Rovastit Teo Merras ja Petri Korhonen ehdolle Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran toimeen
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia on tehnyt ehdokasasettelun Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran vaaliin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wáhlsten, Maria Hattunen | Kuva: Dimitri Tolonen
Kolmesta hakijasta vaalisijoille asetettiin kaksi hakijaa. Ensimmäiselle vaalisijalle arkkipiispa asetti rovasti Teo Merraksen ja toiselle vaalisijalle rovasti Petri Korhosen.
Ehdokkaisiin voi tutustua erityisesti lokakuussa Uspenskin katedraalissa järjestettävissä koepalveluksissa. Rovasti Petri Korhonen toimittaa koepalveluksinaan vigilian 10.10. klo 17 ja liturgian 11.10. klo 10. Rovasti Teo Merras toimittaa omat koepalveluksensa seuraavana viikonvaihteena: vigilian 17.10. klo 17 ja liturgian 18.10. klo 10. Ehdokkaat pitävät molemmissa koepalveluksissaan opetuspuheen.
Seurakunta järjestää ennen 24.–31.10. toimitettavaa vaaalia myös julkisen haastattelutilaisuuden, jota voi seurata myös suorana verkkolähetyksenä seurakunnan YouTube -kanavalla. Seurakunta tiedottaa haastattelun ajankohdasta myöhemmin.
Kirkkoherran vaalissa on äänioikeus kaikilla 16 vuotta viimeistään 11.9. täyttäneillä ja tätä vanhemmilla Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenillä. Tiedot äänestysajoista ja -paikoista löytyvät seurakunnan sivuilta ja joka kotiin pian jaettavasta Aamun Koitto -lehdestä.
Suomalaista ja virolaista papistoa vierailulla Liettuan eksarkaatissa – arkkipiispa Elia: ”Olemme sisarkirkkoja”
Trinapolin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa Vilnassa toimitettiin 17. syyskuuta liturgia, jota johtivat Liettuan eksarkki, Korkeasti Siunattu Panaretos, ja Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia. Heidän kanssaan palveli papistoa Liettuasta, Suomesta, Virosta ja Ukrainasta.
Julkaistu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Jelisei Heikkilä
Kirkossa olivat läsnä myös apostolisen nuntiuksen edustaja monsignore Laurentiu Dancuta, Vilnan roomalaiskatolisen arkkihiippakunnan apulaispiispa Arūnas Poniškaitis, Liettuan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Mindaugas Sabutis, Liettuan evankelis-reformoidun kirkon kenraalisuperintendentti Raimondas Stankevičius sekä Liettuan ulkoministeriön edustaja Artūras Gailiūnas.
Liturgian päätteeksi eksarkki Panaretos toivotti arkkipiispa Elian ja hänen seurueensa tervetulleeksi.
– On hetkiä, jotka tarvitsevat vain vähän sanoja paljastaakseen todellisen merkityksensä. Tämä päivä on yksi niistä, hän aloitti.
Panaretos muistutti, että eksarkaatti on nykyisessä hallinnollisessa muodossaan uusi, mutta sen juuret ovat vanhat:
– Äitikirkon ja tämän maan väliset siteet ulottuvat yli seitsemän vuosisadan taakse.
Nykyinen palvelutyö ei siis ole hänen mukaansa ”läsnäoloa ilman historiallista muistia”, vaan sillä on syvät juuret ja samalla uudistunut pastoraalinen ilmaisumuoto.
Eksarkki kiitti erikseen Liettuan roomalaiskatolista kirkkoa, joka on eksarkaatin ensiaskelista lähtien avannut sille kirkkojensa ovet.
– Emme pidä tätä vieraanvaraisuutta itsestäänselvyytenä. Otamme sen vastaan kiitollisina ja säilytämme sen sydämessämme aitona kristillisen rakkauden tekona.
Päivän kuva puhui Panaretoksen mukaan enemmän kuin monet sanat:
– Ortodoksista papistoa Liettuasta, Suomesta, Virosta ja Ukrainasta kohtaa toisensa ja palvelee yhdessä, ja heidän ympärillään ovat muiden kristillisten kirkkojen ystävät ja edustajat – kaikki koolla roomalaiskatolisen luostarin vieraanvaraisen katon alla. Se on kuva kunnioituksesta, luottamuksesta ja vilpittömästä kohtaamisesta.
Eksarkki pyysi rukoilemaan kärsivän Ukrainan ja kaikkien sodan tuskaa kantavien puolesta: surevien, koettelemuksissa elävien perheiden ja kotinsa jättämään joutuneiden sekä kauan odotetun rauhan lahjan puolesta.
”Neljä maata, yksi tie”
Tämän jälkeen arkkipiispa Elia tervehti kirkkoon kokoontunutta kansaa:
– Suomi, Viro, Latvia, Liettua – neljä maata, yksi tie, hän aloitti ja totesi Itämeren ortodoksisten kirkkojen olevan enemmän kuin naapureita:
– Olemme sisarkirkkoja.
Arkkipiispa liitti vierailun päivän pyhien muistoon, pyhään Sofiaan ja hänen tyttäriinsä Pistikseen, Elpikseen ja Agapeen, ja muistutti, että Suomen kirkon tomoksen ja Liettuan eksarkaatin perustamisen välillä on tasan sata vuotta.
– Kun sanomme tuntevamme tienne, emme sano tätä kohteliaisuudesta – olemme kulkeneet sen itse.
Sitten hän palautti mieliin Valamon munkkien pakomatkan yli Laatokan jään talvisodan aikana helmikuussa 1940. Munkit kantoivat mukanaan ikoninsa, kirjansa ja jopa kirkonkellonsa luostarista, jota he eivät enää koskaan näkisi.
– He eivät voineet kantaa seiniä. He kantoivat palavan uskon, arkkipiispa sanoi.
Tervehdyksensä päätteeksi arkkipiispa Elia lahjoitti eksarkki Panaretokselle panagian sekä koristeelliset mansetit piispan liturgisessa käytössä oleviin kynttilänjalkoihin.
Opintopäivät haluttiin viedä sinne, missä kirkko elää uutta alkua
Torstain liturgia oli Ortodoksisten pappien liiton (OPL ry) syyskuisen opintomatkan kohokohta.
Pappien liitto on viime vuosina kutsunut eksarkaatin papistoa opintopäivilleen Suomeen ja koonnut viime vuonna pienkeräyksellään ja muilla aloitteestaan annetuilla avustuksilla yli 18 000 euroa eksarkaatin tukemiseen. Syksyn 2026 opintopäivät päätettiin järjestää Liettuassa, jotta siteet kirkkojen välillä vahvistuisivat ja poliittisista syistä kirkollisen yhteyden ulkopuolelle joutuneet ortodoksit saisivat tukea.
Seurue lähti matkaan Helsingistä 15.9., ja Tallinnassa siihen liittyi rovasti Madis Pall ja Pärnussa isä Johannes Kakko. Pärnun ja Saarenmaan piispa Aleksanteri otti matkalaiset lämpimästi vastaan Kristuksen kirkastumisen katedraalissa.
Keskiviikkona 16.9. seurue saapui Vilnaan, eksarkaatin keskukseen. Vierailu alkoi rukouspalveluksella, jonka jälkeen eksarkki Panaretos esitteli vieraille eksarkaatin tiloja. Vilnassa matkaseurueeseen liittyi myös Suomen ortodoksisen kirkon lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Filantropian Ukraina-työn yhdyspappi isä Sergiy Berezhnoy Kiovasta.
Päivän päätteeksi matkaseurue vieraili Suomen suurlähetystössä, jossa suurlähettiläs Jaakko Lehtovirta otti vieraat vastaan. Tapaamisessa keskusteltiin Baltian maiden kirkollisesta nykytilanteesta.
