Tuhoisa isku Jerusalemin patriarkaatin kirkkoon Jordaniassa: viranomaiset pidättäneet kolme epäiltyä
Jordaniassa tapahtui viime perjantaina yhdeksän kuolonuhria vaatinut isku ortodoksiseen, Jerusalemin patriarkaatin alaiseen pyhän Georgios Voittajan kirkkoon.
Julkaistu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Raad Adayleh / AP / Lehtikuva
Hmoudissa, Al Karakin kuvernementissa Jordaniassa tapahtui viime perjantaina yhdeksän kuolonuhria vaatinut isku ortodoksiseen, Jerusalemin patriarkaatin alaiseen pyhän Georgios Voittajan kirkkoon. Kuolonuhrien lisäksi iskussa loukkaantui 34 henkilöä. Mediatietojen mukaan hyökkäys tapahtui kirkossa järjestettyjen hautajaisten aikaan.
Isku on huomioitu maailmalla laajasti. Sekä Jerusalemin patriarkka Theofilos III sekä Jordanian kuningas Abdullah II tuomitsivat iskut heti tuoreeltaan.
Patriarkka Theofilos toimitti kahdeksan iskussa kuolleen uhrin hautauksen sunnuntaina yhdessä paikallisen papiston kanssa. Hautajaisiin arvioidaan osallistuneen tuhansia ihmisiä. Yhdeksäs iskussa kuollut haudattiin maanantaina.
Kuningas Abdullah reagoi iskuun voimakkaasti. Kuningas on muun muassa vieraillut iskussa haavoittuneiden luona sairaaloissa ja kehunut maan turvallisuusviranomaisten toimintaa tutkintaan ja epäiltyjen tekijöiden kiinnisaamiseen liittyen.
Maan ortodokseja enimmäkseen Ammanin seudulla
Noin 11,5 miljoonan asukkaan Jordaniassa on merkittävä ortodoksikristittyjen vähemmistö. Suurin osa Jordanian arviolta 120 000 ortodoksista kuuluu Jerusalemin patriarkaattiin, mutta joitakin yhteisöjä on Antiokian patriarkaatin alaisuudessa. Maan ortodoksit asuvat enimmäkseen pääkaupunki Ammanissa ja ympäröivillä alueilla. Heidän pääasiallisena kielenään on arabia.
Ortodoksivähemmistöllä on Jordaniassa virallisesti tunnustettu vähemmistöasema. Kirkon historia Jordanian alueella on juureva, kirkko on toiminut alueella yhtäjaksoisesti aina varhaisbysanttilaisesta ajasta lähtien. Maassa on 29 käytössä olevaa ortodoksikirkkoa ja määrän sanotaan olevan kasvussa.
Kuva:
Yksi perjantaisen ammuskelun uhreista oli Mohammad al-Qsous, jonka hautajaisista kuva on peräisin. Sekä Jerusalemin patriarkka Theofilos III sekä Jordanian kuningas Abdullah II tuomitsivat iskut heti tuoreeltaan.
Valtionapuun ei odoteta lisäleikkauksia ensi vuodelle
Suomen ortodoksisen kirkon saamaan valtionapuun ei ole odotettavissa lisää leikkauksia ensi vuonna. Kirkon mahdollista ylijäämää ehdotetaan palautettavaksi seurakunnille toiminta-avustuksina sen sijaan, että keskusrahastomaksuja pienennettäisiin. Palvelukeskuksen ulkoisessa arvioinnissa palvelujen keskittäminen on todettu hyväksi ratkaisuksi.
Yhteiset palvelut ovat vähentäneet erityisesti pienten seurakuntien tarvetta ylläpitää omaa hallinnollista erityisosaamista, yhdenmukaistaneet toimintatapoja sekä vahvistaneet talouden seurantaa ja sisäistä valvontaa.
Arvioinnissa (Avaa uuden sivuston) ei esitetä yhteisten palvelujen purkamista, vaan johtamisen, palvelurakenteen ja toimintatapojen selkeyttämistä. Henkilöstö- ja tietohallinnon rakenteita olisi hyvä yhtenäistää ja taloushallinnon prosesseja parantaa.
Taloustoimistolle ja keskusrekisterille myönteisimmät arviot
Taloustoimisto ja keskusrekisteri saavat raportissa myönteisimmät arviot. Taloustoimistossa seurakunnat arvostavat nimettyjä yhteyshenkilöitä, yhteydenoton helppoutta sekä henkilöstön kirkon ja seurakuntien erityispiirteiden tuntemusta. Keskitetyn taloushallinnon arvioidaan myös vähentäneen seurakuntien hallinnollista kuormaa.
Palvelukeskus muodostaa kirkon yhteisen hallinnon keskeisen valmistelija- ja asiantuntijaresurssin, joka tukee kirkollishallituksen lisäksi myös piispojen ja piispainkokouksen tehtäviä.
Arvioinnin mukaan palvelukeskus kykenee pääosin tuottamaan päätöksenteossa tarvittavaa asiantuntijatietoa. Valmistelijoiden pieni määrä tekee toiminnasta kuitenkin haavoittuvaa, koska samat asiantuntijat osallistuvat päätösasioiden valmisteluun, seurakuntien neuvontaan sekä oman vastuualueensa operatiivisiin ja kehittämistehtäviin.
Valmistelussa tulee raportin mukaan vahvistaa käytäntöjä, joilla asian toimivalta, toteuttamiskelpoisuus, keskeiset vaikutukset, tarvittavat resurssit ja toimeenpanovastuu tunnistetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Samalla päätöksenteon dokumentointia, tiedoksiantoa ja muutoksenhakuohjeita tulee yhdenmukaistaa siten, että päätöksenteon kulku ja päätösten oikeusvaikutukset ovat yksiselitteisesti jäljitettävissä.
Kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle, että ensi vuonna laaditaan palvelukeskuksen kehittämissuunnitelma raportissa esitettyjen huomioiden ja suositusten pohjalta.
Palvelujen tuotantotapaa tai palvelukeskuksen organisatorista asemaa koskevat ratkaisut kuuluvat kirkollishallituksen mukaan uudistamisen myöhempiin vaiheisiin.
Arvioinnin on tehnyt Owal Group Oy, ja se perustuu laajaan aineistoon. Siinä on hyödynnetty kirkon toimintaa koskevia asiakirjoja ja talousaineistoja, haastateltu 30 henkilöä sekä tehty sähköinen kysely, johon saatiin 40 vastausta. Aineistossa ovat mukana myös seurakuntien näkemykset palvelukeskuksen toiminnasta ja palvelujen vastaavuudesta niiden tarpeisiin.
Kirkolliskokous päätti viime vuonna (Avaa uuden sivuston), että kirkon keskushallinnon ja palvelukeskuksen toiminta arvioidaan. Asiasta oli tehty kirkolliskokoukselle kaksi aloitetta (ks. jutun lopussa liitteet 4 ja 5 *), jotka molemmat kirkolliskokous hyväksyi kirkollishallituksen esityksestä.
Keskushallinnon kehittäminen on tuoreen hiippakuntarakennetta selvittäneen raportin mukaan yksi kolmesta tukijalasta, jotka ratkaisevat kirkon taloudellisen ja jäsenistöllisen tulevaisuuden. Kaksi muuta ovat jäsenhankinta ja kotouttamistyö.
Keskusrahastomaksua halutaan alentaa
Helsingin hiippakunnan maallikkoedustajat ovat tehneet kirkolliskokoukselle aloitteen (Avaa uuden sivuston)seurakuntien maksaman keskusrahastomaksun pienentämisestä sekä keskitetystä taloushallinnosta luopumisesta.
Aloitteen ovat allekirjoittaneet Ritva Bly, Jefim Brodkin, Kim Kilpinen, Anja Lindström, Ludmila Niemi, Elina Palola ja Ulla Saarinen. Heistä Bly on myös kirkollishallituksen kollegion jäsen ja Brodkin sekä Palola sen varajäseniä.
Seurakuntien velvoite hankkia erityisesti taloushallinnon palveluita palvelukeskuksesta halutaan samalla muuttaa vapaaehtoiseksi niiltä osin kuin kyse ei ole lakisääteisistä palveluista. Aloitteen mukaan keskitettyyn palvelutuotantoon siirtymisen yhteydessä tavoiteltu palvelutaso ei ole kaikilta osin toteutunut.
Keskusrahastomaksua on viime vuosina korotettu kahdesti, vuosina 2019 ja 2020. Tuolloin kirkossa siirryttiin keskitettyyn palvelujen tuottamiseen, ja korotusta perusteltiin aloitteen mukaan nimenomaan palvelukeskuksen kaikille seurakunnille yhteisesti tuottamien kustannusten kattamisella. Vuoden 2020 neljänneksen korotus vastaa aloitteen mukaan vuoden 2026 tasossa noin 600 000 euroa.
