Ajassa

Suomen ortodoksisen kirkon yhteisten hallinto- ja asiantuntijapalvelujen keskittäminen palvelukeskukseen on ollut perusteltua ja hyödyllistä. Tämä käy ilmi juuri julkistetusta kirkon keskushallinnon ja palvelukeskustoiminnan ulkoisesta arvioinnista (Avaa uuden sivuston).

Yhteiset palvelut ovat vähentäneet erityisesti pienten seurakuntien tarvetta ylläpitää omaa hallinnollista erityisosaamista, yhdenmukaistaneet toimintatapoja sekä vahvistaneet talouden seurantaa ja sisäistä valvontaa.

Arvioinnissa (Avaa uuden sivuston) ei esitetä yhteisten palvelujen purkamista, vaan johtamisen, palvelurakenteen ja toimintatapojen selkeyttämistä. Henkilöstö- ja tietohallinnon rakenteita olisi hyvä yhtenäistää ja taloushallinnon prosesseja parantaa.

Taloustoimistolle ja keskusrekisterille myönteisimmät arviot

Taloustoimisto ja keskusrekisteri saavat raportissa myönteisimmät arviot. Taloustoimistossa seurakunnat arvostavat nimettyjä yhteyshenkilöitä, yhteydenoton helppoutta sekä henkilöstön kirkon ja seurakuntien erityispiirteiden tuntemusta. Keskitetyn taloushallinnon arvioidaan myös vähentäneen seurakuntien hallinnollista kuormaa.

Palvelukeskus muodostaa kirkon yhteisen hallinnon keskeisen valmistelija- ja asiantuntijaresurssin, joka tukee kirkollishallituksen lisäksi myös piispojen ja piispainkokouksen tehtäviä.

Arvioinnin mukaan palvelukeskus kykenee pääosin tuottamaan päätöksenteossa tarvittavaa asiantuntijatietoa. Valmistelijoiden pieni määrä tekee toiminnasta kuitenkin haavoittuvaa, koska samat asiantuntijat osallistuvat päätösasioiden valmisteluun, seurakuntien neuvontaan sekä oman vastuualueensa operatiivisiin ja kehittämistehtäviin.

Valmistelussa tulee raportin mukaan vahvistaa käytäntöjä, joilla asian toimivalta, toteuttamiskelpoisuus, keskeiset vaikutukset, tarvittavat resurssit ja toimeenpanovastuu tunnistetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Samalla päätöksenteon dokumentointia, tiedoksiantoa ja muutoksenhakuohjeita tulee yhdenmukaistaa siten, että päätöksenteon kulku ja päätösten oikeusvaikutukset ovat yksiselitteisesti jäljitettävissä.

Kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle, että ensi vuonna laaditaan palvelukeskuksen kehittämissuunnitelma raportissa esitettyjen huomioiden ja suositusten pohjalta.

Palvelujen tuotantotapaa tai palvelukeskuksen organisatorista asemaa koskevat ratkaisut kuuluvat kirkollishallituksen mukaan uudistamisen myöhempiin vaiheisiin.

Arvioinnin on tehnyt Owal Group Oy, ja se perustuu laajaan aineistoon. Siinä on hyödynnetty kirkon toimintaa koskevia asiakirjoja ja talousaineistoja, haastateltu 30 henkilöä sekä tehty sähköinen kysely, johon saatiin 40 vastausta. Aineistossa ovat mukana myös seurakuntien näkemykset palvelukeskuksen toiminnasta ja palvelujen vastaavuudesta niiden tarpeisiin.

Kirkolliskokous päätti viime vuonna (Avaa uuden sivuston), että kirkon keskushallinnon ja palvelukeskuksen toiminta arvioidaan. Asiasta oli tehty kirkolliskokoukselle kaksi aloitetta (ks. jutun lopussa liitteet 4 ja 5 *), jotka molemmat kirkolliskokous hyväksyi kirkollishallituksen esityksestä.

Keskushallinnon kehittäminen on tuoreen hiippakuntarakennetta selvittäneen raportin mukaan yksi kolmesta tukijalasta, jotka ratkaisevat kirkon taloudellisen ja jäsenistöllisen tulevaisuuden. Kaksi muuta ovat jäsenhankinta ja kotouttamistyö.

Keskusrahastomaksua halutaan alentaa

Helsingin hiippakunnan maallikkoedustajat ovat tehneet kirkolliskokoukselle aloitteen (Avaa uuden sivuston)seurakuntien maksaman keskusrahastomaksun pienentämisestä sekä keskitetystä taloushallinnosta luopumisesta.

Aloitteen ovat allekirjoittaneet Ritva Bly, Jefim Brodkin, Kim Kilpinen, Anja Lindström, Ludmila Niemi, Elina Palola ja Ulla Saarinen. Heistä Bly on myös kirkollishallituksen kollegion jäsen ja Brodkin sekä Palola sen varajäseniä.

Keskusrahasto on Suomen ortodoksisen kirkon yhteinen rahasto (Avaa uuden sivuston). Sen tuloja käytetään muun muassa kirkon yhteisen hallinnon ja hiippakuntien menoihin.

Seurakuntien velvoite hankkia erityisesti taloushallinnon palveluita palvelukeskuksesta halutaan samalla muuttaa vapaaehtoiseksi niiltä osin kuin kyse ei ole lakisääteisistä palveluista. Aloitteen mukaan keskitettyyn palvelutuotantoon siirtymisen yhteydessä tavoiteltu palvelutaso ei ole kaikilta osin toteutunut.

Keskusrahastomaksua on viime vuosina korotettu kahdesti, vuosina 2019 ja 2020. Tuolloin kirkossa siirryttiin keskitettyyn palvelujen tuottamiseen, ja korotusta perusteltiin aloitteen mukaan nimenomaan palvelukeskuksen kaikille seurakunnille yhteisesti tuottamien kustannusten kattamisella. Vuoden 2020 neljänneksen korotus vastaa aloitteen mukaan vuoden 2026 tasossa noin 600 000 euroa.

Samanaikaisesti taloustoimisto on aloitteen mukaan suunnitellut, että keskusrahasto tekee vuoteen 2028 mennessä jopa 520 000 euroa ylijäämää. Seurakunnilta perittävien keskusrahastomaksujen korotusta ei voi käyttää keskusrahaston ylijäämän kasvattamiseen, aloitteen tekijät vaativat.

Kirkollishallituksen virkaesityksessä (Avaa uuden sivuston) painotetaan, että vuoden 2019 korotus perustui yleiseen kustannuskehitykseen ja vuoden 2020 korotus kirkolliskokouksen linjaukseen asiantuntijapalvelujen keskittämisestä palvelukeskukseen. Samalla varauduttiin koko kirkon yhteisen verkko- ja printtilehden julkaisemiseen.

Kirkon ylijäämää voitaisiin palauttaa seurakunnille toiminta-avustuksina

Virkaesityksessä pidetään aiheellisena aloitteen huomiota, että seurakunnilta perittävien keskusrahastomaksujen korotusta ei tulisi käyttää keskusrahaston ylijäämän kasvattamiseen. Sen sijaan keskusrahaston talouden suunnittelussa on perusteltua pyrkiä siihen, että seurakunnilta kerättävien maksujen taso vastaa pitkällä aikavälillä keskusrahaston tehtävistä ja kirkolliskokouksen päättämistä yhteisistä palveluista aiheutuvaa rahoitustarvetta.

Kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle (Avaa uuden sivuston), että mikäli kirkon tilikauden tulos osoittaa yli 100 000 euron ylijäämää, voidaan ylijäämästä jakaa seurakunnille toiminta-avustuksia.

Toiminta-avustuksina voidaan jakaa se osa 100 000 euroa ylittävästä tilikauden ylijäämästä, joka laskennallisesti koostuu seurakunnilta perityistä keskusrahastomaksuista. Toiminta-avustukset jaettaisiin seurakuntien kesken suhteessa niiden maksamiin keskusrahastomaksuihin.

Kirkollishallitus päätti äänestyksen jälkeen esittää kirkolliskokoukselle keskusrahastomaksun pienentämistä koskevan aloitteen hylkäämistä. Äänestyksessä kirkollishallituksen virkaesitystä kannattivat arkkipiispa Elia, metropoliitta Arseni, Mikko Sidoroff sekä Peter Saramo. Ritva Blyn vastaesitystä kannatti hänen itsensä lisäksi Tanja Leskinen.

Valtionapuun ei odoteta lisäleikkausta ensi vuodelle

Ensi vuoden talousarviossa (Avaa uuden sivuston) kirkon tulojen arvioidaan olevan yhteensä 7 689 000 euroa. Tästä seurakuntien maksamat keskusrahastomaksut muodostavat vajaan kolmanneksen eli yhteensä 2 440 000 euroa.

Valtionavun ennakoidaan pysyvän ensi vuonna suunnilleen tämän vuoden tasolla ollen 2 201 000 euroa. Lisäleikkausta valtioapuun ei siis odoteta.

Vuonna 2025 valtionapua leikattiin 2 771 000 eurosta 2 382 000 euroon eli 389 000 eurolla. Tälle vuodelle valtionapua leikattiin lisää 190 000 euroa. Kirkolliskokouksen talousvaliokunta arvioi viime vuonna, että valtionapu palautuisi vuonna 2028 vuoden 2025 tasolle. (Avaa uuden sivuston)

Kirkon ensi vuoden kulujen arvioidaan olevan yhteensä 7 638 900 euroa. Tilikauden tuloksen arvioidaan siis olevan 50 100 euroa ylijäämäinen.

Kirkollishallituksen osoitteenmuutosta Helsinkiin valmistellaan

Kirkollishallitus on kokouksessaan 27.5. päättänyt, että osoitteenmuutos Kuopiosta Helsinkiin otetaan valmisteltavaksi kirkollishallituksen päätöksentekoa varten. Kirkollishallituksen istunnossa 1.9. (Avaa uuden sivuston) palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö ilmoitti, että asia on työlistalla ja se on tulossa valmisteluun.

