Se aamu muistuu Marietta Kunnaksen, 62, mieleen yhtä kirkkaasti kuin eilinen päivä.
– Olin ollut teatteriopettajien kurssitapaamisessa Helsingissä, ja tuolloin 6-vuotias poikani oli lähdössä Lahdesta pyhiinvaellusmatkalle yhdessä 71-vuotiaan äitini kanssa. Heräsin outoon, voimakkaaseen tunteeseen, että minun on heti lähdettävä Lahteen, ennen kuin pyhiinvaeltajien bussi ehtii lähteä.
Marietta Kunnas ennättikin paikalle ennen bussin lähtöä kello 09:00.
– Hakkasin bussin ikkunaa. Minulla oli niin voimakas tunne siitä, että minun on pakko nähdä poikani.
Bussin ovella oli vastassa Lahden ortodoksisen seurakunnan isä Henrik Holländer, joka toimi matkanjohtajana. Hän ehdotti, että Kunnas voisi myös lähteä mukaan pyhiinvaellukselle. Myös Kunnaksen äiti Etta-Liisa Kunnas-Lappalainen yritti vielä taivutella myös tytärtään mukaan.
– Poikani kuitenkin itki, halasi minua eikä halunnut lähteä. Päätin, että hän ei lähde minnekään. Kun pääsimme kotiin, puhelin soi. Tiesin heti, että oli tapahtunut onnettomuus. Jälkikäteen pidimme tätä kaikkea jonkinlaisena ihmeenä.
Kävi ilmi, että tilausajossa ollut linja-auto oli ajanut lauantaina 17.4.1999 klo 09.28 Heinolassa rampin ja risteävän tien risteyksessä kaiteen läpi. Auto lensi ilmassa 7,8 metrin korkuisen penkereen alapuolelle. Autossa oli kuljettaja ja 39 matkustajaa, joista kolme sai heti surmansa. Yksi matkustaja kuoli sairaalassa 23.4.1999. Lisäksi 32 matkustajaa sai vammoja. Myös kuljettaja sai vakavia vammoja.
Turmassa menehtyneiden joukossa oli isä Henrik ja jutussa myöhemmin haastatellun Jukka Salmisen Liisa-äiti. Kunnaksen äiti sai vakavia vammoja, joiden vuoksi hän vietti sairaalassa puoli vuotta: oikea käsi ja molemmat jalat murtuivat. Kuitenkin hän jaksoi olla kiitollinen siitä, että tyttärenpoika oli säästynyt onnettomuudelta
– Hänen kätensä jäi vajaakuntoiseksi, ja hänen piti opetella kävelemään uudestaan. Kuitenkaan äiti ei koskaan valittanut.
Marietta Kunnas muistelee, että sairaalassa hänen äitiään kävi tapaamassa muun muassa isä Aki Leskinen – oma rippi-isä kun oli menehtynyt samassa bussionnettomuudessa. Sittemmin rovasti Aki Leskinen on siirtynyt Hämeenlinnan alueelle.
– Mieleeni jäi hänen toteamuksensa, että ei ollut poikasi aika lähteä tästä maailmasta. Myös äitini suhtautui omaan tilanteeseensa tällä tavalla.
Sysäys liittyä ortodoksiseen kirkkoon
Tuo huhtikuinen päivä vuonna 1999 muodostui vedenjakajaksi myös Marietta Kunnaksen elämässä. Noin vuoden kuluttua hänet liitettiin ortodoksiseen kirkkoon Lasaruksen lauantaina.
– Omalla kohdallani kyseessä ei kuitenkaan ollut suuri valaistumisen hetki, vaan pikemminkin luonnollinen polku. Mukanani kirkkoon liitettiin myös molemmat poikani, joka olivat tuolloin 3- ja 6-vuotiaat.
Nyt kolmissakymmenissä olevat pojat asuvat Lontoossa. Kunnaksen äiti sai elää pitkän elämän, joka päättyi vasta 90-vuotiaana. Hänet siunattiin haudan lepoon Tampereella Pyhän Aleksanteri Nevalaisen ja pyhän Nikolaoksen kirkossa.
Marietta Kunnas työskentelee nykyään Jyväskylän kaupunginteatterin johtajana. Sitä ennen elämä kuitenkin kuljetti häntä ulkomaille: ensin vaihto-oppilasvuoden myötä Iowaan, missä koulun teatterinopettajasta tuli Kunnaksen esikuva. Kunnas opiskeli näyttelijäksi New Yorkissa ja teatteriohjaajaksi Lontoossa.
