"Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, sisaret ja veljet!
Toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi tänne Valamon Kristuksen Kirkastumisen luostariin aloittamaan vuosittaista kirkolliskokoustamme. Toivotan myös tervetulleiksi erityisesti ulkomaiset vieraamme, Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanoksen sekä patriarkaatistamme Kydonian metropoliitta Athenagoraksen, jotka ovat kutsuttuina saapuneet täydentämään piispainkokoustamme arkkipiispan vaalin ehdokasasetteluun. He molemmat tuntevat kirkkomme tilaa jo monen kymmenen vuoden ajalta.
Kun valmistauduin tähän viimeiseen avauspuheeseeni arkkipiispana, pysähdyin muistelemaan elämäni varrella kulkemaani polkua. Monet teistä varmasti sen jo yleispiirteisesti tuntevat, mutta haluan jakaa kanssanne vielä nämä muistot ja ajatukset, joita en ole kertaakaan aikaisemmin yhtä henkilökohtaisesti kertonut.
Tyttäreni Tanjan syntymä ja vaimoni Anitan kuolema olivat molemmat käännekohtia, jotka mullistivat elämäni täysin. Muistan elävästi sen pakahduttavan onnen ja kiitollisuuden, kun sain ensimmäistä kertaa pitää pientä tytärtäni sylissäni. Ne silmät, se katse – siinä oli jotain niin syvää ja puhdasta, että se sai kyyneleet silmiini. Siinä hetkessä tajusin, että olin saanut osakseni mittaamattoman arvokkaan lahjan, joka oli samaan aikaan sekä henkeäsalpaavan ihana että pelottavan hauras.
Tiesin, että joutuisin vielä kohtaamaan oman keskeneräisyyteni ja riittämättömyyteni vanhempana lukemattomia kertoja. Mutta silti olin valmis siihen, sillä tunsin arvokkuutta saadessani olla mukana kasvattamassa uutta sukupolvea, siirtämässä eteenpäin rakkauden ja uskon perintöä, jonka olin itse saanut. Niin tuosta hetkestä lähtien elämäni sai uuden tarkoituksen.
Vaimoni kuolema vain pari vuotta myöhemmin pysäytti kirjaimellisesti kaiken ja vei jalat alta. Tuntui kuin itse maa olisi vajonnut pois altani. Päivät kuluivat sumussa itkien pientä tytärtä sylissä pitäen. Ymmärsin, että minun oli jaksettava, Tanjan tähden. Hän tarvitsi minua nyt kaksinkertaisesti, äitinä ja isänä.
Matka Pielavedelle Anitan hautajaisiin tuntui raskaimmalta, mitä olin koskaan kulkenut. Istuin autossa ja katselin, miten talvinen maisema lipui ohitsemme. Kuoleman kylmyys tuntui hiipivän sieluun asti. Ajattelin myös äitiäni, jonka vain kolme vuotta aiemmin olin siunannut tuon Pielaveden kirkkomaan lepoon. Nyt matkani päämäärä oli sama.
Kun hautajaissaatto hiljalleen eteni lumisten teiden läpi, pelko siitä, miten ihmeessä osaisin kasvattaa tyttäreni ilman Anitaa, paisui sisälläni. Olisiko minusta yksin vastaamaan niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita tiesin hänen aikuiseksi kasvaessaan kohtaavan?
Tuossa elämän dramaattisimmassa käännekohdassa kirkkomme opetus tuli myös uudella tavalla todeksi. En löydä oikeita sanoja nyt kuvaamaan niitä tunteita, joita silloin koin, mutta tuolla hetkellä tunsin rauhan laskeutuvan ylleni aivan ihmeellisellä tavalla. Ymmärsin, että pappina olin saarnannut Vapahtajamme läsnäolon sanomaa lukemattomia kertoja, mutta vasta nyt todella käsitin sen merkityksen. Jumala ei ollut meitä hylännyt. Niin monta kertaa olin puhunut kuolemasta porttina ikuisuuteen, jälleennäkemisen toivosta, mutta vasta nyt, joutuessani siunaamaan vaimoni haudan lepoon, ymmärsin nuo sanat sydämessäni asti. Anita ei ollut poissa, ei lopullisesti.