Rönkkö viestii Aamun Koitolle, että kirkollishallituksen osoitteenmuutoksen valmistelu on kesken eikä asiaa sen aikana kommentoida.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian aloitettua tehtävässään kirkollishallituksen kollegion kokoukset on vuoden 2025 alusta pidetty Helsingissä, pääosin arkkipiispan kansliassa.

Kirkolliskokous päätti (Avaa uuden sivuston) viime vuonna, että Karjalankadulla Kuopiossa sijaitseva kirkon keskustalon kiinteistö myydään. Myynnin arvioitiin mahdollisesti toteutuvan aikaisintaan vuoden 2028 lopussa.

Sen jälkeen Kuopion ja Karjalan hiippakunta, palvelukeskus, taloustoimisto ja keskusrekisteri muuttavat pienempiin tiloihin.

Kirkon keskustalossa sijaitsee myös Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa, joka on vuokralaisena palvelukeskuksen tiloissa. Kirkkomuseon sijainnista päättää kirkkomuseon säätiön hallitus.

Kuopion kaupunki myönsi elokuussa Riisalle tälle vuodelle 40 000 euron lisätuen (Avaa uuden sivuston) sillä ehdolla, että Riisa jatkaa toimintaansa Kuopiossa. Kaupunki voi periä ylimääräisen avustuksen takaisin, jos museo muuttaa pois Kuopiosta. Kaupunki tukee Riisaa vuosittain 60 000 eurolla.

Kirkolliskokous on leikannut kirkkomuseo Riisan avustusta 25 000 euroa viime vuonna (Avaa uuden sivuston) ja tänä vuonna 20 000 euroa lisää. (Avaa uuden sivuston) Yhteistoimintasopimuksen kehyksessä kirkon tuki Riisalle on 215 000 euroa vuodessa, mutta kirkon saaman valtionavun pienentyessä tukea on jouduttu leikkaamaan. Tänä vuonna Riisan tuki kirkolta on 170 000 euroa, kun se viime vuonna oli 190 000 euroa.

 

* LIITE 4:

https://ort.fi/wp-content/uploads/2025/07/2.-Kirkolliskokousaloite-kirkon-keskushallinnon-ja-taloushallinnon-toiminnan-arvioimisesta-ja-tehostamisesta.pdf (Avaa uuden sivuston)

LIITE 5:

https://ort.fi/wp-content/uploads/2025/07/8.-Kirkolliskokousaloite-palvelukeskustoiminnan-uudistamisesta-kirkkoa-paremmin-palvelevaksi.pdf (Avaa uuden sivuston)

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Heinäveden Valamon ensimmäinen johtaja, igumeni Hariton (1872–1947), joutui syksyllä 1939 fyysisesti raskaan ja henkisesti kuormittavan tehtävän eteen. Laatokan saaressa sijainnut vuosisatainen luostari – ensi vaiheessa sen veljestö sekä aarteet – oli pelastettava sodan jaloista vailla tietoa tulevasta.

Luostariyhteisössä ei kasveta eikä kasvateta kriisijohtajuuteen. Sinne lähdetään pois maailmasta kilvoittelemaan ja suorittamaan uskollista palvelusta Jumalalle. Igumeni Hariton, kasteessa nimen Hrisanf saanut, syntyi Dunajevin perheeseen Kostroman kuvernementissa Moskovasta koilliseen vuonna 1872. Toukokuun lopulla 1894 maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui Valamon saarelle vailla matkatavaroita, vakaana aikomuksenaan jäädä sinne ja kasvaa osaksi yhteisöä.

Laatokan Valamon varajohtajaksi

Aluksi edessä oli kolmivuotinen pesti työveljenä. Askel askelelta uuden kilvoittelijan tie johti yhä vaativampiin tehtäviin. Hänet vihittiin munkiksi 1905 ja pappeuteen 1910. Vuonna 1909 taloudenhoitajaksi nimitetty munkki Hariton valittiin luostarin johtokunnan jäseneksi vuonna 1917, ja luostarin varajohtajan kuuliaisuustehtävä oli vuorossa 1925.

Noustessaan igumeni Pavlinin jälkeen Valamon johtajaksi 61-vuotiaana vuonna 1933 pappismunkki Hariton ei tiennyt, minkälaiset koettelemukset häntä kohta odottivat. Luostari oli saanut elää rauhassa saarellaan itsenäisen Suomen suojissa 15 vuotta. Eurooppakin oli jo toipunut maailmansodasta ja yleismaailmallisesta lamasta tietämättömänä siitä, että kohta jo soitettaisiin seuraavan maailmanpalon alkusointuja. Mutta nyt elettiin uskossa tulevaisuuteen niin maallisessa kuin hengellisessäkin elämänpiirissä.

Valamon luostarin igumeni Hariton
Valamon luostarin igumeni Hariton. Kuva: Riisan valokuva-arkisto

Paksu jää helpotti evakuointia

Luostareita on joutunut sodan jyräämiksi ja jopa tarkoituksellisesti hävitetyiksi läpi kristillisen historian, mutta Valamon tapaus tuntuu erityiseltä siksi, että se sattui suurelle ja merkittävälle luostarille Suomen alueella ja siinä mielessä nykyajassa, että toisen maailmansodan ajat nuorina eläneitä on vielä paljonkin keskuudessamme. Vielä karumpi kohtalo oli Lintulan luostarilla, jonka rakennuksista suurin osa tuhoutui heti talvisodan alkuvaiheessa eikä paluuta entiseen ollut.

Sotaväki auttoi resurssiensa puitteissa Valamon evakuointia, ja igumeni Haritonin avuksi saatiin ajoneuvoja sekä henkilöstöä. Ajoneuvoista oli pulaa, koska niitä olisi tarvittu kipeästi rintamalla. Evakuointia osaltaan helpotti se, että Laatokka oli saanut poikkeuksellisesti jo alkutalvesta paksun jääpeitteen. Suurena apuna evakuointijärjestelyissä toimi sotilaspastori Yrjö Olmari, joka Valamossa tunnettiin rauhan ajan pappismunkki Paavalina. Hänen kanssaan Valamon puolesta ponnisteli sotilaspastori Pauli Jouhki eli pappismunkki Pietari.

Igumenin ainoa haaste ei suinkaan ollut luostarin evakuoiminen sinänsä. Osaksi ongelmaa muodostui se, että merkittävä osa luostarin väestä oli vailla Suomen kansalaisuutta. Rauhan aikana kansalaisuuskysymys ei ollut noussut esiin, mutta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen kansalaisuudella alkoi ymmärrettävästi olla merkitystä. Suomen kansalaisuutta vailla olleet evakuoitiin ensimmäisenä. He olivat pääasiassa vanhan ajanlaskun kannattajia. Igumeni yritti viivyttää evakuointia siinä toivossa, että tilanne vielä rauhoittuisi eikä evakuointi olisi tarpeen, mutta turhaksi osoittautui igumenin toivo.

Vanhan Valamon pommitusvaurioita ilmakuvassa syyskuu 1942
Syyskuussa 1942 otettu ilmakuva näyttää Valamon rakennusten talvisodan aikana kärsimiä pommitusvaurioita. Kuva: SA-kuva

”Anna anteeksi, pyhä luostari”

Igumeni kirjoitti päiväkirjaansa: ”Anna anteeksi, pyhä luostari, jossa sain viettää niin monet vuodet. Jätän sinut vastoin tahtoani, mutta tulet aina olemaan sydämessäni, enkä koskaan lakkaa sinua rakastamasta. En unohda sinua milloinkaan.”

Igumenin vieraillessa Lahdenpohjassa käynnistettiin evakuointi ilman hänen suostumustaan. Saarelta lähetettiin pois 136 henkeä, ja jäljelle jäi 85 Suomen kansalaisuuden omannutta. Veljestön sisäisiä ongelmia syvensi osaltaan kalenterikiista eli kiistely uuden ja vanhan ajanlaskun noudattamisesta. Eräät vanhan ajanlaskun kannattajat käyttivät vaikeaa tilannetta hyväkseen ja lisäsivät osaltaan igumenin muutenkin raskasta kuormaa.

Igumeni Haritonin ongelmien kuorma ei ollut vieläkään täynnä. Sotatilanteessa huhut saavat helposti vallan, kun virallista tiedottamista on niukemmin kuin on tiedon tarvetta. Valamon tilannetta vaikeutti entisestään huhu, jonka mukaan saari kuhisee venäläisiä vakoojia ja että yläkirkon alttarille olisi asennettu radioasema yhteyden pitämiseksi suoraan Moskovaan.

Koulurakennuksiin Kannonkoskelle

Luostari kärsi pahimmat pommitustuhonsa helmikuun alkupäivinä 1940, ja 5. helmikuuta tuli aika sanoa jäähyväiset luostarille. Mantereelta palannut igumeni näki runnellun luostarinsa ja arveli antikristuksen ajan alkaneen. Hän taipui luostarin varajohtajan ehdotukseen, että vielä saarella oleva veljestö kuljetetaan kuorma-autokyydillä mantereelle. Veljet pakkasivat reppunsa ja söivät viimeistä kertaa yhdessä illallista trapesassa. Aterian jälkeen oli aika lyhyen hartauden jälkeen hyvästellä pääkirkko ja nousta autoihin.

Veljet matkasivat kaksi pitkää vuorokautta osin autokyydillä ja osin junalla. Jaakkiman asemalta täydessä pimeydessä alkaneen junakyydin päämäärää ei tiedetty. Välillä vaihdettiin junaa ja saatiin nauttia kuumaa kahvia. Keskellä yötä 7. helmikuuta autot saapuivat Kannonkoskelle, missä saapujat majoitettiin koulurakennuksiin. Vaikeaa tilannetta helpotti paikallisen väestön myötätuntoinen suhtautuminen harvinaisiin vieraisiin. Pappismunkit toimittivat kouluilla jumalanpalveluksia, mutta liturgioita toimitettiin vain sunnuntaisin ja juhlapyhinä.

