Kuuntele
Arkkimandriitta Sofroni (Saharov) eli pyhittäjä Sofroni Essexiläinen (1896-1993) kilvoitteli Athosvuorella vuosina 1926–1947. Athokselta hän muutti Ranskaan, jossa hän asui 1947–1958 Pariisin lähellä Sainte-Geneviève-des-Bois’sa venäläisten emigranttien vanhainkodissa ja toimi tuon yhteisön hengellisenä ohjaajana.
Osa asukkaista vihkiytyi munkeiksi ja nunniksi, ja isä Sofronin luokse alkoi pyrkiä myös muita luostarielämästä kiinnostuneita. Heidän toiveestaan alettiin etsiä sopivaa luostarin paikkaa, joka löytyi Englannista Essexistä. Vuonna 1959 isä Sofroni muutti Essexiin neljän muun kilvoittelijan kanssa, ja he alkoivat järjestää vanhaa maatilaa luostariksi.
Kirjeitä Venäjälle (Письма в Россию) on kokoelma isä Sofronin kirjoittamia kirjeitä Venäjällä asuville läheisilleen vuosina 1958–1986. Suurimman osan hän on lähettänyt sisarelleen Maria Semenovna Kalašnikovalle.
Vapaudesta
Isä Sofronilla oli usean vuoden kokemus erakkoelämästä, jota hän piti hyvin etuoikeutettuna kokemuksena. Maantieteellisesti erämaa on asumatonta seutua, mutta askeettisessa mielessä siihen liittyy muutakin: siellä kukaan ei hallitse toista ihmistä. Tämä oli hänen mielestään erakkouden suurin etu. Ilman sitä ei voi saada kokemusta todellisesta vapaudesta. Isä Sofroni kärsi syvästi orjuutettujen ihmisten puolesta, mutta orjuuttajana oleminen olisi kuitenkin paljon pahempaa.
Hänestä tuntui, että pyrkimys hallita toisia ihmisiä on oman sisäisen orjuuden seurausta. Se, joka on saanut kokea oman todellisen jumalankaltaisen herruuden, ei voi pyrkiä käyttämään valtaa ketään kohtaan, sillä orjuuttamisessa ei ole rakkautta. ”Jokainen ihminen menettää vapauden heti kun hänelle tulee mahdollisuus käyttää valtaa toisiin ihmisiin – – – En väitä, että itse olisin ollut kovin kykenevä todellisen vapauden tilaan, mutta hiukan minäkin olen saanut kokea Jumalan lasten vapautta,” hän kirjoitti 16.–17.9.1958. Vapautuakseen ihmisen on voitettava kuolemanpelko.
Jumala ymmärtää ilman sanojakin
Kirjeiden aihepiiri valikoitui usein sen mukaan, mitä Maria oli kertonut tai kysynyt. Hän oli lukenut kirjaa vanhus Siluanista, ja se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Mutta samalla alkoivat suuret vaikeudet. Hänellä oli palava halu rukoilla, mutta silti täysin voimaton olo: ”– – – Kun ryhdyn rukoilemaan, en pysty lausumaan sanaakaan, pää on tyhjä, sydän kylmä – – – Hengellinen voimattomuuteni kauhistuttaa minua. En ole koskaan ollut omien kykyjeni sokaisema, mutta en ole osannut aavistaa, että olisin näin mitätön.” (26.9.1958)
Isä Sofroni vastasi hänelle 11.12.1958: ”Älä masennu. Älä ole erityisen huolissasi – – – Jumalan edessä seisominen ei ensinkään tarkoita ikonien edessä seisomista, vaan Hänen tuntemista kaikki täyttävänä syvässä tietoisuudessamme – – – Säilytä ennen kaikkea Jumalan muistaminen ja sydämen rauha.”
Jumala näkee sydämemme pyrkimykset ja vastaa niihin, vaikkemme kykenisi ilmaisemaan niitä sanoin. Tietyn rukouskaavan toistaminen voi silti olla tärkeää, mutta se ei lainkaan riitä, ja sitä paitsi usein juuri tuollainen rukous tuottaa nykyisin vaikeuksia. Isä Sofroni arveli sen johtuvan siitä, että nykyajan ihmisen mieli on lähes jatkuvasti kiihdyksissä maailman kiireisen elämänrytmin vuoksi.
Hän ajatteli, että kaikkein parasta on rukoilla kirkossa, erityisesti liturgiassa. Liturginen rukous ja osallistuminen usein ehtoollisesta on täyteys, mutta liturgia pitää elää ja ymmärtää. Jumalan tuntemisessa kasvamisen tulee olla jatkuvaa. Muutoin saatamme ajautua tottumukseen, joka kuolettaa ja tuhoaa. ”Liturgiaa ei saa päästää muuttumaan hurskaan elämäntapamme pieneksi yksityiskohdaksi”, hän muistutti.
Vaikka ihmisille on luonteenomaista pyrkiä totuuden tuntemiseen, merkillisellä tavalla he kuitenkin etääntyvät siitä paikasta, jonka Jumala nimenomaan on antanut totuuden tuntemisen ja elämän täyteyden saavuttamiseksi.