Samanaikaisesti taloustoimisto on aloitteen mukaan suunnitellut, että keskusrahasto tekee vuoteen 2028 mennessä jopa 520 000 euroa ylijäämää. Seurakunnilta perittävien keskusrahastomaksujen korotusta ei voi käyttää keskusrahaston ylijäämän kasvattamiseen, aloitteen tekijät vaativat.
Kirkollishallituksen virkaesityksessä (Avaa uuden sivuston) painotetaan, että vuoden 2019 korotus perustui yleiseen kustannuskehitykseen ja vuoden 2020 korotus kirkolliskokouksen linjaukseen asiantuntijapalvelujen keskittämisestä palvelukeskukseen. Samalla varauduttiin koko kirkon yhteisen verkko- ja printtilehden julkaisemiseen.
Kirkon ylijäämää voitaisiin palauttaa seurakunnille toiminta-avustuksina
Virkaesityksessä pidetään aiheellisena aloitteen huomiota, että seurakunnilta perittävien keskusrahastomaksujen korotusta ei tulisi käyttää keskusrahaston ylijäämän kasvattamiseen. Sen sijaan keskusrahaston talouden suunnittelussa on perusteltua pyrkiä siihen, että seurakunnilta kerättävien maksujen taso vastaa pitkällä aikavälillä keskusrahaston tehtävistä ja kirkolliskokouksen päättämistä yhteisistä palveluista aiheutuvaa rahoitustarvetta.
Toiminta-avustuksina voidaan jakaa se osa 100 000 euroa ylittävästä tilikauden ylijäämästä, joka laskennallisesti koostuu seurakunnilta perityistä keskusrahastomaksuista. Toiminta-avustukset jaettaisiin seurakuntien kesken suhteessa niiden maksamiin keskusrahastomaksuihin.
Kirkollishallitus päätti äänestyksen jälkeen esittää kirkolliskokoukselle keskusrahastomaksun pienentämistä koskevan aloitteen hylkäämistä. Äänestyksessä kirkollishallituksen virkaesitystä kannattivat arkkipiispa Elia, metropoliitta Arseni, Mikko Sidoroff sekä Peter Saramo. Ritva Blyn vastaesitystä kannatti hänen itsensä lisäksi Tanja Leskinen.
Valtionapuun ei odoteta lisäleikkausta ensi vuodelle
Ensi vuoden talousarviossa (Avaa uuden sivuston) kirkon tulojen arvioidaan olevan yhteensä 7 689 000 euroa. Tästä seurakuntien maksamat keskusrahastomaksut muodostavat vajaan kolmanneksen eli yhteensä 2 440 000 euroa.
Valtionavun ennakoidaan pysyvän ensi vuonna suunnilleen tämän vuoden tasolla ollen 2 201 000 euroa. Lisäleikkausta valtioapuun ei siis odoteta.
Kirkon ensi vuoden kulujen arvioidaan olevan yhteensä 7 638 900 euroa. Tilikauden tuloksen arvioidaan siis olevan 50 100 euroa ylijäämäinen.
Kirkollishallituksen osoitteenmuutosta Helsinkiin valmistellaan
Kirkollishallitus on kokouksessaan 27.5. päättänyt, että osoitteenmuutos Kuopiosta Helsinkiin otetaan valmisteltavaksi kirkollishallituksen päätöksentekoa varten. Kirkollishallituksen istunnossa 1.9. (Avaa uuden sivuston) palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö ilmoitti, että asia on työlistalla ja se on tulossa valmisteluun.
Rönkkö viestii Aamun Koitolle, että kirkollishallituksen osoitteenmuutoksen valmistelu on kesken eikä asiaa sen aikana kommentoida.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian aloitettua tehtävässään kirkollishallituksen kollegion kokoukset on vuoden 2025 alusta pidetty Helsingissä, pääosin arkkipiispan kansliassa.
Sen jälkeen Kuopion ja Karjalan hiippakunta, palvelukeskus, taloustoimisto ja keskusrekisteri muuttavat pienempiin tiloihin.
Kirkon keskustalossa sijaitsee myös Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa, joka on vuokralaisena palvelukeskuksen tiloissa. Kirkkomuseon sijainnista päättää kirkkomuseon säätiön hallitus.
Igumeni Hariton hyvästeli vanhan Valamon ja rakensi luostarielämän Heinävedelle
Laatokan Valamon evakuointi sodan jaloista ja luostaritoiminnan käynnistäminen Heinävedellä oli mittava voimainponnistus. Igumeni Haritonin tarina on 1. osa Heinäveden Valamon igumenit -sarjasta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola | Kuva: Eri lähteitä
Heinäveden Valamon ensimmäinen johtaja, igumeni Hariton (1872–1947), joutui syksyllä 1939 fyysisesti raskaan ja henkisesti kuormittavan tehtävän eteen. Laatokan saaressa sijainnut vuosisatainen luostari – ensi vaiheessa sen veljestö sekä aarteet – oli pelastettava sodan jaloista vailla tietoa tulevasta.
Luostariyhteisössä ei kasveta eikä kasvateta kriisijohtajuuteen. Sinne lähdetään pois maailmasta kilvoittelemaan ja suorittamaan uskollista palvelusta Jumalalle. Igumeni Hariton, kasteessa nimen Hrisanf saanut, syntyi Dunajevin perheeseen Kostroman kuvernementissa Moskovasta koilliseen vuonna 1872. Toukokuun lopulla 1894 maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui Valamon saarelle vailla matkatavaroita, vakaana aikomuksenaan jäädä sinne ja kasvaa osaksi yhteisöä.
Laatokan Valamon varajohtajaksi
Aluksi edessä oli kolmivuotinen pesti työveljenä. Askel askelelta uuden kilvoittelijan tie johti yhä vaativampiin tehtäviin. Hänet vihittiin munkiksi 1905 ja pappeuteen 1910. Vuonna 1909 taloudenhoitajaksi nimitetty munkki Hariton valittiin luostarin johtokunnan jäseneksi vuonna 1917, ja luostarin varajohtajan kuuliaisuustehtävä oli vuorossa 1925.
Noustessaan igumeni Pavlinin jälkeen Valamon johtajaksi 61-vuotiaana vuonna 1933 pappismunkki Hariton ei tiennyt, minkälaiset koettelemukset häntä kohta odottivat. Luostari oli saanut elää rauhassa saarellaan itsenäisen Suomen suojissa 15 vuotta. Eurooppakin oli jo toipunut maailmansodasta ja yleismaailmallisesta lamasta tietämättömänä siitä, että kohta jo soitettaisiin seuraavan maailmanpalon alkusointuja. Mutta nyt elettiin uskossa tulevaisuuteen niin maallisessa kuin hengellisessäkin elämänpiirissä.
Valamon luostarin igumeni Hariton. Kuva: Riisan valokuva-arkisto
Paksu jää helpotti evakuointia
Luostareita on joutunut sodan jyräämiksi ja jopa tarkoituksellisesti hävitetyiksi läpi kristillisen historian, mutta Valamon tapaus tuntuu erityiseltä siksi, että se sattui suurelle ja merkittävälle luostarille Suomen alueella ja siinä mielessä nykyajassa, että toisen maailmansodan ajat nuorina eläneitä on vielä paljonkin keskuudessamme. Vielä karumpi kohtalo oli Lintulan luostarilla, jonka rakennuksista suurin osa tuhoutui heti talvisodan alkuvaiheessa eikä paluuta entiseen ollut.
Sotaväki auttoi resurssiensa puitteissa Valamon evakuointia, ja igumeni Haritonin avuksi saatiin ajoneuvoja sekä henkilöstöä. Ajoneuvoista oli pulaa, koska niitä olisi tarvittu kipeästi rintamalla. Evakuointia osaltaan helpotti se, että Laatokka oli saanut poikkeuksellisesti jo alkutalvesta paksun jääpeitteen. Suurena apuna evakuointijärjestelyissä toimi sotilaspastori Yrjö Olmari, joka Valamossa tunnettiin rauhan ajan pappismunkki Paavalina. Hänen kanssaan Valamon puolesta ponnisteli sotilaspastori Pauli Jouhki eli pappismunkki Pietari.
Igumenin ainoa haaste ei suinkaan ollut luostarin evakuoiminen sinänsä. Osaksi ongelmaa muodostui se, että merkittävä osa luostarin väestä oli vailla Suomen kansalaisuutta. Rauhan aikana kansalaisuuskysymys ei ollut noussut esiin, mutta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen kansalaisuudella alkoi ymmärrettävästi olla merkitystä. Suomen kansalaisuutta vailla olleet evakuoitiin ensimmäisenä. He olivat pääasiassa vanhan ajanlaskun kannattajia. Igumeni yritti viivyttää evakuointia siinä toivossa, että tilanne vielä rauhoittuisi eikä evakuointi olisi tarpeen, mutta turhaksi osoittautui igumenin toivo.