Toiveet paluusta kariutuvat

Paluusta Valamoon eläteltiin toiveita talvisodan aseiden vaiettua ja etenkin kesällä 1941, jolloin Suomen armeija valtasi takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Luostari oli talvisodan lentopommituksissa jonkin verran vaurioitunut. Lokakuussa 1941 joukko munkkeja kävi igumeni Haritonin johdolla tutustumassa olosuhteisiin rakkaalla saarellaan, mutta luostarielämän käynnistäminen ei ollut mahdollista. Lyhyen neuvostomiehityksen aikana luostaria ja etenkin sen kirkkoja oli pommitusvaurioiden lisäksi ehditty häväistä ja tuhota.

Kesällä 1942 ja 1943 pieni joukko munkkeja eli Valamossa ja piti palveluksia kirkoissa, mutta varsinaisesta luostarielämästä ei ollut kyse. Vaikka aluksi eläteltiin toiveita paluusta rakkaalle saarelle ja luostarielämän käynnistämisestä, niin toisen maailmansodan päätyttyä sinetöityi tyly totuus, että paluuta ei ollut.

Valamon munkkeja ruuanlaittopuuhissa Uudessa Valamossa
Valamon munkkeja ruuanlaittopuuhissa Heinäveden Valamossa. Kuva. M. Aaltonen/SA-kuva

Igumenin ponnistelut kantoivat hedelmää

Sotien jälkeen igumeni Haritonin tehtäväksi jäi rakentaa luostarin toiminta uudelle kotipaikalle ja auttaa veljestöä kotiutumaan sinne. Igumeni Hariton ponnisteli väsymättä Heinävedelle asettumisen hyväksi, mutta hänen linjansa ei saanut koko veljestön tukea. Esimerkiksi ajanlaskukiista sekä pyrkimys palata Moskovan patriarkaatin alaisuuteen hiersivät välejä.

Igumenin kerrotaan sodan jälkeen pohtineen sitäkin, voisiko luostaritoiminta jatkua Valamossa siitäkin huolimatta, että se kuuluisi uskontoon vihamielisesti suhtautuvan valtion alueeseen. Tätä vaihtoehtoa pohdittiin siltäkin varalta, että koko Suomi lopulta joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi.

Iän ja sairauksien rasittama igumeni Hariton auttoi merkittävästi myös kodittomaksi jääneen Lintulan sisariston kotiutumista Heinäveden Palokkiin, ja Lintulan nunnat saattoivat itkien hyväntekijänsä, hengellisesti ja aineellisesti sisaristoa auttaneen igumenin, viimeiselle matkalleen, kun hautajaisten aika koitti.

Herra päästi palvelijansa lepoon uudessa Valamossa 27. lokakuuta vuonna 1947. Ennen kuolemaansa hänet vihittiin suureen skeemaan edeltäjänsä tavoin. Uudelleen käynnistetty Valamon luostari Heinävedellä jää pysyväksi muistomerkiksi igumeni Haritonin uurastuksesta. Keskeisesti hän vaikutti myös Lintulan luostarin uudelleen käynnistymiseen.

Igumeni Haritonin kautta luostarilaitos saattoi säilyä Suomessa, missä uusien luostareiden perustaminen oli lailla kielletty. Siirtyessään ajasta iäisyyteen hän ei vielä voinut olla varma luostarin tulevasta kohtalosta. Sujuuko kaikki lopulta kuten suunniteltu on? Me nykyajassa elävät sen tiedämme. Igumeni Haritonin herkeämättömät ponnistelut läpi vaikeiden aikojen tuottivat runsaan sadon.

Kirjoittaja on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja.

Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 2/2026.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Kuusikymppisen Kristiinan Jetsun äiti menehtyi tämän vuoden maaliskuussa 86-vuotiaana. Hautajaisten jälkeen tytär kunnosti äidin viimeistä lepopaikkaa. Paikalla oli vielä kumpu haudan peittämisen jäljiltä. Yhtäkkiä hara kilahti johonkin, ja Jetsu huomasi maassa jotain kirkasta. Noin viiden sentin syvyydestä ilmestyi sormus.

– Sormus oli multainen ja likainen, mutta kun se puhdistettiin, siinä näkyi selvästi teksti: ”Ritva 15.6.1959.”  Kyseessä oli Johannes-isän sormus.

Kristiina Jetsu oli luullut aina, että ylimääräinen hiekka tuodaan haudoille jostain muualta.

– Mutta nyt on todistettu, että hiekka oli peräisin haudasta. Muuten sormusta ei olisi siinä ollut.

Isästä, joka menehtyi jo 38-vuotiaana, ei ole tyttärelle juuri muistikuvia jäänyt, sillä hän oli silloin niin pieni.

– Veljeni löysivät hänet kuolleena veneestä Puurtilan rannasta. Sen hetken muistan, kun isoveli tuli kotiin ja kertoi isän kuolleen.

Kristiina muistaa myös, että isästä puhuttiin lämpimästi.

– Mummoni ja setäni puhuivat hänestä aina kunnioittavasti ja jopa ihailevasti.

haudasta_noussut_sormus Kuva Seija Väre
67 vuotta vanha sormuksen kaiverrus on vielä selvästi luettavissa.

Sukujuuret Karjalassa

Sormuksen ilmestymisen jälkeen ihmettely, myös suvun ja ystävien keskuudessa, on ollut aikamoista.

– Miesystäväni totesi esineen nähtyään, ettei niin pieni sormus voisi olla miehen sormus.

Toisin kuitenkin todettiin, ja Kristiina kantaa sitä nyt ylpeänä sormessaan.

– Sanoin aina, etten ehtinyt tuntea isääni, mutta nyt annettiin vähän ajattelemisen aihetta, kun hän tuli uudestaan elämääni sormuksen muodossa yli 50 vuoden jälkeen.

Kristiinan vanhemmat olivat Karjalan evakkoja. Isä tuli Salmista ja äiti Jaakkimasta.

– Isäni oli 11-lapsisen perheen esikoinen. Perhe muutti Varkauteen ja nuorimmat sisarukset syntyivät täällä. Sodan jälkeen isä työskenteli paperitehtaalla.

Jaakkimassa syntyneen äidin perhe oli muuttanut ensin Heinolaan ja sieltä Varkauteen.

Kristiina Jetsun sormessa sormus
Isän sormus on Kristiina Jetsulle juuri sopivan kokoinen.

Äiti opetti ikonimaalausta

Ritva Jetsu oli harras ortodoksi, joka teki elämäntyönsä opettaen ikonimaalausta pääkaupunkiseudulla, Varkaudessa ja Valamossa. Hän on opettanut myös ruotsia ja uskontoa.

Vanhan tavan mukaan vainajilta ei otettu koruja pois, eikä mummolle varmaan tullut mieleenkään ottaa sormusta pois isän sormesta.

Sen sijaan äidin sormuksesta ei ole tietoa, mihin se on joutunut.

– Tuossa perhekuvassa isän sormus näkyy selvästi. Sen on täytynyt olla kihlauksen merkkinä. Vihkisormusta ei ortodokseilla ole erikseen.

Yllättävän löydön jälkeen kalleus löysi paikkansa heti tyttären sormessa. Se oli täysin sopivan kokoinen.

– Ajattelin, että se on ollut isäni sormessa ja tullut siitä suoraan minulle. Tämä ajatus nosti ihon kananlihalle ja ihan tärisin laittaessani sen sormeeni. Asia ei ole kuitenkaan tullut uniin, vaikka niin luulin.

Harvinainen ja tunnearvoltaan pohjattoman arvokas löytö on herättänyt ihmetystä, kun löytäjä on siitä joillekin kertonut.

– En olisi voinut kuvitellakaan sitä tunnetta mikä tuli, kun sormus löytyi. Se oli minulle suuri asia, kun sen sormeeni pujotin.

Jopa hautakiven laittaja, joka on aiemmin ollut haudankaivaja,  totesi, ettei hän ole ikinä löytänyt samanlaista hautausmaalta.

Kristiina Jetsu pohtii, että sormuksen tulolla päivänvaloon – ja juuri hänelle – oli jokin tarkoitus, sillä muuten hän ei voi sitä ymmärtää.

– Ensin äiti otettiin pois. Tilalle tuli tämä sormus muistona molemmista vanhemmistani ja heidän rakkaudestaan.

jetsun perhe
Jetsun perhe vuonna 1966. Vasemmalta: isä Johannes sylissään Timo, äiti Ritva sylissään Kristiina, Anna, Lauri ja Seppo. Kuva: Kristiina Jetsun perhealbumi

 

Kuva ylhäällä: Kristiina Jetsu vanhempiensa haudalla.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

– Ortodoksinen kirkko jakaa sanomaa, jonka ymmärrän ja joka luontevasti kulkee mukana päivissäni, sanoo Hannele Maahinen.

– Toivon osaavani elää niin, että rauha ja ilo, jota uskosta saan, huokuu itsestäni ulospäin myös muille. Usko on minulle jatkuvaa rakkauden virtaa, ei suuria sanoja tai mahtipontisia tekoja.

Kummajainen Hannele Maahinen sanoo olleensa jo lapsena.

– Olin semmoinen ylihurskas pönttö, hän kertoo nauraen.

Pieni tyttönen pakersi kirjojen parissa. Vanhemmat olivat jopa vähän huolissaan siitä, miten 6- vuotias lapsi tarttui uskonnollisiin kirjoihin heti lukemaan opittuaan.

– Päiväni ovat olleet siitä saakka syvää etsimistä, ulkoisen ja sisäisen maailman tutkimista, Maahinen sanoo.

Identiteetti muokkautuu iän myötä

Nyt 60-vuotiaana identiteetti muokkautuu uudella tavalla. Asioista on osattava päästää irti, mutta kauneus pysyy. Se on tälle naiselle yksi elämän tärkeimmistä sanoista.

– Kauneus on osa Kirkkomme hienoja kirkkorakennuksia, mutta erityisesti kauneus on Jumalan hyvyyttä, jonka äärellä luomistyö avautuu.

