Kulttuuri

Uutuuskirja johdattaa vapaan tahdon ja pahuuden ongelman äärelle

Kirjaesittelyssä on isä Serafim Seppälän ja Tapani Harviaisen teos Tähtien tällä puolen: Bardaisan ja Efraim Syyrialainen vapaan tahdon puolustajina.

Julkaistu
Teksti: Topias Tanskanen Kuva: Tuntematon/Wikimedia Commons

Vapaan tahdon ja pahuuden ongelma on askarruttanut ihmisiä aina. Aihetta on käsitellyt muun muassa Jeesus Sirak (2. vs. eKr.), Paavali ja Augustinus (354–430). Läntisessä kristinuskon historiassa tunnetaan 1500-luvulla käyty Erasmus Rotterdamilaisen ja Martti Lutherin välinen väittely. Juutalaisuuden puolella Abraham Ibn Ezra (n. 1092–1167) piti taivaankappaleiden vaikutusta ihmiselämään merkittävänä, kun taas Moses Maimonides (k. 1204) kiisti moiset käsitykset. Johannes Damaskolainenkin (n. 676–749) hylkäsi taivaankappaleiden ja kohtalon hallinnan. Islamin parissa tahdonvapautta oli käsitelty muun muassa mu’tazilien ja ash’arilaisten parissa.

Tähtien-tällä-puolen-Bardaisan-ja-Efraim-Syyrialainen-vapaan-tahdon-puolustajina-kirjan-kansi-

Kohtalonuskoa ja tahdonvapautta

Kohtalonusko ja sen sitominen taivaankappaleiden eri liikkeisiin oli antiikissa yleistä; taitaa kohtalonuskoa olla Suomessakin ainakin puheenparren tasolla. Useinhan me ulkoistamme vastuumme puhumalla passiivissa tai pohtimalla “mikä minuun tuli,” kuten koomikko Ismo Leikola on osuvasti havainnoinut. Edellä mainitusta syystä ensimmäisten sukupolvien kristilliset kirjailijat korostivat ihmisen tahdonvapautta fatalistista uskoa vastaan. Tähän jännitekenttään liittyy nyt julkaistu suomennoskaksikko varhaisimman syyriankielisen kristinuskon piiristä.

Syyrialainen kristitty filosofi Bardaisan (n. 155–222?) vaikutti Edessassa kuningas Abgar VIII:n (179–212) lähipiirissä. Saattoi miehellä olla osaa myös kuninkaan kääntymiseen ja siten Edessan kristillistämiseenkin. Ainut häneltä säilynyt teos on nyt käännetty Paikallislakien kirja, sekin vain yhden 500–600-luvulle ajoitetun käsikirjoituksen välityksellä.

Oppilaan näkökulmasta

Paikallislakien kirja on kerrottu Bardaisanin oppilaan Filippoksen näkökulmasta. Tällöin voidaan kysyä, onko Bardaisan teoksen varsinainen kirjoittaja. Tätä voi verrata Sokrateen rooliin hänen oppilaidensa kirjoituksissa. Sokrateesta poiketen Bardaisan oli kuitenkin kirjoittanut teoksia. Oletettavasti Paikallislakien kirja sisältää Bardaisanin aitoa opetusta.

Teoksessa Filippos ja hänen ystävänsä keskustelevat erään Awidan kanssa. Bardaisan osuu paikalle ja kyselee keskustelun aiheesta. Awida oli kysynyt, miksi Jumala ei suoraan luonut ihmisiä sellaisiksi, että he voivat tehdä vain hyvää, jos Hän kerta vaatii ihmisiltä hänen lakiensa noudattamista ja tuomitsee heidät teoistaan. Tämä innoittaa Bardaisanin keskustelemaan tahdonvapaudesta. Jumala ei tietenkään halunnut sätkynukkeja. Antamalla vapauden Hän korotti ihmisen monien yläpuolelle enkelten kaltaiseksi.

Bardaisanin mukaan ihminen on osittain sidottu luontoaan noudattavaan ruumiiseensa. Sen lisäksi ihmiseen vaikuttaa tavalla tai toisella kohtalo, jonka Bardaisan yhdistää hieman epäselvästi Johdattajiksi tai Hallitsijoiksi nimittämiinsä taivaankappaleisiin ja niiden liikkeisiin. Näillä on omat lakinsa, mutta välillä ne yrittävät ylittää valtuutensa. Siksi niitäkin kohtaa lopulta viimeinen tuomio. Ihmiseen siis vaikuttaa luonto, kohtalo ja vapaa tahto. Kaiken yläpuolella on kuitenkin Jumalan Kaitselmus.