Eksarkaatti elää lainatiloissa
Liettuan eksarkaatin taustalla on Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan. Kun viisi Liettuan pappia asettui vuonna 2022 avoimesti vastustamaan patriarkka Kirillin sodalle antamaa tukea, Moskovan patriarkaatti erotti heidät. Erotetut papit vetosivat Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkkaan, joka helmikuussa 2023 vapautti heidät syytteistä ja palautti heidän pappisoikeutensa. Saman vuoden maaliskuussa patriarkka Bartolomeos vieraili Liettuassa ja allekirjoitti Liettuan hallituksen kanssa sopimuksen, joka mahdollisti ekumeenisen patriarkaatin oman kirkollisen hallinnon perustamisen. Eksarkaatti aloitti toimintansa tammikuussa 2024. Siihen kuuluu kymmenen seurakuntaa, ja se palvelee liettuaa, ukrainaa, venäjää ja valkovenäjää puhuvia ortodokseja.
Eksarkaatti elää toistaiseksi lainatiloissa: jumalanpalvelukset vietetään roomalaiskatolisen kirkon vieraanvaraisuuden turvin sen kirkoissa. Tähän arkeen sopi myös OPL:n lahja: matkakäyttöön soveltuvat rullattavat ikonit, joista voi pystyttää ikonostaasin väliaikaiseen jumalanpalveluspaikkaan, sekä suuri Kristus-ikoni.
Torstaina 17.9. tarjotulla illallisella Ortodoksisten pappien liiton puheenjohtaja isä Jaakko Vainio kiitti eksarkaattia vieraanvaraisuudesta ja kertasi viime vuosien yhteistyötä: kolme eksarkaatin pappia on kahden viime vuoden aikana vieraillut Suomessa papiston opintopäivillä, ja OPL:n keräysvaroin on tuettu eksarkaatin keskuksen kunnostusta.
Vainio korosti, ettei vierailun tarkoitus ole vain antaa vaan myös oppia. Hän nosti esiin eksarkaatin ruohonjuuritason lähetystyön sekä rohkeuden ja periksiantamattomuuden, joilla sen papisto puolustaa kirkon totuutta ja vapautta oloissa, joissa Venäjän poliittinen ja kirkollinen propaganda pyrkii vaikuttamaan ihmisiin valheella:
– Vaikka olosuhteenne ja toimintaympäristönne eivät ole helpot, te teette työtänne uskollisina Kristukselle ja Hänen evankeliumilleen. Meidän Jumalamme on hyvä rakkauden Jumala.
Lopuksi Vainio katsoi eteenpäin yhteyden rakentamisen tiellä:
– Toivon, että kirkkojemme papiston hyvä ja veljellinen keskinäinen yhteys voisi tulevaisuudessa laajentua ja kasvaa kirkkojemme kaikkien uskovien väliseksi hyväksi yhteydeksi. Voisimmeko ajatella, että tulevaisuudessa kirkkojemme väliseen yhteyteen sisältyisi myös jotakin laajempaa, esimerkiksi pyhiinvaelluksia tai vaikkapa kirkkojemme nuorten kohtaamisia. Tai ehkä jotakin muuta. Mutta sanokaamme ensin kyllä Jumalalle, Hänen tahdolleen, sillä Hänen tahtonsa on meidän tahtomme, ja olen varma, että kaikki muu löytää oikean paikkansa.
Samaa toivoi illan päätteeksi arkkipiispa Elia, joka kiitti eksarkkia vieraanvaraisuudesta ja toivoi liettualaisen ja suomalaisen papiston yhteydenpidon jatkuvan.
Kuvassa Liettuan eksarkki, Korkeasti Siunattu Panaretos ja Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia sekä apostolisen nuntiuksen edustaja monsignore Laurentiu Dancuta, Vilnan roomalaiskatolisen arkkihiippakunnan apulaispiispa Arūnas Poniškaitis, Liettuan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Mindaugas Sabutis ja Liettuan evankelis-reformoidun kirkon kenraalisuperintendentti Raimondas Stankevičius.
Ekumeeninen patriarkaatti tarjoaa Suomen ortodoksiselle kirkolle ”akateemista asiantuntija-apua”
Uusimmasta piispainkokouksen pöytäkirjasta löytyy muun muassa kohta, joka on herättänyt kiinnostusta. Siinä mainitaan Hänen Kaikkipyhyytensä, Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Bartolomeoksen kirje, joka on päivätty 25. syyskuuta 2025 ja osoitettu Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elialle.
Siinä todetaan, että patriarkan johdolla kokoontuva Pyhä Synodi on istunnossaan todennut tarpeen vahvistaa Suomen ortodoksista kirkkoa ”asianmukaisesti koulutetuilla papeilla ja maallikkotoimihenkilöillä”.
Näin ollen Pyhä Synodi on päättänyt asettaa Suomen ortodoksisen kirkon käyttöön ”akateemisen asiantuntija-avun antajiksi” kolme henkilöä. Nämä henkilöt ovat Silyvrian metropoliitta Maksimos, Seleukian metropoliitta Theodoros ja Yhdysvalloissa palveleva arkkimandriitta Bartholomaios Mercando.
Arkkipiispaa kehotetaan kääntymään heidän puoleensa kirjallisesti ja ”saattamaan heidän tietoonsa ne tarkoituksenmukaiset tavat, joilla he voivat antaa akateemista tukea kirkon työhön.”
Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Pekka Metso arvelee, että kyse on patriarkaatissa koetusta tarpeesta vahvistaa ekumeenisen istuimen ja Suomen paikalliskirkon välistä yhteyttä.
– Nimettyjä asiantuntijoita tuskin on tarkoitettu papiston ja kanttorien perustutkintokoulutuksen tehtäviin. Päätös ei uskoakseni liity suoraan Itä-Suomen yliopiston teologikoulutukseen. Sen sijaan kyse lienee patriarkaatissa koetusta tarpeesta tarjota Suomen kirkolle asiantuntija-apua erilaisissa, kansainvälisiin ja globaaleihin ilmiöihin kytkeytyvässä ajankohtaisissa asioissa. Näitä voivat olla maahanmuuttajayhteisöjen kirkollinen integrointi, kanonisen perinteen tulkinnat nykyajassa ja ylikansallisiin ortodoksisuuden virtauksiin liittyvät haasteet.
”Elävän suhteen ilmaus”
Arkkipiispan kansliasta teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä selventää asiaa seuraavasti:
– Käytännössä päätös tarkoittaa, että Ekumeeninen patriarkka on osoittanut kirkollemme kolme ansioitunutta teologia, joiden asiantuntemusta arkkipiispa voi jatkossa hyödyntää esimerkiksi koulutustilaisuuksissa. Ensimmäinen esimerkki tästä nähdään jo syyskuun lopulla, kun Silyvrian metropoliitta Maksimos saapuu luennoimaan hiippakuntapäiville Helsinkiin.
Heikkilän mukaan kyse on käytettävissä olevasta voimavarasta, jonka hyödyntämistavoista arkkipiispa sopii kirjallisesti kunkin henkilön kanssa erikseen, kuten patriarkan kirje edellyttää.
– Koska Suomen ortodoksinen kirkko on autonominen kirkko Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä, Äitikirkko voi tällä tavoin tarjota teologista tukea osana tavanomaista kirkollista huolenpitoa – ei niinkään ulkosuhdetoimena, vaan kirkkojemme välisen elävän suhteen ilmauksena. Arkkipiispa toimii tässä luontevana yhdyshenkilönä, koska hän vastaa kirkkomme suhteista äitikirkkoon.
Arkkipiispan kansliasta ei eritellä tarkemmin, miksi ekumeeninen patriarkaatti on päätynyt tällaista tukea tarjoamaan.
Metropoliitta Maksimos osallistuu arkkipiispa Elian kutsusta Helsingissä 25.syyskuuta järjestettäville hiippakuntapäiville ja pitää tapahtumasta ortodoksista diasporaa ja etnofyletismiä käsittelevän luennon.
Viikonloppuna vieraat osallistuvat arkkipiispa Elian kanssa Turun ortodoksisen seurakunnan pääpyhäkön, Pyhän Aleksandran kirkon 180-vuotisjuhlan tapahtumiin. Maanantaina ja tiistaina vieraat tapaavat laajasti sekä Suomen ortodoksisen kirkon että valtiovallan edustajia.