– Kauneus on jatkuva liikkeessä oleva, yhteyteen kuljettava prosessi; luomisen tila, joka vaihtuu ja virtaa vapaasti.

Hannele Maahinen soisi yhteyden olevan kaikille luonnollinen asia: yhteys itseen, lähimmäisiin, koko luomakuntaan. Samalla hän sanoo tässä elämän kohdassa olevansa yhä enemmän erakko. Monet sairaudet rajoittavat elämää. Kuitenkin kaunis yhteys on aina olemassa, muuttaa ehkä muotoaan, mutta suo virran viedä.

Hannele Maahinen ortodoksisessa kirkossa
Kattokruunun puhdistusta Jyväskylän Kristuksen Ylösnousemuksen kirkossa suurella viikolla 2026. Kuva: Hannele Maahisen kotialbumi

Luonnosta luonnollisesti

Hannele ja Ville Maahinen asuvat Keuruun maaseudulla itse rakentamassaan pienessä talossa. Pariskunta pyrkii elämään mahdollisimman yksinkertaisesti ja omavaraisesti, mutta molempien sairaudet rajoittavat tällä hetkellä kotiaskareiden määrää. Suuret kasvimaat ovat muuntuneet yrttimaiksi. Muutama kana sentään tallustaa pihamaalla. Tarvittaessa kalaa nousee läheisestä järvestä.

Rukous on luonteva osa Hannele Maahisen päivää. Rukoukset nousevat mieleen silloin, kun on niiden aika.

– Ikonit muistuttavat rukouksesta ympäri huushollia, hän sanoo.

Arjen touhujen keskellä myös erilaiset asiat tai esineet voivat tuoda mieleen sen antajan, yhteyden toiseen henkilöön.

– Silloin muistan häntä. Se on luonnollista.

Ja juuri sitä rukouksen tulee Maahisen mielestä olla. Rukous ei voi olla tiukka pakko tai velvollisuus.

Tsasouna pihamaalla

Perheen pihamaalle rakennettu tsasouna auttaa myös pysähtymään Jumalan luo.

– Sairauksiemme vuoksi emme ole voineet pitää siellä enää säännöllisiä palveluksia kuten aiemmin.

– Joskus, kun menen kasvimaalle, joka on tsasounan vieressä, käyn siellä kuitenkin kiittämässä. Kiitollisuus on rukouselämäni ensimmäinen ja tärkein asia. Kaikki lähtee siitä. Itse rukous voi olla vain huokaus. Jumala ymmärtää sen kyllä.

Rukous on arjen keskellä Hannele Maahiselle levollisuuden lähde; se kantaa ja kuljettaa Jumalan luo, luo yhteyttä ja rauhaa, ohjaa ajatukset oikeaan suuntaan.

Luostareissa, joissa Maahinen on myös viettänyt paljon aikaa, pysähtyminen on erilaista. Siellä koko elämän rytmi kantaa yhteiseen rukoukseen.

Rukous ja tradition läsnäolo luovat turvaa kohdata elämän ongelmia ja ristiriitoja. Uskosta saa voimaa.

– ”Antakaamme itsemme ja toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan, haltuun.” Se on kaunis ja hyvä ajatus, joka jumalanpalveluksissa auttaa kulkemaan kohti omaa mielenrauhaa, vaikkei ajatuksen äärelle antautuminen aina helppoa ole.

Ehtoopalveluksissa laulettava Luomispsalmi ylistää Jumalaa Luojana ja kaiken ylläpitäjänä. Se on Hannele Maahiselle tärkeä. Psalmissa kuvataan luomakuntaa, sen kauneutta, eläimiä, merta, valoa ja vedenkiertoa sekä sitä, miten Jumala pitää kaikista luoduistaan huolta.

Pyhiä Herman ja Sergei Valamolaisia kuvaava piispa Sergein rintariipus
Hannele Maahisen Haminan piispa Sergeille suunnittelema piispallinen rintariipus, 2026.

Kuvia ja kätten tekoja

Helena Maahinen on paitsi käsityötaituri, myös kuvataiteilija. Haastattelun aikaan hän maalasi töitä Joensuussa avautuvaa näyttelyä varten.

– Maalaan temperaväreillä ja pastelleilla. Allergiani estävät muiden värien käytön. Maalaustapaa, sen kategoriaa on vaikea määritellä. Teen kaikkea, mikä luonnollisesti levossa esiin nousee.

Luomistyötä sekin.

– Tulen työhuoneelle ja alan tekemään. Kaikki nousee sisimmästäni vapaasti, vaade jää taakse. Se on matka, joka kuljettaa minua, minä en sitä.

Prosessissa on uskallettava ottaa vastaan, uskallettava epäonnistua, suostuttava kuuntelemaan sitä, mikä on – joskus hyvin hitaastikin – tulossa näkyväksi.

– Haaveilen seinän kokoisista töistä, joita saisi vapaasti työstää jossain suuressa teollisuushallissa roiskien ja läträten. Sotkua ei tarvitsisi yhtään miettiä. Maalaus kun on myös hyvin kehollinen tapa tulkita asioita. Ikävä kyllä kuntoni ei tätä suo, Maahinen sanoo.

Hannelen aviomies Ville Maahinen on kultaseppämestari. Myös Hannele on tarttunut rohkeasti kultasepän tehtäviin ja kasvanut työhön vähitellen miehensä opissa.

– Tällä hetkellä päätyöni on kirkollisten esineiden puhdistus ja entisöinti. Olen suunnitellut myös koruja muun muassa kirkkomme papistolle ja piispoille.

Yksi viimeisimmistä konservointitöistä on Lappeenrannan pahoin ruhjoutunut ristisaattolyhty.

Vanha, 2000-luvun päiväkirjamerkintä kertoo Hannelen tehneen jo silloin vapaaehtoisena riisojen puhdistusta kuulaisuustöinä luostareille ja seurakunnille. Nyt toiminta on muuttunut työksi.

– Parin viikon päästä menen Valamoon tekemään Tervon tsasounan ikonien riisojen puhdistusta.

– Kirkolliset, vanhat työt ovat arvokkaita tehdä, iloitsen niistä. Kun avaa vanhan käsiristin, se tuoksuu suitsukkeelta. Sisällä saattaa olla tekijän merkintöjä, kokeiluja. Ne kantavat rukouksen äärelle menneisiin päiviin.

Hannele Maahisen tekemä maalaus
Mirhantuojanaiset, tempera, 2025.

Historian siipien havinaa

Menneet päivät havisevat myös Hannele Maahisen vaatteissa. Hän suosii 1700-luvun vaatteita, jotka ovat paitsi kauniita, myös käytännöllisiä.

Myös keskiaika on aina kiinnostanut Hannele Maahista.

– Se on ollut aiemmin harrastukseni. Olen ollut paljon mukana siinä maailmassa. Jo aiemmin erilaisten tilaisuuksien jälkeen olisin mielelläni kulkenut niissä vaatteissa kauemminkin.

1700-luvun aikakauden mukaisesti vaatekerroksia voi päällä olla useampia, osana muun muassa kylkiluita tukeva korsetti, pari alushametta ja pitkä päällyshame. Mahdollisimman pitkälti Hannele valmistaa vaatteensa itse luonnonmukaisista materiaaleista: silkistä, villasta tai pellavasta. Joitakin asujen osia voi löytyä myös kirpputoreilta.

Ompelemiseen Hannele varaa aina 2–3 päivää aikaa. Silloin kaikki muu saa unohtua. Keittiönpöytä täytyy kankaista, joista syntyy luomuksia vanhalla 1950-luvun ompelukoneella.

– Kaikissa tehtävissä toivomme ensi kädessä voivamme elää vanhojen työtapojen mukaan. Ainakin aluksi käytämme niitä, jos mahdollista. Vasta sen jälkeen tyydymme valmiiseen.

Historia, kirkossa traditio on tärkeä osa Maahisen perheen elämää. Kirkon historian ja Jumala- käsityksen muuttumattomuus koskettaa. Kirkkomusiikki on Hannelelle erityisen tärkeää.

– Aiemmin lauloin kuorossa, välillä toimin palveluksissa kanttorina diakonimieheni rinnalla. Nyt terveydentila on hankaloittanut myös laulamista. Oli suuri suru menettää lauluääni. Se on vaikuttanut minäkuvaani.

Musiikki on ollut koko Maahisen perheen arvokas elämän osa.

– Me kaikki laulamme ja soitamme jotakin instrumenttia.

Kaiken keskellä on tärkeää saada elää itselleen ominaisella tavalla. Hannele Maahinen sanoo iloitsevansa monitahoisesta elämästään.

– Koen, että saan hengittää mielenkiintoista elämää. Iloitsen siitä, että saamme elää täällä maaseudulla yksinkertaisesti omalla tavallamme, kaukana maailman hälinästä.

– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuntuu, että olen totta itselleni. Meitä riisutaan koko ajan. Minulle riittää, että olen se, joka olen ilman ulkoisia määreitä. En enää jaksa silotella asioita. On hyvä olla rehellinen itselleen ja muille.

– Olennaisen äärellä löydän rauhan ja sitä toivon myös läheisilleni ja koko maailmaan.

Emmauksen tiellä, tempera, 2024
Emmauksen tiellä, tempera, 2024.

 

Hannele Maahisen etunimi tulee muuttumaan muotoon Miikku Athanasia.

 

Pääkuva ylhäällä: Tanssia tsasounalla vuonna 2025.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Harri Huovisen ja Heidi Toivasen toimittama artikkelikokoelma Hiljaisuus: Teologisia, kokemuksellisia ja kriittisiä näkökulmia (Karjalan teologinen seura) sisältää Huovisen ja Toivasen kirjoittaman esipuheen lisäksi Toivasen kirjoittamat loppusanat sekä 11 vertaisarvioitua artikkelia. Artikkelit tarkastelevat eri näkökulmista sitä, mitä hiljaisuus tarkoittaa.