Awida tahtoo kuitenkin vielä varmistua siitä, että kohtalo ei ole syypää ihmisen synnintekoon. Tähän vastatakseen Bardaisan alkaa käydä läpi paikallisia lakeja ja tapoja maailman eri kulmilta osoittaakseen, että astrologien selitykset eivät selitä ihmisten toimintaa. Bardaisan kertoo muun muassa kiinalaisten, geelien, baktrialaisten, brittien ja eksoottisten amatsonienkin laeista. Pohjolan kansoja ei Bardaisankaan osaa mainita. Viimeisenä juutalaiset ja etenkin “meidän kristittyjen uusi suku” (vrt. Kirje Diognetokselle), jotka toimivat kaikkialla samaan tapaan konstellaatioista ja astrologian jakamista planeettojen hallitsemista leveyspiirivyöhykkeistä huolimatta, osoittavat, että ihmisellä on vapaa tahto tehdä hyvää ja välttää pahaa kohtalon ja luonnon vaikutuksista huolimatta. Kirjan loppujakso on selvästi mielenkiintoisin osio ja varmaan yksi syy teoksen säilymiseen,  Bardaisan kun koki vastaavan kohtalon kuin Origenes (n. 185–254). Kirkko tuomitsi molemmat myöhemmin harhaoppisiksi. Yhtenä syynä lienee miesten jälkimaine ja myöhempi tulkinta.

Efraim Syyrialaisen filosofiaa

Yksi Bardaisanin ja bardaisanilaisten vastustajista oli itse Efraim Syyrialainen (n. 306–373), jonka filosofisen teoksen Kirje Hypatiokselle professori Serafim Seppälä on suomentanut. Efraimin filosofinen puoli onkin jäänyt vähäiselle huomiolle.

Kirjeen taustalla on joko retorinen tai aito tilanne, jossa meille tuntemattomaksi jäävä Hypatios on pyytänyt Efraimia saapumaan luokseen. Efraim päättää kuitenkin olla lähtemättä, vaikka tapaaminen olisikin mieluisa ja kaikin puolin hyödyllinen. Sen sijaan Efraim kirjoittaa kirjeen puolustaakseen vapaata tahtoa. Hänen päätöksensä olla tulematta Hypatioksen luokse osoittaa jo itsessään tahdon olevan vapaa.

Lopulta Efraim valjastaa filosofisen arsenaalinsa asettaakseen filosofian sen oikealle paikalle. Tahdonvapauden tarkka luonne jää salaisuudeksi. Ihmisen rajallisuus ei mahdollista kaiken hallitsemista, ja ulkokohtainen tarkastelu estää koko todellisuuden hahmottamista kaikessa rikkaudessaan. Akateemikoistakin Efraimilla on sanottavansa:

Niinpä myös jokaisessa tutkimuksessa, jossa tutkija erkaantuu kohteensa todellisuudesta, kaikki hänen mahdollisesti tekemänsä huomiot, olivatpa ne kuinka teräviä tahansa, ovat vääriä. (s. 88)

Johdannossaan Seppälä tekee oivaltavia havaintoja Efraimin kaukaisesta veljeydestä tanskalaisen luterilaisen eksistentialistifilosofi ja teologi Søren Kierkegaardin (1813–1855) kanssa. Molemmat kritisoivat objektiivisuuden kaapuun puettua järkeilyä, järkeisuskoa, ja painottavat oikeaa, sovinnaisuudesta vapaata asennetta.

Vivahteikasta suomea

Molemmista teoksista voisi sanoa vielä paljon enemmänkin, mutta sanon vielä sanasen käännnösten luonteesta. Suomen viimeisen seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Tapani Harviaisen (1944–2024) Bardaisan-käännös on sujuvaa, luontevaa ja vivahteikasta suomen kieltä. Harviaisen heijastevaikutukset ovat sekä akateemisesti että kirkollisesti jättiläismäiset, ei vähiten vuoden 1992 Kirkkoraamatun ja vuonna 2007 julkaistun deuterokanonisten kirjojen suomennoksen myötä. Eipä käännökseltä olisi voinut muuta odottaakaan. Lisää hänestä ja hänen työstään voi muuten lukea tänä syksynä julkaistuista muistelmista Paratiisin kielestä Pietarin arkistoihin: Löytöjä Lähi-idän tutkimuksen uralta (Suomen Aasian ja Afrikan tutkimuksen seura, 2026).

Yhtenä heijastevaikutuksena voidaan mainita hänen oppilaansa, professori Serafim Seppälän laaja suomennostyö. Efraimin suomi soljuu kuin virtaava metsäpuro kauniin vaaramaiseman keskellä. Hänen lukemisestaan saa myös esteettistä nautintoa.

Voin suositella lämpimästi tutustumista Bardaisaniin ja Efraimiin. Lukemalla vanhojen teoksia saa mukavan rokotteen kronologiseen snobismiin sekä aineksia niin tahdonvapauden kuin muinaisen maailman maailmankuvan pohdintaan. Ainakin tämä kuiva akateemikko sai myös mukavan muistutuksen todellisesta suhteesta Sinän kanssa Sen sijaan, Martin Buberia (1878–1965) lainatakseni.