Kuvassa Ekumeenisen patriarkaatin keskuspaikassa Fanarissa, Istanbulissa sijaitseva Pyhän Georgios Voittajan kirkko.
Karjalainen sarafaanipukeutuminen mukaan Elävän perinnön kansalliseen luetteloon
Opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi 26.6.2026 Museoviraston esityksestä 22 uutta kohdetta Elävän perinnön kansalliseen luetteloon. Yksi uusista kohteista on sarafaanipukeutuminen ja asujen valmistaminen.
Julkaistu
Teksti: Katja Lösönen | Kuva: Katja Lösönen
Uusia kohteita juhlittiin syyskuun alussa Museoviraston järjestämässä juhlassa Helsingissä, jossa tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie myönsi uusille kohteille diplomit. Hakijatahoja juhlassa edustivat sarafaaniasiantuntija Leena Jääskeläinen Joensuun kalevalaisista naisista ja Katja Lösönen Suistamon perinneseurasta.
Sarafaani eli olkainhame on ortodoksisen karjalaisnaisen asu. Sarafaanipukeutumisella (Avaa uuden sivuston)tarkoitetaan asukokonaisuutta, johon kuuluu sarafaanin lisäksi myös muita puvun osia. Sarafaanista käytetään usein myös sanaa feresi.
Sarafaanihakemuksen taustalla oli laaja joukko sarafaaniperinteen harjoittamisen kannalta keskeisiä karjalais-ortodoksisia yhteisöjä: Suistamon, Suojärven, Salmin, Korpiselän pitäjäseurojen lisäksi myös Suomen ortodoksinen kirkko, Ortodoksisten Nuorten Liitto ONL ry, Karjalan kielet ry, sekä Kalevalaisten Naisten paikallisyhdistykset Ilomantsista, Joensuusta ja Vaasasta. Hanketta koordinoi Suistamon Perinneseura ry. Hakijatahojen toiminnassa on mukana keskeisiä sarafaaniasiantuntijoita ja perinteen harjoittajia, joiden avulla tieto sarafaaniperinteen kulttuurihistoriallisista juurista on kasvanut.
Nykyajan sarafaaniperinne on hyvin monikerroksellinen, ja siinä on nähtävissä erilaisia ajallisia, alueellisia ja kansallisia näkökulmia. Hakemuksessa tuotiin esiin historiallisen taustan lisäksi myös sarafaaneihin liittyviä uudempiakin kerrostumia. Sarafaanipukeutuminen on myös tärkeä osa Pohjois-Karjalan historiallista ja elävää kulttuuriperintöä, vaikka se usein liitetään usein vain joko Venäjän Karjalan tai luovutettujen ortodoksialueiden kulttuuriperintöön.
Suomessa sarafaaniperinne ehti lähes kadota sotien jälkeen. Perinteen elpyminen alkoi Ilomantsin Parppeinvaaran runokylän toiminnan ja Ilomantsin Kalevalaisten Naisten aktiivisuuden myötä, josta innostus levisi Itä-Suomen ortodoksikarjalaisiin yhteisöihin ja kansanopistoihin.
Viime vuosina sarafaaniperinne on elänyt uutta kukoistuskauttaan. Karjalan kielen elvytystyö on lisännyt kiinnostusta myös sarafaanipukeutumiseen. Pyrkimys historiallisempaan toteutukseen on muodostunut yhdeksi sarafaanipukeutumisen viimeaikaisista trendeistä. Sarafaaneihin perinteisesti liittynyt runsaus ja värikkyys ovat myös palanneet osaksi pukeutumista.
Perinteisesti sarafaanipukeutuminen liittyy kulttuuri-identiteettiin: se on karjalais–ortodoksisen yhteisön keino kertoa omasta uskonnollisesta identiteetistään, historiastaan ja perinteistään. Tähän identiteettiin kuuluu ylpeys omista perinteistä, mutta myös kulttuurinen suvaitsevaisuus, ilo ja uteliaisuus.
Vaikka sarafaaniperinteellä on vahvat ortodoksiset juuret, siitä on Suomessa muodostunut kaikkien karjalaistaustaisten yhteinen asu uskonnosta riippumatta.
Kuvassa Helli Lehtimäki, Anna Dalino ja Annabel Latvala
Rikosoikeuden emeritusprofessori Matti Tolvanen: Elämän tarkoitus on suuri arvoitus
Kukaan ihminen ei lähtökohtaisesti ole paha. Näin ajattelee monia rikostentekijöitä kohdannut rikosoikeuden emeritusprofessori Matti Tolvanen.
Julkaistu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Matti Tolvasen kotialbumi, Niko Jouhkimainen
Rikosoikeuden emeritusprofessori Matti Tolvaselle vapaus on yksi elämän tärkeimmistä arvoista.
– Suomessa ihmiset saavat toimia miten haluavat, saavat kulkea vapaasti, äänestää, elää oman näköistään elämää, kunhan tekeminen pysyy lain puitteissa.
Tolvanen kuvailee vapautta turvallisuuden tunteeksi, joka nousee turvallisesta ympäristöstä. Siihen liittyvät myös sananvapaus ja tieteen vapaus.
Nämä arvot löytyvät myös Turun yliopistosta, jossa Tolvanen opiskeli lakia.
– Sydämessä läikähtää vielä nykyäänkin, kun nousen yliopiston mäelle ja näen sanat: ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”.
Vaikka sielultaan Tolvanen sanoo olevansa tuupovaaralainen, on hän myös todellinen Turku-fani.
– Jos paratiisi on olemassa, sen täytyy olla Turku, emeritusprofessori naurahtaa.
Rikokset eivät paratiisiin kuulu, mutta ne ovat aina kiinnostaneet Matti Tolvasta.
– Olen koko ikäni lukenut rikosromaaneja. Rikoksissa on mukana kirjo elämästä kuolemaan.
Tolvasen mukaan rikosoikeudessa on mukana monta osa-aluetta; rikosoikeudelliset seikat, mutta myös psykologia, jopa filosofia antavat osansa tutkimustyöhön, rikoksen ymmärtämiseen. Yksi suuri filosofinen kysymys on: mikä oikeuttaa rankaisemiseen?
Pahuutta ja ahneutta
Maailma ja sen raadollisuus tekee ihmisistä pahoja.
– Syrjäytyneisyys, huono-osaisuus, vaikeudet koulussa ja lapsuuden raskaat kokemukset johdattavat usein rikosten tielle, Matti Tolvanen sanoo.
– Jos ihmisellä on mielenterveyden ongelmia ja päihteet ovat elämässä mukana, on suunta rikosten poluille usein selvä.
Henkirikoksiin ja liikennerikoksiin näyttävät syyllistyvän kuitenkin kaikki sosiaaliluokat ja ikäryhmät. Usein sama ongelma näyttää kulkevan perheessä sukupolvelta toiselle. Joku voi joskus pystyä katkaisemaan kierteen. Tolvanen puhuu silloin auttajista, muun muassa hyvistä opettajista.
– Syvästi sivistynyt ihminen pystyy jo olemassaolollaan kannustamaan lasta. Tämän lahjan olen itsekin huomannut vasta vuosikymmenien jälkeen. Jotkut opettajat ovat olleet myös minulle tärkeitä suunnannäyttäjiä, kasvun tukijoita.
Monet rikolliset hakevat teoillaan omaa hyötyä.
– Ehkeivät he silloin ole ensi sijassa pahoja vaan ahneita. Ahneus ja pahuus ovat minulle kaksi eri asiaa.
Talousrikokset eivät aiheuta toisille samalla tavoin vahinkoa kuin esimerkiksi seksuaali- ja väkivaltarikosten kanssa tapahtuu.
– Huumausainerikolliset tekevät hyvin järjestelmällisesti pahaa muille, itse siitä hyötyen.
Pahinta on Tolvasen mukaan viattomiin lapsiin kohdistuva seksuaalirikollisuus. Monia vuosia syyttäjänä toiminut Tolvanen ei lähtisi puolustusasianajajana puolustamaan näitä rikollisia, vaikka laki vaatii, että jonkun sekin on tehtävä.