Kirja sopii mielestäni parhaiten artikkeli kerrallaan luettavaksi – tai vaikka sivu kerrallaan, sillä yhdeltäkin sivulta voi löytyä pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Mikään artikkeli ei tarjoa täydellistä selontekoa käsiteltävästä aiheesta, vaan pikemminkin yleiskatsauksen. Ei liian syvälle menevänä ja yleistajuisesti kirjoitettuna teos on helposti lähestyttävä hyvin monenlaisille lukijoille.

Monet artikkelit ovat keskenään niin erilaisia, että niiden päätyminen samojen kansien väliin saattaa tuntua sattumanvaraiselta, ellei tiedä teoksen syntyhistoriaa. Se koottiin opiskelijoiden pyynnöstä Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2023 järjestetyn The Wisdom of Silence: Peace and Wellbeing in Global Crisis -kesäkoulun jälkeen. Suurin osa kirjoittajista on kesäkoulun puhujia, ja useat artikkelit perustuvat kesäkoulussa pidettyihin esitelmiin – ja loputkin liikkuvat samojen teemojen ympärillä.

Eksegetiikkaa ja erämaakilvoittelijoita 

Kaksi ensimmäistä artikkelia käsittelevät hiljaisuutta Raamatussa (Lotta Valve, Huomioita hiljaisuudesta Vanhassa testamentissa ja Lauri Thurén, Hyvä ja paha hiljaisuus Uudessa testamentissa).

Valve kirjoittaa, ettei hiljaisuus ole Vanhassa testamentissa täsmällinen käsite vaan pikemminkin käsitteiden perhe, ja jatkaa käsittelemällä hiljaisuuteen liittyviä hepreankielisiä verbejä. Thurén toteaa muun muassa, että antiikin aikana uskonto oli äänekäs ja näkyvä ilmiö – Israelin Jumalaa ei palvottu hiljaisuudessa, vaan temppelissä oli muun muassa teurastuksista johtuen kova meteli. Jeesus sen sijaan suosi pääasiassa hiljaisempaa uskonnonharjoitusta.

Seuraavassa artikkelissa Erämaan hiljaisuus elämäntapana: Egyptin varhaiset askeetit Serafim Seppälä käsittelee varhaisten erämaakilvoittelijoiden hiljaisuuteen liittyviä opetuksia ja käytänteitä, kuten hiljaisuutta elämänasenteena ja taistelukenttänä, hiljaisuuden keskeisimpinä vaikutuksia ja omasta mielestäni mielenkiintoisimpana sitä, kuinka hiljaisuus toimii kohtaamisen tilana.

Joona Salminen jatkaa tästä artikkelilla Benediktiininen hiljaisuuden teologia: Sanastoa ja sovelluksia, jossa hän kertoo läntisen luostarilaitoksen kehittäjästä pyhästä Benedictus Nursialaisesta (Avaa uuden sivuston) ja Pyhän Benedictuksen luostarisäännöstä, jossa hiljaisuus on kieltäymyksen muoto sekä tapa kilvoitella.

Hesykastisesta perinteestä

Haapsalun piispa Damaskinoksen artikkeli Hiljaisuuden teologia hesykastisessa liikkeessä pureutuu niin hesykasmiin syntyyn, hesykasmin yhteyksiin itäisiin meditaatioperinteisiin kuin sen nykypäivään ulottuviin vaikutuksiin. Lisäksi hän käy läpi hesykastien päivärytmiä ja ruokavaliota viiden gramman tarkkuudella.

Kuten piispa itsekin toteaa, lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista tuoda esiin kovin tuoreita näkökulmia hesykasmiin, mutta artikkelin tavoite onkin olla mahdollisimman kattava suomenkielinen yleisesitys.

Pidin erityisen kiinnostavana kohtaa, jossa kerrotaan hesykastien uudenlaisista veisuista, jotka mahdollistivat vigilian pidentämisen jopa 15-tuntiseksi. Piispa Damaskinos pohtii, että kenties juuri hesykastien äänten täyttämien jumalanpalvelusten perinnön takia konkreettinen hiljaisuus ortodoksisissa jumalanpalveluksissa on nykyäänkin epätoivottava ilmiö, joka kertoo lähinnä epävarmuudesta seuraavan toiminnan suhteen.

Harri Huovinen keskittyy omassa artikkelissaan Hiljaisuuden valtakunnassa: Cleopa Sihăstrialaisen hesykastisen ajattelun piirteitä yhteen Romaniassa vuonna 2025 kanonisoidusta 16:sta pyhästä ja tämän käsityksiin hiljaisuuden funktiosta kristityn hengellisessä elämässä.

Sihăstrian luostarin ohjaajavanhuksena toiminut arkkimandriitta Cleopa Ilie (1912–98) tunnettiin saarnaajana ja ortodoksisen tradition opettajana. Hän vetäytyi erämaahan yhteensä kolmeen otteeseen Romanian kommunistisen ja ateistisen diktatuurin vaikuttaessa kirkkoon. Esimerkiksi vuosina 1959–64 hänen kerrotaan eläneen metsässä salaisessa maakuopassa paastoten, rukoillen ja itkien. Minulle ja olettavasti monelle muullekin suomalaiselle tämä artikkeli edustaa ensimmäistä tilaisuutta tutustua kyseiseen modernin ajan pyhään.

Kokemuksia hiljaisuudesta ja näkökulmia vaikenemiseen  

Seuraavassa artikkelissa Nenbutsu eli Amidan nimen toistaminen japanilaisena hiljentymisperinteenä buddhalaisuuden uudistaja Shinranin (1173–1262) opetuksessa Teuvo Laitila avaa buddhalaista hiljentymisperinnettä.

Tätä seuraa Ulkoisesta sisäiseen hiljaisuuteen: Kokemuksia hautausmaaympäristöstä, jonka kirjoittajat (Eemeli Hakoköngäs, Laura Kallatsa & Reeta Leinonen) halusivat selvittää, millaiseksi hiljaisuuden kokemus hautausmaalla muodostuu. Siksi he pyysivät suomalaisilta vapaamuotoisia kirjoituksia hautausmaihin liittyvistä kokemuksista, tavoista ja muistoista. Aineistoa analysoitiin muun muassa käsitteiden “hiljaisuus”, “hiljaisuudet” ja “hiljentäminen” avulla.

Luontoihmisten kokemuksia

Artikkelissa Luonnon hiljaisuus pyhän kokemisen ja teologisen reflektoinnin paikkana: Suomalaisten luontoihmisten merkitykselliset tunteet ja kokemukset luonnossa Kati Tervo-Niemelä vastaa muun muassa kysymykseen siitä, millaisia tunnekokemuksia luontoihmiset luonnossa kokevat ja miten uskonnollisuus erottelee niitä. Hänen aineistonsa koostui kansainvälisestä kyselyaineistosta löytyvistä suomalaisten antamista vastauksista. Suomalaisista vastaajista 49 % oli evankelis-luterilaisia ja 41 % uskonnottomia – ortodokseja oli 1 %.

Anna Sofia Salosen, Henrietta Grönlundin, Rosa Huotarin, Mitra Härkösen, Anuleena Kimasen, Tiina Parkkisen ja Riina Sinisalon artikkeli Vaiettu, vaiennettu ja vaientava uskonto tarkastelee uskontoon liittyvää vaikenemista. Kirjoittajat toteavat, että vaikeneminen ilmentää niin normeja kuin valtaa. Vaikenemisesta voi olla haittaa, mutta se myös ylläpitää arkista elämää. Kolme esimerkkiteemaa ovat uskonnottomuus (ilmiönä hiljainen osa suomalaista arkea), islam ja buddhalaisuus (kuten islamiin Suomessa liittyvä vaientaminen ja suomalaisesta buddhalaisuudesta vaikeneminen) sekä kristinuskon piirissä Suomessa tehty yhteiskunnallinen työ (jossa saatetaan vaieta järjestön kristillisyydestä).

Viimeisessä artikkelissa Vaiettuja teemoja uskonto-, ilmasto- ja ympäristökysymyksissä Koillis-Madagaskarin maaseudulla Jenni Mölkänen miettii, onko uskonto vaiennettu ilmastokeskustelussa. Esimerkiksi madagaskarilaisten maanviljelijöiden ilmastoon liittyvät kokemukset ja näkemykset jäävät pääsääntöisesti hiljaisuuteen, vaikka he asuvat ilmastokriisin kannalta keskeisessä paikassa. Lisäksi hän luo katsauksen muun muassa siihen, miten eri katsomuksia edustavat madagaskarilaiset tulkitsevat ilmastonmuutosta.

Hengellisesti antoisa kirjoitusprosessi 

Teologian tohtori Harri Huovinen on toinen Hiljaisuus-kirjan toimittajista sekä yksi artikkelien kirjoittajista. Hän oli myös järjestämässä teokselle alkusysäyksen antanutta Itä-Suomen yliopiston kesäkoulua yhdessä väitöskirjatutkija Heidi Toivasen kanssa.

– Saimme Heidi Toivasen kanssa koottua tekstit temaattiseksi artikkelikokoelmaksi, joka on aika koherentti. Pari vuotta kestänyt toimitusprosessi oli varsin onnistunut. Toivanen on nuori osaava tekijä, joka näki tässä paljon vaivaa, Huovinen kertoo.

– Kirja on kirjoitettu ja toimitettu akateemisesta näkökulmasta, mutta se sopii joiltakin osin myös hengellisen elämän rakennukseksi. Tarkoituksemme oli tehdä monialainen ja tunnukselliset rajat ylittävä tutkimusteos, jossa on kompakteja ja helposti haltuun otettavia katsauksia hiljaisuuteen liittyviin teemoihin.

