Vuoristo-Karabah eli vanhemmalta armenialaiselta nimeltään Artsakh on poikkeuksellisen kaunis alue, voimakkaiden vuorijonojen ja luonnonihmeiden kollaasi, jonka rinteillä on kymmenittäin ikivanhoja luostareita. Vaikeakulkuisuutensa takia alue on paljon suurempi kuin karttaa vilkaisemalla voisi kuvitella.
Artsakhin asujaimisto oli läpi historian armenialaista tai vähintäänkin armenialaisenemmistöistä. Se edustaa itse asiassa kaikkein vanhakantaisinta armenialaisuutta. Artsakhin armenian murteessa on hyvin arkaaisia piirteitä, ja monia armenialaisten muinaisia tapoja säilyi 2000-luvulle saakka ainoastaan Artsakhin vuorten kätköissä.
Artsakh oli ihmeellinen oma maailmansa, jossa toimi viimeiset kolme vuosikymmentä itsenäinen mutta tunnustamaton demokraattinen tasavalta. Sen luonne ei selviä kirjoista tai kuulopuheista, mikä on helppo huomata poliitikkojen ja toimittajien kommentteja lukiessaan.
Suomessa Karabahin konfliktia on perinteisesti katseltu Venäjä-lasien läpi. Suomalaisille asia näyttäytyy ”Venäjän vaikutusvallan heikkenemisenä Kaukasuksella” tai ”Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena”, vaikka armenialaisten ja turkkilaiskansojen konflikti on paljon vanhempi ilmiö kuin Venäjän läsnäolo alueella. Armenian ja Georgian pitkiin historioihin verrattuna Venäjä on lähinnä öykkäröivä nousukas.
Asiantuntijoille tyypillinen symmetrisyysharha taas on estänyt näkemästä, että vastakkain ei ole kaksi samanlaista ”Kaukasuksen rähisijäkansaa”. Vastakkain ovat olleet yhtäältä köyhä pieni kansa aseistettuna vanhalla venäläisellä romulla ja toisaalta suuri ja rikas öljyvaltio, jolla on modernein teknologia ja takanaan Turkin erikoisjoukkojen ja Nato-armeijan tuki.
Ikivanha konflikti
Suomen mediassa asiaa on tarkasteltu enimmäkseen ikään kuin historiasta irrotettuna, päivänpoliittisena tapahtumasarjana. Mediamme on väittänyt esimerkiksi, että konflikti alkoi Neuvostoliiton hajoamisesta. Suurimmat armenialaisten joukkomurhat olivat kuitenkin Shushin kaupungissa maaliskuussa 1920, jolloin kaupungin armenialaiset ja heidän kaupunginosansa kirkkoineen, teattereineen ja kirjapainoineen hävitettiin totaalisesti.
Konfliktin juuret ovat kuitenkin vielä paljon tätäkin syvemmällä. Ammoin armenialaiset asuttivat nykyisen Itä-Azerbaidžanin viljavia alankoja ja kaupunkeja (kuten Gəncə, armeniaksi Gandzak). Kun itäiset turkkilaiset eli nykytermein azerit ottivat vähitellen parhaita viljelysmaita haltuunsa, armenialaisille jäi vain vuoristoinen osa Artsakh eli Karabah, jossa toimi autonomisia armenialaisia ruhtinaskuntia läpi keskiajan.
Viljavista maista poiketen Artsakhissa ei koskaan ollut turkkilaista tai islamilaista enemmistöä, vaan se pysyi armenialaisuuden ydinalueena ja suojasatamana läpi vuosisatojen. Sen historia tunnetaan hyvin armenialaisen kirjallisuuden synnystä alkaen eli yli 1600 vuoden ajalta, ja arkeologian avulla paljon kauempaakin. Siksi poliitikkojen ja toimittajien puhe ”armenialaistaustaisista” ihmisistä on loukkaavaa: tällainen terminologia katkaisee ihmisten vuosituhantiset juuret ja esittää heidät Azerbaidžanin propagandan ehdoilla ikään kuin jonkinlaisina Armeniasta tulleina emigrantteina. Samoin termi ”separatisti” on irvokas alueella, jonka itsehallinnon perinteet ovat vuosisatoja vanhemmat kuin Azerbaidžanin valtio.
Kun azerit saivat Karabahin hallittavakseen Neuvostoliiton aikana, he pitivät alueen lähes suljettuna Armenian suuntaan. Samalla he tukahduttivat kristinuskon harjoittamisen ateistiseen ideologiaan nojautuen. Karabah oli Neuvostoliitossa ainoa kristittyjen asuttama hallinnollinen alue, jossa yksikään pappi ei saanut lopulta toimia.