– Heitäkin pitää olla, jotta syyttömiä ei tuomita.
Matti Tolvanen rentoutuu talvisin hiihtämällä, metsässä samoillen, metsätöitä tehden. Näin ollen myös luonnon tila koskettaa miestä. Kuva: Niko Jouhkimainen
Vastuu maailman edessä
Normaalin, terveen aikuisen ihmisen oletetaan ymmärtävän lain määreet, ja näin hänet voidaan laittaa lain mukaisesti myös vastuuseen teoistaan. Edes Jumala ei vastaa itse aiheuttamastamme pahasta.
– Kyllä maailman pahuus nousee meistä ihmisistä. Olemme itse sotkeneet asiamme, antautuneet pahan pauloihin. Minun mielestäni Jumalaa ei voi syyllistää mistään, Tolvanen pohtii.
Kauheinta hänestä on se, että sodille löydetään oikeutus Jumalasta.
– Kyllä sodat ovat ihmisten välisiä taistoja, joihin ei Jumalaa pitäisi sotkea.
Matti Tolvanen on metsän poika, joka rentoutuu talvisin hiihtämällä, metsässä samoillen, metsätöitä tehden. Näin myös luonnon tila koskettaa miestä.
– Yksi suurimmista ihmisten rikoksista on se, että luonto on tuhoutunut ihmiskunnan ahneuden tähden. Eikä tätä edes tunnusteta. En ymmärrä jatkuvaa talouden kasvun vaadetta. Meille ihmisille riittäisi paljon vähemmän, Tolvanen jyrähtää.
– Kun kuljen soilla, suren niitten ojituksia. Suoalueita on monin paikoin tarpeettomasti tuhottu.
Tolvanen sanoo itse pyrkivänsä kuluttamaan mahdollisimman vähän. Kohtuus on riittävästi. Liika taloudellinen kasvu vie maailman tuhoon. Talous pitäisi hänen mielestään olla vain väline, ei itsetarkoitus.
– On kummallinen ajatus, että ihmiset eivät muka kuluta tarpeeksi. Minä en sitä ajattelua ymmärrä. Maailma osoittaa jo pahan olonsa. Luonto ei enää virtaa sille luonnollisella tavalla. Siitä kertovat ylenpalttiset myrskyt, sateet ja helteet. Tuntuu, ettei ihminen koskaan opi, ota vastuuta luomakunnasta, jonka osa itse on.
Rikosoikeuden professori Matti Tolvaselta on ilmestynyt parikymmentä kirjaa, monet lukuisina uusintapainoksina, viimeisimpänä Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen – Lain julkinen ääni (Deadline Kustannus, 2026). Kirja on elämäkerrallinen tietokirja rikosoikeuden emeritusprofessorin elämästä, urasta ja Suomen rikosoikeuden kehityksestä.
Kirkon rukouksen rauhassa
Matti Tolvanen on kotoisin Sonkajanrannan kylästä, jossa suurin osa asukkaista on ortodokseja.
– Minut on lapsena kastettu luterilaiseksi, mutta muistan, kuinka jo 4-vuotiaana olin ortodoksisen kirkon kellotornissa aikuisten vieressä ihmettelemässä kellojen soittoa. Nyt olen saanut soittaa niitä itse, Tolvanen sanoo.
Vaikka ortodoksisuus kutsui luokseen kauan, professori kertoo liittyneensä kirkkoon, kun pahimmat elämän kiireet olivat laantuneet 50-vuotiaana.
Tärkeintä kirkossa on yhteisö, ja erityisesti jumalanpalvelukset.
– Vuosisatojen aikana palvelukset eikä niiden sanoma ole muuttunut; ikuisuus, ajattomuus on läsnä. Kokemusta on vaikea sanoittaa, se koskettaa aina. Olen luonteeltani levoton ihminen ja kirkosta löydän rauhan.
Työ pahuuden äärellä ei kuitenkaan ole vienyt mielenrauhaa. Maailma on hieno paikka, mutta ikävätkin asiat pitää hoitaa.
– On tärkeää, että näitä asioita käsittelevät ihmiset, jotka eivät saa niistä sielulleen kovin pahaa vammaa, Tolvanen sanoo.
Katumuksen sakramentti on tärkeä miehelle, joka tekee usein työtään pimeyden äärellä. On arvokasta päästä säännöllisin väliajoin keskustelemaan rippi-isän kanssa.
– Luottamuksellinen keskustelu ja Jumalan läsnäolo puhdistavat mieltä. Olemme kaikki ihmisinä keskeneräisiä. Ripin, anteeksiannon äärelle asettuminen on puhdistautumista. Vaikeaa olisi tehdä kirkkovuodessa matkaa kohti pääsiäistä ilman katumuksen sakramenttia, Tolvanen sanoo.
Jumalan tahtoa pitää kuunnella ja tutkiskella joka hetki.
– On hyvä aloittaa ja päättää päivä rukouksella, joista tärkein on ”Jumala armahda minua”. Meidän on tunnustettava kelvottomuutemme. Omin voimin ei elämän tutkiskelusta kukaan selviä.
Pahuutta ja Satumaata
Ammatilliselta sielultaan Matti Tolvanen sanoo olevansa syyttäjä. Kaikista työtehtävistä se on ollut hänelle läheisin. Syyttäjänä Tolvanen toimi ennen yliopistouraa lähes 20 vuotta.
– Se on itsenäinen työ, jossa näkee koko elämän kirjon. Jos pitää analyyttisesta tavasta katsoa elämää, toteutuu se siinä ammatissa.
Syyttäminen tuntuu rankalta, kovalta asialta, mutta kyllä Tolvasen mukaan lain äärellä voi mukana olla myös rakkaus.
– Epäonnistunutta, rikoksen tehnyttä ihmistä voi katsoa lempein silmin. Oikeus ei saa olla sokea. Armo voi voittaa.
Se on tärkeä sana jokaiselle. Auvoista Satumaata ei Tolvasen mukaan pidä edes saavuttaa.
– Ei sinne kauas kukaan elämän aikana saa päästä. Eikä kannata edes yrittää. Silloin siitä häviää lumo. Se odottaa kyllä.
Emeritusprofessorin lempikappaleen Satumaa- tangon sanoin: ”aatoksin mi kauas entää, sinne käydä saan.”
– Kukaan ei varmasti täysin ymmärrä elämän tarkoitusta eikä tarvitsekaan. Se on arvoitus. Ihmisellä pitää olla jotakin tavoittamatonta, kuin Satumaata.
Pahojen tekojen äärellä työtä tehnyt mies pysähtyy pohtimaan elämästään jäävää jälkeä.
– Olen itse saanut työtehtäviini hyviä eväitä edellisiltä sukupolvilta. Toivon tekeväni itse näin myös seuraaville eteenpäin. Suotavaa olisi, ettei minusta jäisi kenellekään kovin pahaa sanottavaa. Olisi hienoa, jos olisin suunnilleen pystynyt ihmisiksi elämään.
Valamon igumenin timanttiristin alkuperä on yhä arvoitus
Upean ristin myötä Valamo korotettiin ensimmäisen luokan luostariksi 1822.
Julkaistu
Teksti: Seppo Simola | Kuva: Jyri Pitkänen. Kuvan rajaus: Aamun Koitto
Valamon esineharvinaisuudet voitaneen jakaa yhtäältä hengelliseen ja toisaalta maalliseen aarteistoon. Arvokkaimpia aarteita ovat ihmeitä tekevät ikonit ja pyhäinjäännökset – niiden arvo on mittaamaton. Maallista arvoa on esimerkiksi jalokivillä ja jalometalleilla, ja monilla maallisestikin arvokkailla esineillä on myös hengellinen ulottuvuus.
Yksi erityisen kiinnostava esine on Valamon igumenin timanttiristi. Suurten smaragdien ohella siinä on yli 60 timanttia. Keisari Aleksanteri I lahjoitti sen Valamon silloiselle johtajalle igumeni Innokentille 1820-luvun alussa. Hämärän peitossa sen sijaan on, mikä on ristin alkuperä. Teettikö keisari sen varta vasten Valamon igumenille vai oliko sillä jo mahdollisesti aiempaa historiaa? Kuka ristin on tehnyt ja missä?