Syyskuussa 1942 otettu ilmakuva näyttää Valamon rakennusten talvisodan aikana kärsimiä pommitusvaurioita. Kuva: SA-kuva
”Anna anteeksi, pyhä luostari”
Igumeni kirjoitti päiväkirjaansa: ”Anna anteeksi, pyhä luostari, jossa sain viettää niin monet vuodet. Jätän sinut vastoin tahtoani, mutta tulet aina olemaan sydämessäni, enkä koskaan lakkaa sinua rakastamasta. En unohda sinua milloinkaan.”
Igumenin vieraillessa Lahdenpohjassa käynnistettiin evakuointi ilman hänen suostumustaan. Saarelta lähetettiin pois 136 henkeä, ja jäljelle jäi 85 Suomen kansalaisuuden omannutta. Veljestön sisäisiä ongelmia syvensi osaltaan kalenterikiista eli kiistely uuden ja vanhan ajanlaskun noudattamisesta. Eräät vanhan ajanlaskun kannattajat käyttivät vaikeaa tilannetta hyväkseen ja lisäsivät osaltaan igumenin muutenkin raskasta kuormaa.
Igumeni Haritonin ongelmien kuorma ei ollut vieläkään täynnä. Sotatilanteessa huhut saavat helposti vallan, kun virallista tiedottamista on niukemmin kuin on tiedon tarvetta. Valamon tilannetta vaikeutti entisestään huhu, jonka mukaan saari kuhisee venäläisiä vakoojia ja että yläkirkon alttarille olisi asennettu radioasema yhteyden pitämiseksi suoraan Moskovaan.
Koulurakennuksiin Kannonkoskelle
Luostari kärsi pahimmat pommitustuhonsa helmikuun alkupäivinä 1940, ja 5. helmikuuta tuli aika sanoa jäähyväiset luostarille. Mantereelta palannut igumeni näki runnellun luostarinsa ja arveli antikristuksen ajan alkaneen. Hän taipui luostarin varajohtajan ehdotukseen, että vielä saarella oleva veljestö kuljetetaan kuorma-autokyydillä mantereelle. Veljet pakkasivat reppunsa ja söivät viimeistä kertaa yhdessä illallista trapesassa. Aterian jälkeen oli aika lyhyen hartauden jälkeen hyvästellä pääkirkko ja nousta autoihin.
Veljet matkasivat kaksi pitkää vuorokautta osin autokyydillä ja osin junalla. Jaakkiman asemalta täydessä pimeydessä alkaneen junakyydin päämäärää ei tiedetty. Välillä vaihdettiin junaa ja saatiin nauttia kuumaa kahvia. Keskellä yötä 7. helmikuuta autot saapuivat Kannonkoskelle, missä saapujat majoitettiin koulurakennuksiin. Vaikeaa tilannetta helpotti paikallisen väestön myötätuntoinen suhtautuminen harvinaisiin vieraisiin. Pappismunkit toimittivat kouluilla jumalanpalveluksia, mutta liturgioita toimitettiin vain sunnuntaisin ja juhlapyhinä.
Toiveet paluusta kariutuvat
Paluusta Valamoon eläteltiin toiveita talvisodan aseiden vaiettua ja etenkin kesällä 1941, jolloin Suomen armeija valtasi takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Luostari oli talvisodan lentopommituksissa jonkin verran vaurioitunut. Lokakuussa 1941 joukko munkkeja kävi igumeni Haritonin johdolla tutustumassa olosuhteisiin rakkaalla saarellaan, mutta luostarielämän käynnistäminen ei ollut mahdollista. Lyhyen neuvostomiehityksen aikana luostaria ja etenkin sen kirkkoja oli pommitusvaurioiden lisäksi ehditty häväistä ja tuhota.
Kesällä 1942 ja 1943 pieni joukko munkkeja eli Valamossa ja piti palveluksia kirkoissa, mutta varsinaisesta luostarielämästä ei ollut kyse. Vaikka aluksi eläteltiin toiveita paluusta rakkaalle saarelle ja luostarielämän käynnistämisestä, niin toisen maailmansodan päätyttyä sinetöityi tyly totuus, että paluuta ei ollut.
Valamon munkkeja ruuanlaittopuuhissa Heinäveden Valamossa. Kuva. M. Aaltonen/SA-kuva
Igumenin ponnistelut kantoivat hedelmää
Sotien jälkeen igumeni Haritonin tehtäväksi jäi rakentaa luostarin toiminta uudelle kotipaikalle ja auttaa veljestöä kotiutumaan sinne. Igumeni Hariton ponnisteli väsymättä Heinävedelle asettumisen hyväksi, mutta hänen linjansa ei saanut koko veljestön tukea. Esimerkiksi ajanlaskukiista sekä pyrkimys palata Moskovan patriarkaatin alaisuuteen hiersivät välejä.
Igumenin kerrotaan sodan jälkeen pohtineen sitäkin, voisiko luostaritoiminta jatkua Valamossa siitäkin huolimatta, että se kuuluisi uskontoon vihamielisesti suhtautuvan valtion alueeseen. Tätä vaihtoehtoa pohdittiin siltäkin varalta, että koko Suomi lopulta joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi.
Iän ja sairauksien rasittama igumeni Hariton auttoi merkittävästi myös kodittomaksi jääneen Lintulan sisariston kotiutumista Heinäveden Palokkiin, ja Lintulan nunnat saattoivat itkien hyväntekijänsä, hengellisesti ja aineellisesti sisaristoa auttaneen igumenin, viimeiselle matkalleen, kun hautajaisten aika koitti.
Herra päästi palvelijansa lepoon uudessa Valamossa 27. lokakuuta vuonna 1947. Ennen kuolemaansa hänet vihittiin suureen skeemaan edeltäjänsä tavoin. Uudelleen käynnistetty Valamon luostari Heinävedellä jää pysyväksi muistomerkiksi igumeni Haritonin uurastuksesta. Keskeisesti hän vaikutti myös Lintulan luostarin uudelleen käynnistymiseen.
Igumeni Haritonin kautta luostarilaitos saattoi säilyä Suomessa, missä uusien luostareiden perustaminen oli lailla kielletty. Siirtyessään ajasta iäisyyteen hän ei vielä voinut olla varma luostarin tulevasta kohtalosta. Sujuuko kaikki lopulta kuten suunniteltu on? Me nykyajassa elävät sen tiedämme. Igumeni Haritonin herkeämättömät ponnistelut läpi vaikeiden aikojen tuottivat runsaan sadon.
Kirjoittaja on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja.
Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 2/2026.
Haudalta löytynyt isän sormus on nyt Kristiina Jetsun aarre
Kristiina Jetsu sai pitää isänsä elämässään vain kuusi vuotta. Vuonna 1932 syntynyt Johannes Jetsu kuoli vuonna 1971, jolloin Ritva-äiti jäi viiden lapsen kanssa yksin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seija Väre | Kuva: Seija Väre
Kuusikymppisen Kristiinan Jetsun äiti menehtyi tämän vuoden maaliskuussa 86-vuotiaana. Hautajaisten jälkeen tytär kunnosti äidin viimeistä lepopaikkaa. Paikalla oli vielä kumpu haudan peittämisen jäljiltä. Yhtäkkiä hara kilahti johonkin, ja Jetsu huomasi maassa jotain kirkasta. Noin viiden sentin syvyydestä ilmestyi sormus.
– Sormus oli multainen ja likainen, mutta kun se puhdistettiin, siinä näkyi selvästi teksti: ”Ritva 15.6.1959.” Kyseessä oli Johannes-isän sormus.
Kristiina Jetsu oli luullut aina, että ylimääräinen hiekka tuodaan haudoille jostain muualta.
– Mutta nyt on todistettu, että hiekka oli peräisin haudasta. Muuten sormusta ei olisi siinä ollut.
Isästä, joka menehtyi jo 38-vuotiaana, ei ole tyttärelle juuri muistikuvia jäänyt, sillä hän oli silloin niin pieni.
– Veljeni löysivät hänet kuolleena veneestä Puurtilan rannasta. Sen hetken muistan, kun isoveli tuli kotiin ja kertoi isän kuolleen.
Kristiina muistaa myös, että isästä puhuttiin lämpimästi.
– Mummoni ja setäni puhuivat hänestä aina kunnioittavasti ja jopa ihailevasti.
67 vuotta vanha sormuksen kaiverrus on vielä selvästi luettavissa.
Sukujuuret Karjalassa
Sormuksen ilmestymisen jälkeen ihmettely, myös suvun ja ystävien keskuudessa, on ollut aikamoista.
– Miesystäväni totesi esineen nähtyään, ettei niin pieni sormus voisi olla miehen sormus.
Toisin kuitenkin todettiin, ja Kristiina kantaa sitä nyt ylpeänä sormessaan.
