Kristinuskossa vedellä on kolme keskeistä merkitystä: vesi on maailman alkuaine ja elämän edellytys. Toisaalta vesi on arvaamaton ja hillitsemätön, mutta samalla myös Jumalan vihan ja tuomion täytäntöönpanon väline, ja siksi se voi aiheuttaa tuhoa ja hävitystä. Kolmanneksi vesi on puhdistautumisen ja uudistumisen väline ja puhtauden symboli.
Veden kautta kristinuskon kaikki keskeiset aiheet nivoutuvat yhteen. Siksi vedenpyhitys ja pyhitetyn veden käyttö erilaisissa toimituksissa on ennen kaikkea Jumalan läsnäolon ilmentämistä tässä ajassa ja tässä maailmassa.
Vesi pelastushistorian peruselementtinä
Syntiinlankeemuksen jälkeen mikä tahansa asia tai ilmiö luomakunnassa on ambivalenttinen: se voi palvella ihmistä ja hänen pelastustaan, mutta samalla se voi kääntyä häntä vastaan ja koitua hänen kuolemakseen ja ikuiseksi kadotukseksi. Paratiisin menettäneen ihmisen vapaus onkin valinnanvapautta, ja elämänsä jokaisella hetkellä ihminen on tuomittu tekemään sitovia päätöksiä ”otsa hiessä” ja kestämään väärien valintojen seuraamuksia.
Jopa näin perustavanlaatuinen luomakunnan elementti kuin vesi kantaa tämän alkukirouksen leimaa. Vesi on elämän lähde ja sen voima. Ilman vettä kukoistava maa autioituu ja muuttuu nälän ja janon leimaamaksi kuoleman maaksi. Samalla vesi on tuhoisa luonnonvoima, joka aiheuttaa tieltään kaiken pyyhkäiseviä tulvia.
Arjessa vedellä on suuri merkitys, joista yksi keskeisimmistä on puhtaus. Tämä veden tehtävä on vuosituhansien saatossa saanut myös uskonnollisen merkityksen. Eri uskonnoissa vesi puhdistaa saastuneet ihmiset, esineet ja rakennukset. Kristinuskossa tällaista rituaalista puhdistamista tai puhdistumista – mikäli kyseessä on ihminen – sanotaan pyhittämiseksi tai pyhittymiseksi.
Vesi Jumalan luomuksena
Raamatussa Jumala, luomakunnan Luoja antaa veden omasta tahdostaan ja pitää tällä tavalla käsissään ihmiskunnan elämänlankaa. Vanhan testamentin kirjoituksissa Jumala on vesien hallitsija. Vanhantestamentillisen maailmankuvan mukaan Jumala jakoi vedet: ”Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Jumala nimitti kannen taivaaksi” (1Mos.1:7-8). Kun ” taivaan ikkunat aukenevat”, niin maan päällä sataa tai kaste laskeutuu. Joet ja purot saavat alkunsa eri lähteestä eli ”syvyyden lähteistä” (1.Moos.1:7) ja ”maan uumenista” (5.Moos.8:7).
Jumala sääti luomakunnan järjestyksen, jonka osana vedenkierto on: ”kun hän pidättää vedet taivaassa, tulee kuivuus, kun hän päästää ne irti, ne myllertävät maan” (Job.12:15).
Vaikka Jumala säätää vedenkiertoa oman tahtonsa mukaan, Hän ottaa huomioon oman valitun kansansa käytöksen ja sen uskollisuuden Jumalalleen. Kun Jumalan valittu kansaa kuulee ja noudattaa Hänen käskyjään, Jumala lähettää sateen ajallaan, ja näin kansa vaurastuu. Tämä on tärkeä seikka Vanhassa testamentissa, jossa vesi on ennen kaikkea Jumalan siunauksen merkki. Toisaalta, jos valittu kansa kääntää selkänsä Jumalalle, niin käy toisin: ”taivas teidän yllänne tulee raudankovaksi ja maa teidän allanne pronssin kaltaiseksi. Teidän voimanne kuluvat hukkaan, kun maa ei tuota satoa eivätkä puut kanna hedelmää” (3.Moos.26:19). Näin kuivuudesta tulee myös Jumalan ”kirouksen” merkki, joka kohtaa Herran käskyjen laiminlyöjiä (esim. 1.Kun.18:18).
Vesi rangaistuksen välineenä
Vesi ei ole vain elämän voima. Vedet käyttäytyvät petollisen levottomasti ja muistuttavat tuonelasta. Vedenpaisumus on maailmanlaajuinen katastrofi, mutta samalla muistutus siitä, miten kiusaaja voi yllättäen viedä vanhurskaankin mukaansa kadotukseen (Ps.69:2). Jumala voimassaan pelastaa vanhurskaan tuholta (Laul.8:6-7) ja hukuttaa vastustajat vyöryvien vesien alle (Job.22:11).