Arvoesineitä lahjoituksina
Maallisin silmin katsottuna risti on upea jalokivisepän taidonnäyte ja kuten tunnettua on, keisarillisen Venäjän jalokiviosaaminen kohosi suorastaan maailmanmaineeseen 1800-luvun lopulla. Timanttiristi on kuitenkin tätä huippukautta vanhempi.
Valamon luostari tuhottiin 1600-luvun alussa perusteellisesti, ja luostaritoiminta oli keskeytyksissä yli sata vuotta. Pietari Suuren vuonna 1716 antamalla määräyksellä käynnistyi luostarin vähittäinen jälleenrakennus, ja uuteen kukoistukseensa Valamo alkoi nousta 1700-luvun lopulla uutteran ponnistelun tuloksena.
Keisari Aleksanteri I:n tietoon oli nähtävästi kantautunut se määrätietoinen työ, jolla luostari oli saatu nousemaan tuhkasta. Keisari vieraili luostarissa vuonna 1819 viipyen eri lähteiden mukaan kaksi tai kolme vuorokautta. Luostariin kohdistunut lisääntyvä huomio oli alkanut näkyä myös lahjoituksina. Varakkaat saattoivat lahjoittaa luostarille esimerkiksi arvoesineitä pyytäessään esirukousta tai kiitoksena saamastaan hengellisestä avusta.
Valamo vakiinnuttaa asemansa
Keisari oli ilmeisen vaikuttunut vierailulla näkemästään, koska Valamo kohotettiin ensimmäisen luokan luostariksi vuonna 1822. Korotus ilmeisesti sinetöitiin keisarin ja igumeni Innokentin tapaamisella Pietarissa. Korotus poiki paljon maallistakin hyvää, mutta se ennen muuta sinetöi Valamon aseman tärkeänä hengellisen elämän keskuksena.
Luostareille 1700-luvulla luotu luokitusjärjestelmä kertoi alun perin, millä summilla valtiolle otettuja maa-alueita korvattiin niille. Myöhemmin luokka alkoi heijastaa luostarin yleistä arvostusta. Vuonna 1764 vain 15 luostaria Venäjällä ylsi ensimmäiseen luokkaan. Toisen luokan luostareita oli 41 ja kolmannen 100. Valamon tiedetään saaneen vuonna 1786 kolmannen luokan statuksen.
Igumeni Innokenti jatkoi vuorollaan sitä määrätietoista työtä, jota hänen edeltäjänsä olivat 1700-luvun loppupuoliskolla tehneet. Luokan korotus ja timanttiristin lahjoitus toteutui igumeni Innokentin maallisen uurastuksen kaartuessa kohti loppuaan. Hän oli luostarin johtaja vuosina 1801–1823, ja näiden merkittävien tunnustusten voidaan osaltaan katsoa olleen tunnustusta hänen uutteralle ja menestyksekkäälle työlleen. Innokentin maallinen vaellus päättyi vuonna 1828.
Vuonna 1741 syntynyt Innokenti Morujev saapui Valamoon omasta halustaan vain 12–13-vuotiaana. Voimakas kutsumus antoi nuorukaiselle voimia täyttää innokkaasti saamansa kuuliaisuustehtävät. Novgorodin metropoliitta Gabriel kutsui pappismunkki Nasarin Valamon rakentajaksi vuonna 1782. Tämän apulaiseksi ja luostarin rahastonhoitajaksi esipaimen määräsi Innokentin ja vihki tämän samalla diakoniksi ja papiksi.
Valamon rakentaminen 1700-luvulla oli hengellisen ulottuvuuden ohella myös hyvin konkreettista. Suurten tiilirakennusryhmien pystyttäminen vaati veljestöltä mittavia ponnisteluja, ja innostavana esimerkkinä ahkeroi isä Innokenti.
Innokenti saa timanttiristin
Kun koitti igumeni Nasarin aika siirtyä vanhuuden lepoon, veljestö pyysi yhteisesti Novgorodin metropoliitta Amvrosia asettamaan luostarin uudeksi johtajaksi isä Innokentin, jolla oli takanaan pitkä ja tuloksekas taival arvostettuna veljestön jäsenenä.
Kun igumeni Innokentin aika luostarin johdossa alkoi lähestyä loppuaan, keisari Aleksanteri I halusi arvostuksensa osoituksena antaa Innokentille arkkimandriitan arvon, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi. Konkreettiseksi tunnustukseksi jäi kuitenkin se upea timanttiristi, jota ovat igumeni Innokentista alkaen kantaneet kaikki Valamon johtajat.
Venäläisessä perinteessä arkkimandriitan arvo myönnettiin yleensä vain igumenille, ja igumenille kuului ajan tavan mukaan myös jalokiviristi, jota Valamossa ei ilmeisesti vielä ollut. Risti voidaan tulkita sinetiksi sille, että Valamon vuosisadan mittainen henkinen ja aineellinen rakennustyö oli saatu päätökseen, ja luostari oli saavuttanut arvostetun aseman.
Konkreettinen yhteys edeltäjiin
Ristin nykyinen kantaja, arkkimandriitta Mikael kokee, että ristin kautta syntyy konkreettinen yhteys kaikkiin edeltäjiin ja sen avulla liittyy Valamon igumenien ketjuun yhtenä ristin kantajista.
– Ristiä on ilmeisesti alusta asti käytetty aina, kun uusi igumeni asetetaan tehtäväänsä. Kaikilla Valamon luostarin igumeneilla on ristin saamisesta alkaen ollut myös muotokuvissa tuo sama risti kaulassaan.
Joskus alkuaikoina igumeni ehkä käytti ristiä useamminkin, mutta nykyään ristin historiallisen ja maallisenkin arvon vuoksi sitä käytetään varsin vähän.
– Minulla on tapana käyttää sitä muutamassa suuremmassa kirkollisessa juhlassa vuoden varrella, ja joskus harvoin jossain muussa tärkeässä tapahtumassa.
Ristiä säilytetään visusti turvallisessa säilössä, eikä säilytyspaikkaa edes kerrota.
– Rististä on olemassa kaksi kopiota, eikä viime kädessä voi tietää, onko igumenilla kaulassaan alkuperäinen vai kopio, kertoo arkkimandriitta Mikael.
Myös igumeni Mikaelin edeltäjä, nykyinen Haminan piispa Sergei kertoo käyttäneensä igumenina ristiä hyvin harvoin.
– Ollessani lähes neljännesvuosisadan Valamon luostarin igumenina (1997–2021) käytin tuota alkuperäistä timanttiristiä vain hyvin harvoissa juhlatilanteissa. Tämän nyt jo yli kaksisataa vuotta vanhan alkuperäisen ristin kantaminen tuntui kovin juhlalliselta, ja siinä tunsi kuuluvansa vanhojen Valamon igumenien ketjuun, muistelee piispa Sergei.
Piispa Sergei kertoo, että toinen kopio on tehty jo Laatokan Valamon aikaan ja toinen 1990-luvulla Heinävedellä.
– Se, joka on harvoin nähnyt alkuperäistä ristiä, ei huomaa eroa, jos käytössä on ristin kopio, kertoo piispa Sergei.
Salaisuus pysyy toistaiseksi
Yhtenä keinona saada tietoa timanttiristin alkuperästä ja mahdollisesta valmistajasta lähetin siitä valokuvan Ulla Tillander-Godenhielmille, joka väitteli tohtoriksi vuonna 2005 Venäjän keisarikunnan palkitsemisjärjestelmästä. Hän on kansainvälisesti arvostettu Fabergé-asiantuntija.
– Aleksanteri I:n hallituskausi ajoittuu empiren aikaan, mutta kyseessä ei ole tyypillinen empire-risti, toteaa Tillander-Godenhielm.
Tarkempi arviointi edellyttäisi ristin lähempää tarkastelua. Valmistajan leimoja ei tuohon aikaan kultasepäntöihin yleensä lyöty.