– Sanoin aina, etten ehtinyt tuntea isääni, mutta nyt annettiin vähän ajattelemisen aihetta, kun hän tuli uudestaan elämääni sormuksen muodossa yli 50 vuoden jälkeen.
Kristiinan vanhemmat olivat Karjalan evakkoja. Isä tuli Salmista ja äiti Jaakkimasta.
– Isäni oli 11-lapsisen perheen esikoinen. Perhe muutti Varkauteen ja nuorimmat sisarukset syntyivät täällä. Sodan jälkeen isä työskenteli paperitehtaalla.
Jaakkimassa syntyneen äidin perhe oli muuttanut ensin Heinolaan ja sieltä Varkauteen.
Isän sormus on Kristiina Jetsulle juuri sopivan kokoinen.
Äiti opetti ikonimaalausta
Ritva Jetsu oli harras ortodoksi, joka teki elämäntyönsä opettaen ikonimaalausta pääkaupunkiseudulla, Varkaudessa ja Valamossa. Hän on opettanut myös ruotsia ja uskontoa.
Vanhan tavan mukaan vainajilta ei otettu koruja pois, eikä mummolle varmaan tullut mieleenkään ottaa sormusta pois isän sormesta.
Sen sijaan äidin sormuksesta ei ole tietoa, mihin se on joutunut.
– Tuossa perhekuvassa isän sormus näkyy selvästi. Sen on täytynyt olla kihlauksen merkkinä. Vihkisormusta ei ortodokseilla ole erikseen.
Yllättävän löydön jälkeen kalleus löysi paikkansa heti tyttären sormessa. Se oli täysin sopivan kokoinen.
– Ajattelin, että se on ollut isäni sormessa ja tullut siitä suoraan minulle. Tämä ajatus nosti ihon kananlihalle ja ihan tärisin laittaessani sen sormeeni. Asia ei ole kuitenkaan tullut uniin, vaikka niin luulin.
Harvinainen ja tunnearvoltaan pohjattoman arvokas löytö on herättänyt ihmetystä, kun löytäjä on siitä joillekin kertonut.
– En olisi voinut kuvitellakaan sitä tunnetta mikä tuli, kun sormus löytyi. Se oli minulle suuri asia, kun sen sormeeni pujotin.
Jopa hautakiven laittaja, joka on aiemmin ollut haudankaivaja, totesi, ettei hän ole ikinä löytänyt samanlaista hautausmaalta.
Kristiina Jetsu pohtii, että sormuksen tulolla päivänvaloon – ja juuri hänelle – oli jokin tarkoitus, sillä muuten hän ei voi sitä ymmärtää.
– Ensin äiti otettiin pois. Tilalle tuli tämä sormus muistona molemmista vanhemmistani ja heidän rakkaudestaan.
Jetsun perhe vuonna 1966. Vasemmalta: isä Johannes sylissään Timo, äiti Ritva sylissään Kristiina, Anna, Lauri ja Seppo. Kuva: Kristiina Jetsun perhealbumi
Kuva ylhäällä: Kristiina Jetsu vanhempiensa haudalla.
Käsityötaituri Hannele Maahiselle kauneus heijastelee Jumalan hyvyyttä
Kuvataiteilija ja käsityötaituri Hannele ”Miikku Athanasia” Maahiselle kauneus kumpuaa oman kirkon ytimestä, rukouksesta, kirkkoveisuista – ja myös vanhoista ”klenningeistä”.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Helena Maahisen kotialbumi
– Ortodoksinen kirkko jakaa sanomaa, jonka ymmärrän ja joka luontevasti kulkee mukana päivissäni, sanoo Hannele Maahinen.
– Toivon osaavani elää niin, että rauha ja ilo, jota uskosta saan, huokuu itsestäni ulospäin myös muille. Usko on minulle jatkuvaa rakkauden virtaa, ei suuria sanoja tai mahtipontisia tekoja.
Kummajainen Hannele Maahinen sanoo olleensa jo lapsena.
– Olin semmoinen ylihurskas pönttö, hän kertoo nauraen.
Pieni tyttönen pakersi kirjojen parissa. Vanhemmat olivat jopa vähän huolissaan siitä, miten 6- vuotias lapsi tarttui uskonnollisiin kirjoihin heti lukemaan opittuaan.
– Päiväni ovat olleet siitä saakka syvää etsimistä, ulkoisen ja sisäisen maailman tutkimista, Maahinen sanoo.
Identiteetti muokkautuu iän myötä
Nyt 60-vuotiaana identiteetti muokkautuu uudella tavalla. Asioista on osattava päästää irti, mutta kauneus pysyy. Se on tälle naiselle yksi elämän tärkeimmistä sanoista.
– Kauneus on osa Kirkkomme hienoja kirkkorakennuksia, mutta erityisesti kauneus on Jumalan hyvyyttä, jonka äärellä luomistyö avautuu.
– Kauneus on jatkuva liikkeessä oleva, yhteyteen kuljettava prosessi; luomisen tila, joka vaihtuu ja virtaa vapaasti.
Hannele Maahinen soisi yhteyden olevan kaikille luonnollinen asia: yhteys itseen, lähimmäisiin, koko luomakuntaan. Samalla hän sanoo tässä elämän kohdassa olevansa yhä enemmän erakko. Monet sairaudet rajoittavat elämää. Kuitenkin kaunis yhteys on aina olemassa, muuttaa ehkä muotoaan, mutta suo virran viedä.
Kattokruunun puhdistusta Jyväskylän Kristuksen Ylösnousemuksen kirkossa suurella viikolla 2026. Kuva: Hannele Maahisen kotialbumi
Luonnosta luonnollisesti
Hannele ja Ville Maahinen asuvat Keuruun maaseudulla itse rakentamassaan pienessä talossa. Pariskunta pyrkii elämään mahdollisimman yksinkertaisesti ja omavaraisesti, mutta molempien sairaudet rajoittavat tällä hetkellä kotiaskareiden määrää. Suuret kasvimaat ovat muuntuneet yrttimaiksi. Muutama kana sentään tallustaa pihamaalla. Tarvittaessa kalaa nousee läheisestä järvestä.
Rukous on luonteva osa Hannele Maahisen päivää. Rukoukset nousevat mieleen silloin, kun on niiden aika.
– Ikonit muistuttavat rukouksesta ympäri huushollia, hän sanoo.
Arjen touhujen keskellä myös erilaiset asiat tai esineet voivat tuoda mieleen sen antajan, yhteyden toiseen henkilöön.
– Silloin muistan häntä. Se on luonnollista.
Ja juuri sitä rukouksen tulee Maahisen mielestä olla. Rukous ei voi olla tiukka pakko tai velvollisuus.
Tsasouna pihamaalla
Perheen pihamaalle rakennettu tsasouna auttaa myös pysähtymään Jumalan luo.
– Sairauksiemme vuoksi emme ole voineet pitää siellä enää säännöllisiä palveluksia kuten aiemmin.
– Joskus, kun menen kasvimaalle, joka on tsasounan vieressä, käyn siellä kuitenkin kiittämässä. Kiitollisuus on rukouselämäni ensimmäinen ja tärkein asia. Kaikki lähtee siitä. Itse rukous voi olla vain huokaus. Jumala ymmärtää sen kyllä.
Rukous on arjen keskellä Hannele Maahiselle levollisuuden lähde; se kantaa ja kuljettaa Jumalan luo, luo yhteyttä ja rauhaa, ohjaa ajatukset oikeaan suuntaan.
Luostareissa, joissa Maahinen on myös viettänyt paljon aikaa, pysähtyminen on erilaista. Siellä koko elämän rytmi kantaa yhteiseen rukoukseen.
Rukous ja tradition läsnäolo luovat turvaa kohdata elämän ongelmia ja ristiriitoja. Uskosta saa voimaa.
– ”Antakaamme itsemme ja toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan, haltuun.” Se on kaunis ja hyvä ajatus, joka jumalanpalveluksissa auttaa kulkemaan kohti omaa mielenrauhaa, vaikkei ajatuksen äärelle antautuminen aina helppoa ole.
Ehtoopalveluksissa laulettava Luomispsalmi ylistää Jumalaa Luojana ja kaiken ylläpitäjänä. Se on Hannele Maahiselle tärkeä. Psalmissa kuvataan luomakuntaa, sen kauneutta, eläimiä, merta, valoa ja vedenkiertoa sekä sitä, miten Jumala pitää kaikista luoduistaan huolta.
Hannele Maahisen Haminan piispa Sergeille suunnittelema piispallinen rintariipus, 2026.
Kuvia ja kätten tekoja
Helena Maahinen on paitsi käsityötaituri, myös kuvataiteilija. Haastattelun aikaan hän maalasi töitä Joensuussa avautuvaa näyttelyä varten.
– Maalaan temperaväreillä ja pastelleilla. Allergiani estävät muiden värien käytön. Maalaustapaa, sen kategoriaa on vaikea määritellä. Teen kaikkea, mikä luonnollisesti levossa esiin nousee.