Vanhuus on elämän autuain aika
Vuonna 1966 Saharovien nuorin sisar Jekaterina sairasti syöpää, ja hänen poismenonsa lähestyi. Toisillakin sisaruksilla oli omat koettelemuksensa ja iän tuomat vaivansa. Se kaikki on luonnollista, mutta usein vaikeaa. Isä Sofroni kehotti läheisiään valmistautumaan kuolemaan riemuiten, eikä epätoivoisina ja kiittämättöminä, sillä kuolema on maanpäällisen olemassaolomme kaikkein suurin hetki.
Hänen mielestään vanhuus on ihmiselämän autuain aika, koska kaikki vähäpätöinen putoaa pois luonnostaan, ja ajatus olemassaolon toisesta järjestyksestä täyttää mielen, koska täältä pois lähtemisen juhlallinen hetki lähestyy.
Maria ei kuitenkaan tuntenut voivansa kohdata sen enempää omaansa kuin läheistensä kuolemaa riemuiten. Isä Sofroni rohkaisi häntä 15.9.1966: ”– – – Pyri kuihtumattomalla innolla koko mielellä, koko sydämellä kohti Ikuista… Kulkureitit kuolemaan ovat kivulloisia, mutta kuolema itse on aivan toinen asia. Se maailma, joka valtaa koko olemuksemme, on niin upea, niin hyväntuoksuinen, että se joka on saanut kokea sen, ei enää voi tyytyä mihinkään tämän raa’an maanpäällisen elämän piirissä.”
Kärsimys voi olla uusi syntymä
Henkilökohtaisiin kärsimyksiin isä Sofroni kehotti suhtautumaan siten, ettemme ajattelisi niiden olevan vain omiamme, vaan että niiden kautta voimme osallistua koko ihmiskunnan, koko Aadamin, kärsimykseen. Silloin ymmärryksemme maailman elämästä laajenee ratkaisevasti, ja kärsimys voi olla ikään kuin uusi syntymä. Mutta jos uppoudumme vain omaan kärsimykseemme ja ikäviin mielialoihimme, sielu köyhtyy, ja elämästä tulee merkityksetöntä ja sietämättömän tylsää.
Silloin kun meillä on kaikki hyvin, unohdamme helposti Jumalan. Kohonneen elintason myötä ihmisten hengellinen tietoisuus laskee helposti. Aineellisen hyvinvoinnin tasosta riippumatta meidän pitäisi etsiä Jumalaa aina. ”Yhtenä raskaimmista synneistämme voi pitää haluttomuuttamme ymmärtää elämän ilot ja onni Jumalan lahjana, ja kiitollisuudesta Häneen rakastaa Häntä, pyrkiä Hänen luokseen”, isä Sofroni huomautti 12.1.1966. Hädässä ihmiset kuitenkin usein muistavat Jumalan ja pyytävät Hänen apuaan. Kärsimykset opettavat ihmisen myös tuntemaan oman rajoittuneisuutensa.
Isä Sofronilta oli kysytty, onko ihmiskunnan hengellinen elpyminen mahdollista ilman, että siihen tarvitaan katastrofeja ja niiden tuomia kärsimyksiä. Vallankäytön, elintason ja tieteen saavutusten myötä ihmiselle on muodostunut harhakuva omasta kaikkivoipaisuudestaan. Ylpeys estää ihmistä lähestymästä Jumalaa. Hengellisessä elpymisessä keskeistä on nöyrtyminen: ”On kyse siitä, mitä kautta ihmiset ymmärtävät, että nöyryys on jumalallinen ominaisuus, jumalallisen rakkauden tuntomerkki, rakkauden joka uhraa itsensä rajattomasti, vertailematta – – – Ilman nöyryyttä ei ole eikä voi olla rakkautta,” isä Sofroni kirjoitti 17.3.1969.
Intuitioon ei pidä luottaa
Ihminen näkee ja ymmärtää maailmasta vain pienen osan. Silti olemme taipuvaisia luottamaan ehdottoman varmasti oman järkemme päätelmiin ja jopa intuitioon. Se on luonnollista, ja jokapäiväisessä elämässä tarvitsemme järjen käyttöä. Pienet virheet pikku asioissa eivät ole vaarallisia, mutta vankkumaton oikeassa olemisen tarve voi johtaa isoihin vaurioihin, etenkin ikuisen Totuuden etsiskelyssä.
Usein unohdamme juuri sen, kuinka rajoittuneita ja epätäydellisiä me ja päättelymme olemme. Siksi teemme helposti vääriä arvioita sekä itsestämme että toisistamme. Läheisistä ja lämpimistä väleistä huolimatta eivät Maria ja isä Sofronikaan aina ymmärtäneet toisiaan loppuun asti. Kirje Marialle 13.1.1968 päättyy jokaiselle hyödylliseen neuvoon: ”Ilman sen enempiä selittelyjä suo minun ehdottaa, että hillitsisit luottamustasi omaan intuitioosi – – – ”
Pääkuvassa Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen. Kuva on Lintulan luostarin julkaiseman Hengellisiä keskusteluja -kirjan kannesta.