– Se toki on selvää, että tuollaisia ristejä valmistivat aikakautensa suurimmat ja taitavimmat jalokivisepät.
Käytettävissä olevilla tiedoilla vastausta ei löytynyt maalliseltakaan asiantuntijalta. Ehkä risti vielä joskus raottaa salaisuuksiaan. Myös arkkimandriitta Mikael arvelee ratkaisun joskus löytyvän.
– Mahdollisesti risti on tehty Venäjän silloisessa pääkaupungissa Pietarissa. Ehkä joskus jonkun tutkijan onnistuu selvittää näitä asioita, arvelee arkkimandriitta.
Pääkuva: Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Mikael pitelee käsissään kuuluisaa timanttiristiä. Igumeni Mikael tuntee perinteikkään ristin kautta yhteyden edeltäjiinsä.
Kesäkanttorit ovat olleet voimavara hengellisessä työssä kesän kiireissä. Samalla kirkkomusiikkia opiskeleville on tarjoutunut mahdollisuus viedä yliopistolla ja seminaarissa opittua osaamista käytäntöön.
Julkaistu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen
Kolmannen vuoden kirkkomusiikin opiskelija Juulia Pietarinen toimi kesäkanttorina juurevassa Ilomantsin kappeliseurakunnassa kolmen kuukauden pestissä. Työtä Pogostalla – joksi Ilomantsin kunnan kirkonkylää kutsutaan – tehdään pappi-kanttori -työparilla.
– Maanantaisin on kansliapäivä, jolloin olemme työparin kanssa kolme tuntia tavattavissa Ilomantsin kansliassa. Itse teen tiedottamista, mikä on siellä aika monipuolista. Osa väestöstä on Facebook-ikäistä ja osa lukee vain sanomalehdestä. Toinen, mitä tehdään paljon, on hautajaistyö.
– Yleensä meille tulee soitto ensimmäisenä, kun ihminen kuolee. Pappi yleensä hoitaa alussa kommunikoinnin omaisten kanssa. Mutta sitten ryhdytään tekemään ihan käytännön asioita: katsotaan esimerkiksi, minne haudataan ja etsitään hautakartoista hautapaikka. Sovitaan, kenestä tulee hautapaikan haltija.
– Sitten pitää tilata haudankaivuu ja sopia haudan peittämisestä. Usein seurakuntasalia käytetään muistotilaisuuteen, joten valmistellaan se. Pääosassa ovat tietysti itse hautaus ja muistotilaisuus. Lopuksi laskutetaan vielä hautaukseen liittyvät maksut.
Ikärakenne näkyy
Ilomantsissa hengellisessä työssä näkyy kunnan väestön ikärakenne, ja hautaukset korostuvat. Tilastokeskuksen tietojen mukaan 48,4 % ilomantsilaisista on yli 65-vuotiaita. Koko maan väestön osalta vastaava luku on 23,8 %.
– Tänä kesänä on ollut kaksi avioliittoon vihkimistä Ilomantsissa. Voi olla, että jonain vuonna ei ole yhtään häitä Ilomantsissa. Nyt on ollut kahdet, mikä on kiva. Kasteitakin on ollut, mutta merkittävästi vähemmän kuin hautajaisia.
Kansliatyön ja kirkollisten toimitusten ohella kanttorin työn ytimessä ovat kappeliseurakunnan jumalanpalvelukset.
– Säännöllisiä palveluksia ovat ehtoopalvelus keskiviikko-iltaisin ja viikonlopun palvelukset. Satunnaisesti on ollut keikkaa Joensuussa tai muualla kuin Ilomantsissa.
Talvikaudella kanttorin eräs tehtävä on harjoittaa kappeliseurakunnan kuoroa, kesällä tätä työtä on kuitenkin vähemmän.
– Kuoroharjoitukset ovat olleet Ilomantsissa kesätauolla. Praasniekkaa ja erityisiä tilaisuuksia varten olen pitänyt yksittäisiä harjoituksia. Meillä oli erityisempi ”keikka”, veteraanin hautajaiset, jonka muistotilaisuuteen harjoittelimme muun muassa Finlandia-hymniä.
– Kesällä ei pyöri nuortenkerhoja. Muutenkin Ilomantissa on aika vähän nuoria. Siitä oli äskettäin uutinen, että Ilomantsin lukioon oli ollut vain yksi hakija.
Aivan toivoton tilanne ei kuitenkaan ollut, vaan esimerkiksi kristinoppileirille on edelleen lähtijöitä.
– Olin kesäkuun alussa kristinoppileirillä Sikrenvaarassa, jossa oli nuoria sekä Joensuusta, että Ilomantsista.
Sikrenvaara on Joensuun seurakunnan perinteikäs leirikeskus.
Praasniekat työllistävät
Kesäkaudella kappeliseurakunnan kanttoria työllistävät kuitenkin suuret kirkolliset temppelijuhlat eli praasniekat. Merkittävin niistä on Ilomantsin pyhän profeetta Elian kirkon temppelijuhla, josta on muodostunut nelipäiväinen koko pitäjän kansanjuhla.
– Iljan praasniekka on tietysti tämä isoin, johon meillä on ihan oma työryhmä. Olin yhteydessä hiippakuntaan aikatauluista, tein käsiohjelman ja vastasin tiedottamisesta. Tiedottaminen oli aika tuskaista, koska sitä ei voi koskaan tehdä liian hyvin. Loppumetreillä alkaa aina tulla paljon pieniä asioita, joita pitää hoitaa. Ja sitten tietenkin se itse kanttorin työ: pidin harjoitukset omalle kuorolle ja olin yhteydessä kauempaa tuleviin laulajiin. Saimme hyvän kuoron kasaan ja laulettua juhlalliset palvelukset.
Juhlaliturgia huipennuksena
Tänä vuonna juhlaliturgiaa olivat toimittamassa Korkeasti Pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitan tehtävien hoitaja, Korkeasti Siunattu Haminan piispa Sergei. Esipaimenia avusti suuri joukko papistoa, muun muassa Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael ja ortodoksisen seminaarin johtaja, rovasti Mikko Sidoroff. Lisäksi liturgiassa vihittiin Jarkko Kärnä diakoniksi.
Neljä päivää erilaisia tilaisuuksia ja palveluksia on vaativa rupeama kelle tahansa, saati nuorelle kanttorinalulle. Pietarinen toteaa esimerkiksi varsinaisen juhlaliturgian olleen ponnistus.
– Palvelus oli pidempi kuin pääsiäisyö. Piispa tuli kirkkoon puoli kahdeksalta, ja puoli yhdeltä piispa lähti kirkosta – sellaiset viisi tuntia.
Opettavaisia kokemuksia
Praasniekkatapahtumat ovat olleet kova, mutta opettavainen koulu.
– Viime keväänä johdin ensimmäisen piispallisen liturgian seminaarilla metropoliittamme kanssa. Siitä sai kyllä tosi paljon eväitä piispalliseen liturgiaan, mutta ehkä ristisaatot ja muut, joita seminaarilla ei oikein ole, on pitänyt siinä hetkessä oppia. Se on henkisesti raskasta. Mutta sitä varten on hyvä, että on mahdollisuus mennä kesätöihin ja on saanut kollegoilta, erityisesti director cantus Aleksi Suikkaselta, paljon apua.
– Ihmiset ymmärtävät, että on opiskelija. On hienoa, että on mahdollisuus tutustua seurakunnan jumalanpalveluselämään ja saada sitä kokemusta.
Seurakuntalaisten vastaanotto on ollut Pietarisen mukaan Pogostalla hyvä.
– Lämmin. Ilomantsissa on joukko aktiivisia vapaaehtoisia, jotka ovat osanneet auttaa työssä tosi paljon.
Haastattelun lopussa Pietarinen haluaa ilmaista kiitollisuutensa seurakuntaa kohtaan.
– Minusta on kiva, että sain seurakunnasta kesätöitä, ja että seurakunta tukee opiskelijoiden oppimista. Haluan kerätä mahdollisimman paljon kokemusta kirkkomusiikin alalta, ja on hienoa, että seurakunta sen mahdollistaa.