Artsakhin kristillinen idylli
Azerit aloittivat vuonna 1988 armenialaisten joukkomurhat Sumgaitissa ja Pohjois-Karabahissa. Historiasta poiketen Karabahin armenialaiset nousivat vastarintaan ja saivat lopulta joukkotuhon osin pysäytettyä. Oli azerien vuoro paeta, Aghdamin kaupunki jäi autioksi.
1990-luvun sodan jälkeen alkoi itsenäisen Artsakhin aika, joka oli jälleenrakentamisen kautta. Armenialaiset ympäri maailmaa keräsivät rahaa unohdetun alueen koulujen, teiden, sairaaloiden, museoiden, taidegallerioiden ja kulttuurikeskusten rakentamiseen. Lahjoitusvaroin kunnostettiin kymmenittäin ikivanhoja kirkkoja ja luostareita. Hotelleihin, ravintoloihin ja urheilukenttiin investoitiin. Nyt tuo kaikki siirtyy Azerbaidžanin haltuun.
Se Artsakh, jossa sain itse käydä seitsemän kertaa, oli ainakin omaan makuuni paras paikka maailmassa. Ainutlaatuinen luonto, hyiset vuoripurot, raikas ilma, sielukkaat ihmiset, ainutlaatuinen historia, viiltävät laulut, arkaaiset matot ja värikkäät satulalaukut – kaikki muinaista ja kaunista.
Alueen eristäytynyt asema varjeli sitä modernin maailman villityksiltä. Stressi, työuupumus ja identiteettikriisi olivat tuntemattomia käsitteitä. Ihmiset kylissä olivat köyhiä mutta onnellisia, Stepanakertissa elämä sykki iloisesti. Toreilla myytiin paikallisista yrteistä ja kasveista tehtyjä herkkuja, jollaisia ei saa mistään muualta. Missään ei ollut kiirettä: Toghin kylässä käpyhillon keittäminen kesti kaksi viikkoa.
Artsakhin helmiä olivat vanhat luostarit, joita on vuorten rinteillä kymmenittäin. Kolme merkittävintä muodostaa samalla läpileikkauksen Artsakhin kristillisestä historiasta. Monien luostarien historialliset juuret ovat jopa kristinuskoakin vanhemmat, sillä niitä on perustettu armenialaisten muinaisuskonnon pyhille paikoille.
Dadivankin luostari kasvoi apostoli Taddeuksen oppilaan Dadin hautapaikan ympärille metsäiseen rinteeseen. Kirjallista tietoa on säilynyt 800-luvulta alkaen. Sen pehmeämuotoinen massiivinen pylväskäytävä oli omiin silmiini maailman suloisin. Vanhat freskot saatiin hiljattain entisöityä italialaisten eksperttien johdolla.
Amarasin luostarin sydän on pyhän Grigoriksen (k. 330) hauta. Paikka on poikkeuksellisesti keskellä hedelmällistä tasankoa. Grigoris oli Armenian kansallisen kristillisyyden isähahmon Grigor Valontuojan (muistopäivä 30.9.) poika. Luostarin värikäs historia koostuu lukuisista hävityksistä ja jälleenrakennuksista.
Gandzasarin luostari (1200-luku) on monien silmissä Artsakhin kaunein. Se on kuuluisa reliikeistään ja eläinaiheisista kaiverruksistaan sekä monista ihmeistä. Kirkkoa ympäröivän luostarikompleksin uudet rakennukset museotiloineen saatiin valmiiksi juuri ennen sotaa.
Lienee turha kirjoittaa enempää: kirjaimet eivät kykene loihtimaan esiin pyhien tilojen ilmapiiriä. Itselleni Artsakh ja sen luostarit olivat niitä harvoja paikkoja maailmassa, joissa en kaivannut minnekään muualle.
Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Armenialaisilla on vuosisatojen kokemus azeri- ja turkkilaisvallan alla elämisestä. Siksi oman armeijan romahtaessa lopullisesti syyskuussa koko väestö päätti saman tien jättää taakseen kotikylänsä, sukuhautansa, kirkkonsa, talonsa ja elämäntyönsä. Azerien piirittäminä he olivat jo eläneet koko alkuvuoden näännyksissä ilman sähköä, lääkkeitä ja polttoainetta, kaupat tyhjinä. Ihmisiä kuoli turhaan, kun ambulansseillakaan ei ollut bensiiniä.
Azerbaidžan saa nyt haltuunsa maan, joka on sille enimmiltään vieras. Vuorten rinteillä on loputtomasti pieniä kyliä, joissa ei ole koskaan asunut azereita. Ikivanhat kivikirkot ovat hiljainen todistus kylien historiasta.
Artsakhin alueella on toki elänyt myös muslimeita, niin persialaisia kuin turkkilaisia, erityisesti Askeranin rehevällä alangolla, jossa on iso islamilainen hautausmaa. Shushissa on kaunis vanha persialainen moskeija, joka kunnostettiin armenialaisvallan aikana. Azeriturkkilaisten määrä Karabahissa kasvoi Neuvostoliiton loppua kohti, mikä herätti huolta armenialaisissa. Yleensä historiassa turkkilaisten määrän kasvaminen on johtanut armenialaisten tuhoon ennemmin tai myöhemmin.