– Pidin kesäkoulussa esitelmän 300-luvun kirkkoisistä, mutta koska olin ehtinyt jo julkaista sen muualla, kirjoitin kirjaa varten pyhittäjä Cleopasta. Romanian uudet pyhät ovat minulle läheisiä ja pyhittäjä Cleopa on henkilö, josta soisin kaikkien tietävän. Artikkelini saattaa olla Suomen ensimmäinen akateeminen artikkeli hänestä. Kirjoittaminen oli hengellisesti antoisaa: Cleopa on merkittävä modernin ajan pyhä, ja olen saanut hänen tuotantonsa äärellä paljon teologista rakennusta. Piti oikein miettiä, kuinka kirjoittaa aiheesta, jottei se kuulosta saarnalta vaan akateemiselta tekstiltä!

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

– Kun metropoliitta John oli puhunut meille jostain asiasta, hän sen jälkeen usein haastoi: ”Nyt hyökätkää!”, kertoi piispa Maxim Vasiljevic kommentoidessaan puheenvuoroja Zizioulas-konferenssissa. Konferenssin teemana oli Zizioulaksen teologian horisonttien laajentaminen.

Vuonna 2023 edesmennyt metropoliitta John (Zizioulas) oli muidenkin hänet tunteneiden mukaan erityisen avoin kritiikille ja totuuden etsinnälle. Sellaista harjoitettiin myös Zizioulas-konferenssissa Saksan Hildesheimissa 15.–18.10.2026. Tilat tarjosi Hildesheimissa maaliskuussa uudelleen käyttöön vihitty serbialainen Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostari.

– Metropoliitta Johnin pääteos Remembering the Future on käännetty jo 11 kielelle, iloitsi piispa Maxim Vasiljevic, joka konferenssissa tutustui suomenkieliseen käännökseen Muistaen tulevaisuutta.

John Zizioulas-konferenssin osallistujia Saksan Hildesheimissa 15.-18.10.2026.
Aristotle Papanikolaou, Pantelis Kalaitzidis ja Saksan hiippakunnan metropoliitta Grigorije Zizioulas -konferenssissa Saksan Hildesheimissa lokakuussa 2026.

Piispa Maxim toimii Serbian ortodoksisen kirkon Los Angelesin ja koko läntisen Amerikan hiippakunnan piispana. Hän on myös John Zizioulaksen säätiön johtohenkilöitä ja hänen perustamansa Pyhän Sebastianin kustantamo (Avaa uuden sivuston) on julkaissut yli 200 kirjaa, joista 25 on joko Zizioulaksen omia kirjoituksia tai tutkimuksia hänen teologiastaan.

– Meidän on pyrittävä puhumaan perusteellisemmin, rehellisemmin ja rohkeammin kaikesta siitä, mikä niin selvästi vaivaa aikamme ihmisiä. Tässäkin suhteessa metropoliitta John on ollut ja on edelleen paras esikuvamme: aikakautemme viisas ja rohkea kirkon opettaja, totesi Serbian ortodoksisen kirkon Düsseldorfin ja Saksan hiippakunnan metropoliitta Grigorije.

”Teologiamme tulee elävöittää, ei kangistaa”

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tervehti konferenssia korostamalla Zizioulaksen teologian luovaa edelleen kehittämistä.

– Metropoliitta Johnin teologia oli ennen kaikkea luovaa teologiaa, joka kävi vuoropuhelua ihmisen perustavanlaatuisten eksistentiaalisten kysymysten kanssa. Hän käsitteli syvällisesti kuoleman, vapauden, rakkauden, ihmisarvon ja ekologisen kriisin teemoja sekä oman aikansa filosofista ajattelua.

Tuo vertaansa vailla oleva teologinen näkemys on äärimmäisen merkityksellinen nykyihmiselle, rohkaisi patriarkka Bartolomeos konferenssin osallistujia.

– Edesmennyt metropoliitta ilmaisi usein huolensa siitä, että näkökulmat saattavat kaventua nykyortodoksisuudessa – suuntaus, joka ilmenee tyypillisesti pelkkänä aiemman teologian toistona. Tällaisella uusfarisealaisuudella ei kuitenkaan ole sijaa ortodoksisuuden elämää antavassa teologisessa kulttuurissa; sen on aina oltava pelottomasti, rohkeasti ja rakkaudellisesti avoin vuoropuhelulle ja kohtaamiselle toisen kanssa. Meidän on kohdattava maailma ja sen haasteet Kristuksen voiton murtumattomalla sanomalla sekä eukaristisella hengellä, jossa uhri tuodaan ”kaikkien puolesta ja kaikkien tähden”. Jos kirkko aikoo tehokkaasti jatkaa tätä tehtäväänsä hengellisesti kuivuneessa ja uupuneessa maailmassamme, sen on jatkuvasti ammennettava teologisen perintönsä ehtymättömästä lähteestä ja todistettava siitä uudella tavalla. Teologiamme tulee elävöittää, ei kangistaa, korosti patriarkka Bartolomeos.

John Zizioulas -säätiön puheenjohtaja Andreas Goulas totesi metropoliitta Johnin tuoneen esiin monia näköaloja aiheista, joiden tutkimista hän toivoi muiden jatkavan.

– Hän peräänkuulutti hedelmällistä vuoropuhelua eukaristisen teologian ja taiteen välillä – kuten kirjallisuuden, musiikin, maalaustaiteen ja teatterin kanssa. Hän kehotti käymään vuoropuhelua tieteen kanssa ja viittasi eettisiin – tai kuten hän itse mieluummin ilmaisi, eetos-luonteisiin -kysymyksiin, kuten bioetiikka, seksuaalietiikka, lähetystyö sekä suhtautuminen väkivaltaan.

Kiinnostusta eri kirkkokunnissa

Vuoropuhelua Zizioulaksen teologisen perinnön soveltamisessa käytiin lähes 16 alustuksessa, joita pitivät teologian tohtorit ja professorit niin ortodoksisesta, katolisesta, luterilaisesta kuin anglikaanisesta kirkosta.

Sekin ilmensi Zizioulaksen ekumeenista suuntautumista ja kiinnostusta, jota hänen teologiaansa kohtaan on osoitettu eri kirkkokunnissa. Ortodoksisista puhujista mainittakoon Aristotle Papanikolaou, Dionysios Skliris ja Pantelis Kalaitzidis. Lyhyet selostukset puheenvuoroista löytyvät sivulta www.zizioulas.org (Avaa uuden sivuston).

Osallistujia konferenssissa oli alle 40. Zizioulas -säätiön lisäksi järjestäjinä olivat myös Orthodox Christian Studies Center at Fordham University, Göttingenin yliopisto ja Volos Academy for Theological Studies. Piispa Maxim oli ystävällisesti kutsunut mukaan myös jutun kirjoittajan Muistaen tulevaisuutta -teoksen suomentajana. Ensimmäinen vastaava konferenssi pidettiin 2024 ja seuraava on luvassa New Yorkissa 2028.

 

Kuva ylhäällä: Metropoliitta John Zizioulas. Kuva: James Hyndman/Wikimedia Commons

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Silja Vuorikurun kirjoittama Elina Karjalainen – Pienellä pilvenhattaralla (WSOY, 2026) avaa toimittaja, pakinoitsija ja kirjailija Elina Karjalaisen (1927–2006) elämää ja ajatusmaailmaa samaan aikaan kauniilla ja kaunistelemattomalla tavalla.

Kuka Uppo-Nallen äitinä tunnettu Elina Karjalainen oikein oli? Elämäkerran perusteella hän oli isän tyttö, Kuopioon juurtunut karjalaisevakko, aavistuksen homssuinen luonnonlapsi, syrjäseutujen elämänmenon kuvaaja, aina seikkailuun valmis reppureissaaja, taitava sanankäyttäjä, rikkaalla mielikuvituksella siunattu tarinankertoja, arvostettu kirjailija ja media-alan ammattilainen sekä rehevä persoona, joka osasi kohdata kaikenikäiset ihmiset.

Elämäkerta välittää kuvan myös boheemista perheenemännästä, jolle hyvä keskustelu oli tärkeämpi kuin vieraiden astioiden kerääminen pöydästä tai hellalla kypsyvä ruoka, ja joka naputti kirjoituskonetta tupakansavun keskellä usein pikkutunneille saakka.

Taiteilijaperheessä sattui ja tapahtui, mutta kommelluksista saattoi aina ammentaa jutunjuurta. Silja Vuorikuru nostaa esiin sen, että kaikki Elina Karjalaisen elämästään kertoma ei aina välttämättä ollut totta, sillä tarinat saattoivat värittyä vuosien varrella.

Jälkikäteen on mahdotonta tietää, mitkä teokseen taltioiduista hersyvistä tarinoista ovat epätosia tai liioiteltuja, mutta lukijalle ne tarjoavat iloa. Oma lukukokemukseni oli poikkeuksellisen tunteikas – liikutuin ja hykertelin vuoron perään. Yli 600-sivuinen elämäkerta piti otteessaan muutamia itselleni turhan yksityiskohtaisia kirjoitus- ja julkaisuprosesseihin liittyviä kohtia lukuun ottamatta.

Elina Karjalaisen elämäkerta Pienellä pilvenhattaralla
Elina Karjalaisen elämäkerta Pienellä pilvenhattaralla. Kannen suunnittelija: Markko Taina. Kannen kuvittaja: Hannu Taina. Kannen valokuvaaja: Veikko Somerpuro

Suhde kristinuskoon yksi teoksen teemoista

Yksi Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran teemoista on Elina Karjalaisen suhde kristinuskoon. Asiaa käsitellään syvällisesti useissa eri kohdissa, ja sivuilta löytyy monelle lukijalle tuttuja paikkoja sekä nimiä.

Vuonna 1927 syntynyt Elina Karjalainen (o.s. Saraste) kastettiin luterilaiseksi. Lapsuudenperheen arjessa usko tai uskonto ei elämäkerran perusteella näytellyt suurta roolia. Myös äidinpuoleisen suvun ortodoksisuus jäi melko tuntemattomaksi. Pikku-Elinalla oli kuitenkin jonkin verran kosketuspintaa niin luterilaisen kuin ortodoksisen kirkon elämään.