– Olen aina kokenut johdatusta – sellaiseksi miellän tapaukset, joissa minulle on yhtäkkiä tullut voimakas tunne tietyistä asioista, ovatpa ne sitten liittyneet työhön, asumiseen tai ihmissuhteisiin. Suhde näkymättömään maailmaan on ollut minulle aina hyvin tärkeä.
Kunnas pitää suuressa arvossa Minna Canthin työtä, ja niinpä hänen mottonaan onkin Canthin ajatus: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vain puolikuollutta nukkuvaa elämää”.
Sellaista Kunnaksen elämä vaikuttaakin olleen lähihistoriankin perusteella: koronapandemia sulki teatterit, minkä jälkeen olikin vuorossa teatteritalon remontti ja lähtö väistötiloihin.
Hetken näytti siltä, että elämä asettuu uomiinsa – kunnes Kunnas sai täysin yllättäen syöpädiagnoosin. Oireena oli kuumeilua, ja sitten yhtäkkiä edessä olikin leikkaus.
– En kuitenkaan halua velloa sairaudessa enempää. Ajattelin silloin, että jos jään henkiin, niin sillä on varmasti jokin tarkoitus. Olen tullut siihen lopputulokseen, että elämän tarkoitus on rakastaa ja jakaa rakkautta ympärilleen. Sen parempaa elämän tarkoitusta en ole keksinyt.
Seurakunnan tuki oli äärettömän tärkeä surussa
Järjestöneuvos Jukka Salmisen muistikuvat onnettomuuspäivältä ovat eriskummallisen jakautuneet: toisaalta Salminen muistaa kirkkaasti joitakin yksityiskohtia, kun taas paikka paikoin muistikuvat puuttuvat kokonaan.
Salminen menetti Heinolan bussiturmassa 66-vuotiaan Liisa-äitinsä. Hänen vanhempansa olivat ystävystyneet kohtalokkaan Valamon-pyhiinvaellusmatkan matkanjohtajana toimineen isä Henrik Holländerin kanssa, jota Salminen kuvailee omaperäiseksi ja kansanomaiseksi sielunpaimeneksi.
– Isä Henrikin ja vanhempani yhteys syntyi alun perin isä Henrikin vetämän ryhmätoiminnan kautta Nastolassa.
Salmisen tuolloin 67-vuotias Mauri-isä ei ollut mukana bussissa, vaikka muuten hän ja isä Henrik olivatkin tiiviisti tekemisissä.
Salminen eli tapahtuma-aikaan nelikymppisen ihmisen perhe-elämää, jonka suru-uutinen pysäytti kuin seinään.
– Sain isältä puhelinsoiton, ja ennen pitkää olimme Pekka-veljeni kanssa jo Päijät-Hämeessä tunnistamassa äidin ruumista. Kaikista hänen ruhjeistaan huolimatta muistan ajatelleeni, että hänen oikea kätensä näytti kauniilta: äiti oli lakannut kyntensä punaisiksi. Muistikuvien hajanaisuudesta ja sokista kertoo varmastikin se, että muistan täysin selvästi tuollaisen yksityiskohdan, mutta en sitä, missä esimerkiksi sisareni oli tuolloin. Minulla on kuitenkin muistikuva, että paikalle olisi tullut ortodoksinen pappi – ehkäpä isä Olavi Merras? – ja pidimme rukoushetken.
– Muutenkin mieleeni on jäänyt seurakunnan tuki ja äärettömän arvokas työ sekä muistaminen. Isä Matti Lipitsäinen ja isä Aki Leskinen, isä Henrikin leski Kirsti Holländer, kanttori – he kaikki, joiden nimeä en voi muistaa – tekivät todella suuren työn uhrien ja heidän läheistensä tukemisessa.
Salmisen isälle pitkäaikaisen elämänkumppanin menettäminen oli kova isku. Hän eli vaimonsa menehdyttyä vielä kahdeksan vuotta.
– Tämä kokemus on kirkastanut minulle myös sen, kuinka korvaamattoman suuri aarre meillä on Kirkon traditiossa, palveluksissa ja seurakunnassa.
– Onnettomuuden jälkeen isäni ja isä Henrikin Kirsti-leski pitivät yhteyttä, ja isäni poismenon jälkeen olen itse soitellut Kirstille aina silloin tällöin. Omalta osaltani suurin kipu on vaihtunut aikojen saatossa kaipaukseksi, Salminen sanoo.
Isä Henrikin panihida toimitetaan Lahdessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa keskiviikkona 17.4. kello 17. Lisäksi panihida toimitetaan kuukautta myöhemmin eli 17. toukokuuta (vaihtoehtona 18.5.) isä Henrikin haudalla Kokkolassa Pietarsaaren hautausmaalla kello 13.