Profeetoilla tulviva joki on yleinen vertaus maailman valtakunnista (esim. Eufrat = Assyria, Niili = Egypti), joita Jumala rankaisee ihmisten tekojen tähden.
Näin ollen Jumalan kädessä vesi ei enää ole sokea luonnonvoima, vaan pelastuksen väline, joka rankaisee jumalattomia, mutta pelastaa vanhurskaat: ”Eikä hän säästänyt muinaisajan maailmaa, vaan antoi vedenpaisumuksen hyökyä yli jumalattoman ihmiskunnan. Kuitenkin hän pelasti Nooan, vanhurskauden julistajan, ja seitsemän muuta” (2.Piet.2:5) (vrt. Mooseksen johtaman valitun kansan ja faaraon johtamien sotajoukkojen kohtalo Punaista merta ylittäessä).
Näin ollen maailman kasvoja uudistavat ”pelottavat” vedet ovat myös Vanhassa Testamentissa viimeisen tulen tuomion enne (2.Piet.3:5–7).
Vesi puhdistajana
Tuomion ja rangaistuksen veden teema liittyy Jumalan ilmoituksessa olennaisesti puhdistavan veden teemaan. Vesi ei vain herätä elämään, vaan myös puhdistaa saastasta. Esimerkiksi Jeesuksen elinaikana keskeisimpiä vieraanvaraisuuden osoituksia oli matkan pölyjen pesu taloon saapuneen muukalaisen jaloista. Kuolemansa kynnyksellä Jeesus itse pesi opetuslastensa jalat ja osoitti tällä tavalla esimerkkiä kristillisestä nöyryydestä ja rakkaudesta.
Vedellä peseminen saa Raamatussa myös sisäisen puhdistumisen merkityksen: kädet pestään merkiksi syyttömyydestä (Matt.27:24). Synnistä kääntyvä synnintekijä on kuin liasta ja saastasta peseytyvä ihminen (Jes.1:16). Myös Jumala pesee pois katuvan synnit – onhan Hän puhdistanut maan jumalattomista vedenpaisumuksessa.
Vanhan liiton laki edellytti monenlaisia puhdistautumisia ja rituaalipesuja, jotka viittasivat ihmisen sisäiseen uudistumiseen Jumalaa lähestyessään, mutta todellista sielun puhtautta ne eivät voineet tuoda. Todellinen puhtaus saavutetaan Kristuksen kiitosuhrin eli eukaristian kautta.
Eskatologiset vedet pauhaavat
Veden teema on mukana myös Jumalan kansan lopullisessa pelastamisessa. Sen jälkeen, kun kaikki jälleen kokoontuvat yhteen, Jumala ”vihmoo puhdasta vettä” niin, että Jumalan kansa puhdistuu ”kaikesta saastastansa ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä”. Tämä tulee merkiksi ihmisten sisimmän perustavanlaatuisesta muutoksesta, Jumalan hengen vastaanottamisesta ja synnistä kääntymisestä (Hes.34:26–27). Silloin Jumala vie kansansa ”lähteiden ääreen” (Jes.49:10).
Pakkosiirtolaisuuden aikana tämä Jumalan kansan pelastus nähdään uutena exoduksena, jolloin Jumala tekee entisiä suurempia ihmeitä. Aikoinaan Jumala löi vettä kalliosta Mooseksen käden kautta pelastaakseen kansan janosta. Nyt Jumala tekee ihmeen, jolloin ”autiomaa muuttuu vesilammikoiksi ja kuiva hietikko lähteiden maaksi” (Jes.41:17–20). Silloin ”lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla” (Jes.35:6).
Jumalan kansan vaelluksen päätöskohteessa Jerusalemissa puhkeaa ehtymätön lähde ”joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta” (Sak. 13:1). Tässä viimeisten aikojen perspektiivissä vesi saa uuden merkityksen, joka ei enää rajoitu aineelliseen todellisuuteen – samoin kuin autuus ei enää tarkoita vain Israelin kansan hyvinvointia. Profeetta Hesekielin mukaan Siionin temppelistä virtaava vesi tarkoittaa Jumalan elävöittävää voimaa, joka Messiaan aikoina auttaa ihmisiä ja tuottaa runsaita hedelmiä: ”Pitkin virran molempia rantoja kasvaa kaikenlaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lehdet lakastu eivätkä hedelmät lopu: joka kuukausi ne antavat uuden sadon, sillä niitä ruokkii virta, joka saa alkunsa pyhästä paikasta. Niiden hedelmiä käytetään ruoaksi ja niiden lehtiä lääkkeeksi.” (Hes. 47:12). Profeetta Jesajalla (44:3) vesi ilmentää Jumalan Henkeä, joka herättää erämaan eloon ja kääntää eksyneet valitun kansan jäseniksi.
