Jumalanäidin ikonin maalausta
Ajassa

Miten ikoni pitää maalata – ja miksi tästä yhä kiistellään kiivaaseen sävyyn?

Ikonimaalaus on nostattanut kirkossamme suuria tunteita etenkin viime aikoina. Mihin tai kehen pitäisi luottaa ikonografisissa kysymyksissä?
29.09.2021 - 20:43 | Teksti: Vladimir Sokratilin, Susanna Somppi | Kuva: Vladimir Sokratilin, Martinus Markoff
Jumalanäidin ikonin maalausta

Kysymys ikonien oikeaoppisesta maalaamisesta tuli kirkossamme toden teolla ajankohtaiseksi vuonna 2018. Tuolloin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi luki skeemaigumeni Johannes (Aleksejevin) ja opettaja Johannes Karhapään Suomen ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon.

Viimeksi aihe nousi esiin piispainkokouksessa elokuun 2021 lopussa, kun ratkottavaksi tuli kiista siitä, miten Suomen ortodoksisen kirkon uusia pyhiä tulisi kuvata. Piispainkokoukselle on ehdotettu jopa, että se ”jäädyttäisi” kyseisten pyhien ikonografian.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatiojuhla Valamon luostarissa
Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni kannettiin esiin kanonisaatiojuhlassa Valamon luostarissa 2019. Kuva: Vladimir Sokratilin

Piispainkokoukselle laati oman lausuntonsa Suomen ortodoksisen kirkon konservaattori ja ikonimaalauksen opettaja Antti Narmala. Hän kirjoittaa:

”Kanonisointijuhlissa kannettiin esiin sekä pyhittäjä Johannes Valamolaista että marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaista esittävät pyhäinkuvat, joiden ikonografian on päättänyt ja toteuttanut kanonisaatiotoimikunnan puheenjohtaja. Kanonisointityöryhmä ei määritellyt loppuraportissaan, miten uusia pyhiä tulisi kuvata. Nyt kyseisten pyhien ikonografian ´jäädyttämiselle`haetaan piispainkokouksen hyväksyntää – jälleen kanonisaatiotoimikunnan puheenjohtajan, eli metropoliitta Arsenin toimesta."

Piispainkokous päätyi tällä erää jättämään asian pöydälle ja pyytämään vielä kahta asiantuntijalausuntoa FT Kari Kotkavaaralta ja FT Katariina Hussolta.

Asut ja katseen suunta esillä

Narmala kertoo keskustelleensa pyhiemme ikoneista "useiden ulkomaisten, arvostettujen ikonimaalauksen opettajien" kanssa, jotka olivat nähneet niissä ongelmakohtia suhteessa ”perinteiseen” ikonografiaan. Narmala kuvailee asiaa tarkemmin:

"Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni, jossa hänet esitetään kirjoittamassa, ei eräiden opettajien mielestä ole kompositioltaan ´perinteen´mukainen ikoni. Kyseessä on ennemminkin kleima, elämäkertaikonin yksityiskohta. Tätä näkemystä vahvistaa se, että pyhittäjä on uppoutunut työhönsä, eikä katso eli ole yhteydessä rukoilijaan. Toisessa pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatioikonissa hänet on kuvattu frontaalina puolivartalokuvana päähine päässään. ´Perinteisen´venäläisen ikonografian mukaan kaikki pappeuteen vihityt munkit, myös suureen skeemaan vihityt, esitetään paljain päin."

Pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen ikonografian osalta ongelmallisena oli nähty ajan liiallinen korostuminen.

"Ikoneissa pyhät esitettään Jumalan valtakunnan kirkkauden saavuttaneina, ajan ja paikan tuolla puolen. Näin ollen pyhän kuvaaminen moderniin pukuun kaikkine somisteineen oli joidenkin kollegoiden mielestä liikaa. Vaatetuksessa saa olla viitteitä aikakaudesta, jolla pyhä on elänyt, mutta liian yksityiskohtaisen esityksen nähtiin etäännyttävän kuvatun henkilön ajattomasta pyhyydestä. Edellä esitetyistä huomioista voimme havaita, että näkemyksiä ´perinteisestä´ikonografiasta on useita", Narmala huomauttaa.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni
Pyhittäjä Johannes Valamolaisen katse pitäisi joidenkin näkemysten mukaan kohdistua katsojaan. Kuva: Vladimir Sokratilin

Mitä pyhät kanonit sanovat?

Selvityksessään Antti Narmala muistuttaa, että mitä ikonimaalaukseen tulee, mitään ¨vuosituhantista, yhtenäistä ja katkeamatonta traditiota ei kuitenkaan ole olemassa.”

