Maailma on muuttunut nopeasti, ja se näkyy myös ortodoksisen maailman geopolitiikassa.
2000-luvulla sekä Ekumeeninen patriarkaatti että Venäjän ortodoksinen kirkko ovat vahvistaneet roolia ortodoksisen maailman voimakaksikkona.
Ekumeeninen patriarkaatti pyrkii edelleen pitämään kiinni entisestä asemastaan ortodoksisen maailman kunniapuheenjohtajana (primus inter pares). Tuon aseman koko ortodoksinen maailma sille suokin.
Moskovan patriarkaatin tilanne on sen sijaan muuttunut. Kirkon ja Kremlin yhteistyön muodoiksi on julkisestikin todettu pyrkimys palauttaa entisen Neuvostoliiton alueiden lisäksi myös muilla alueilla toimivia hiippakuntia ja seurakuntia takaisin Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Tämä prosessi on ollut nähtävissä erityisen selvästi Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Moskovan patriarkaatti on käynyt oikeutta muun muassa Lontoon ja Nizzan katedraalien omistuksesta. Lontoon ortodoksinen katedraali on nyt osa Moskovan patriarkaattia. Nizzassa omistuskiista on edelleen kesken, mutta kaupunginoikeuden helmikuussa tekemän päätöksen mukaan ortodoksinen katedraali Nizzassa kuuluu Venäjän kirkolle.
Moskovan patriarkaatin käsitys Venäjän kirkon vaikutuspiiristä on artikuloitunut 2000-luvulla uudella tavalla. Vaikka Moskova tunnustaa Konstantinopolin aseman, puhuu se itsestään nykyään monikansallisena paikalliskirkkona. Tämä merkitsee sitä, että Moskovan patriarkaatin alue käsittäisi myös Euroopan Unionin, koska esimerkiksi Viro, Latvia ja Liettua ovat patriarkaatin kanonista aluetta.
Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan monikansallisen Moskovan patriarkaatin kanoninen alue ulottuu tulevaisuudessa myös niihin maihin, joihin suuntautuu muuttoliikettä patriarkaatin perinteiseltä alueelta, eli Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta.
Moskovan tulkinnat kanonisesta alueestaan hiertävät kuitenkin suhteita lähes kaikkiin muihin paikalliskirkkoihin, myös Suomeen.
Me jaamme sekä Konstantinopolin patriarkaatiin että Vatikaanin näkemykset siitä, että Moskovan patriarkaatin kulttuuri- ja kansalliskriteereistä lähtevä kirkkokäsitys on harhaoppi.
Muiden paikalliskirkkojen tavoin myös Suomen ortodoksinen kirkko katsoo, että Moskovan moderni tulkinta kanonisesta alueestaan on monessakin mielessä Kremlin kansallismielisen ideologian läpitunkemana, koska Moskovan patriarkaatti vastustaa kiivaasti katolisen kirkon tai muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen toimintaa entisen Neuvostoliiton alueella.
Suomen ortodoksisen kirkon ulkopolitiikka nojaa pragmatiaan, jonka keskiössä ei ole haikailua paluusta sen paremmin Bysantin kuin Venäjänkään imperiumin yhteyteen. Pienenä kansainvälisenä paikalliskirkkona haluamme korostaa, että ortodoksisen kirkon oikea kasvusuunta on pienten yhteisöjen vahvistamiseen päin. Tarkoitan tällä sitä, että seuraamme yhteiskunnallista kehitystä ja hyväksymme sen, että vaikka kirkko on historiallisesti hierarkkinen, on sen uskottava pienten ja erilaisten yhteisöjen kasvuun.
Tässä asiassa Suomen ortodoksinen kirkko voi olla myös itse esimerkki isommille. Varhainen ortodoksinen kirkkokäsitys ei tunne patriarkaatteja vaan paikallisyhteisöjä. Sen mukaan jokainen paikallisyhteisö on myös kirkon universaaliuden tae. Seurakunta Lontoossa, Luandassa, Buenos Airesissa tai Tukholmassa ei ole ensisijaisesti osa patriarkaattia vaan itsessään kuva kirkon täyteydestä.
Suomen ortodoksisen kirkon panos kansainvälisessä ortodoksisessa kanssakäymisessä lähtee liikkeelle tästä periaatteesta. Pidämme mahdottomana ajatusta, että Berliinin, Washingtonin tai Oslon ortodoksien asioista päätettäisiin ensisijaisesti muualla kuin näissä kaupungeissa.
Vaikka hyvät suhteet vanhoihin ja suurin patriarkaatteihin Konstantinopoliin, Aleksandriaan, Antiokiaan, Jerusalemiin ja Moskovaan ovat Suomen ortodoksiselle kirkolle tärkeitä, on meidän pienenä toimijana viisasta verkostoitua myös samantyyppisten pienten kirkkojen kanssa.
Tässä mielessä suhteita on tärkeä vahvistaa erityisesti Euroopan unionin alueella toimivien ortodoksisen kirkkojen ja hiippakuntien välillä. Tšekin ja Slovakian, Puolan tai Kyproksen kirkot voivat olla tulevaisuudessa yhä merkittävämpiä kumppaneita, samoin hiippakunnat Brittein saarilla, Ranskassa tai Skandinaviassa.
Suhteiden lähtökohtana on erityisesti samanlainen toimintakulttuuri, jossa ortodoksiset arvot elävät vuorovaikutuksessa länsimaisen demokratian pelisääntöjen kanssa.
Suomen ortodoksisen kirkon henkinen arvopohja on muuttumassa. Kirkon autonomian alkuvuosikymmeninä identiteetti oli tuon ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen suomalaiskansallinen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden henki hallitsi kirkon profiilia myös toista maailmansotaa seuranneen evakkotaipaleen jälkeen.
Valtakunnallinen kulttuuri-ilmaston muutos on näkynyt myös ortodoksisessa kirkossa. Yksi keskeinen haaste tulevaisuudessa on toimintaympäristömme henkinen laajentaminen. Kuluneina vuosikymmeninä aloitettu maahanmuuttajatyö on ollut tähän asti eriytynyt saareke kirkon toimintaa. Nyt identiteetin perustaksi on nousemassa uudestaan sata vuotta sitten Suomessa vaikuttanut monikielinen- ja kulttuurinen kirkko.
Sen mukaisesti tulevaisuuden tavoitteena on yhä kansainvälisemmin orientoitunut ortodoksinen kirkko, hiippakuntineen ja seurakuntineen. Uskossa on se on yhtä koko ortodoksisen maailman kanssa.