Elävöittävän veden lähteillä
Kristus toi profeettojen ennustaman elävöittävän veden pelastusta kaipaaville. Hän on se kallio, jonka kyljestä kumpuaa luvattuun maahan eli Jumalan valtakuntaan vaeltavan kansan janoa tyydyttävä vesi (1.Kor.10:4, Joh. 7:38). Keskustelussa samarialaisnaisen kanssa Jeesus viittaa siihen, että Jumalan antama elävöittävä vesi on Hänen opetuksensa (Joh. 4:10–14).
Raamatullinen veden merkitys avautuu kristillisen kasteen kautta. Alussa vettä käytettiin kasteen toimittamisessa vanhaan tapaan ruumiillisen puhdistautumisen symbolina. Näin muun muassa pyhä Johannes Herran Edelläkävijä ja Kastaja kastaa vedellä ”parannukseen” (Matt. 3:11) Jordanin virroissa, joissa aikoinaan Naama puhdistui spitaalista (2.Kun.5:10–14). Pian käy ilmi, että kasteessa puhdistuu ei vain ruumis, vaan ennen kaikkea sielu ja ”omatunto” (1.Piet.3:21). Kaste on pesu, jossa ihmisen synnit puhdistetaan (1.Kor.6:11, Ef.5:26, Hepr.10:22). Näin kaste on puhdistautumista uudestisyntymistä varten (Tit.3:5) ja pelastuksen edellytys ”jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh.3:5).
Näin ollen kristinuskossa veden yhteys kasteeseen eli uudestisyntymiseen eli henkilökohtaiseen pääsiäiseen on ilmeinen. Veden siunaaminen eli ”veden sakramentti” osoittaa sen yhteyden elämän peruselementtiin ja sitä kautta elämän perustuksiin.
Pyhittämällä veden Kirkko kutsuu Jumalan Hengen, joka aikojen alussa ”liikkui vetten yllä” (1.Moos. 1:1) palauttamaan alkuperäisen Jumalan luoman järjestyksen tähän syntiin langenneeseen maailmaan vaikuttamalla sen peruselementtiin – ja sen kautta. Kirkon rukouksessa Jumalaa kutsutaan luomaan jälleen kaaoksesta järjestys, herättämään sen elämään. Kun Kristus kastettiin Jordanissa, pyhitetystä vedestä tuli ihmisen ja koko luomakunnan lunastuksen väline.
Syntiinlankeemuksessa ihminen alistui maailmalle ja siinä vallitseville luonnonvoimille. Siksi veden pyhittäminen palauttaa jälleen aidon alkuperäisen järjestyksen, jonka mukaan maailma ja luonto ovat kutsuttuja ilmentämään Jumalan läsnäoloa ja siten vapaita maailmaa hajottavien voimien vaikutuksesta. Samalla pyhitetty vesi auttaa ihmistä kokemaan Jumalan läsnäolon tässä luomakunnassa ja sitä kautta maistamaan jo tässä ajassa Jumalan valtakunnan todellisuutta. Siinä onkin Kirkon kutsumus ja keskeinen tehtävä maailmassa.
Kristityn elämässä pyhitetyllä vedellä on huomattava rooli. Ihminen tuodaan Kristuksen yhteyteen kastamalla hänet pyhitetyssä vedessä. Kristityn elämän aikana hänet siunataan monessa yhteydessä vihmomalla pyhitetyllä vedellä yhtä. Hän saattaa myös nauttia pyhitettyä vettä suurina kirkkojuhlina kuten teofanian (6.1.) aikaan. Pyhitetyllä vedellä siunataan kodit ja työpaikat, ikonit ja kaularistit, autot ja käyttöesineet. Kuitenkin kaikkien näiden toimitusten tarkoitus on julistaa Jumalan läsnäoloa tässä maailmassa, tälläkin hetkellä. Tämä on myös osallistumista Jumalan valtakunnasta ja sen koko täyden ennakoimista tässä maailmassa. Käytännössä mikä tahansa siunaustoimitus tarkoittaa, että pyhitetyssä vedessä kastettu ihminen tai sillä vihmottu esine ”valjastetaan” jo nyt Jumalan palvelemiseen ja Hänen valtakuntansa todeksi tekemiseen ”heti paikalla”.
Pääkuva ylhäällä: Ikoni kuvaa hetkeä, jolloin pyhä Johannes Edelläkävijä kastaa Kristuksen. Kristinuskossa veden yhteys kasteeseen eli uudestisyntymiseen on ilmeinen.
Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 4/2024, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se soveltuu luettavaksi myöhemminkin, eritoten teofanian (6.1.) aikaan.