Mitä pyhissä kanoneissa sitten tarkalleen ottaen sanotaan ikonien aiheista ja kuvaustavoista?

”Niissä mainitaan vain, että ikoneissa kuvataan Kristusta, Jumalanäitiä, enkeleitä ja pyhiä. Ikoneissa ei kirkkoisille ollut olennaista rajallinen kuva-aiheiden kokoelma, vaan se todellisuus, että Kristuksen ja pyhien ihmisten kuvaaminen minkä tahansa kuva-aiheen kautta on Jumalan lihaksitulosta todistamista”, Narmala kirjoittaa.

Aiheeseen liittyen lausuntonsa antoi niin ikään pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen, joka kirjoittaa muun muassa:

”Olennaista ikonissa on kanonisen ja patristisen perinteen valossa siis se, että katsoja tunnistaa siihen kuvatun hahmon. Tämä kanoninen ja aidosti Kirkon tradition mukainen viitekehys jättää ikonimaalarille laajan taiteellisen vapauden niin ikonien tekniikoiden ja materiaalien kuin myös kompositionaalisten elementtien suhteen.”

Pyhittäjä Johannes Sonkajanrantalaisen ikoni
Pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen ikoni. Kuva: Vladimir Sokratilin

Ikoni on sidoksissa pyhäksi julistamiseen

Asiaan vihkiytymätön maallikko saattaa ihmetellä ikonin esitystavasta vellovaa kohua. Miksi ikonografia nostattaa niin suuria tunteita?

Ensinnäkin ikoni ja pyhäksi julistaminen liittyvät tiiviisti yhteen. Ennen kuin tehdään virallinen päätös kilvoittelijan pyhäksi julistamisesta, hänen elämäkertansa kirjoitetaan paikallisessa kirkossa. Tällöin nostetaan esiin kilvoitustyön merkitys niin kilvoittelijan elämäntyötä julistavissa jumalanpalvelusteksteissä kuin häntä esittävässä ikonissakin.

Pyhäksi julistettavan kilvoittelijan ikoni esittää hänen jumaloitunutta ihmisyyttään, eli hänessä julki tullutta Jumalaa. Tässäkin tapauksessa ikoni eli pyhä kuva saa tukea teksteistä.

Kanonisaatioprosessiin osallistuvat eri vaiheissa eri alojen asiantuntijat. Pyhään henkilöön ja hänen elämäänsä liittyvät asiat pitää tutkia – ja myös arvioida – kirkon opin ja kartoitetun tiedon valossa. Suomessa kilvoittelijoiden pyhäksi julistaminen on ollut tähän saakka niin uusi ilmiö, että ongelmilta ei ole vältytty.

Pyhäksi julistettavan kilvoittelijan ikoni esittää hänen jumaloitunutta ihmisyyttään, eli hänessä julki tullutta Jumalaa.

Lopullinen vastuu päätöksenteossa on kuitenkin piispainkokouksella. Näin siksi, että Herra lähetyskäskyssään kutsuu opetuslapsensa viemään ilosanoman maailman ääriin opettamalla ja kastamalla. Heidän jälkeensä vastuu opettamisesta on apostolien työn jatkajien, eli piispojen, harteilla.

Ikoninurkkaus
Ikonin tärkein ominaisuus on tukea rukousta ja ihmisen suhdetta Jumalaan. Kuva: Vladimir Sokratilin

Vapaa valinta – vai onko sittenkään?

Kiistassa on peräänkuulutettu ikonimaalareiden ja kirkon jäsenten "avointa kuulemista ja vaikutusmahdollisuuksia" – myös uusien pyhien ikonografian osalta. On todettu, että ikonien ymmärrys on muotoutunut yksittäisten ikonimaalareiden vaikutuksesta.

Kiistelyn tuoksinassa on otettu esiin seikkoja muun muassa ikonin muotoutumisen historiasta, kuten ikonien siunaamisen tarpeellisuudesta tai oikeana pidetystä ”tyylistä”. On myös vedottu pyhittäjä Teodoros Studionilaisen mielipiteeseen, jonka mukaan ikonin lopullinen kriteeri on se, että katsoja tunnistaa, kuka pyhä on kyseessä. Tällä perustellaan olettamus laajasta kuvaamistapojen ja -variaatioiden vapaudesta.

Kunnioitetun teologin mielipide on tuskin ainoa ohjenuora. Sen sijaan on olemassa viimeisen yleisen kirkolliskokouksen ohjeistus ikonimaalareiden teknisestä vastuusta pyhien isien säätelemän kokemuksen ja aihepiirin esittämisessä.