Tuon tiedon varassa jaksoin sitten toimittaa myös raskaan hautauspalveluksen luottaen siihen, että ero olisi vain väliaikainen. Vaikka suru oli musertava, vaikeneva toivo pilkahteli jo sen lomasta. Tiesin, että edessä olisi vielä paljon yksinäisiä päiviä ja öitä surun kanssa painiskellessa. Mutta lohtu ei ollut kaukana. Jumala kulkisi rinnallamme Tanjan kanssa joka askeleen. Tuo ajatus on auttanut kestämään ja se on auttanut jaksamaan koko ajan.
Syvennyin tehtävääni isänä. Jaoimme arjen pienimmätkin hetket, itkut ja naurut. Samalla kasvatin Tanjaa tuohon samaan lohdulliseen, vilpittömästä ja onnellisesta karjalaiskodista perimääni uskoon, joka oli minua kantanut vaikeina hetkinä. Halusin välittää tyttärelleni sen saman toivon ja luottamuksen, jonka olen kirkostamme saanut.
Niin me kuljimme yhdessä, kaksin, surua ja iloa jakaen, vähitellen uuteen arkeen kasvaen. Ja nyt, katsoessani aikuista tytärtäni, tunnen ääretöntä kiitollisuutta. Tanja muistuttaa minua paljon Anitasta, mutta on samalla täysin oma ihana itsensä. Hän on elävä todiste siitä, että rakkaus ja usko kantavat läpi elämän syvimpienkin varjolaaksojen.
Leskeys on ollut minulle raskas taakka mutta samalla syvä hengellisen kasvun paikka. Se on opettanut luottamaan Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon myös elämän pimeimmillä hetkillä. Se on tehnyt minusta herkemmän ihmisten hädälle ja yksinäisyydelle. Kun nyt näen lapseni kasvaneen tasapainoiseksi ja lähimmäistään rakastavaksi aikuiseksi äidiksi, tunnen kiitollisuutta siitä, miten Pyhä Henki on meitä molempia elämässä ohjannut. Lapseni ja lapsenlapseni ovat olleet minulle ilon ja ylpeyden aihe. He ovat muistuttaneet omalla esimerkillään minua siitä, että suuristakin vastoinkäymisistä voi selviytyä lähimmäisenrakkauden ja yhteisön tuen avulla.
Nämä kokemukset – niin syvältä kouraisevat menetykset kuin sanoinkuvaamattomat rakkauden hetket – ovat kaikki kasvattaneet minua siksi, kuka tänään olen. Ne ovat opettaneet minulle, että elämässä mikään tuska ei ole niin syvä, ettei Jumalan valo voisi sitä lävistää, eikä mikään ilo niin suuri, etteikö se kaipaisi jakamista.
Juuri tuo jakamisen kaipuu on se, mikä on aina vetänyt minua kirkon työhön. Jo nuorena pappina koin kutsumusta olla ihmisten rinnalla heidän arjessaan, iloissa ja suruissa. Halusin olla se, joka kuuntelee, tukee ja todistaa Jumalan armosta juuri siellä, missä sitä eniten tarvitaan.
Hyvät kirkolliskokousedustajat! Ortodoksisessa kirkossa vallitseva rakkaudellinen ja myönteinen ihmiskuva on kulkenut mukanani kaikilla elämän käänteillä. Työskennellessäni vielä arkkipiispa Paavalin kanssa opin häneltä paljon piispantehtävästä. Tätä näkyä lähdin toteuttamaan, kun vastaanotin Paavalin esittämän kutsun ensin Joensuun apulaispiispaksi ja sitten hieman myöhemmin Oulun metropoliitaksi. Tuosta hetkestä lähtien elämäni sai jälleen uuden tarkoituksen.
Nämä vuodet kirkon palveluksessa ovat olleet elämäni suurin etuoikeus. Seurakuntiemme jäsenet ovat osoittaneet minulle, mitä todella tarkoittaa olla Kristuksen ruumis – yhteisö, jossa jokainen on yhtä arvokas ja rakastettu.
Siksi haluan tänään rohkaista teitä jokaista pitämään kiinni tuosta yhteisöllisyyden hengestä. Maailmassa, jossa yksinäisyys, erillisyys ja toiseuden pelko tuntuvat vain kasvavan, tehtävämme kristittyinä on selvä. Meidän on oltava rakkauden ja yhteyden lähettiläitä, toivon tuojia sinne, missä epätoivo uhkaa.