Luomistyötä sekin.
– Tulen työhuoneelle ja alan tekemään. Kaikki nousee sisimmästäni vapaasti, vaade jää taakse. Se on matka, joka kuljettaa minua, minä en sitä.
Prosessissa on uskallettava ottaa vastaan, uskallettava epäonnistua, suostuttava kuuntelemaan sitä, mikä on – joskus hyvin hitaastikin – tulossa näkyväksi.
– Haaveilen seinän kokoisista töistä, joita saisi vapaasti työstää jossain suuressa teollisuushallissa roiskien ja läträten. Sotkua ei tarvitsisi yhtään miettiä. Maalaus kun on myös hyvin kehollinen tapa tulkita asioita. Ikävä kyllä kuntoni ei tätä suo, Maahinen sanoo.
Hannelen aviomies Ville Maahinen on kultaseppämestari. Myös Hannele on tarttunut rohkeasti kultasepän tehtäviin ja kasvanut työhön vähitellen miehensä opissa.
– Tällä hetkellä päätyöni on kirkollisten esineiden puhdistus ja entisöinti. Olen suunnitellut myös koruja muun muassa kirkkomme papistolle ja piispoille.
Yksi viimeisimmistä konservointitöistä on Lappeenrannan pahoin ruhjoutunut ristisaattolyhty.
Vanha, 2000-luvun päiväkirjamerkintä kertoo Hannelen tehneen jo silloin vapaaehtoisena riisojen puhdistusta kuulaisuustöinä luostareille ja seurakunnille. Nyt toiminta on muuttunut työksi.
– Parin viikon päästä menen Valamoon tekemään Tervon tsasounan ikonien riisojen puhdistusta.
– Kirkolliset, vanhat työt ovat arvokkaita tehdä, iloitsen niistä. Kun avaa vanhan käsiristin, se tuoksuu suitsukkeelta. Sisällä saattaa olla tekijän merkintöjä, kokeiluja. Ne kantavat rukouksen äärelle menneisiin päiviin.
Mirhantuojanaiset, tempera, 2025.
Historian siipien havinaa
Menneet päivät havisevat myös Hannele Maahisen vaatteissa. Hän suosii 1700-luvun vaatteita, jotka ovat paitsi kauniita, myös käytännöllisiä.
Myös keskiaika on aina kiinnostanut Hannele Maahista.
– Se on ollut aiemmin harrastukseni. Olen ollut paljon mukana siinä maailmassa. Jo aiemmin erilaisten tilaisuuksien jälkeen olisin mielelläni kulkenut niissä vaatteissa kauemminkin.
1700-luvun aikakauden mukaisesti vaatekerroksia voi päällä olla useampia, osana muun muassa kylkiluita tukeva korsetti, pari alushametta ja pitkä päällyshame. Mahdollisimman pitkälti Hannele valmistaa vaatteensa itse luonnonmukaisista materiaaleista: silkistä, villasta tai pellavasta. Joitakin asujen osia voi löytyä myös kirpputoreilta.
Ompelemiseen Hannele varaa aina 2–3 päivää aikaa. Silloin kaikki muu saa unohtua. Keittiönpöytä täytyy kankaista, joista syntyy luomuksia vanhalla 1950-luvun ompelukoneella.
– Kaikissa tehtävissä toivomme ensi kädessä voivamme elää vanhojen työtapojen mukaan. Ainakin aluksi käytämme niitä, jos mahdollista. Vasta sen jälkeen tyydymme valmiiseen.
Historia, kirkossa traditio on tärkeä osa Maahisen perheen elämää. Kirkon historian ja Jumala- käsityksen muuttumattomuus koskettaa. Kirkkomusiikki on Hannelelle erityisen tärkeää.
– Aiemmin lauloin kuorossa, välillä toimin palveluksissa kanttorina diakonimieheni rinnalla. Nyt terveydentila on hankaloittanut myös laulamista. Oli suuri suru menettää lauluääni. Se on vaikuttanut minäkuvaani.
Musiikki on ollut koko Maahisen perheen arvokas elämän osa.
– Me kaikki laulamme ja soitamme jotakin instrumenttia.
Kaiken keskellä on tärkeää saada elää itselleen ominaisella tavalla. Hannele Maahinen sanoo iloitsevansa monitahoisesta elämästään.
– Koen, että saan hengittää mielenkiintoista elämää. Iloitsen siitä, että saamme elää täällä maaseudulla yksinkertaisesti omalla tavallamme, kaukana maailman hälinästä.
– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuntuu, että olen totta itselleni. Meitä riisutaan koko ajan. Minulle riittää, että olen se, joka olen ilman ulkoisia määreitä. En enää jaksa silotella asioita. On hyvä olla rehellinen itselleen ja muille.
– Olennaisen äärellä löydän rauhan ja sitä toivon myös läheisilleni ja koko maailmaan.
Emmauksen tiellä, tempera, 2024.
Hannele Maahisen etunimi tulee muuttumaan muotoon Miikku Athanasia.
Pääkuva ylhäällä: Tanssia tsasounalla vuonna 2025.
Hiljaisuuden tarkoitusta etsimässä monialaisten näkökulmien avulla
Harri Huovisen ja Heidi Toivasen toimittama ja Karjalan teologisen seuran kustantama Hiljaisuus: Teologisia, kokemuksellisia ja kriittisiä näkökulmia -kirjan 11 akateemista artikkelia tarkastelevat hiljaisuutta monialaisesti ja tunnukselliset rajat ylittävästi. Ortodoksisesta näkökulmasta ovat kirjoittaneet tohtori Harri Huovinen, professori Serafim Seppälä ja Haapsalun piispa Damaskinos.
Julkaistu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Lasse Simonen
Harri Huovisen ja Heidi Toivasen toimittama artikkelikokoelma Hiljaisuus: Teologisia, kokemuksellisia ja kriittisiä näkökulmia (Karjalan teologinen seura) sisältää Huovisen ja Toivasen kirjoittaman esipuheen lisäksi Toivasen kirjoittamat loppusanat sekä 11 vertaisarvioitua artikkelia. Artikkelit tarkastelevat eri näkökulmista sitä, mitä hiljaisuus tarkoittaa.
Kirja sopii mielestäni parhaiten artikkeli kerrallaan luettavaksi – tai vaikka sivu kerrallaan, sillä yhdeltäkin sivulta voi löytyä pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Mikään artikkeli ei tarjoa täydellistä selontekoa käsiteltävästä aiheesta, vaan pikemminkin yleiskatsauksen. Ei liian syvälle menevänä ja yleistajuisesti kirjoitettuna teos on helposti lähestyttävä hyvin monenlaisille lukijoille.
Monet artikkelit ovat keskenään niin erilaisia, että niiden päätyminen samojen kansien väliin saattaa tuntua sattumanvaraiselta, ellei tiedä teoksen syntyhistoriaa. Se koottiin opiskelijoiden pyynnöstä Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2023 järjestetyn The Wisdom of Silence: Peace and Wellbeing in Global Crisis -kesäkoulun jälkeen. Suurin osa kirjoittajista on kesäkoulun puhujia, ja useat artikkelit perustuvat kesäkoulussa pidettyihin esitelmiin – ja loputkin liikkuvat samojen teemojen ympärillä.
Eksegetiikkaa ja erämaakilvoittelijoita
Kaksi ensimmäistä artikkelia käsittelevät hiljaisuutta Raamatussa (Lotta Valve, Huomioita hiljaisuudesta Vanhassa testamentissa ja Lauri Thurén, Hyvä ja paha hiljaisuus Uudessa testamentissa).
Valve kirjoittaa, ettei hiljaisuus ole Vanhassa testamentissa täsmällinen käsite vaan pikemminkin käsitteiden perhe, ja jatkaa käsittelemällä hiljaisuuteen liittyviä hepreankielisiä verbejä. Thurén toteaa muun muassa, että antiikin aikana uskonto oli äänekäs ja näkyvä ilmiö – Israelin Jumalaa ei palvottu hiljaisuudessa, vaan temppelissä oli muun muassa teurastuksista johtuen kova meteli. Jeesus sen sijaan suosi pääasiassa hiljaisempaa uskonnonharjoitusta.
Seuraavassa artikkelissa Erämaan hiljaisuus elämäntapana: Egyptin varhaiset askeetitSerafim Seppälä käsittelee varhaisten erämaakilvoittelijoiden hiljaisuuteen liittyviä opetuksia ja käytänteitä, kuten hiljaisuutta elämänasenteena ja taistelukenttänä, hiljaisuuden keskeisimpinä vaikutuksia ja omasta mielestäni mielenkiintoisimpana sitä, kuinka hiljaisuus toimii kohtaamisen tilana.
Joona Salminen jatkaa tästä artikkelilla Benediktiininen hiljaisuuden teologia: Sanastoa ja sovelluksia, jossa hän kertoo läntisen luostarilaitoksen kehittäjästä pyhästä Benedictus Nursialaisesta (Avaa uuden sivuston)ja Pyhän Benedictuksen luostarisäännöstä, jossa hiljaisuus on kieltäymyksen muoto sekä tapa kilvoitella.
Hesykastisesta perinteestä
Haapsalun piispa Damaskinoksen artikkeli Hiljaisuuden teologia hesykastisessa liikkeessä pureutuu niin hesykasmiin syntyyn, hesykasmin yhteyksiin itäisiin meditaatioperinteisiin kuin sen nykypäivään ulottuviin vaikutuksiin. Lisäksi hän käy läpi hesykastien päivärytmiä ja ruokavaliota viiden gramman tarkkuudella.
Kuten piispa itsekin toteaa, lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista tuoda esiin kovin tuoreita näkökulmia hesykasmiin, mutta artikkelin tavoite onkin olla mahdollisimman kattava suomenkielinen yleisesitys.
Pidin erityisen kiinnostavana kohtaa, jossa kerrotaan hesykastien uudenlaisista veisuista, jotka mahdollistivat vigilian pidentämisen jopa 15-tuntiseksi. Piispa Damaskinos pohtii, että kenties juuri hesykastien äänten täyttämien jumalanpalvelusten perinnön takia konkreettinen hiljaisuus ortodoksisissa jumalanpalveluksissa on nykyäänkin epätoivottava ilmiö, joka kertoo lähinnä epävarmuudesta seuraavan toiminnan suhteen.
Harri Huovinen keskittyy omassa artikkelissaan Hiljaisuuden valtakunnassa: Cleopa Sihăstrialaisen hesykastisen ajattelun piirteitä yhteen Romaniassa vuonna 2025 kanonisoidusta 16:sta pyhästä ja tämän käsityksiin hiljaisuuden funktiosta kristityn hengellisessä elämässä.
Sihăstrian luostarin ohjaajavanhuksena toiminut arkkimandriitta Cleopa Ilie (1912–98) tunnettiin saarnaajana ja ortodoksisen tradition opettajana. Hän vetäytyi erämaahan yhteensä kolmeen otteeseen Romanian kommunistisen ja ateistisen diktatuurin vaikuttaessa kirkkoon. Esimerkiksi vuosina 1959–64 hänen kerrotaan eläneen metsässä salaisessa maakuopassa paastoten, rukoillen ja itkien. Minulle ja olettavasti monelle muullekin suomalaiselle tämä artikkeli edustaa ensimmäistä tilaisuutta tutustua kyseiseen modernin ajan pyhään.
Kokemuksia hiljaisuudesta ja näkökulmia vaikenemiseen
Seuraavassa artikkelissa Nenbutsu eli Amidan nimen toistaminen japanilaisena hiljentymisperinteenä buddhalaisuuden uudistaja Shinranin (1173–1262) opetuksessa Teuvo Laitila avaa buddhalaista hiljentymisperinnettä.
Tätä seuraa Ulkoisesta sisäiseen hiljaisuuteen: Kokemuksia hautausmaaympäristöstä, jonka kirjoittajat (Eemeli Hakoköngäs, Laura Kallatsa & Reeta Leinonen) halusivat selvittää, millaiseksi hiljaisuuden kokemus hautausmaalla muodostuu. Siksi he pyysivät suomalaisilta vapaamuotoisia kirjoituksia hautausmaihin liittyvistä kokemuksista, tavoista ja muistoista. Aineistoa analysoitiin muun muassa käsitteiden “hiljaisuus”, “hiljaisuudet” ja “hiljentäminen” avulla.
Luontoihmisten kokemuksia
ArtikkelissaLuonnon hiljaisuus pyhän kokemisen ja teologisen reflektoinnin paikkana: Suomalaisten luontoihmisten merkitykselliset tunteet ja kokemukset luonnossaKati Tervo-Niemelä vastaamuun muassa kysymykseen siitä, millaisia tunnekokemuksia luontoihmiset luonnossa kokevat ja miten uskonnollisuus erottelee niitä. Hänen aineistonsa koostui kansainvälisestä kyselyaineistosta löytyvistä suomalaisten antamista vastauksista. Suomalaisista vastaajista 49 % oli evankelis-luterilaisia ja 41 % uskonnottomia – ortodokseja oli 1 %.
Anna Sofia Salosen, Henrietta Grönlundin, Rosa Huotarin, Mitra Härkösen, Anuleena Kimasen, Tiina Parkkisen ja Riina Sinisalon artikkeli Vaiettu, vaiennettu ja vaientava uskonto tarkastelee uskontoon liittyvää vaikenemista. Kirjoittajat toteavat, että vaikeneminen ilmentää niin normeja kuin valtaa. Vaikenemisesta voi olla haittaa, mutta se myös ylläpitää arkista elämää. Kolme esimerkkiteemaa ovat uskonnottomuus (ilmiönä hiljainen osa suomalaista arkea), islam ja buddhalaisuus (kuten islamiin Suomessa liittyvä vaientaminen ja suomalaisesta buddhalaisuudesta vaikeneminen) sekä kristinuskon piirissä Suomessa tehty yhteiskunnallinen työ (jossa saatetaan vaieta järjestön kristillisyydestä).
Viimeisessä artikkelissa Vaiettuja teemoja uskonto-, ilmasto- ja ympäristökysymyksissä Koillis-Madagaskarin maaseudullaJenni Mölkänen miettii, onko uskonto vaiennettu ilmastokeskustelussa. Esimerkiksi madagaskarilaisten maanviljelijöiden ilmastoon liittyvät kokemukset ja näkemykset jäävät pääsääntöisesti hiljaisuuteen, vaikka he asuvat ilmastokriisin kannalta keskeisessä paikassa. Lisäksi hän luo katsauksen muun muassa siihen, miten eri katsomuksia edustavat madagaskarilaiset tulkitsevat ilmastonmuutosta.
Hengellisesti antoisa kirjoitusprosessi
Teologian tohtori Harri Huovinen on toinen Hiljaisuus-kirjan toimittajista sekä yksi artikkelien kirjoittajista. Hän oli myös järjestämässä teokselle alkusysäyksen antanutta Itä-Suomen yliopiston kesäkoulua yhdessä väitöskirjatutkija Heidi Toivasen kanssa.
– Saimme Heidi Toivasen kanssa koottua tekstit temaattiseksi artikkelikokoelmaksi, joka on aika koherentti. Pari vuotta kestänyt toimitusprosessi oli varsin onnistunut. Toivanen on nuori osaava tekijä, joka näki tässä paljon vaivaa, Huovinen kertoo.
– Kirja on kirjoitettu ja toimitettu akateemisesta näkökulmasta, mutta se sopii joiltakin osin myös hengellisen elämän rakennukseksi. Tarkoituksemme oli tehdä monialainen ja tunnukselliset rajat ylittävä tutkimusteos, jossa on kompakteja ja helposti haltuun otettavia katsauksia hiljaisuuteen liittyviin teemoihin.
– Pidin kesäkoulussa esitelmän 300-luvun kirkkoisistä, mutta koska olin ehtinyt jo julkaista sen muualla, kirjoitin kirjaa varten pyhittäjä Cleopasta. Romanian uudet pyhät ovat minulle läheisiä ja pyhittäjä Cleopa on henkilö, josta soisin kaikkien tietävän. Artikkelini saattaa olla Suomen ensimmäinen akateeminen artikkeli hänestä. Kirjoittaminen oli hengellisesti antoisaa: Cleopa on merkittävä modernin ajan pyhä, ja olen saanut hänen tuotantonsa äärellä paljon teologista rakennusta. Piti oikein miettiä, kuinka kirjoittaa aiheesta, jottei se kuulosta saarnalta vaan akateemiselta tekstiltä!
Metropoliitta John Zizioulaksen teologiaa kehitetään eteenpäin
Vuonna 2023 edesmennyt metropoliitta John (Zizioulas) oli muidenkin hänet tunteneiden mukaan erityisen avoin kritiikille ja totuuden etsinnälle. Sellaista harjoitettiin myös Zizioulas-konferenssissa Saksan Hildesheimissa 15.–18.10.2026.
Julkaistu
Teksti: Esa Erävalo | Kuva: Esa Erävalo, James Hyndman/Wikimedia Commons
– Kun metropoliitta John oli puhunut meille jostain asiasta, hän sen jälkeen usein haastoi: ”Nyt hyökätkää!”, kertoi piispa Maxim Vasiljevic kommentoidessaan puheenvuoroja Zizioulas-konferenssissa. Konferenssin teemana oli Zizioulaksen teologian horisonttien laajentaminen.
Vuonna 2023 edesmennyt metropoliitta John (Zizioulas) oli muidenkin hänet tunteneiden mukaan erityisen avoin kritiikille ja totuuden etsinnälle. Sellaista harjoitettiin myös Zizioulas-konferenssissa Saksan Hildesheimissa 15.–18.10.2026. Tilat tarjosi Hildesheimissa maaliskuussa uudelleen käyttöön vihitty serbialainen Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostari.
– Metropoliitta Johnin pääteos Remembering the Future on käännetty jo 11 kielelle, iloitsi piispa Maxim Vasiljevic, joka konferenssissa tutustui suomenkieliseen käännökseen Muistaen tulevaisuutta.
Aristotle Papanikolaou, Pantelis Kalaitzidis ja Saksan hiippakunnan metropoliitta Grigorije Zizioulas -konferenssissa Saksan Hildesheimissa lokakuussa 2026.
Piispa Maxim toimii Serbian ortodoksisen kirkon Los Angelesin ja koko läntisen Amerikan hiippakunnan piispana. Hän on myös John Zizioulaksen säätiön johtohenkilöitä ja hänen perustamansa Pyhän Sebastianin kustantamo (Avaa uuden sivuston) on julkaissut yli 200 kirjaa, joista 25 on joko Zizioulaksen omia kirjoituksia tai tutkimuksia hänen teologiastaan.
– Meidän on pyrittävä puhumaan perusteellisemmin, rehellisemmin ja rohkeammin kaikesta siitä, mikä niin selvästi vaivaa aikamme ihmisiä. Tässäkin suhteessa metropoliitta John on ollut ja on edelleen paras esikuvamme: aikakautemme viisas ja rohkea kirkon opettaja, totesi Serbian ortodoksisen kirkon Düsseldorfin ja Saksan hiippakunnan metropoliitta Grigorije.
”Teologiamme tulee elävöittää, ei kangistaa”
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tervehti konferenssia korostamalla Zizioulaksen teologian luovaa edelleen kehittämistä.
– Metropoliitta Johnin teologia oli ennen kaikkea luovaa teologiaa, joka kävi vuoropuhelua ihmisen perustavanlaatuisten eksistentiaalisten kysymysten kanssa. Hän käsitteli syvällisesti kuoleman, vapauden, rakkauden, ihmisarvon ja ekologisen kriisin teemoja sekä oman aikansa filosofista ajattelua.
Tuo vertaansa vailla oleva teologinen näkemys on äärimmäisen merkityksellinen nykyihmiselle, rohkaisi patriarkka Bartolomeos konferenssin osallistujia.
– Edesmennyt metropoliitta ilmaisi usein huolensa siitä, että näkökulmat saattavat kaventua nykyortodoksisuudessa – suuntaus, joka ilmenee tyypillisesti pelkkänä aiemman teologian toistona. Tällaisella uusfarisealaisuudella ei kuitenkaan ole sijaa ortodoksisuuden elämää antavassa teologisessa kulttuurissa; sen on aina oltava pelottomasti, rohkeasti ja rakkaudellisesti avoin vuoropuhelulle ja kohtaamiselle toisen kanssa. Meidän on kohdattava maailma ja sen haasteet Kristuksen voiton murtumattomalla sanomalla sekä eukaristisella hengellä, jossa uhri tuodaan ”kaikkien puolesta ja kaikkien tähden”. Jos kirkko aikoo tehokkaasti jatkaa tätä tehtäväänsä hengellisesti kuivuneessa ja uupuneessa maailmassamme, sen on jatkuvasti ammennettava teologisen perintönsä ehtymättömästä lähteestä ja todistettava siitä uudella tavalla. Teologiamme tulee elävöittää, ei kangistaa, korosti patriarkka Bartolomeos.
John Zizioulas -säätiön puheenjohtaja Andreas Goulas totesi metropoliitta Johnin tuoneen esiin monia näköaloja aiheista, joiden tutkimista hän toivoi muiden jatkavan.
– Hän peräänkuulutti hedelmällistä vuoropuhelua eukaristisen teologian ja taiteen välillä – kuten kirjallisuuden, musiikin, maalaustaiteen ja teatterin kanssa. Hän kehotti käymään vuoropuhelua tieteen kanssa ja viittasi eettisiin – tai kuten hän itse mieluummin ilmaisi, eetos-luonteisiin -kysymyksiin, kuten bioetiikka, seksuaalietiikka, lähetystyö sekä suhtautuminen väkivaltaan.
Kiinnostusta eri kirkkokunnissa
Vuoropuhelua Zizioulaksen teologisen perinnön soveltamisessa käytiin lähes 16 alustuksessa, joita pitivät teologian tohtorit ja professorit niin ortodoksisesta, katolisesta, luterilaisesta kuin anglikaanisesta kirkosta.
Sekin ilmensi Zizioulaksen ekumeenista suuntautumista ja kiinnostusta, jota hänen teologiaansa kohtaan on osoitettu eri kirkkokunnissa. Ortodoksisista puhujista mainittakoon Aristotle Papanikolaou, Dionysios Skliris ja Pantelis Kalaitzidis. Lyhyet selostukset puheenvuoroista löytyvät sivulta www.zizioulas.org (Avaa uuden sivuston).
Osallistujia konferenssissa oli alle 40. Zizioulas -säätiön lisäksi järjestäjinä olivat myös Orthodox Christian Studies Center at Fordham University, Göttingenin yliopisto ja Volos Academy for Theological Studies. Piispa Maxim oli ystävällisesti kutsunut mukaan myös jutun kirjoittajan Muistaen tulevaisuutta -teoksen suomentajana. Ensimmäinen vastaava konferenssi pidettiin 2024 ja seuraava on luvassa New Yorkissa 2028.
Kuva ylhäällä: Metropoliitta John Zizioulas. Kuva: James Hyndman/Wikimedia Commons
Elina Karjalaisen elämäkerta uskaltaa käsitellä arkojakin aiheita
Elina Karjalaisesta kertova kirja avaa koskettavalla tavalla Uppo-Nallen äitinä tunnetun toimittaja-kirjailijan elämää. Kirjassa käsitellään myös Karjalaisen suhdetta ortodoksiseen kirkkoon – ja kerrotaan, että Uppo-Nalle ja erakko -kirjan erakon esikuva oli arkkipiispa Paavali.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen
Silja Vuorikurun kirjoittama Elina Karjalainen – Pienellä pilvenhattaralla (WSOY, 2026) avaa toimittaja, pakinoitsija ja kirjailija Elina Karjalaisen (1927–2006) elämää ja ajatusmaailmaa samaan aikaan kauniilla ja kaunistelemattomalla tavalla.
Kuka Uppo-Nallen äitinä tunnettu Elina Karjalainen oikein oli? Elämäkerran perusteella hän oli isän tyttö, Kuopioon juurtunut karjalaisevakko, aavistuksen homssuinen luonnonlapsi, syrjäseutujen elämänmenon kuvaaja, aina seikkailuun valmis reppureissaaja, taitava sanankäyttäjä, rikkaalla mielikuvituksella siunattu tarinankertoja, arvostettu kirjailija ja media-alan ammattilainen sekä rehevä persoona, joka osasi kohdata kaikenikäiset ihmiset.
Elämäkerta välittää kuvan myös boheemista perheenemännästä, jolle hyvä keskustelu oli tärkeämpi kuin vieraiden astioiden kerääminen pöydästä tai hellalla kypsyvä ruoka, ja joka naputti kirjoituskonetta tupakansavun keskellä usein pikkutunneille saakka.
Taiteilijaperheessä sattui ja tapahtui, mutta kommelluksista saattoi aina ammentaa jutunjuurta. Silja Vuorikuru nostaa esiin sen, että kaikki Elina Karjalaisen elämästään kertoma ei aina välttämättä ollut totta, sillä tarinat saattoivat värittyä vuosien varrella.
Jälkikäteen on mahdotonta tietää, mitkä teokseen taltioiduista hersyvistä tarinoista ovat epätosia tai liioiteltuja, mutta lukijalle ne tarjoavat iloa. Oma lukukokemukseni oli poikkeuksellisen tunteikas – liikutuin ja hykertelin vuoron perään. Yli 600-sivuinen elämäkerta piti otteessaan muutamia itselleni turhan yksityiskohtaisia kirjoitus- ja julkaisuprosesseihin liittyviä kohtia lukuun ottamatta.
Elina Karjalaisen elämäkerta Pienellä pilvenhattaralla. Kannen suunnittelija: Markko Taina. Kannen kuvittaja: Hannu Taina. Kannen valokuvaaja: Veikko Somerpuro
Suhde kristinuskoon yksi teoksen teemoista
Yksi Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran teemoista on Elina Karjalaisen suhde kristinuskoon. Asiaa käsitellään syvällisesti useissa eri kohdissa, ja sivuilta löytyy monelle lukijalle tuttuja paikkoja sekä nimiä.