Joensuun seurakunnan kanttori Aleksi Suikkanen antaa Pietarisen toiminnasta hyvän todistuksen toimittajalle.
– Hienosti (hän) on pärjännyt ja koulutus antaa hyvät eväät toimia kanttorina jo nyt. Kun on kyseessä pitkän aikaa kirkkomusiikin parissa toiminut ihminen, niin hänellä on oma kyky toimia kanttorina ja tietoa kirkkomusiikista sekä toimintamalleista. Mitä olen palautetta kuullut, niin tosi hyvin on mennyt.
Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje uuden kirkkovuoden alkaessa
Julkaistu
Teksti: Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos | Kuva: Esko Jämsä, Nicholas Papachristou
Bartolomeos, Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka: Armoa, rauhaa ja laupeutta koko kirkon täyteydelle koko luomakunnan luojalta, herraltamme, Jumalaltamme ja pelastajaltamme Jeesukselta Kristukselta.
Kunnioitettavimmat esipaimenet ja arvolliset piispat sekä siunatut lapset Herrassa,
Jumalan, kaiken hyvän antajan, armosta olemme astumassa uuteen kirkkovuoteen, juhlien psalmein, veisuin ja hengellisin lauluin sen ensimmäistä päivää luomakunnan varjelun päivänä.
Nykypäivän moniulotteinen ekologinen kriisi on ihmisen vapauden, uskontomme, filosofiamme, eetoksemme ja kulttuurimme kriisi. Kaikki tämä juontuu vapautemme turmiollisesta vääristymisestä eli elämämme irtoamisesta itse elämän lähteestä. Tästä seuraa käytöstä, joka on tuhoisaa luonnolle.
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Kuva: Nicholas Papachristou
Tunnemme syvää kiitollisuutta siitä, että ekumeenisen patriarkaatin uraauurtavat aloitteet ja hankkeet aina vuodesta 1989 alkaen eivät ole vain tuoneet julki ekologisen ongelman hengellisiä piirteitä, vaan ne ovat myös avanneet uusia väyliä ja näkökulmia itse ongelman kohtaamiseen. Ekologiset symposiumit, aiheeseen liittyvät kristittyjen väliset sekä uskontojenväliset keskustelut, Kristuksen suuren kirkon tarkat ympäristöasioihin liittyvät opetukset, ekologisen kriisin yhteiskunnallisten ulottuvuuksien ja seurausten esille tuominen ja muut vastaavat hankkeet muodostavat yhdessä kirkon ympäristöajattelun vakaan ytimen. Siinä korostetaan ”kopernikaanisen käänteen” välttämättömyyttä kehityksen idean sekä ihmiskunnan luontosuhteen uudelleen ymmärtämisessä. Muutosta tarvitaan kaikilla toiminnan tasoilla ja sitä tarvitaan kaikilta, jotka toimivat politiikassa, talouselämässä tai yhteiskunnallisissa tehtävissä, kaikilta, jotka edustavat kirkkoja ja uskontoja, kaikilta, jotka toimivat tieteen tai teknologian palveluksessa ja kaikilta, jotka vastaavat nuoremman sukupolvemme koulutuksesta.
Tulemme jatkamaan, niin sanoin kuin teoin, Kristuksen pyhän kirkon ekologisen vision edistämistä. Tulemme yhä puhumaan kirkon eukaristisen, doksologisen ja askeettisen luomakuntasuhteen dynamiikan ympäristöystävällisyydestä. Tulemme myös aina korostamaan miten ortodoksisen uskomme ja perinteemme aito ekologinen viesti vaatii aina huolellista teologista työtä, jotta se voisi toimia ”oikein hyväksi” luodun luomakunnan eduksi.
Olemme vakuuttuneita, että pitämällä esillä ekologisen uhan uskonnollisia ja eettisiä ulottuvuuksia, tietoisuus elintärkeän ekologisen vastuun omaksumisesta kasvaa. Ihmiskunnan on vihdoin lakattava toimimasta aivan kuin se ei tietäisi, mikä on oikein ja heitettävä sivuun illuusio siitä, että planeetta Maa voisi loputtomasti kestää ihmistoiminnan sille aiheuttamaa taakkaa ja tuhoa tai että luonnolla on voimaa loputtomasti uudistaa itseään. Ympäristönsuojelun vastuun eetoksen on löydettävä ilmaisunsa niin globaalilla, kansallisella, paikallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Toistamme jälleen kerran, että ekologisen vastuun vaaliminen on ihmiskunnalle ”kategorinen imperatiivi” nyt kun ihmiskunnan edessä on suurin vaara koko sen historiassa.
On hyvin selvää, että niin kauan kuin nykyinen antropologinen näkemys on vallalla, tulee ihmiskunta jatkamaan oman tulevaisuutensa nakertamista ja oman kotinsa tuhoamista. Tätä näkemystä henkilöi evankeliumissa ”typerä rikas mies” (Luuk. 12:17-21), joka julisti ”Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” Modernin ajan luomat synnit ovat luoneet ja luovat yhä uusia jakolinjoja ja säröjä ihmisen ja luonnon suhteeseen. Nykyinen ”ihmisjumala” elää maapallomurhasta, hyläten jokaisen mitan ja rajan geopoliittisten suunnitelmien ja taloudellisten hyötynäkökulmien nimissä tai konsumerismin ja viime kädessä tyydyttämättömien himojen tyydyttämisen edessä. Vielä syvemmin tämä ihmisjumala on kääntänyt päälaelleen sisäisen eletyn kokemuksen ja sen arvot. Maailmaa hallitsee halu hallita, välineellistää ja hyväksikäyttää luontoa ja nämä tulevat koitumaan planeettamme elämän traagiseksi kohtaloksi.
Syyskuun ensimmäisen päivän yhä laajemmin omaksuttu hyväksyminen luomakunnan suojelun päiväksi kristillisessä maailmassa kantaa mukanaan erityistä symbolista ja käytännöllistä merkitystä edistäen kristittyjen ykseyttä. Lisäksi koko luomakunnan luojan ylistäminen liturgisessa perinteessämme muodostaa kallisarvoisen perinnön, joka kutsuu ja kehottaa kunnioittamaan luomakuntaa, joka nyt kärsii ihmisen sopimattomasta hyökkäyksestä sitä vastaan.
Kunnioitettavat veljet ja rakkaat lapset,
ekologisen sivilisaation peruspilareita kunnioittamalla on mahdollista hallita ympäristöä tuhoavia taipumuksia ja avata ekologinen tie eli kestävän kehityksen tie. Vielä yleisemmällä tasolla ihmiskunnan on tarpeen päästä sopuun perustavien ja yhteisten arvojen joukosta, jotka voisivat toimia kompassina tulevaisuuteen maailmassa, jota nyt värittävät konfliktit ja polarisaatio. Me pidämme tämän arvojoukon keskiakselina solidaarisuutta: solidaarisuutta jaetun vastuun, dialogin ja aidon vastavuoroisuuden muodossa sekä ympäristön varjelua yhteisenä vastuuna. Ihmispersoonan pyhyyden kunnioittaminen käytännössä sekä huolenpito luomakunnan eheydestä ovat kristillisestä näkökulmasta olennaisia ilmauksia kirkon eukaristisesta toteutumisesta ja ihmisen kutsumuksesta tulla luomakunnan ”papiksi”.
Tässä hengessä, samalla kun rukoilemme, että uusi kirkkovuosi tulisi olemaan teille suotuisa ja rikas Jumalaa miellyttävissä töissä, anomme teidän kaikkien puolesta armoa ja rauhaa herraltamme ja pelastajaltamme Jeesukselta Kristukselta kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän, jonka pyhää ikonia säilytämme patriarkaalisessa kirkossamme ja syleilemme suullamme, sydämellämme ja mielellämme, esirukousten tähden. Olkoon Herran kaikkein pyhin nimi siunattu ja kunnioitettu nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
Konstantinopolin Bartolomeos
Palava esirukoilijanne Jumalan edessä
Diakoniatyötä pohtinut työryhmä kysyy: Haluammeko olla palveleva kirkko?
