Ortodoksisen ymmärryksen mukaan kirkko on kutsuttu ratkaisemaan sitä koskevat asiat perinteen pohjalta traditiota luovasti soveltamalla. Tähän liittyen varhaisimpina aikoina esitetyt näkemykset ovat merkityksellisiä, sillä ne muodostavat tradition ketjun ensimmäiset lenkit.
Diakonin tehtävä syntyi tarpeesta
Pyhän Hengen vuodatus, apostolien ja tavallisten kristittyjen julistustyö ja kristillinen elämäntapa saivat kirkon kasvamaan nopeasti. Kasvava "seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta”. Yhteys toisiin ja Kristukseen ehtoollisessa muovasivat kirkkoa: “uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat” (Ap.t. 2:42). Kasvun myötä syntyi tarve erilaisille palveluviroille.
Ensimmäiset diakonit valittiin Jerusalemissa apostolisen ajan alkupuolella. Syy viran perustamiseen oli kiista, joka syntyi maassa syntyneiden ja diasporassa syntyneiden juutalaiskristittyjen välillä. Erimielisyys koski leskille annettujen avustusten jakamista. Avustusten jakoa hoitamaan asetettiin seitsemän diakonia, jotka vihittiin kätten päälle panon toimituksella. Pian tämän jälkeen diakoni Stefanoksesta tuli kirkon ensimmäinen marttyyri. (Ap.t. 6–8)
Tehtävään valituista ei käytetty tässä vaiheessa diakonin arvonimeä, sillä toimenkuva oli vasta muotoutumassa. Heidän valittiin kuitenkin “pöytäpalvelukseen” (diakonein trapezais), jotta apostolit kykenivät keskittymään “sanan palvelukseen” (diakonia tou logou) (Ap.t. 6:1–4). Myös kirkon perinne tuntee heidät diakoneina.
Diakonin tehtävä ei ollut vielä liturginen, vaan liittyi avustustyöhön. Tehtävänkuva oli joustava, sillä diakonit julistivat myös evankeliumia ja opettivat. Diakoni Filippos jopa kastoi etiopialaisen hoviherran. Tarve ja tilanne määrittelivät tavan toimia. (Ap.t. 8)
Apostolisen ajan kirkon palvelutehtävien kokonaisuutta kutsutaan kolmisäikeiseksi. Tällä tarkoitetaan piispan (episkopos, 1. Tim. 3:1–2), papin (presbyteros, 1. Tim. 5:17–19) ja diakonin (diakonos, 1. Tim. 3:8–11) tehtäviä. Varhaisessa kirkossa oli myös esimerkiksi evankelistoja, profeettoja ja opettajia (Ef. 4:11).
Apostolien ajan naisdiakonit
Varhaisessa kirkossa toimi myös naisdiakoneja, joista esimerkkinä on apostoli Paavalin mainitsema ”Kenkrean seurakunnan diakoni (diakonos) Foibe” (Room. 16:1–2). Samaa arvonimeä käytettiin sekä mies- että naisdiakoneista (vrt. 1. Tim. 3:8).
Theodoretos Kyyroslainen (393–458) huomauttaa Kenkrean olleen niin iso kaupunki, että siellä oli myös naisdiakoni (Roomalaiskirjeen selitys 16.1–3). Onkin mahdollista, että naisdiakoneja toimi aluksi suurimmissa kristillisissä keskuksissa, sillä ne olivat tärkeitä kristinuskon voittokululle.
Rooman seurakunnan tuli ottaa Kenkrean seurakunnan diakoni Foibe vastaan ”Herrassa arvollisena”. (Room. 16:1–2) Apostoli Paavalin suositus ja kehotus kertoo naisdiakonien tärkeästä ja arvostetusta roolista apostolisena aikana.
Foiben toimen perusteella kirkon kolmisäikeiseen virkaan sisältyivät piispan, papin sekä mies- ja naisdiakonien tehtävät. Tähän viittaa myös Paavalin kirje Timoteukselle.
Naisdiakonit ja Paavalin kirje Timoteukselle
Kirjeessään Timoteukselle apostoli Paavali kuvaa ensin piispojen ja (mies)diakonien (diakonos) edellytyksiä. Tämän jälkeen hän toteaa, että myös “naisten/vaimojen” (gynaikas) tuli “samoin” olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:1–11).
Ilmaisu ”naiset/vaimot” jättää tulkinnan avoimeksi, minkä vuoksi Paavalin mainintaa naisista on selitetty eri tavoin. Heidän on ajateltu viittaavan seurakunnan naisiin yleisesti, diakonien vaimoihin tai johonkin naisten ryhmään, joka palveli kirkossa.