Azeripropaganda tulee ottamaan kaiken irti niistä kaupungeista ja kylistä, joissa Neuvostoliiton aikana eli azerivähemmistö. Heidän joukostaan lähteneet pakolaiset mobilisoidaan uuden kertomuksen rakennusaineeksi. Azeripropaganda tulee rakentamaan alueelle uuden historian, jonka osaksi valjastetaan jokainen armenialainen saviruukun sirpale.
Kirkot tullaan hävittämään tai parhaassa tapauksessa otetaan muuhun käyttöön – ei välittömästi vaan vähitellen, vuosikymmenien kuluessa. Jokin kirkko jätetään ehkä mainokseksi Azerbaidžanin ”monikulttuurisuudesta” ja ”suvaitsevaisuudesta”, länsimaalaisille vieraille esiteltäväksi. Joitain kirkkoja on jo uudelleenmääritelty ”albanialaisiksi”.
Vastaavan hävitysohjelman Azerbaidžan on viime vuosikymmeninä toteuttanut Nakhitševanissa, jonka kymmenet luostarit ja sadat kirkot on hävitetty maan tasalle ja armenialaisten monivuosituhantinen historia alueella on pyyhitty pois täydellisesti.
Suurin kysymys koskee kuitenkin Armenian nykyisen valtion ja kansan olemassaoloa. Nyt käyttöön otettu Neuvostoliiton aikainen hallinnollinen raja Etelä-Armenian ja Azerbaidžanin välillä on teennäistä siksakkia, jota on vaikea puolustaa. Azerit ovat viime vuosien hyökkäyksissä ottaneet jo noin 100 neliökilometrin verran alueita haltuunsa kansainvälisesti tunnustetun nyky-Armenian pienestä alueesta, ja armenialaisvastainen vihapuhe ja propaganda on voittojen myötä voimistunut Bakussa entistä hurjemmaksi. Seuraavaa iskua valmistellaan jo määrätietoisesti. Kovin montaa tuhoa ei kuitenkaan enää voi toteuttaa, niin pieneksi Armenia on käynyt.
Suomessa Azerbaidžanin määrätietoinen eteneminen Armenian puolelle uutisoidaan ”rajakahakoina”. Symmetrisyysharha palvelee aina hyökkääjää.
Euroopassa olisikin hyvä havahtua siihen, että kyse ei ole enää ”Venäjän vaikutusvallasta” vaan siitä, saavatko turkkilaiset kansat toteutettua lopullisesti vanhan päämääränsä, armenialaisten totaalisen hävittämisen. Heillä ei ole kiire: historiassa tuhon puuskia ovat yleensä edeltäneet rauhalliset vuosikymmenet. Turkkilaiset kansat ovat edenneet tätä päämäärää kohti järjestelmällisesti idässä ja lännessä, ja jäljellä on enää yksi kapea vuoristokaistale, nyky-Armenia. Siitä valtaisasta alueesta, jolla armenialaisia eli vielä 1900-luvun alussa, yli 90 % on jo puhdistettu kokonaan ja lopullisesti.
Noilla alueilla toimi satoja luostareita ja loputon määrä kirkkoja, joissa toimitettiin jumalanpalveluksia päivittäin. Ainoastaan juutalaisten holokaustissa on hävitetty vastaava määrä jumalanpalveluselämää suunnilleen yhtä nopeasti. Juutalaisista poiketen armenialaiset kuitenkin menettivät kansanmurhassa myös omat jerusaleminsa.
Tämä genosidaalinen politiikka on se aatteellinen konteksti, joka johti Artsakhin historian päättymiseen ja etniseen puhdistukseen. Siksi Turkin Erdogan nimitti tapahtumia ”oikeudenmukaisuuden riemuvoitoksi”. Azerisotilailla on nähty hihamerkkejä, joissa on vuoden 1915 kansanmurhan keskeisen suunnittelijan Enver Pashan kuva ja teksti ”Älä juokse, armenialainen, näännyt vain kuoliaaksi”.
Venäjän heikkotasoisella armeijalla oli tässä prosessissa pelkkä suutaan soittavan statistin rooli. Euroopalla ei sitäkään. Armenialaisten omat voimat loppuivat. Lopputulos oli vuosituhansien mittaisen elämänmuodon katoaminen silmiemme edessä.
Kuuntele Artsakhin viimeinen laulu. Stepanakertin uuden katedraalin viimeiset rukoukset, laulajana diakoni Hrair: https://www.youtube.com/watch?v=hFGif41Hy6Y&ab_channel=NEWSAM
