Alla Levchenko, Oksana Nadych sekä Svetlana Kulyk saapuivat huhtikuussa 2022 lastensa kanssa maahamme Etelä-Ukrainasta, Mykolavejin kaupungista. Sota pakotti tekemään vaikean ja samalla elämää helpottavan ratkaisun.
Oksanan mies lähti sotaan heti sen ensimmäisinä päivinä Venäjän hyökättyä maahan 24. helmikuuta. Allan puoliso sai käskyn lähteä sotaan 9. maaliskuuta, vaikka hänet sitä ennen oli vapautettu sotatoimiin osallistumisesta. Maaliskuun 18. päivänä 2022 mies kuoli pommituksessa, joka osui puolustusvoimien kasarmiin.
Alla kertoo elämästä sodan jaloissa. Mikään arjessa ei ollut enää normaalia. Hän työskenteli aiemmin tilastotieteilijänä maakunnan virastossa, Svetlana taas oli supermarketin myyntipäällikkö, ja Oksana työskenteli samassa paikassa kirjanpitäjänä. Aluksi yritettiin tehdä etätyötä, mutta lopulta niistäkin oli päästettävä irti. Tärkeintä oli vain selviytyä joka hetkestä. Elämä vaati jatkuvaa varuillaan oloa.
– Nukuimme vaatteet päällä, ja koko ajan tavarat olivat pakattuina mahdollista äkillistä lähtöä varten, dokumentit ja rahat olivat lähellä nopeasti mukaan napattaviksi.
Joskus elämässä oli päiviä, jotka perhe joutui kokonaan viettämään kylmässä kellarissa ulkovaatteet päällä. Pahimpina hetkinä myös yöt vietettiin kellarin maalattialla, jonka päälle oli asetettu vain ritilät ja patjat. Kellari oli hyvin kylmä ja kostea tila. Nukkuminen oli mahdotonta.
– Jos aamulla oli rauhallista, lapset pääsivät hetkeksi ylös nukkumaan. Pommitusten tauotessa pyrittiin keittiössä laittamaan lämmintä ruokaa. Usein ateriointi jäi kesken pommitusten jälleen jatkuessa.
Koko kaupunki pimennettiin, eikä kotonakaan saanut pitää valoja päällä. Peitot ikkunoissa estivät pienimmänkin valonsäteen ulospääsyn.
Sairaalassa sairaanhoitajana työskennellyt Olena Levchenko pysyi muun henkilökunnan kanssa sairaalassa koko ajan ilmahyökkäyksistä huolimatta.
– Leikkauksia tehtiin kahden leikkaustiimin voimin jatkuvasti ympäri vuorokauden, hän kertoo.
– Sairaalaan saapui lukuisia ambulansseja, yleensä aina 6–8 ambulanssia yhtä aikaa. Tilanne piti arvioida nopeasti ja järjestää heti.
Valoja ei voitu pitää päällä sairaalassakaan. Myös siellä ikkunat pimennettiin peitoilla. Pimeyden keskellä jokainen teki haavoittuneitten eteen parhaansa. Kaikki työskentelivät oman jaksamisensa äärirajoilla.
Pakomatkalle tuntemattomaan
Vähitellen naiset alkoivat kuulla juttuja ympäröivistä miehitetyistä kylistä – ja siitä, mitä niissä tapahtui. He alkoivat pelätä lastensa puolesta ja päättivät lähteä pakoon.
Svetlanalla on pikkubussi, jolla naiset lähtivät lasten kanssa kohti Odessaa. Sieltä he pääsivät junalla Länsi-Ukrainaan, Puolan rajalle.
Vielä junassa he eivät tienneet mihin matka vie; ehkä Saksaan, Bulgariaan tai Italiaan.
Olenan potilaalla oli Suomessa ystävä, joka auttoi järjestämään paperit maahamme. Sitä kautta löytyi myös Seija Lukkala, jonka kotiin Vihdin Oinasjoella ryhmä asettui asumaan.
Lukkala oli aiemmin majoittanut luonaan myös irakilaisia pakolaisia. Asia hoitui Facebookista löytyneen Kotimajoittajat- ryhmän kautta.
Iloa jaetusta elämästä
Keväällä 2022 Seija Lukkala kertoi Aamun Koiton haastattelussa yhteisestä, jaetusta elämästä. Juuri edellisenä viikonloppuna he olivat retkeilleet keväisessä Hangossa. Alla, Oksana ja Olena olivat aloittaneet työt läheisellä Illilän vihannestilalla. Svetlana oli tuolloin vielä liian sairas työskennelläkseen.
Lapset kävivät Ojakkalassa koulua, johon oli perustettu ukrainalaisten oma valmisteleva luokka. Ryhmässä oli 26 eri ikäistä lasta. Osan aikaa kaikki työskentelevät yhdessä, osan päivästä pienemmissä ryhmissä iän mukaan. Luokassa oli kaksi opettajaa ja kaksi avustajaa, jotka puhuivat suomen lisäksi vain englantia.
11-vuotias Maksim-poika osasi piankin luetella pitkän rimpsun numeroita, ja ”kiitos” huikattiin monesta suusta luontevasti. Samanaikaisesti lapset pyrkivät seuraamaan etänä myös ukrainalaisen koulun opetusta.
Kirkkoyhteydestä kysyttäessä Alla vastasi kauniisti, etteivät he ole olleet maassaan kaikkein kirkollisimpia ihmisiä, mutta sen jälkeen, kun tytär Daryna meni kotimaassa pyhäkouluun, alkoi koko perhe lähentyä kirkon traditiota.
Kääntäjänä haastattelussa toiminut isä Heikki Huttunen muistutti siitä, että mittapuu voi tässä olla suomalaisiin verrattuna hieman erilainen: Ukraina on kirkossakäynnin tilastojen mukaan Euroopan uskonnollisin maa. Isä Heikki muistutti myös siitä, kuinka sota aktivoi rukousta ja jumalanpalveluksiin osallistumista.
– Niin kuin kaikkialla, kun elämässä on kaikki hyvin, pysytään kirkosta etäämmällä. Tuska ja kärsimys taas lähentävät ihmistä kirkkoon, sanoi myös Alla.
Seija Lukkalan mukaan naisten elämästä yli puolet oli koko ajan sukulaisten luona sodassa, mieli ei koskaan asetu kokonaan tänne.
Alla ei suostu tuntemaan tilanteesta vihaa. Melkein kaikilla ukrainalaisilla on sukulaisia Venäjällä, ja venäläisillä näin ollen Ukrainassa. Viimeiseen asti Ukrainassa toivottiin, ettei hyökkäystä tule. Alla halusi uskoa rauhanomaiseen ratkaisuun. Monet venäläisetkin olivat sotaa vastaan.
Alla näkee juuri tässä kohdin kirkon suuren arvon: elämässä tulee aina olla mukana sovinto ja anteeksianto.
Pääkuva ylhäällä: Alla Levchenko, Oksana Nadych sekä Svetlana Kulyk saapuivat huhtikuussa 2022 lastensa kanssa Suomeen Etelä-Ukrainasta, Mykolavejin kaupungista.
Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa keväällä 2022, ja nyt se tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville Ukrainan itsenäisyyspäivän kunniaksi vuonna 2024.