäjiä, ainakin se tarvitsee vähintään silloin tällöin vuosihuoltoa. Ihminen ei siihen yksin pysty. Siinä kirkko auttaa, Piiroinen kertoo.
Jotkut meistä ovat pelkästään ruumiillisia henkilöitä ja ajattelevat vain tätä aikaa, sen hyvyyksiä ja nautintoja. Kuitenkin ihmisen sielu kaipaa ravintoa jo täällä elämässä, Piiroinen huomauttaa.
– Siihen on vuosisatojen ajan löytynyt hyviä ja käyttökelpoisia reseptejä, jotka ovat kehittyneet idän ortodoksisen kirkon luostarilaitoksessa. Sen jälkeen niitä ovat pohtineen kokeneet ohjaajavanhukset ja hengelliset isät, sielunpaimenet.
Tärkein osa sielun ravintoa on rukous. Myös kuolleiden puolesta on Piiroisen mukaan hyvä rukoilla. Se on kirkon yksi tärkeä tehtävä.
– Kaikki rukoukset edesmenneiden puolesta auttavat heitä. Emme tosin tiedä, miten. Esirukoukset eivät poista kauheita syntejä ja niiden seurauksia sielulle, sillä syyllisyys jää. Mutta pientä virkistystä ne antanevat – siitäkään emme tiedä, missä määrin.
– Rukous on se, mikä meillä on. Ei meillä mitään muuta ole. Kaikki riippuu Jumalasta ja Hänen armostaan ja ihmisrakkaudestaan luotujaan kohtaan.
Mitä olet jättänyt tekemättä?
Piiroisen mukaan ortodoksisten isien käsityksissä kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä on tiettyä yhtenäisyyttä perusasioiden osalta. Isät esimerkiksi opettavat, että kuoleman jälkeen sielu elää ja lähtee iäisyysmatkalle. Matkaeväänä ovat itse lausutut rukoukset sekä lähimmäisten ja kirkon esirukoukset. Viimeisenä matkaeväänä saatu Herran pyhä ehtoollinen on kanonienkin mukaan välttämätön varuste sielun iäisyysmatkalle.
– Jos joku piispa tai pappi tai saarnamies sanoo tietävänsä, minkälaista on kuoleman jälkeen, sitä en usko. En usko, että piispat tietävät siitä mitään. Eivätkä papitkaan. Ei yksinkertaisesti kukaan. Mutta tiettyjä linjoja meillä on kirkon kokemuksessa.
Piiroisen mukaan nämä linjat perustuvat Uuteen testamenttiin. Aihepiiriin ovat ottaneet kantaa myös pyhät isät – jotkut heistä Uutta testamenttia voimakkaammin.
– Meillä on lähteenä tuo testamentti, mutta yhtä tärkeä on pyhä perinne. Se, mikä on siirtynyt vuosisatojen mukana meillekin. Mehän uskomme, että olemme suoranainen jatke alkukirkolle. Ja kaikki tämä, mikä meillä on, toki auttaa ihmistä siihen suureen päämäärään – taivasten valtakuntaan. Perinne on Pyhän Hengen elämää kulloisessakin ajassa. Siksi se on erehtymätön.
Piiroinen kertoo, että ortodoksinen kirkko korostaa asennetta, joka tulee ilmi Matteuksen evankeliumissa Kristuksen puhuessa viimeisestä tuomiosta (Matteus 25:31–46). Tässä Piiroisen mukaan kohdataan inhimillisesti katsoen ankara asia: minne ihminen joutuu ruumiin kuoltua, mikä on hänen kohtalonsa?
– Tiedämme Uuden testamentin opetuksen nojalla, että kuoleman jälkeisessä elämässä kysytään, mitä olet tehnyt lähimmäisellesi. Oletko elänyt pelkästään itsellesi? Ylpeästi? Haalinut maallista hyvyyttä, kaikkea rikkautta, joka hajoaa niin kuin mikä tahansa.
Piiroinen huomauttaa, että kuoleman jälkeen ihmiseltä kysytään myös, mitä olet jättänyt tekemättä, vaikka olisit voinut. Hän antaa esimerkkejä: Näitkö joskus jonkun kaatuneena kadulla, menitkö auttamaan? Annoitko köyhälle ruokaa?
– Eniten siellä taivaan portilla merkitsee se, että mitä on jätetty tekemättä, Piiroinen sanoo hyvin painokkaasti.
Hyvilläkin aineellisilla teoilla on lopulta vain vähän merkitystä, kun uskomme, että sielu on elävä ja kuolematon.
– Ja se on rankka juttu. Monet eivät tätä koskaan tajua.
