Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Suuren paaston askelmerkit jäävät tänään hetkeksi syrjään. Tämä on juhlan päivä ‒ päivä, jolloin Jumala tulee maailmaan.
Kun jotain tulee aikaan historian ulkopuolelta, se muuttaa koko historian luonteen. Kun jotain aineellisen todellisuuden ulkopuolelta tulee aineeseen, se muuttaa aineen merkityksen.
Kun Jumala tulee luotuun todellisuuteen, se muuttaa koko luodun todellisuuden. Kun jotain siitä, mikä on jumalallista, tulee keskelle Nasaretia, se muuttaa Nasaretin merkityksen.
Näin Jumala toimii. Kun Jumalan hiljaisuus tulee ääneksi, se muuttaa äänen merkityksen. Ei vain yksittäisen äänen, vaan äänestä tulee tila jossa Jumala toimii.
Kun Jumalan sana tulee lihaksi, se muuttaa lihan merkityksen. Ja yhtäkkiä kaikki on uutta. Uudeksi luotua.
Kun Maria kohtaa tämän kaiken, hän kohtaa sen yllättäen. Eräät kirkkoisät ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten Maria reagoi yllättävässä tilanteessa. Hän reagoi nöyrästi ja suostuvaisesti, koska hän jo oli nöyrä ja suostuvainen.
Silloin kun enkeli seisoo edessämme, on myöhäistä alkaa muuttamaan itseään. Jos aiomme olla valmiita, meidän on muutettava itseämme pikku hiljaa.
Isot asiat kohtaavat meidät usein täysin yllättäen. Kun läheisemme kuolee, oivallamme heti mitä olisi pitänyt sanoa, miten olisi kannattanut elää. Silloin näemme aivan kirkkaasti, miten olisi voinut rakastaa.
Taakse päin on aina helpompi katsoa kuin eteenpäin. Mutta se ei ole syy olla yrittämättä katsoa eteenpäin. Jos elämme viisaasti, niin olemme jo ikään kuin virittäytyneet oikealle taajuudelle silloin kun yllätys kohtaa meidät.
Kristittyinä puhumme paljon omaan kuolemaan valmistautumisesta, mutta meidän olisi hyvä valmistautua myös toistemme kuolemaan – ja siihen, että kun itse lähdemme, emme jätä jälkeemme pelkkää sotkua. Viisas elää niin että mukautuu asioihin jo etukäteen. Meidät on kutsuttu kasvamaan kohti sitä mikä kohtaa meidät yllättäen.
Myös hyveet koetellaan yllättävissä tilanteissa. Voimme helposti teeskennellä nöyryyttä, mutta olemmeko todella nöyriä, se käy ilmi silloin, kun emme ehdi psyykata itseämme nöyristelemiseen vaan joudumme reagoimaan toisiimme yllättäen.
Nasaretissa tänä päivänä arkkienkeli seisoo nuoren tytön edessä. Tuo tyttö suostuu johonkin, joka muuttaa hänen elämänsä ja maailman elämän. Hän sitoutuu tänä päivänä asiaan, joka on läsnä hänen koko loppuelämänsä jokaisessa päivässä.
Koskaan ei tule päivää, jolloin hän ei olisi Herran Jeesuksen äiti. Maria on kutsumukselleen uskollinen läpi elämän.
Tässä on sanomaa meillekin. Kuka tahansa voi puuhailla kaikenlaista ja hyppiä kukasta kukkaan, mutta kuka jaksaa olla uskollinen? Uskollisuus on vaikeaa, se vaatii sitkeyttä ja vääntövoimaa. Sisäistä lujuutta. Sellaista kuin nuorella Marialla.
Jumalan morsiamena ja elämän äitinä hänen osansa on ainutlaatuinen. Hän tulee ensimmäisenä ja ainoana maan päällä taivaan tyyssijaksi, ja aikanaan taivas kutsuu hänet ensimmäiselle sijalle maallisten joukossa.
Tänä päivänä Kristus siirtyy taivaasta, jumalallisesta todellisuudesta, Marian kohdun pimeyteen ‒ ja se tapahtuu tavalla, joka ylittää meidän ymmärryksemme.
Suurena perjantaina, ristin päivänä Kristus siirtyy haudan ja tuonelan pimeyteen ‒ tavalla joka ylittää ymmärryksemme.
Ja kun ylösnousemuksen päivänä jumalallinen valo täyttää haudan, sekin tapahtuu tavalla joka ylittää ymmärryksemme.
Me kaikki katsomme näitä päiviä ja niiden merkityksiä oman ymmärryksemme ja kokemuksemme rajaamissa kapeissa puitteissa.
Mutta yhtenäkään päivänä kukaan toinen ei katso Kristusta niin kuin hänen äitinsä katsoo. Hänen kutsumuksensa on ainutlaatuinen.
”Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus.”
Kirkkoisät ovat viettäneet paljon aikaa evankeliumin sanojen äärellä. Andreas Kreetalainen jopa pohti pitkään, mitä arkkienkeli mietti ollessaan matkalla Marian luokse: ”Koputanko oveen? Mutta miten? Eihän tällainen ole enkeleille ominaista. Avaanko ensiksi oven? Mutta minullehan on mahdollista mennä sisään vaikka ovi on suljettu.” Tällaistakin kirkkoisät saattoivat ihmetellä.
Kirkkoisien tapana oli kääntää evankeliumi meitä kohti ja avata se, ei vain meille vaan suorastaan meihin. Niinpä he kutsuvat meitä vastaanottamaan Kristuksen samalla tavalla kuin Maria. He kutsuvat meitä antamaan Sanan kasvaa sisällämme.
Siksi tämä on ilosanoma. Ei vain siksi että se on tapahtunut kerran, vaan siksi että se on tapahtunut lukemattomia kertoja, ja tapahtuu yhä uudelleen.
Iloitse siis sinäkin, joka olet täällä tänään, sillä Jumala on suonut armonsa sinulle. Sinä voit saada Jumalan Pojan itseesi. Sinä voit kantaa Sanaa, ja hän kasvaa, ja hän on oleva suuri:
”Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua.”
Me ihmiset tapaamme kysyä: Milloin tulee loppu? Meitä määrittää rajallisuus, ja tuo rajallisuus meissä kysyy: Milloin kaikki päättyy?
Mutta Jumala sanoo: loppua ei ole. Hän näet hallitsee ikuisesti. Tämä on se sanoma, mitä rappeutuva kehomme kaipaa. Pelkkä ajatus ikuisuudesta on jo omiaan elävöittävään sisintämme.
Jumalan ajatteleminen on vahva voima. Siksi isät kehottavat muistamaan Jumalaa. Kun Jumalan muistaminen läpäisee meidät, olemme hetken verran osa jotain suurempaa.
Jumalan virta on ikuinen, ja siihen ikuisuuden virtaan meidätkin on kutsuttu pulahtamaan ‒ kesken paaston, kesken vaelluksen, vaelsimmepa erämaassa tai kaupungissa.
Meidän aikamme näissä kaupungeissa on lyhyt. Emme me ajele täällä ratikalla ikuisesti.
Mutta hänen valtansa on ikuinen ja kuninkuutensa loputon.
Tänään on tuon vallan alkamisen päivä. Me näemme sen alun, mutta me emme näe sen loppua. Sillä sitä ei ole.
Opetuspuhe julkaistiin ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla.