Isä Teppo Siililtä on pakko kysyä, mikä on hänen pitkän uransa ikimuistoisin kokemus. Hän miettii hetken rivitalokodissaan Lohjalla ja alkaa kertoa tarinaa, joka vie aina itäiseen Afrikkaan Keniaan saakka. Siellä isä Teppo oli 1980-luvulla lähetystyössä vaimonsa Pirkon kanssa.

Itä-Afrikan hautavajoaman alueella sijaitsi kylä, jossa kolme noin viisivuotiasta tyttöä leikki keskenään. Tytöt kuuluivat kikujuheimoon, ja kaksi heistä tuli samasta protestanttisesta perheestä. Kolmas oli ortodoksi.

Kuten usein käy, lapsille tuli riita. Sisaruksista toinen poimi kiven ja iski sillä ortodoksityttöä, joka kaatui maahan ja kuoli.

Ortodoksista sukua johti isoäiti, todellinen matriarkka. Kikujujen perinteisiin kuului verikosto, ja sitä isoäiti nytkin vaati. Joku toisen perheen lapsista piti tappaa: silmä silmästä, jälkeläinen jälkeläisestä.

Paikallinen pappi isä Gerasimos, joka itsekin oli kikuju, pyysi protestanttisen papin ja isä Tepon apuun sovittelemaan. Eräänä iltana kuuden aikoihin yhteensä kolme pappia, isoäiti ja muita tyttöjen perheiden jäseniä kokoontui majaan.

Isä Teppo kertoi tuntevansa kikujuperinteen, mutta korosti, että kristillisen perinteen ja opetuksen mukaan toista ei saa tappaa. Tapahtuma oli lapsille sattunut onnettomuus.

Isoäiti oli ehdoton. Ei tullut kuuloonkaan, että teko jätettäisiin kostamatta.

Papit tiesivät, että kosto ei jäisi yhteen lapseen. Alkaisi kierre, jossa ensin surmattaisiin kummankin perheen jäseniä ja sitten siirryttäisiin muihin sukulaisiin.

Majan ympärillä pimeni Afrikan ilta, ja jossakin vaiheessa sisällä sytytettiin öljylamput. Kiista lapsen tappamisesta jatkui, mutta hiljalleen isoäiti pehmeni. Kymmenen paikkeilla hän ilmoitti päätöksensä: kaikki majaan kokoontuneet olivat tunnustuksellisia kristittyjä, ja sen mukaan elettäisiin. Kahden perheen välille palautettaisiin rauha.

Niin tehtiin, ja rauha myös piti.

– Tarkistin tilanteen monta kertaa. Perheiden välillä ei ollut pienintäkään kaunaa, vaan ne auttoivat toisiaan, isä Teppo kertoo.

– Saimme pysäytettyä koston kierteen. Tämä on elämäni suurimpia kokemuksia. Kristityn peruskokemuksia oli se voima, joka vaikutti. Kiitin isoäitiä.

Puutöitä vai teologiaa?

Alun perin isä Teposta piti tulla puutyön opettaja, ja sitä varten hän opiskeli kotiteollisuuskoulun puutyöpuolella.

Sisaren häissä syksyllä 1954 Varkauden seurakunnan kanttori kuitenkin houkutteli nuorukaista pappisseminaariin. Kurssi oli jo alkanut, mutta paikkoja oli vapaina.

Miksipä ei, ajatteli Teppo. Hän kävisi kokeilemassa pappisseminaaria vuoden verran mutta palaisi puutöiden pariin, jos paikka ei tuntuisi omalta.

Erityistä kutsumusta hän ei silloin tuntenut. Koti oli tavallinen ortodoksinen koti, jossa papisto kävi silloin tällöin toimittamassa palveluksia. Impilahdelta sotaa paenneet Siilit asuivat Leppävirran Mustinmäellä.

Seminaarilla vierähti lopulta kuusi vuotta, mutta ei pappisura itsestään selvyys ollut. Viidentenä opintovuotena iski kriisi: oliko valinta sittenkään oikea? Kestäisikö suhde Jumalaan, jota nuori teologianopiskelija pelkäsi? Sitten tapahtui jotakin.

– Oivalsin, että Jumala on rakkaus. Usein puhutaan jumalanpelosta, mutta ajattelin, että siitä pitäisi luopua. Pelottava jumalakuvani muuttui yhtäkkiä rakastavaksi. Tajusin, että Jumala on samalla tavalla rakastava kuin oman isäni. Pelon sijasta pitäisi puhua kunnioittamisesta. Se on oikea termi.

Nuorta seminaarilaista innostivat Raamatun luomiskertomuksen tulkinnat, joiden mukaan Jumala loi maailman rakkaudesta. Jumalan rakkaus oli niin suuri, että se tarvitsi kohteen.

Suurin kaikista on rakkaus

Teppo löysi Saarnaajan kirjasta selkeän ajatuksen, jonka mukaan kaikki inhimillinen elämä on rakastavan Jumalan antamaa. Meillä on oikeus nauttia siitä mutta myös velvollisuus tehdä tili, että olemme käyttäneet lahjamme oikein.

Hän oivalsi, että vaikka Job kärsi rankasti, Jumala kohteli häntä oikeamielisesti ja rakkaudella. Rakkaudesta kirjoittaa myös profeetta Jesaja. Apostoli Johannes kirjoittaa lähetyskirjeissään voimallisesti rakkaudesta ja toistaa sanoja ”Jumala on rakkaus”.

Apostoli Paavali luettelee Pyhän Hengen lahjat, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, hyvyys ja ystävällisyys.

– Jos minulla ei ole rakkautta, en ole mitään. Paavalikin mainitsee ensimmäiseksi rakkauden, koska se on lahjoista tärkein, isä Teppo korostaa.

Hän neuvoo Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 13:nnen luvun lukijaa korvaamaan sanan rakkaus sanalla Jumala.

– Silloin teksti syvenee entisestään. Kaikki rakkaus ei ole Jumalaa, mutta Jumala on rakkaus. Kun yritän tehdä rakkaudella töitäni, Jumala on minun kanssani. Tämä ajatus on antanut minulle voimaa siitä asti, kun sisäistin sen.

Isä Tepolle pappeus tarkoittaa paitsi Jumalan, myös ihmisten palvelemista. Ei määräilemistä, ei tuomarina toimimista, ei itsensä korostamista vaan palvelemista.

Asenne näkyy siinäkin, miten hän ottaa vieraan vastaan kodissaan. Hän tarjoilee itse valmistamansa kolmen ruokalajin aterian. Kun vieras tarjoaa apua, kuuluu vastaus:

– Anna minun palvella.

Taistelupari Pirkon kanssa

Aktiivisen uransa aikana isä Teppo ehti palvella pappina Lappeenrannan seurakunnassa, Helsingissä ja Turussa Kirkkoherrana hän toimi Jyväskylässä ja Turussa. Tarvittaessa hän hoiti kanttorin työtkin.

Isä Teppo työskenteli useita vuosia myös sotilaspappina Pääesikunnassa, sekä oman toimen ohella että päätoimisena.

– Olen aina ollut terveellä tavalla isänmaallinen.

Papiksi hänet vihittiin itsenäisyyspäivänä vuonna 1962. Pirkon kanssa tossut oli laitettu samaan suuntaan kahta vuotta aikaisemmin.

Yhteistä taivalta kesti 63 vuotta ja viisi kuukautta, sillä Pirkko Siili siirtyi tuonilmaisiin vuoden 2024 toiseksi viimeisenä päivänä. Siilit saivat pojan ja tyttären, ja lapsenlapsia on kolme.

Pirkko on yhä voimakkaasti läsnä yhteisessä kodissa. Isä Teppo mainitsee hänet usein, ja vaimon valokuvan edessä on aina tuoreita kukkia.

– Olimme taistelupari. Pirkko ei ilmaisusta aina pitänyt, mutta minä miellän sen niin, että taistelimme yhdessä samalla puolella. Varjelimme ja autoimme toinen toistamme.

Puolustusvoimissa isä Teppo muun muassa valmensi varusmiespappeja ja -diakoneja kriisiaikojen tehtäviin. Järjestelmällisenä ihmisenä hän järjesti vanhat koulutusmateriaalit uudelleen selkeiksi kokonaisuuksiksi. Eräs eversti kävi kehumassa, että Teppo, sinulla on puolustusvoimien paras kurssi.

– Tuntui tietysti mukavalta, mutta saavutus oli kyllä Pirkon ansiota. Hän teki elämäntyönsä aikuiskasvatuksen parissa OK-opintokeskuksella ja opetti asioita minullekin.

Jumalanpalveluksia swahiliksi

Pirkko Siili houkutteli isä Tepon lähetystyöhön Keniaan. Pirkko työskenteli silloisen Ortodoksisen Lähetyksen vapaaehtoisena sihteerinä, kävi peruskoulun vihkiäisissä Keniassa ja innostui.

Perhe asui kaksi vuotta Nairobin alueella.

Pirkko opetti naisia ja lapsia ja organisoi diakoniatyön piispan pyynnöstä. Pariskunta myös matkusti autolla aina sinne, missä heitä tarvittiin. Kenialaiset kutsuivat isä Teppoa isä Steveniksi.

– Rakastuin Keniaan. Se on kaunis, monipuolinen ja hieno maa. Vastaanotto oli lämmin.

Erityisesti Kenia opetti Siileille ihmisten kohtaamista, kun kieletkin vaihtelivat.

– Jokaisen papin pitäisi olla ainakin vuosi lähetystyössä. Silloin oppii tekemään seurakuntatyötä, ihmiseltä ihmiselle.

Alussa isä Teppo opetteli lukemaan jumalanpalvelusten papin osuudet swahiliksi. Kun hän luki ensimmäisen kerran liturgian alkusiunauksen noin 250-päiselle kirkkokansalle, täydellinen hiljaisuus kesti useita sekunteja.

– Sitten jyrähti amen. Tuntui, että katto nousee. Niin vahva kokemus oli oma kieli liturgiassa.

Tärkeintä on ihmisyys

Pienimmät seurakuntayhteisöt koostuivat noin 50 jäsenestä, mutta Loberessa ortodokseja oli jopa 700. Katekumeeneja oli kerralla kymmeniä.

Kerran kaksi maallikkotyöntekijää tuli sanomaan, että he olivat onnistuneet käännyttämään yhden roomalaiskatolisen ja yhden anglikaanin ortodokseiksi.

Isä Teppo ei ollut mielissään. Hän ilmoitti, että teidän tehtävänne ei ole käännyttää ketään vaan huolehtia, että omassa yhteisössä vallitsevat rauha ja rakkaus. Silloin ulkopuoliset näkevät, että tuolla on hyvä henki ja tulevat itse.

Parin kolmen kuukauden kuluttua isä Teppo sai jo hyviä uutisia.

– Joku oli käynyt ihan minun sanoillani kysymässä, saisiko hänkin tulla tutustumaan hyvähenkiseen yhteisöömme.

Isä Teppo korostaa, että muita kristittyjä ei käännytetä. Ajatus perustuu siihen, että Jumala loi meidät omiksi kuvikseen ja kaltaisikseen. Sen vuoksi tärkein tehtävämme on kasvaa hyviksi ihmisiksi.

Toiseksi tärkeintä on kehittyä hyviksi kristityiksi riippumatta siitä, mitä suuntausta edustamme. Vasta kolmas tehtävä on kasvaa hyviksi ortodokseiksi.

– Meidän täytyy kunnioittaa sitä, että jokainen kasvaa ihmisenä ja kristittynä. Halun liittyä meidän kirkkoomme on aina lähdettävä ihmisestä itsestään. En hyväksy houkuttelua.

Isä Tepon ystäviin lukeutuu niin muslimeja, katolilaisia, luterilaisia ja reformoituja. Kun hän aikanaan jäi eläkkeelle Turun kirkkoherran työstä, kaupungin kaikista kirkollisista yhteisöistä kävi joku hyvästelemässä.

Piispa Aleksanteri oli esikuva

Isä Teppo on 1910- ja 1920-luvuilla vaikuttanutta Serafimia lukuun ottamatta tuntenut kaikki Suomen ortodoksisen kirkon piispat. Suurimman vaikutuksen häneen teki Aleksanteri Karpin, joka toimi piispana sekä Viipurissa että Helsingissä.

Teppo Siili oli juuri aloittanut opintonsa seminaarissa, kun hän tapasi piispa Aleksanterin. Nuori mies oli palveluksessa lukijana ja kävi pyytämässä piispalta siunauksen. Hän oli kuitenkin hermostuksissaan laittanut kädet väärin päin – vasen oli päällimmäisenä.

Aleksanteri tarttui Tepon käsiin, läpsäytti ne toisin päin ja ilmoitti, että oikea on voiman käsi. Tepolta olivat jalat mennä alta.

– Säikähdin niin. Sitten huomasin, että piispan kasvot hymyilivät ja silmissä oli lämmin, rakastava ilme.

Isä Teppo ei enää koskaan pelännyt Aleksanteria. Myöhemmin hän matkusti piispan mukana usein, eikä tämä milloinkaan korottanut ääntään. Piispan kanssa pystyi puhumaan kaikesta.

– Hän neuvoi meitä Pirkon kanssa, että olkaa oma itsenne. Ei pidä esittää mitään.

Piispa tähdensi myös, että rippi-isä ei ole koskaan tuomari vaan sielunhoitaja – auttaja. Minkäänlaista epitimiaa eli katumusharjoitusta ei saanut antaa sopimatta siitä rippilapsen kanssa. Tarkoitus ei ole nöyryyttää vaan etsiä oikea hengellinen lääke.

– Koin Aleksanterin sekä erityisenä ystävänä että esipaimenena, isä Teppo muistelee.

Piispa Aleksanterin ohjeita on sekin, että pappi ei ole jumalanpalveluksessa harjoittamassa henkilökohtaista hartautta vaan johtamassa seurakunnan yhteistä rukousta. Minkäänlaiseen hurmokseen ei saa pyrkiä.

– Siksi hartauden ekteniassa sanotaan ’täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä’. Tunteet ovat mukana, mutta järki kontrolloi.

Työtovereita – ei alaisia

Isä Teppo pitää suomen kielen sanasta esipaimen. Hänestä se on paljon osuvampi kuin kreikan ja slaavin sanat, jotka viittaavat valtiaaseen, sillä hän ei pidä vallankäytöstä. Isä Teppo toivoo, että esipaimenet huolehtisivat nykyistä paremmin pappien sielunhoidosta.

Jos pappi voi huonosti, seurakuntakin voi huonosti. Hyvin voivalla papilla on myös hyvin voiva seurakunta.

– Jos työntekijä menee rikki, kirkon täytyy korjata hänet työkykyiseksi. Erityisesti minua huolestuttaa se, että pappien avioliitot hajoavat.

Isä Teppo korostaa, että myös pappien pitää kuunnella ihmisiä – ei vain katumuksen sakramentissa vaan muulloinkin. Hän ei halua, että pappi määräilee. Kirkkoherrana hän huolehti siitä, että esimerkiksi seurakunnan neuvostossa keskusteltiin asioista.

Jos ei saatu yksimielistä päätöstä, äänestettiin.

– Ja jos tuli yhtään sellainen käsitys, että minä manipuloin saadakseni yksimielisen päätöksen, asiasta äänestettiin.

Esimiehenä isä Teppo ei myöskään puhunut alaisista.

– Minulla oli työtovereita, ei alaisia.

Lapsuusmuisto, joka ei unohdu

Isä Teppo on iloinen siitä, että jumalanpalveluksia striimataan. Ei ole pakko lähteä kotoa mihinkään, mutta palveluksen saa kuulla ja nähdä.

90-vuotiaanakin isä Teppo on vielä niin hyvässä kunnossa, että ajaa itse autoa. Kyllä ikä silti tuntuu. Selkävaivat hidastavat kävelyä, ja ikivanha kuulovamma muistuttaa itsestään.

Se syntyi jo sota-aikana, kun noin viisivuotias Teppo leikki kahden muun pikkupojan kanssa omakotitalon pihassa. Läheiseltä pellolta oli kaivettu pommi eikä sitä ollut vielä viety pois.

Matti-niminen poika otti pommin ja löi sen kiveen. Toiset kielsivät Mattia jatkamasta, mutta suojautuivat betonisten ulkoportaiden toiselle puolelle.

Matti löi pommin toisenkin kerran kiveen, ja silloin räjähti. Pellolta pihalle juossut mies väitti, että Teppo ja toinen poika tappoivat Matin.

– Sanat painoivat minua vuosikymmenet, vaikka tiedän, että syy ei ollut meidän. Lieneekö sattumaa, mutta oma kokemukseni rinnastuu kenialaisten pikkutyttöjen tarinaan, isä Teppo pohtii.

Kuva ylhäällä: Isä Teppo Siiliä kantaa ajatus, joka toistuu Raamatussa eri tavoin: Jumala on rakkaus. Isä Tepon ikonit ovat Eeva Markkasen maalaamia. Pyhä marttyyri Priscilla Roomalainen on Pirkko-vaimon ja pyhä Stefanos isä Tepon suojeluspyhä.

Rovasti Teppo Siili

Syntyi Impilahdella 22.8.1936

Vihittiin papiksi 6.12.1962

Nuorisotyöntekijänä, nuorisopappina ja uskonnonopettajana Lappeenrannassa 1.7.1962 – 30.10.1964

Nuorisopappina Helsingissä 1.11.1964 – 31.12.1974

Kirkkoherrana Jyväskylässä 1.1.1975 – 31.8.1978

Päätoimisena sotilaspappina Pääesikunnassa 1.9.1978 – 31.8.1983

Lähetystyössä Keniassa heinäkuu 1983 – elokuu 1985

Sotilaspappina Pääesikunnassa 1.9.1985 – 30.6.1986

Kirkkoherrana Turussa 1.7.1986 – 31.8.1999

Eläkkeellä työskennellyt papin ja kanttorin sijaisena Hämeenlinnassa, Lahdessa, Turussa ja Helsingissä.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 2/2026.