Hän oli käynyt Viipurissa ortodoksisessa kirkossa, kuullut karjalaisnaisen rukoilevan Jeesuksen rukousta ja vieraillut isänsä kanssa Laatokan Valamon luostarissa – retki, joka jäi pysyvästi mieleen muun muassa yöllä käytävältä kuuluneiden äänien takia. Isä selitti lasta pelottaneet äänet huokauksiksi: Jumalalle vuosisatojen aikana suunnatut avunpyynnöt ne vain vaelsivat yhä pitkin autioita käytäviä.

Äidin sairaus, kuolema ja sotavuodet saivat Elinan rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Rippikoulun jälkeen hän kuitenkin etääntyi uskonasioista. Elämäkerran mukaan Karjalaisen mielenkiinto ortodoksista kulttuuriperintöä ja uskoa kohtaan kasvoi aikuisiällä vaivihkaa.

Ortodoksisuudesta Karjalainen kirjoitti ensimmäisiä kertoja 1950-luvulla. Uransa aikana hän tuli kirjoittaneeksi lukuisia ortodoksisuuteen liittyviä artikkeleita sekä esimerkiksi ortodoksisen kirkon papin elämästä kertovan satukokoelman nimeltä Pikkupapin tarinoita (kustantaja Ortodoksisten nuorten liitto, julkaisuvuosi 2003).

Vuorikurun kirjoittaman elämäkerran perusteella vähitellen kävi niin, ettei Karjalainen kirjoittanut vähemmistökirkon maailmankatsomuksesta enää ulkopuolisen silmin. Erityiseksi kiinnostuksen herättäjäksi muodostui työ arkkipiispa Paavalista kertovan kirjan Arkkipiispa Paavali, legenda jo eläessään (WSOY, 1973) parissa.  Kirjaa laatiessaan Karjalainen alkoi tutustua myös sydämen rukoukseen. Ajan myötä arkkipiispa Paavalista tuli Karjalaiselle läheinen ystävä ja hengellinen isä – sekä Uppo-Nalle ja erakko -kirjan erakon esikuva.

Ortodoksiseen kirkkoon Elina Karjalainen liitettiin vuonna 1985 Heinäveden Valamon luostarissa. Hän oli tuolloin 58-vuotias. Elämäkerrassa kerrotaan, kuinka Karjalaista vetivät ortodoksisen kirkon puoleen rituaalien muuttumattomuus ja se, kuinka kirkko otti vastaan uudet tulijat tivaamatta näiden elämäntavoista tai kääntymyksestä. Lapsuudessa Karjalaisen mielikuviin Jumalasta oli liittynyt pelko kostosta ja tuomiopäivästä, mutta nyt hän koki olevansa kirkossa, joka oli iloa täynnä.

Karjalaisen kotikirkko oli Pyhän Nikolaoksen katedraali Kuopiossa. Lisäksi Karjalaisten pihapiiriin rakennettiin tsasouna, joka vihittiin käyttöön 9.8.1988. Sittemmin tämä tsasouna siirrettiin Joensuuhun Koveron kylään. Tsasounan nalleista kertova juttu julkaistiin Aamun Koitossa 21.2.2022. Elina Karjalaisen elämän kiintopisteeksi muodostui elämäkerran perusteella Valamon luostari Heinävedellä. Sen rauhaan Karjalainen vetäytyi kirjoittamaan ja sen metsähautausmaalle hänet aikanaan haudattiin.

Vaikeita aiheita kunnioittavalla tavalla käsittelevä teos

Elina Karjalainen – Pienellä pilvenhattaralla on teos, joka ei kaihda vaikeita aiheita tai luo päähenkilöstään turhan siloteltua kuvaa. Elina Karjalaisen elämää varjostivat niin äidin varhainen kuolema, sotavuodet, evakkoon lähtö ja kaipuu Viipuriin, runsas alkoholinkäyttö kuin parisuhdeongelmat. Teoksessa nostetaan esiin myös äärioikeistolainen lapsuudenkoti, luvaton suhde opettajaan, itsemurhayritys, ajoittainen turhautuminen toimittajan työhön, kirjailijan uran takapakit ja Karjalaisen vaikeudet pysyä aina totuudessa.

Luonnollisestikin mukana on paljon yksityiskohtaista tietoa Karjalaisen kirjoittamista artikkeleista, pakinoista ja kirjoista – etenkin Uppo-Nalle-kirjasarjasta.

En kuitenkaan pidä teosta Uppo-Nallen historiikkina tai Karjalaisen vaikeilla elämänvaiheilla revittelevänä paljastuskirjana, vaan elämänmakuisena ja kohdettaan kunnioittavalla tavalla laadittuna elämäkertana vahvasta, värikkäästä ja heikomman puolta pitävästä toimittaja-kirjailijasta. Uskoakseni teos voi kiinnostaa hyvin erityyppisiä lukijoita – myös heitä, joille Elina Karjalaisen tuotanto ei ole entuudestaan tuttua.

 

Juttua on korjattu 20.10.2026 klo 10:57 virheellisestä ”Laatokan luostari Heinävedellä” oikeaan muotoon ”Valamon luostari Heinävedellä”:

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Kirkkovuosi / Kirikkövuozi -teos tuo nimensä mukaisesti seurakuntalaisen saataville kirkkovuoden muistopäivien ja suurien juhlien tekstejä. Muistopäivistä mukana ovat muun muassa kirkkomme omien pyhien, pyhittäjä Johannes Valamolaisen ja pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen muistopäivät.

Kirjaan on poimittu myös muita juhlia, joina Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnissa toimitetaan liturgia. Uusimpana juhlana arkkipiispa Leo mainitsee eritoten Herramme Jeesuksen Kristuksen Evakko-ikonin juhlan, jota vietettiin tänä vuonna ensi kertaa evakkojen liputuspäivänä 20. huhtikuuta.

Tukena seurakuntalaisten hengellisessä elämässä

Uutuusteos on poikkeus sikäli, että jumalanpalveluskirjat on yleensä laadittu ensisijaisesti pappien, kanttoreiden ja kuorolaisten käyttöön. Sen sijaan käsillä oleva teos on tarkoitettu muillekin seurakuntalaisille.

”Jätän nöyrällä ja kiitollisella mielellä tämän kirjan minulle niin rakkaan kirkkoni jäsenten käyttöön. – – – Kirkkoni ja karjalan kieli ovat minulle syvimpiä ja suurimpia asioita, joiden kanssa olen saanut itkeä ja iloita Jumalan minulle siunaamassa elämässä”, kirjoittaa arkkipiispa Leo saatesanoissaan.

Arkkipiispa Leo on kääntänyt karjalaksi myös kirkkoveisuja eli tropareita ja kontakkeja.

”Epistolat ja evankeliumit olen kääntänyt osittain uudestaan Uuzi Sanan (Uusi testamentti) pohjalta. Kirjassa on myös eräitä muita jumalanpalveluksiimme kuuluvia tekstejä”, kertoo hän saatesanoissaan.

Arkkipiispa Leo on kirjallisesti varsin tuottelias: vuosien saatossa hän on julkaissut muun muassa runokirjoja – esimerkiksi syksyllä 2025 julkaistiin runokirja Illuusio ja elämä – sekä erilaisia kirkollisia tekstejä karjalaksi kuten jumalanpalvelustekstejä. Hän on kääntänyt karjalaksi Johannes Krysostomoksen liturgian papin käsikirjan muotoon, ja liturgia myös levytettiin.

”Tämän jälkeen käänsin kodinpyhityksen karjalaksi ja sitten kiitosrukouspalveluksen ja muistopalveluksen litaniaosan.”

Kaksikielisenä on ilmestynyt myös kirja Rukouksia / Malittuloi Karjalan kielen säätiön julkaisemana.

Vuonna 2009 ilmestyi äänitteenä Raamatunkäännösinstituutin vuonna 2003 tuottama Uuzi Sana / Uusi testamentti. Sen lukijoina kuullaan Ljudmila Markianovaa, Zinaida Dubininaa ja arkkipiispa Leoa itseään.

Evakko-Kristus -ikonin kaunistama enkolpion
Arkkipiispa Leon piispallista rintariipusta eli enkolpionia kaunistaa Evakko-Kristus -ikoni. Kuva: Ville Maahinen

Ristin ja piispallisen riipuksen kaunistama

Vihreäkantinen, vuonna 1956 löydetyn Lieksan ristin koristama uutuuskirja sisältää kirkkomme jäsenille tuttuja, henkilökohtaiseen rukouselämään kuuluvia rukouksia. Kirjan lopusta löytyvät muistelusivut.

Evakkojen jälkeläisenä ei liene sattumaa, että arkkipiispa on valinnut kirjan ensi lehtiä kaunistamaan oman enkolpioninsa eli piispallisen rintariipuksensa, johon on kuvattu ns. Evakko-Kristus -ikoni. Kyseisiä Kurkipellon Pajan valmistamia enkolpioneita jaettiin piispoille lahjaksi, kun ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vieraili Suomessa syyskuussa 2023 kirkkomme 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Niin kannen rististä ja enkolpionistakin löytyy tarkempia tietoja aivan kirjan lopusta.

Arkkipiispa Leo Valamon luostarissa ulkona kirkolliskokous 2024
Emeritusarkkipiispa Leo. Kuva: Vlada Wahlstén

 

Kuva ylhäällä: Susanna Somppi

Jaa tämä juttu

Ajassa

Suomen oma .fi-verkkotunnus otettiin käyttöön jo vuonna 1986, mutta internet-yhteyksien yleistymiseen oli vielä pitkä aika. Vaikka Suomi liittyi internetiin vuoden 1988 lopulla, niin yksityiset internetliittymät tulivat markkinoille vasta vuonna 1993.

Kehitys oli kuitenkin nopeaa: 1990-luvun lopulla internetin käyttö arkipäiväistyi, ja hitaat modeemiyhteydet korvautuivat jo 2000-luvun alussa kiinteillä laajakaistoilla. Vuonna 2010 Suomesta tuli maailman ensimmäinen maa, joka teki laajakaistayhteydestä laillisen perusoikeuden: jokaisella suomalaisella on siitä asti ollut oikeus saada kohtuuhintainen ja nopea nettiyhteys asuinpaikasta riippumatta.