Tiedän, että se ei aina ole helppoa. Olen omassa työssäni monesti horjunut ja epäillyt. Riittääkö voimani, entä viisauteni? Olen monesti toivonut, että olisin ollut parempi esipaimen, viisaampi opettaja, rohkeampi profeetta. Mutta tänään tiedän, että kaikessa keskeneräisyydessäni olen saanut olla osa Kristuksen ruumista.
Siksi, astuessani nyt syrjään tästä rakkaasta tehtävästä, teen sen luottaen ja toivoen. Tiedän, että Pyhä Henki jatkaa työtään kirkossamme myös tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Tuossa Hengessä me pysymme ikuisesti nuorina. Ja toivon, että te jokainen löydätte oman paikkanne ja kutsumuksenne tuossa työssä.
Vaikka piispantehtävä on ollut vaativa näinä 45 vuotena, se on ollut myös palkitseva. Vierailut seurakunnissa ympäri Suomea ovat olleet matka paitsi maantieteellisesti, myös hengellisesti ja inhimillisesti. Olen nähnyt, miten usko ja välittäminen kukoistavat niin Helsingin sykkeessä kuin Lapin erämailla. Jokainen kohtaaminen on ollut arvokas piste oppimisen janalla.
Näissä kohtaamisissa olen nähnyt, miten valtava voima yhteisessä rukouksessa on. Mitä se antaa ja miten se kantaa. Olen saanut kuulla monia kertomuksia siitä, miten kirkko oli ollut se viimeinen oljenkorsi, johon tarttua kun kaikki muu tuntui murenevan. En ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten syrjäytyneisyys, päihdeongelmat ja lähimmäisistä vieraantuminen ovat vain lisääntyneet Suomessa vuosi vuodelta. Katsoessani ympärilleni ymmärrän, että kirkolla ja meillä sen työntekijöinä on valtava vastuu. Meidän on näytettävä esimerkkiä siitä lähimmäisenrakkaudesta, jota Kristus meiltä odottaa. Ja meidän on luotava tilaa kohtaamisille, ihmisten aidolle nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle.
Kiitos kun olette kulkeneet kanssani tämän matkan. Kiitos jokaisesta esirukouksesta, jokaisesta rohkaisun sanasta, jokaisesta laupeuden teosta, joita olen matkani varrella saanut niin seurakuntalaisilta, papistolta kuin myös Hänen Kaikkipyhyydeltään, Ekumeeniselta patriarkalta. Ne ovat olleet se maaperä, jossa oma uskoni ja toivoni on saanut kasvaa ja kukoistaa. Kiitos teille jokaisesta yhteisestä hetkestä, jokaisesta kyyneleen ja naurun jakamisesta. Ne ovat muovanneet minua, tehneet minusta enemmän sen, joksi Jumala on minut tarkoittanut. Te olette olleet minulle muistutus siitä, että Jumalan armossa me olemme enemmän kuin omat heikkoutemme.
Rakkaat kirkolliskokousedustajat! Tällä viimeisellä yhteisellä matkallamme tahtoisin vielä kerran korostaa, että kun ryhdymme täällä Valamon luostarissa tekemään päätöksiä kirkkomme tulevaisuudesta, meidän on ennen kaikkea kuunneltava Pyhän Hengen ääntä sydämissämme.
Meidän on rukoiltava, että Jumalan tahto toteutuisi keskuudessamme. Että lähimmäisenrakkauden periaate, joka on kirkkomme teologian ytimessä, heijastuisi päätöksissämme. Että ne sanat, jotka täällä lausumme ja ne linjaukset, joita teemme, olisivat rukouksen hedelmiä. Että ne eivät kumpuaisi vain omista toiveistamme ja tarpeistamme – saati vihasta tai epäluottamuksesta – vaan siitä syvästä luottamuksesta Kaikkivaltiaan johdatukseen, joka on kirkkoamme kaiken aikaa kannatellut.
Se on paras perintö, jonka voimme jättää tuleville sukupolville. Se on kaunein kiitos, jonka voimme antaa Jumalalle kaikista Hänen hyvistä teoistaan meitä kohtaan.
Julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2024 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Kolmiyhteisen Jumalan siunausta."
Jutun pääkuva on vaihdettu tuoreeseen kuvaan arkkipiispa Leosta kirkolliskokouksessa 2024.