Piispat ovat paljon vartijoina

Ikonografia ei voi niinkään asettaa rajaa ihmisen luovuudelle. Sen sijaan oman laumansa pelastamisesta vastuussa olevilla piispoilla on oltava selkeä käsitys, millaisia apuvälineitä ikonimaalareilla on käytössään, ja miten niitä tulee käyttää.

Uutta luodaan niin Pyhän Hengen inspiroimana kuin pelkästään ihmisen mielikuvituksen tuottamana. Tästä syystä henkien erottamisen lahja on jokaisen kristityn, mutta aivan erityisesti Kristuksen kirkon valvojien eli piispojen vastuulla. (kreik. episkopos, ”päällekatsoja”)

Monista käytännön asioista – joihin ikonimaalauskin kuuluu – on päätetty paikalliskirkon tasolla, mikä ei ole estänyt paikalliskokousten päätösten liittämistä koko kirkon toimintaa säätelevien kanonien joukkoon.

Uutta luodaan niin Pyhän Hengen inspiroimana kuin pelkästään ihmisen mielikuvituksen tuottamana. Tästä syystä henkien erottamisen lahja on jokaisen kristityn, mutta aivan erityisesti Kristuksen kirkon valvojien eli piispojen vastuulla.

Mikäli Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous vain ”luottaa kirkon piirissä toimivien ikonimaalareiden harkintakykyyn pysyä ortodoksisen tradition puitteissa” (lainaus 26.8.2021 piispainkokouksen pöytäkirjasta), voi herätä kysymys jopa eräänlaisesta vastuunpakoilusta: nimenomaan piispat ovat vastuussa siitä, että Kristuksen lauma ohjataan pelastukseen.

Ikoni valmisteilla ja sen ympärillä maalaustarvikkeita
Ikonin maalaamiseen liittyy myös rukous. Kuva: Vladimir Sokratilin

Kristuksessa Jumala tuli näkyväksi

Kreikankielinen ”εικόνα” on muodostettu alkukantaisesta jo Homeroksen käyttämästä ”εικών”, joka klassisessa kreikan kielessä tarkoitti ”kuvaavaa, tarkasti esittävää”.

Ikoni ortodoksisen kirkon tradition ja opetuksen valossa ei ole vain pyhän kuva, vaan sen rooli on monisyisempi. Ikoniin tallentuu kristillinen käsitys Jumalan ja ihmisen keskinäisestä suhteesta.

Ikoni julistaa Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, mutta samalla se julistaa ihmisestä, joka tuo Jumalan julki itsessään. Tässä onkin pyhä Atanasios Suuren (k. 373) mukaan kristinuskon ydin: Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen jumaloituisi.

Ikoniin tallentuu kristillinen käsitys Jumalan ja ihmisen keskinäisestä suhteesta.

Uuden liiton aikana Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle Sanassa, Pyhän Kolminaisuuden toisessa persoonassa, joka syntyy ihmiseksi. Apostoli Johanneksen mukaan Isä Jumala, jota kukaan ei ole milloinkaan nähnyt, ilmoittaa itsensä Pojassaan. (Joh. 1:18)

Kristuksen myötä tapahtuu siis jotakin kirjaimellisesti ennennäkemätöntä: Jumala tulee näkyväksi – ja siten myös kuvattavaksi. Jumalan kasvokkain kohtaamisen aika oli koittanut. Jeesus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:9)

Kristuksen myötä tapahtuu siis jotakin kirjaimellisesti ennennäkemätöntä: Jumala tulee näkyväksi – ja siten myös kuvattavaksi.

Sana tuli siis lihaksi, ja Jumala syntyi ihmiseksi. Siksi yksi kirkon ikoniopin kulmakivistä on käsitys siitä, että kuva ja teksti ovat toisistaan erottamattomia Jumalan julistus- ja ylistyskeinoja.

Vanhan liiton aikana Jumala ilmoitti itseään ihmiselle puhutussa sanassa. Niitä sanoja on tallennettu teksteiksi – pyhiksi kirjoituksiksi – joista Raamattu on koottu.

Ikonisen kuvan ja tekstin suhteesta

Kirkon julistuksen keskeisimpiä teemoja on Jumalan ihmiseksi syntymisen aitous ja todellisuus. Aito ja todellinen ihminen on aina nähtävissä, joten ihmiseksi syntyneen Jumalan on oltava nähtävissä.

Ajan mittaan saavutettiin ymmärrys siitä, että kuvakielto Kristuksen jälkeen on Jumalan lihaksitulemisen kyseenalaistamista ja Kristuksen työn mitätöimistä. Kuuluisa kirkkoisä ja teologi Basileios Suuri (k. 379) opetti: ”Minkä sana ilmoittaa korvalle, sen ikoni näyttää ääneti silmälle.”