Kuolemaan valmistautumisesta
Kaikkiin kysymyksiini Piiroinen ei vastaa. Esimerkiksi kysyessäni tuonpuoleisista tulliasemista ja rangaistuksen ja paratiisin eri asteista, Piiroinen toteaa näiden olevan lähinnä skolastista teologiaa eli kouluteologiaa. Toki kirkkoisät ovat pohtineet näitä monella tavalla, mutta silti ne pysyvät meille tuntemattomina.
– Vähän samaa kuin kysyisi ”montako enkeliä mahtuu nuppineulan päähän”, Piiroinen toteaa ja kehottaa lukemaan välitilasta Kavarnoksen teoksesta tai kirjastaan Iankaikkiseen elämään (Ortokirja, 2020).
Piiroinen siirtyykin käytännön tasolle. Hänen mukaansa kuolemaan tulisi valmistautua jo tässä elämässä. Piiroinen päivittelee, että ihmiset keräävät elinaikanaan kaikennäköistä roinaa koteihinsa.
– Valmistautuminen pitäisi aloittaa omasta itsestä. Siitä, että katsoisi monetko housut minulla on – monetko todella tarvitsen. Ehkä kahdet, muut annan pois tai lumppukasaan. Montako takkia tai hattua? En minä tarvitse kuin kahdet. Jos sinulla on kirjoja 500, niin anna 490 pois, Piiroinen havainnollistaa.
– Eihän niitä saa mukaan tuonpuoleiseen, eikä hautaan saa sivukirjastoa. Ihmiset eivät tajua, että kaikki roina jää muiden riesaksi. Arvokas omaisuus pitää toki siirtää asiaankuuluvalla tavalla.
Toinen tärkeä osa kuolemaan valmistautumisessa on anteeksipyytäminen.
– Jos olet tehnyt vääryyttä lähimmäisillesi, niin pyydä anteeksi kaikilta. Ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sano, että olet ollut minulle rakas. Rakkautta voi antaa mittaamattomasti, sillä rakkaus on luonteeltaan loppumaton. Se ei koskaan lopu, kun se on vilpitöntä.
Kolmantena tulee Piiroisen mukaan, jälleen kerran, rukous. Lähimmäiselle tulisi sanoa, että rukoilen sinun puolestasi, voisitko sinäkin rukoilla minun puolestani.
– Rukoilkaa toinen toisenne puolesta – tätä on korostettu kautta vuosisatojen, Piiroinen painottaa.
Taivasten valtakunta on kristityn päämäärä
Noin puolitoista tuntia kestänyt tapaamisemme lähestyy loppuaan.
– Meillä kaikilla on kuolema edessä, Piiroinen toteaa istuttuaan hetken hiljaa,
– Mutta tällä matkalla meillä on toivo ylhäällä. Meillä on toivo iankaikkisesta elämästä, jonka Kristus on valmistanut meille ennalta. Sitä kohti kun menemme, on meidän tehtävä rakkauden tekoja. Rakkauden teot ovat ikään kuin pääsylippu taivasten valtakuntaan.
– Muistakaamme, että kirkkoisät laativat uskontunnustuksen jo 300-luvulla. Se päättyy sanoihin: ”Odotan kuolleitten ylösnousemista ja tulevaisen maailman elämää” – siis taivasten valtakuntaa. Se on kristityn päämäärä. Siihen meidän on uskottava.
Petri Piiroinen
Koulutus: Suomen ortodoksinen pappisseminaari (1980), teologian tutkinto (1986) ja tohtorin kreikankielinen väitöskirja (2000) Ateenan yliopistossa.
Toiminut 6 vuotta diakonina Pyhän Gerasimoksen kirkossa Ateenassa ja 4 vuotta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Ranskan metropoliittakunnan Iberian eksarkaatissa Portugalissa, Lissabonissa.
Työskennellyt Suomen lisäksi Sveitsissä, Belgiassa, Portugalissa, Ranskassa, Slovakiassa ja Unkarissa. Systemaattisen teologian lehtori ja käytännöllisen teologian professori, ortodoksisen teologian laitoksen johtaja Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa, nykyisin eläkkeellä.
Kirjoittanut, suomentanut ja toimittanut kymmeniä ortodoksisuutta käsitteleviä teoksia.
Ortodoksinen Kulttuuri -lehden pitkäaikainen päätoimittaja, yli 180 kirjoitusta. Aamun Koitossa julkaissut yli 120 kirjoitusta. Ortokirjalle toimittanut lähes 100 nimikettä.
Toiminut Ortodoksisen Kulttuurin Säätiön hallituksen ja valtuuskunnan puheenjohtajana, nykyisin säätiön kunniapuheenjohtaja.
Juttu on julkaistu painetussa Aamun Koitossa (1/24), ja se julkaistaan myös verkossa. Ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myöhemminkin.