1) Heillä on samat moraaliset ja eettiset vaatimukset
Paavalin mainitsemien naisten tuli olla arvokkaita (semnous; kunnian arvoisia; jae.11). Sama edellytys liitetään Paavalin kirjeessä Titukselle presbyteereihin eli pappeihin (Tit. 2:3). Nämä naiset eivät saaneet puhua pahaa ja heidän tuli olla raittiita (jae 11). Raittiuden edellytys asetetaan myös edellä mainituille diakoneille (jae 8). Kirjeessä Titukselle (2:2) sama edellytys asetetaan presbyteereille. Toisaalta samankaltaisia vaatimuksia esitetään myös vanhoille miehille ja naisille yleensä (Tit. 2:2–3). Lisäksi Timoteuskirjeen naisten tuli olla kaikessa luotettavia (jae 11). Sama vaatimus esitetään edellä myös miesdiakoneille (jae 8; samansuuntaisesti myös Ap.t. 6:5).
Apostolin asettamat edellytykset Timoteuskirjeessä mainituille naisille ovat hyvin samankaltaisia niiden vaatimusten kanssa, joita asetettiin piispoille ja miesdiakoneille. Toisaalta ne ovat hyvin yleisiä kristillisiä hyveitä, joita kristittyjen tuli muutenkin seurata.
2) Heidän tulee olla sellaisia kuin diakonien kuuluu olla
Paavalin mainitsemien naisten rooli hahmottuu paremmin, kun tarkastellaan tekstin asiayhteyttä (jakeet 1–11).
Kuvaus alkaa piispojen (episkopos) edellytyksistä. Kun tullaan diakoneihin (diakonos), Paavali käyttää ilmaisua ”samoin” (ōsautōs; jae 8), sillä diakonien tuli olla moraalisesti samankaltaisia kuin piispojen. Naisten (gynaikos) edellytyksiä kuvatessaan Paavali käyttää jälleen kokonaisuutta yhdistävää ilmaisua “samoin” (ōsautōs; jae 11).
Yhdistävää termiä käyttäen syntyy virkoja kuvaava päättelyketju: sellaisia kuin piispat ovat, sellaisia tulee olla myös (mies)diakonien ja samalla tavalla naisten. Tämä voidaan ymmärtää niin, että Paavali tarkoittaa naisdiakoneja. Tätä tukee se, että kirkossa oli jo olemassa naisdiakonien tehtävä (Room. 16:1).
Voidaan otaksua, että diakonin arvonimeä oli Timoteuskirjeen katkelmassa hankala käyttää kahdesti peräkkäin (“diakonissa” ja “naisdiakoni” termit tulivat käyttöön vasta apostolien ajan jälkeen). Ilmaisutapa saattaa olla samanlainen vastinepari kuin Foibesta käytetyt nimitykset sisar ja diakoni (Room. 16: 1; tai myöhempänä aikana käytetyt ilmaisut nunna ja äiti).
3) Heidän tulee olla uskollisia ja tehtävään arvollisia
Tekstijakson lopussa Paavali toteaa, että diakonien on oltava yhden vaimon miehiä, ja heidän on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään (jae 12). Ilmaisun voi ajan tavan mukaisesti käsittää koskevan sekä miehiä että naisia. Tämän mukaan kirkon viroissa palvelevien miesten ja naisten tulee olla avioliitossaan uskollisia.
Apostoli Paavali päättää jakson rohkaisuun: “Ne, jotka hoitavat virkansa (palvelevat; verbistä diakoneō) hyvin, saavat arvostetun aseman ja voivat rohkeasti julistaa uskoa Kristukseen Jeesukseen.” (jae 13). Loppupäätelmä on looginen suhteessa tekstikokonaisuuteen, sillä myös esimerkiksi tekstissä mainittujen naisten tuli pyrkiä olemaan kunnianarvoisia (jae 11).
Johtopäätöksiä
Timoteuskirjeessä esiintyvä kolmen viran keskinäinen yhteys näyttää vahvalta, mutta tekstiä on yhä mahdollista tulkita siten, että se puhuu esimerkiksi diakonien vaimoista.
Kuva naisdiakonaatin apostolisuudesta – sellaisena kuin se ymmärrettiin patristisena aikana – tarkentuu, kun tarkastellaan seuraavien vuosisatojen kirjoittajien näkemyksiä. Tämä on seuraavan artikkelin teema.
Lähde: Stiefel (2016), Women Deacons in 1 Timothy: A Linquistic and Literary Look at ”Women Likewise…” (1 Tim. 3:11)
Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).