Aito ja todellinen ihminen on aina nähtävissä, joten ihmiseksi syntyneen Jumalan on oltava nähtävissä.

Mutta miten nämä sanat täytyy ymmärtää? Tarkoittiko pyhä Basileios sitä, että kuva on pelkästään tekstin kuvitusta, että kirkon pyhät kuvat ovat vain opetuskuvia? Vastaus on: kyllä ja ei.

Jotta voisi ymmärtää pyhän Basileioksen opetuksen oikein, pyhä kuva eli ikoni täytyy sijoittaa oikeaan kontekstiin ja verrata sitä kirkon sanaan, eli Raamattuun. Toisten mielestä ilmaisu ”Jumalan kuva” on ehkäpä liian raju, mutta yhtä raju on ilmaisu ”Jumalan sana”. Ikoni on yhtä pätevä Jumalan ilmoituksen ja julistamisen muoto kuin sana tai tekstit.

Ikonimaalaustarvikkeita pöydällä
Teknisesti erinomainenkin ikoni voi olla ”huono”, mikäli se ohjaa rukoilijan kohtamaan Jumalan sijaan vain upeita yksityiskohtia. Kuvituskuvan ikoni ei liity juttuun. Kuva: Vladimir Sokratilin

Millainen ikoni on ”hyvä” tai ”huono”?

Vuonna 1922 modernin ikoniteologin uranuurtaja Pavel Florenski kiteytti merkkiteoksessaan Ikonostaasi, että ikoni on ”vajavaisen hengellisyytemme kainalokeppi”.

Ikoni on siis apuväline, jonka on tuettava ihmistä hengellisellä polulla. Ikonilla ei ole itseisarvoa, ja kristityn kilvoituselämässä sillä on avustava rooli. Kuten kirkko opettaa: ihmisen elämän sisältö on Herrassa, Jumalan kohtaamisessa ja Jumalan yhteydessä pysymisessä. Ikonin on tuettava tätä prosessia.

Ikoni on siis apuväline, jonka on tuettava ihmistä hengellisellä polulla. Ikonilla ei ole itseisarvoa, ja kristityn kilvoituselämässä sillä on avustava rooli.

Millainen ikoni on sitten ”hyvä ikoni”? Tähän on helppo vastata: hyvä ikoni on sellainen, joka suoriutuu tehtävästään hyvin, eli joka ohjaa sen edessä rukoilevan ihmisen kohtaamaan Jumalan. Ikoni on siis rukouksen apuväline.

Ulkoasultaan ikoni saattaa olla vaatimaton ja silti hyvä, jos ihminen tuntee sen edessä rukoillessaan Jumalan läsnäolon. Ja toisin päin: teknisesti erinomainen ikoni voi olla ”huono”, mikäli se ohjaa rukoilijan kohtamaan Jumalan sijaan vain upeita yksityiskohtia: hienoja maisemia, loistokkaita pukuja, henkeäsalpaavia tunnetiloja tai suloisia kasvoja.

Millainen ikoni on sitten ”hyvä ikoni"? Tähän on helppo vastata: hyvä ikoni on sellainen, joka suoriutuu tehtävästään hyvin, eli joka ohjaa sen edessä rukoilevan ihmisen kohtaamaan Jumalan. Ikoni on siis rukouksen apuväline.

Hyvä ikoni jättää lähtemättömän jäljen rukoilijan sydämeen. Hyvä ikoni on todistusta Jumalan pyhyydestä ja täydellisyydestä, joka on tullut julki ihmisessä – ja jonka saavuttaminen on jokaisen kristityn elämän tarkoitus.

Raamatun tavoin ikonin keskeinen sanoma on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Jumala ei jätä syntiin langennutta ja yhteyden Luojaansa menettänyttä ihmistä oman onnensa nojaan. Jumala itse ottaa ensiaskeleet kohti syntiin langennutta, maailman vangiksi joutunutta ihmistä pelastaakseen hänet.

Tässä rakkaudessaan Jumala antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16)

Raamatun tavoin ikonin keskeinen sanoma on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Jumala ei jätä syntiin langennutta ja yhteyden Luojaansa menettänyttä ihmistä oman onnensa nojaan.

Vanhimmat säilyneet kristilliset kuvat ovat peräisin 100-200 -luvun vaihteesta. Ne eivät paljonkaan muistuttaneet nykyisiä ikoneita, vaan olivat lähinnä uskonnollisia aiheita esittäviä seinämaalauksia.