Vuonna 1927 syntynyt Elina Karjalainen (o.s. Saraste) kastettiin luterilaiseksi. Lapsuudenperheen arjessa usko tai uskonto ei elämäkerran perusteella näytellyt suurta roolia. Myös äidinpuoleisen suvun ortodoksisuus jäi melko tuntemattomaksi. Pikku-Elinalla oli kuitenkin jonkin verran kosketuspintaa niin luterilaisen kuin ortodoksisen kirkon elämään.
Hän oli käynyt Viipurissa ortodoksisessa kirkossa, kuullut karjalaisnaisen rukoilevan Jeesuksen rukousta ja vieraillut isänsä kanssa Laatokan Valamon luostarissa – retki, joka jäi pysyvästi mieleen muun muassa yöllä käytävältä kuuluneiden äänien takia. Isä selitti lasta pelottaneet äänet huokauksiksi: Jumalalle vuosisatojen aikana suunnatut avunpyynnöt ne vain vaelsivat yhä pitkin autioita käytäviä.
Äidin sairaus, kuolema ja sotavuodet saivat Elinan rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Rippikoulun jälkeen hän kuitenkin etääntyi uskonasioista. Elämäkerran mukaan Karjalaisen mielenkiinto ortodoksista kulttuuriperintöä ja uskoa kohtaan kasvoi aikuisiällä vaivihkaa.
Ortodoksisuudesta Karjalainen kirjoitti ensimmäisiä kertoja 1950-luvulla. Uransa aikana hän tuli kirjoittaneeksi lukuisia ortodoksisuuteen liittyviä artikkeleita sekä esimerkiksi ortodoksisen kirkon papin elämästä kertovan satukokoelman nimeltä Pikkupapin tarinoita (kustantaja Ortodoksisten nuorten liitto, julkaisuvuosi 2003).
Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran perusteella vähitellen kävi niin, ettei Karjalainen kirjoittanut vähemmistökirkon maailmankatsomuksesta enää ulkopuolisen silmin. Erityiseksi kiinnostuksen herättäjäksi muodostui työ arkkipiispa Paavalista kertovan kirjan Arkkipiispa Paavali, legenda jo eläessään (WSOY, 1973) parissa. Kirjaa laatiessaan Karjalainen alkoi tutustua myös sydämen rukoukseen. Ajan myötä arkkipiispa Paavalista tuli Karjalaiselle läheinen ystävä ja hengellinen isä – sekä Uppo-Nalle ja erakko -kirjan erakon esikuva.
Ortodoksiseen kirkkoon Elina Karjalainen liitettiin vuonna 1985 Heinäveden Valamon luostarissa. Hän oli tuolloin 58-vuotias. Elämäkerrassa kerrotaan, kuinka Karjalaista vetivät ortodoksisen kirkon puoleen rituaalien muuttumattomuus ja se, kuinka kirkko otti vastaan uudet tulijat tivaamatta näiden elämäntavoista tai kääntymyksestä. Lapsuudessa Karjalaisen mielikuviin Jumalasta oli liittynyt pelko kostosta ja tuomiopäivästä, mutta nyt hän koki olevansa kirkossa, joka oli iloa täynnä.
Karjalaisen kotikirkko oli Pyhän Nikolaoksen katedraali Kuopiossa. Lisäksi Karjalaisten pihapiiriin rakennettiin tsasouna, joka vihittiin käyttöön 9.8.1988. Sittemmin tämä tsasouna siirrettiin Joensuuhun Koveron kylään. Tsasounan nalleista kertova juttu julkaistiin Aamun Koitossa 21.2.2022. Elina Karjalaisen elämän kiintopisteeksi muodostui elämäkerran perusteella Valamon luostari Heinävedellä. Sen rauhaan Karjalainen vetäytyi kirjoittamaan ja sen metsähautausmaalle hänet aikanaan haudattiin.
Vaikeita aiheita kunnioittavalla tavalla käsittelevä teos
Elina Karjalainen – Pienellä pilvenhattaralla on teos, joka ei kaihda vaikeita aiheita tai luo päähenkilöstään turhan siloteltua kuvaa. Elina Karjalaisen elämää varjostivat niin äidin varhainen kuolema, sotavuodet, evakkoon lähtö ja kaipuu Viipuriin, runsas alkoholinkäyttö kuin parisuhdeongelmat. Teoksessa nostetaan esiin myös äärioikeistolainen lapsuudenkoti, luvaton suhde opettajaan, itsemurhayritys, ajoittainen turhautuminen toimittajan työhön, kirjailijan uran takapakit ja Karjalaisen vaikeudet pysyä aina totuudessa.
Luonnollisestikin mukana on paljon yksityiskohtaista tietoa Karjalaisen kirjoittamista artikkeleista, pakinoista ja kirjoista – etenkin Uppo-Nalle-kirjasarjasta.
En kuitenkaan pidä teosta Uppo-Nallen historiikkina tai Karjalaisen vaikeilla elämänvaiheilla revittelevänä paljastuskirjana, vaan elämänmakuisena ja kohdettaan kunnioittavalla tavalla laadittuna elämäkertana vahvasta, värikkäästä ja heikomman puolta pitävästä toimittaja-kirjailijasta. Uskoakseni teos voi kiinnostaa hyvin erityyppisiä lukijoita – myös heitä, joille Elina Karjalaisen tuotanto ei ole entuudestaan tuttua.
Juttua on korjattu 20.10.2026 klo 10:57 virheellisestä ”Laatokan luostari Heinävedellä” oikeaan muotoon ”Valamon luostari Heinävedellä”:
Arkkipiispa Leon uusi teos tuo kirkkovuoden juhlat saataville suomeksi ja karjalaksi
Eläkkeellä olevan arkkipiispa Leon uusin teos Kirkkovuosi / Kirikkövuozi sisältää ortodoksisen kirkkovuoden juhlia ja niiden jumalanpalvelustekstejä suomeksi ja karjalaksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Eri lähteitä
Kirkkovuosi / Kirikkövuozi -teos tuo nimensä mukaisesti seurakuntalaisen saataville kirkkovuoden muistopäivien ja suurien juhlien tekstejä. Muistopäivistä mukana ovat muun muassa kirkkomme omien pyhien, pyhittäjä Johannes Valamolaisen ja pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen muistopäivät.
Uutuusteos on poikkeus sikäli, että jumalanpalveluskirjat on yleensä laadittu ensisijaisesti pappien, kanttoreiden ja kuorolaisten käyttöön. Sen sijaan käsillä oleva teos on tarkoitettu muillekin seurakuntalaisille.
”Jätän nöyrällä ja kiitollisella mielellä tämän kirjan minulle niin rakkaan kirkkoni jäsenten käyttöön. – – – Kirkkoni ja karjalan kieli ovat minulle syvimpiä ja suurimpia asioita, joiden kanssa olen saanut itkeä ja iloita Jumalan minulle siunaamassa elämässä”, kirjoittaa arkkipiispa Leo saatesanoissaan.
Arkkipiispa Leo on kääntänyt karjalaksi myös kirkkoveisuja eli tropareita ja kontakkeja.
”Epistolat ja evankeliumit olen kääntänyt osittain uudestaan Uuzi Sanan (Uusi testamentti) pohjalta. Kirjassa on myös eräitä muita jumalanpalveluksiimme kuuluvia tekstejä”, kertoo hän saatesanoissaan.
Arkkipiispa Leo on kirjallisesti varsin tuottelias: vuosien saatossa hän on julkaissut muun muassa runokirjoja – esimerkiksi syksyllä 2025 julkaistiin runokirja Illuusio ja elämä – sekä erilaisia kirkollisia tekstejä karjalaksi kuten jumalanpalvelustekstejä. Hän on kääntänyt karjalaksi Johannes Krysostomoksen liturgian papin käsikirjan muotoon, ja liturgia myös levytettiin.
”Tämän jälkeen käänsin kodinpyhityksen karjalaksi ja sitten kiitosrukouspalveluksen ja muistopalveluksen litaniaosan.”
Kaksikielisenä on ilmestynyt myös kirja Rukouksia / Malittuloi Karjalan kielen säätiön julkaisemana.
Vuonna 2009 ilmestyi äänitteenä Raamatunkäännösinstituutin vuonna 2003 tuottama Uuzi Sana / Uusi testamentti. Sen lukijoina kuullaan Ljudmila Markianovaa, Zinaida Dubininaa ja arkkipiispa Leoa itseään.
Arkkipiispa Leon piispallista rintariipusta eli enkolpionia kaunistaa Evakko-Kristus -ikoni. Kuva: Ville Maahinen
Ristin ja piispallisen riipuksen kaunistama
Vihreäkantinen, vuonna 1956 löydetyn Lieksan ristin koristama uutuuskirja sisältää kirkkomme jäsenille tuttuja, henkilökohtaiseen rukouselämään kuuluvia rukouksia. Kirjan lopusta löytyvät muistelusivut.
Kuuntele
