Arkkipiispa Hermanin (Herman Aav, 1878–1961) kuolemasta tulee 14.1.2024 kuluneeksi 63 vuotta. Arkkipiispa Herman johti Suomen ortodoksista kirkkoa arkkipiispana vuodesta 1925 vuoteen 1960, jolloin hän vetäytyi eläkkeelle.
Virolaissyntyisen leskimies Herman Aavin piispantaival alkoi apulaispiispaksi valinnasta vuonna 1922. Hänen ensimmäinen tittelinsä oli Sortavalan piispa. Kirkkomme kuului tuolloin vielä Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen.
8.7.1923 piispa Herman vihittiin Konstantinopolissa Suomen arkkipiispakunnan apulaispiispaksi. Vuoden 1924 hiippakunta-asetuksessa hänen tittelikseen tuli Karjalan piispa ja sijoituspaikaksi Sortavala. Vuoden 1924 alusta Viipurin ja koko Suomen arkkipiispan titteliä kantanut arkkipiispa Serafim siirrettiin lakkautuspalkalle, ja seuraavana vuonna kirkolliskokous valitsi piispa Hermanin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispaksi. Samalla arkkipiispan istuin siirtyi Viipurista Sortavalaan. Arkkipiispa Herman oli ensimmäinen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa -titteliä kantaneesta piispasta. Häntä seurasivat toimessa arkkipiispat Paavali, Johannes ja kirkkoa nyt johtava Leo, jonka titteli on vuoden 2018 alusta lähtien ollut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.
Arkkipiispa Herman johti kirkkoamme varsin tuulisina vuosikymmeninä. Suomen ortodoksisen kirkon siirtyminen Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen vuonna 1923 oli yksi suurista Hermanin piispuuden vuosiin sijoittuneista mullistuksista, mutta ei suinkaan ainoa. Paikalliskirkkomme oman identiteetin rakentamisessa oli monia kivuliaita vaiheita. Yksi ensimmäisistä oli ns. ajanlaskukiista eli kysymys siitä, minkä kalenterin – gregoriaanisen vai juliaanisen – mukaan kirkossa vietetään pääsiäistä.
Kirkon sisäisen identiteettityön lisäksi arkkipiispa Hermanin alkukautta leimasi myös tarve tehdä ortodoksisesta kirkosta hyväksytty osa suomalaista yhteiskuntaa. Kirkkoa ja sen tapoja kansallistettiin luopumalla monista venäläisiksi koetuista tavoista ja yksityiskohdista. Esimerkiksi kirkkoslaavinkielisiä tekstejä saatettiin peittää näkyvistä pyhäköissä.
Paikalliskirkon rakennus ehti hyvään vauhtiin ennen toista maailmansotaa. Sortavalaan oli valmistunut kirkkokunnalle uusi keskustalo ja seminaarille oma kirkko. Sota käänsi kehityksen täysin uusille urille. Rajan taakse jäi 90% kirkon omaisuudesta. Noin 82 000:sta kirkon jäsenestä 55 000 joutui evakkoon.
Evakkoja asutettiin eri puolille Suomea. Hajaannuksen lisäksi evakkojen ortodoksista identiteettiä nakersivat ortodoksisuuteen kohdistuneet ennakkoluulot ja jopa peittelemätön vihamielisyys. Arkkipiispa Herman otti tässä vaikeassa tilanteessa lohduttajan, tukijan, rohkaisijan ja jälleenrakentajan roolin. Hän antoi kirkon jäsenistölle voimaa sekä henkiseen että materiaaliseen jälleenrakennukseen.
Arkkipiispa Herman ehti nähdä monen jälleenrakennusajan kirkon nousevan harjakorkeuteen eri puolilla Suomea. Luostareiden uusi aika ei vielä ollut nähtävissä, mutta hän saattoi ehkä aavistaa sen kukoistuksen, johon kirkko puhkesi arkkipiispa Paavalin toimikaudella (1960–1987).
Arkkipiispa Hermaniin voi tutustua myös hänen laajan kirjallisen tuotantonsa kautta.
Juttu on julkastu ensi kertaa tammikuussa 2023. Sitä on päivitetty 10.1.2024 klo 20:02 muistopäivän osalta ingressissä sekä kuolinpäivän järjestysluvun osalta leipätekstin alussa.