Vanhimmat puulle maalatut ikonit ovat ajalta, jolloin kirkko pitkien kiistojen jälkeen muodosti käsityksensä Jeesuksen Kristuksen persoonasta, ihmisestä sekä ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Ikonien synty ajoittuu siis samalle ajalle kuin kristinuskon opillisen perussisällön kiteytyminen.

Kirkon opin muotoutuminen ei tapahtunut spontaanisti, mielipidetutkimuksen seurauksena. Kyseessä oli strukturoitu ja ohjattu prosessi, jossa kirkolliskokousten tarjoamilla foorumeilla oli tärkeä merkitys. Kokouksissa saatettiin kuulla asiantuntijoidenkin mielipiteitä, mutta niillä ei ollut ohjaavaa roolia. On siis ollut aika, jolloin maalattuja tai veistettyjä Jumalan kuvia ei ollut, vaan ainoana Jumalan kuvana oli Jumalan kuvaksi luotu ihminen.

Kyyhkynen Pyhän Hengen symbolina
Uutta luodaan niin Pyhän Hengen inspiroimana kuin pelkästään ihmisen mielikuvituksen varassa. Kuva: jplenio/Pixabay

Pyhiä kuvia kunnioitetaan

Jakamaton kirkko otti kantaa ikoneihin vuoden 787 viimeiseksi jääneessä yleisessä kirkolliskokouksessa. Tuolloin ikoni sai hyvinkin keskeisen aseman.

Samalla ikonien kunnioittamiseen liittyvä ymmärrys ja käsitteistö selvennettiin. Kirkolliskokouksen päätöksessä on painotettu, että palvonta (kreik. latreia) kuuluu yksinomaan Jumalalle, kun taas ikoneihin kohdistuu kunnioittaminen (kreik. proskinesis), joka ei millään tavalla loukkaa Jumalan ykseyttä ja absoluuttisuutta luotuihin nähden.

Siksi Kirkon elämässä ikoneilla ei ole absoluuttista arvoa, vaikka pyhiä kuvia pidetäänkin erittäin tärkeinä hengellisen kanssakäymisen apuvälineinä. Kirkolliskokous tarkensi, että ikonin kunnioittamisessa kohteena ei ole itse kuva, vaan siinä esitetty henkilö.

Ikonimaalarillakin on vastuunsa

Edellä mainitussa yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin myös ikonimaalarin roolia ja tehtävä. Istunnossa tehty päätös määrittelee, että ikonimaalarin vastuulla on kirkon isien laatimien ja hyväksymien sisältöjen esittäminen kuvana:

”Ikonimaalaus ei ole ollenkaan ikonimaalareiden luomus, vaan katolisen kirkon perinteen ja lainsäädännön hyväksytty ilmaisu. Pyhän Basileioksen mukaan sen ikä tekee siitä kunnioitettavan. […] Sen takia ikonimaalaus on heidän (pyhien isien) eikä ikonimaalarin oman perinteen ja kuvausnäkemyksen esittämistä. Maalari vastaa ainoastaan teknisestä toteutuksesta (kreik. ´tekni´), kun taas laatiminen (kreik. ´diataksis´, on pyhien isien asia.”

Ikonimaalaus on siis kirkon julistusta samassa määrin kuin evankeliumi on alkuperäistä Kristuksen tuoman ilosanoman julistamista, vaikka sen tekstien kirjoittajina olivatkin ihmiset: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.

Ikonimaalarin luovuus on keino esittää pelastukseen johtava polku. Mikäli ikonimaalarin oma tietämys ja kokemus pyhyydestä on rajallinen, hän voi silti suoriutua tehtävästään kunniakkaasti – kunhan pysyy uskollisena kirkon julistukselle.

Ikonimaalaus on siis kirkon julistusta samassa määrin kuin evankeliumi on alkuperäistä Kristuksen tuoman ilosanoman julistamista, vaikka sen tekstien kirjoittajina olivatkin ihmiset: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.

Näin ollen voidaan ajatella, että ikoni sietää ikonimaalarin mielivaltaisia tulkintoja tai lisäyksiä yhtä vähän kuin evankeliumikertomukset uusiksi editointia. Samalla tavalla kuin evankeliumi on ennen kaikkea kirkon – ei kirjoittajan – pyhä teksti, myös ikoni on kirkon luomus, ei ikonimaalarin. Siksi uskollisuus kirkon traditiolle on perinteisen ikonimaalauksen kulmakivi.

Artikkelia on muokattu 30.9.2021 klo 09:27 siten, että po. ikonien keskustelua herättäneet piirteet on nostettu linkitetystä lausunnosta jutun sisään.