Diakoniatyön uudistamiseksi tarvitaan asennemuutos kohti palvelevaa kirkkoa, sanoo asiaa pohtinut työryhmä. Käytännön työtä tukemaan esitetään koordinaattorin palkkaamista Filantropiaan.
Kirkon diakonia- ja lähetysjärjestö Filantropiaan perustettavan koordinaattorin työtä tukisi ohjausryhmä, jossa on edustaja kustakin hiippakunnasta. Samalla seurakuntien diakoniatoimikunnat lakkaisivat. Koordinaattori ja ohjausryhmä tukisivat seurakunnissa tehtävää diakoniatyötä, mutta päätöksenteko säilyisi seurakuntien vastuulla.
Kirkolliskokouksen päätös ratkaisee
Työryhmän esittämä toimenpideohjelma (Avaa uuden sivuston) ulottuu vuoteen 2030. Mikäli marraskuun kirkolliskokous hyväksyy sen, seurakuntien edellytetään toimivan sen mukaisesti. Sekä kirkon että seurakuntien on budjettisuunnitelmissaan huomioitava toimenpideohjelma, ja diakoniatyön on oltava kirjattuna seurakuntien talousarvioissa.
Seurakuntien diakoniaresurssien kasvattamista nykytasosta selvitetään toimenpideohjelman jatkoarviossa. Työryhmä ehdottaa esimerkiksi, että nykyisten lisäksi muutamat isommat seurakunnat perustaisivat palkatun diakoniatyöntekijän toimen paikallisesti tai yhteistyössä alueellisesti.
Diakoniatyön koordinaattorin tehtävä voi olla aluksi määräaikainen vuoden 2028 alusta neljä vuotta. Tavoitteena on tehtävän vakinaistaminen. Rovasti Rauno Pietarinen on kuitenkin tehnyt kirkolliskokoukselle aloitteen (Avaa uuden sivuston) määrärahan myöntämisestä Filantropialle koordinaattorin palkkaamiseen jo 1.8.2027 alkaen.
Akuuttia apua ja rinnalla kulkemista
Diakonia on keskeinen osa kirkon perustehtävää. Se koskettaa kaikkia seurakuntia ja ilmenee lähimmäisen huomioimisena ja palvelemisena.
Nykyisin ortodoksisissa seurakunnissa diakoniatyön organisoinnista vastaavat ensisijaisesti hengellisen työn tekijät, papit ja kanttorit. Palkattuja, kokoaikaisia diakoniatyöntekijöitä on vain kahdessa suurimmassa seurakunnassa: Helsingissä ja Joensuussa. Muissa seurakunnissa diakoniatyö on jonkun työntekijän osavastuulla. Käytännön diakoniatyötä toteutetaan kirkossa pääosin vapaaehtoisten voimin.
Diakoniatyö on luonteeltaan monimuotoista. Se kattaa sekä lyhytaikaisen, akuuttiin tarpeeseen vastaavan avun että pitkäjänteisen rinnalla kulkemisen. Diakonia täydentää yhteiskunnan muita auttamisjärjestelmiä ja tarjoaa matalan kynnyksen tukea tilanteissa, joissa viranomaisapu ei ole vielä saavutettavissa tai ei vastaa ihmisen tarpeisiin.
Seurakunnissa diakoniatyö toteutuu yhteisön koon mukaan muun muassa asiointiapuna ja muuna käytännön tukena, ystävätoimintana ja rinnalla kulkemisena, yksinäisyyttä ehkäisevänä kerhotoimintana ja kohtaamispaikkoina, diakonia-aterioina ja muuna ruoka-apuna, sururyhminä ja kriisitukena, kotoutumisena sekä taloudellisena apuna ja palveluohjauksena.
Diakoninen ulottuvuus on läsnä myös arkisissa kohtaamisissa. Kuunteleminen, tervehtiminen ja rinnalla kulkeminen voivat olla yksittäiselle ihmiselle hyvin merkityksellisiä.
Työryhmän keräämien havaintojen mukaan palkattujen diakoniatyöntekijöiden nykyinen vähäinen määrä rajoittaa suunnitelmallisen ja ennaltaehkäisevän työn toteutumista, ja vastuu diakoniasta kasaantuu usein samoille henkilöille.
Lisäksi diakoniatyön vapaaehtoisten perehdytyksessä ja rakenteellisessa koordinoinnissa sekä diakonia-avustusten jakamisessa on selkeitä kehittämishaasteita ja tarvetta yhteisille periaatteille. Vapaaehtoispainotteinen, organisoimaton diakoniatyö ilman yhteisiä pelisääntöjä sisältää myös riskejä esimerkiksi turvallisuuden, luottamuksen, vaitiolovelvollisuuden ja jatkuvuuden osalta.
Diakonin virkaan on syytä palata myöhemmin
Diakoniatyötä ovat kirkollishallituksen päätöksen nojalla pohtineet diakoniatyön esimies, ylidiakoni Juha Lampinen Helsingin seurakunnasta sekä diakoniatyöntekijät Sarianne Karulinna Helsingistä ja Katja Kanninen Joensuusta, vapaaehtoistyöntekijät Katariina Mylläri Tampereelta ja Ritva Paananen Oulusta sekä Filantropian toiminnanjohtaja Riina Nguyen. Ryhmän puheenjohtaja on diakoniatyöstä vastaava pastori Marko Mäkinen Joensuun seurakunnasta. Ryhmä jätti loppuraporttinsa kirkollishallitukselle toukokuussa, ja sitä käsiteltiin kirkolliskokousseminaarissa 21.–22. elokuuta Oulussa.
Tehtävänantoon eivät kuuluneet diakonin virkaa koskevat kysymykset, ja ne on rajattu selvityksen ulkopuolelle, vaikka diakonin virka liittyy oleellisesti kirkon diakoniseen palvelutyöhön. Teemaan on työryhmän mukaan perusteltua palata erikseen, sillä vihityt diakonit voisivat olla entistä vahvempi diakoniatyön voimavara kirkossa.
Työryhmä kiinnittää kirkolliskokouksen, kirkollishallituksen ja piispainkokouksen huomion siihen, että uudistusten toteuttaminen edellyttää useita arvopohjaisia käytännön ratkaisuja.
Edellytykset, resurssit, tahto
Selvityksen esittämien toimenpiteiden keskeinen kriittinen tekijä on kysymys toimintaedellytyksistä ja resursseista, mutta myös tahdosta, halusta toteuttaa kirkon diakoniatyötä vahvistavia ratkaisuja, joita selvityksessä esitetään. Kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelmaa seuraten kysymys on ajattelutavan muutoksesta kohti diakonista eli palvelevaa kirkkoa, työryhmä toteaa.
Diakonia perustuu kirkon eukaristiseen identiteettiin: liturgia synnyttää yhteisön, joka jatkaa Kristuksen palvelua. Kristus, joka kohdataan liturgiassa alttarin sakramentissa, kohdataan arjessa köyhissä, kärsivissä ja sairaissa lähimmäisissä (Matt. 25:35–40).
Sakramentaalisuus eli osallisuus Kristukseen on diakoniatyön voimavara. Osallisuus synnyttää yhteisen palvelun: papisto, työntekijät, seurakuntalaiset ja vapaaehtoiset toimivat eukaristisen yhteyden vahvistamina yhdessä, jokainen omalla paikallaan, ymmärtäen, että diakonia on konkreettista palvelutyötä, ei pelkkien mielikuvien ylläpitämistä palvelevasta kirkosta. Tämä todentuu konkreettisilla päätöksillä, resursseilla ja toiminnalla.
Diakonia tarvitsee tuekseen rakenteita ja erityisesti tekijöitä – niitä, jotka tahtovat osallistua paikallisen seurakunnan rakentamiseen (1. Kor. 12:4–7, 12– 14; Ef. 4:11–13; Kol. 3:16–17). Kyse on sekä kirkon että yksilön kutsumuksesta. Käytännössä tämä tapahtuu elämäntilanteen mukaan: tämän päivän auttaja voi olla huomisen autettava ja päinvastoin.
Kuuntele