Ensimmäiset verkkosivut 1996

Suomen ortodoksinen kirkko avasi ensimmäiset www-sivunsa vuonna 1996, joten kirkon voidaan katsoa olleen kehityksessä mukana ensimmäisten joukossa.

1990-luvun jälkipuoliskolla koettiin toinenkin mullistus: kännyköiden yleistyminen ja muuttuminen työvälineiksi.

Suomen ortodoksisessa kirkossa uuteen teknologiaan tutustuminen ja vaiheittainen käyttöönotto tapahtui suurelta osin aiheesta innostuneiden työntekijöiden – esimerkiksi Juha Sissosen, Paavo Kokotin, Harri Tajakan, isä Mikko Kärjen ja isä Markus Petsalon – kautta ja ansiosta. Mitä tietotekniikalta odotettiin, mitä pelättiin, kuinka uudet työvälineet muuttivat seurakuntatyön arkea? Tätä osaa kirkon historiasta ei tiettävästi ole vielä tutkittu eikä siihen liittyvää muistitetoa ole kerätty systemaattisesti. Aiheesta kiinnostuneelle olisi tässä tarjolla hieno hanke, sillä valtaosa mukana olleista on vielä kertomassa, miten tämä mullistus kirkossa käytännössä eteni.

ATK-aikaa ennen internetiä

Kirkon www-sivujen avautuessa kirkossa oli kuitenkin eletty jo kymmenen vuotta ”ATK-aikaa”. Tiettävästi ensimmäisenä tietokoneet tulivat käyttöön Valamon luostarissa.

1980-luku oli Valamossa kiihkeän kehityksen ja monien rakennushankkeiden aikaa. Sekä luostarihotelli, kulttuurikeskus, veljestön uusi asuntola, vastaanottorakennus että kansanopisto majoitusrakennuksineen valmistuivat luostarinmäelle yhden vuosikymmenen aikana – suurelta osin luostarin taloudenhoitajana toimineen isä Ambrosiuksen johdolla.

Rakennushankkeiden ohella Valamossa rakennettiin myös uudenlaisia yhteyksiä muuhun yhteiskuntaan. Luostarista alkoi kehittyä aivan omanlaisensa kohtaamispaikka, jossa ortodoksinen perinne tarjosi puitteet kiireettömälle ajattelulle ja arvostavalle dialogille.

Nokia Oy luovutti tietokoneet

Yhtenä voimavarana luostarissa ahkeroi joukko siviilipalvelusta suorittavia miehiä. Heitä saattoi olla palveluksessa yhtaikaa jopa toistakymmentä ja monilla oli kiinnostusta antaa luostarin käyttöön myös ammatillista asiantuntemustaan ja omia verkostojaan.

Yksi heistä oli myöhemmin toimittajana, kirjailijana ja viestintätoimiston johtajana tunnettu Harri Saukkomaa. Hän tunsi Jorma Ollilan, jonka kautta Nokia Oy:lle välitettiin pyyntö tietokoneiden saamisesta luostariin.

Yhtiö suhtautui pyyntöön myönteisesti, ja 15.10.1986 Kalle Isokallio lensi yksityiskoneella Helsingistä Joensuuhun saapuakseen yhtiön edustajana Valamoon MikroMikko -koneiden luovutus- ja käyttöönottotilaisuuteen.

Luostarissa toimitettiin kiitosrukoushetki, jonka jälkeen uutuuttaan hohtavat pöytätietokoneet (arvo nykyrahassa noin 18 000 euroa kappaleelta) otettiin käyttöön ortodoksisen perinteen mukaisesti vihmomalla ne – lahjoittajan kauhuksi – pyhitetyllä vedellä.

Kirkon traditio – jättiläismäinen muistiyksikkö?

Isä Ambrosius piti tietokoneiden luovutus- ja siunaustilaisuudessa puheen, jossa kuuluu ymmärrys konkreettisesta astumisesta uuteen aikaan. Samalla puheesta ilmenee, kuinka teknologian uskottiin avaavan uusia mahdollisuuksia myös kirkon työssä. Tulevaisuuteen suhtauduttiin siis kehitysoptimistisesti: uusi teknologia herätti uteliaisuutta ja innostusta.

Tällä hetkellä kirkossa tutustutaan jälleen uuteen teknologiaan, generatiiviseen tekoälyyn. Jälkiä tekstiä ja kuvaa tuottavien sovellusten ja koodausapuvälineiden käytöstä näkyy jo siellä täällä – esimerkiksi seurakuntien tapahtumista kertovissa ilmoituksissa. Tekoälysovelluksia käytetään myös hallinnollisessa työssä helpottamaan laajojen kokonaisuuksien hahmottamista ja jäsentämistä.

Käyttönotto tapahtuu pitkälti samoin kuin tietokoneidenkin kohdalla: kattavaa koko kirkon henkilöstölle suunnattua koulutusta ei ole, ei liioin perinpohjaista yhteistä pohdintaa teknologian mahdollisista riskeistä tai sen käyttöön liittyvistä rajoituksista. Silti jokin on toisin kuin 1980-luvulla: enää teknologia ei herätä ainoastaan toiveita työn helpottumisesta, vaan myös pelkoa siitä, mitä sen käytöstä ja kehittymisestä voi tulevaisuudessa seurata.

Suuri ja kasvava osa kirkon jäsenistöstä tai työntekijöistä ei enää muista, millaista tavallinen arki tai seurakuntaelämä oli ilman tietokoneita, kännyköitä ja internetiä. Vaikka kirkon perustehtävä ja ydintoiminnot ovat säilyneet ennallaan, moni asia on muuttunut perinpohjin vain muutamassa vuosikymmenessä. Osaammeko nyt ennustaa, millaisessa teknologiaympäristössä elämme 2050-luvun alussa? Tuskin.

Näin isä Ambrosius puhui

Palataan siis hetkeksi taaksepäin, lokakuuhun 1986, ja katsotaan, miltä tuntemamme nykyisyys näytti tietokoneiden saapuessa Valamoon. Isä Ambrosiuksen hellyyttävä puhe on säilynyt tallessa kokonaisuudessaan – paperiarkistossa:

”Monien ihmisten mielestä on yllättävää, että Valamon luostari on siirtymässä tietokoneaikaan. Monien mielestä se on luostarille liian modernia ja ehkä myös jotenkin maallista. Monet ajattelevat, että luostarille sopiva tapa käsitellä tietoa olisi yhä käsikirjoitusten kopiointi pienissä kammioissa.

Ehkä ajatellaan myös niin, että tiedon käsittelyyn ja tietokoneisiin liittyy jotain, joka olisi ristiriidassa luostarin edustamien perimmäisten arvojen, rukouksen, ylistyksen ja sielun pelastuksen kanssa.

Meidän mielestämme ristiriitaa ei ole olemassa muualla kuin näin ajattelevien ihmisten aivoissa. Ehkä ristiriitaa synnyttää myös se läntinen jako tiedon ja uskon valtakuntiin, jotka eivät toisiaan kohtaisi. Ortodokseina emme ole tottuneet sellaisiin jaotteluihin: meille tieto ja usko ovat yhtä ja samaa Jumalan jakamatonta kokonaisuutta. Meidän mielestämme rukouksellla ja mietiskelyllä voi päästä lähelle Jumalan salaisuuksia. Emme silti halveksi tietoa. Siitä kertoo sekin, että ortodoksinen usko haluaa kunnioittaa kirkon traditiota, pyhien isien opetuksia, koska uskomme, että ne sisältävät valoa ja tietoa ihmisen elämästä ja myös jumalallisista salaisuuksista. Aikamme tietokonekielellä tätä traditiota voisi kuvata jättiläismäiseksi muistiyksiköksi, jonka megabittimäärää en osaa sanoa, kun en tunne tämän enempää tietokonetekniikkaa. Me olemme valmiit iloitsemaan siitä, että tietotekniikka avaa mahdollisuuksia myös tallentaa ja käsitellä tätä aineistoa.

Me uskomme, että myös tietotekniikka on Jumalan luomaa. Sen vuoksi tietotekniikan tuleminen luostariimme on iloinen asia. Olemme myös varmoja siitä, että jos tietokoneita olisi ollut olemassa vuosisata aikaisemmin, olisivat myös vanhan Valamon isät pyrkineet hankkimaan sellaisen käyttöönsä. Tiedämme myös, että esimerkiksi Pyhän Makarioksen luostari Egyptissä käyttää tietokoneita tekstinkäsittelyyn. Emme siis ehkä ole ensimmäinen maailmassa, mutta silti uskomme tekevämme historiaa.

Tämä päivä on myös kiitoksen päivä. Haluamme kiittää Nokia Oy:tä, joka on päättänyt tukea luostarin siirtymistä tietotekniikkaan lahjoittamalla siihen liittyviä laitteistoja. Kiitämme ja siunaamme tätä päätöstä, ja muistamme varmasti yhtiönne edustajia myös niissä rukouksen kohdissa, joissa rukoillaan luostarimme ”lahjantuojain ja hyväntekijöiden puolesta”. Uskomme myös, että lahja tuo siunausta myös sen antajalle.

Rukoilkaamme Jumalaa, että osaisimme käyttää uusia mahdollisuuksiamme tutkia tiedon universumeja ja käsitellä arkisia asioitamme. Siinä meitä auttakoon pyhittäjä Markus Askeetin rukousohje yli vuosituhannen takaa: ´Jokainen tieto on aitoa samassa suhteessa kuin sitä ovat vahvistaneet sävyisyys, nöyryys ja rakkaus´.”

 

Kuvituskuvassa on vanha kannettava tietokone. Kuva: Työväenmuseo Werstas (Avaa uuden sivuston)/Finna

 

Artikkelia on korjattu nimen osalta 19.10.2026 klo 15:26 Juho Sissonen > Juha Sissonen.

Jaa tämä juttu