Serafim Seppälä ja Tapani Harviainen. Tähtien tällä puolen: Bardaisan ja Efraim Syyrialainen vapaan tahdon puolustajina. Studia Patristica Fennica 24. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 2026. 111 s.

 

Kirjoittaja TT Topias Tanskanen on eksegeettisten aineiden tutkijatohtori Polin-instituutissa (Åbo Akademi).

Kuvituskuvassa ylhäällä pyhä Efraim Syyrialainen.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Hiljaisuuden tarkoitusta etsimässä monialaisten näkökulmien avulla

Elina Karjalaisen elämäkerta uskaltaa käsitellä arkojakin aiheita

Arkkipiispa Leon uusi teos tuo kirkkovuoden juhlat saataville suomeksi ja karjalaksi
Näytä kaikki
Ajassa

Pyhä Silvia Roomalainen oli pyhän Gregorios Suuren äiti

Pyhän Silvia Roomalaisen muistopäivää vietetään 3. marraskuuta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Karoliina Maria Schauman Kuva: Susanna Mata

Pyhä Silvia oli Jumalan tuntemisen innoittava lähde Roomassa sotauhkien keskelläkin. Hänen rakkautensa Jumalaan kukoisti ensin perhe-elämässä ja jo kypsällä iällä roomalaisessa luostariympäristössä. Silvian luostarissa oli puutarha, joka liittyy myös hänen elämäkertaansa. Puutarhaperinne luostareissa lienee yhtä vanha kuin luostarikilvoitus.

Pyhä Silvia (tai Sylvia, kuollut n. 572) perheineen eli 500-luvulla Roomassa. Kesät perhe vietti Sisiliassa suvun maatilalla. Silvialla oli kaksi poikaa ja kolme tytärtä; toisesta pojasta tuli Rooman piispa vuonna 590 nimellä Gregorios I Dialogos. Silvia-äidistä mainitaan pyhän Gregorioksen elämäkerrassa, että tämä oli ”aivan erityisen hengellinen ihminen” ja innoitti lapsiaan Raamatun luvussa.

Koko perhe omistautui Jumalan palvelemiselle

Kukat, liljat ja puutarhat esiintyvät myös Raamatun teksteissä. Artikkelissaan Christ the Gardener Finbarr Clancy toteaa, että puutarha-aihe löytyy niin Uudesta kuin Vanhastakin testamentista. Hän nostaa esiin kirkkoisien kommentaareja Laulujen laulun puutarha- ja kukkakuvauksiin sekä evankeliumien opetuksiin. Clancy mainitsee myös isien opetukset rististä kuokkana.

Silvian koko perhe omistautui lopulta Jumalan palvelemiseen. Silvia meni luostariin lähellä pyhän Paavalin kirkkoa. Yhdestä perheen pojasta tuli diakoni, joka vastasi köyhien avustamisesta Roomassa. Silvian perhepiiriin kuuluivat myös luostarielämää eläneet Tarsilla ja Emiliana. Silvian kunniaksi rakennettiin kappeli hänen kotinsa paikalle 800-luvulla. 1600-luvun alusta pyhän Silvian kappeli on ollut kirkossa San Gregorio Magno al Celio (Avaa uuden sivuston).

Silvia huolehti osaltaan, että lapset saivat hyvän koulutuksen. Gregorios suoritti latinankieliset lakiopinnot ja toimi prefektinä. Kun perheen isä kuoli, Gregorios vihkiytyi munkiksi ja muokkasi kotitalostaan luostarin, joka omistettiin pyhälle apostoli Andreakselle. Hän perusti joitain luostareita myös Sisiliaan.

Ennenpyhitettyjen lahjain liturgian isähahmo

Gregorios oli paavin edustajana Konstantinopolissa ja tutustui siten itäiseen kirkolliseen elämään. Myöhemmin hän oli paavina tarmokas ja diplomaattinen. Ortodoksisessa kirkossa Gregorios tunnetaan ennenpyhitettyjen lahjain liturgian (Avaa uuden sivuston) isähahmona. Hän kirjoitti palveluksen tekstit latinaksi. Myöhemmin palvelus otettiin käyttöön koko kirkossa kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen myötä 680. Nykyisin ortodoksisessa kirkossa palvelusta toimitetaan suuren paaston aikana arki-iltana.

Kärsimys oli eri tavoin läsnä: edellinen paavi oli kuollut ruttoepidemiassa ja oli nälänhätää. Sairaudet ja niistä parantuminen ovatkin usein esillä kirkkoisilläkin. Clancy toteaa artikkelissaan Christ the Gardener, että Kristus lääkäri -kielikuva on yleinen niin kreikan-, syyrian- kuin latinankielisissäkin lähteissä. Parannusta etsittiin Jumalalta.

Silvian elinaika oli haastavaa vaihetta historiassa myös sotien takia. Silvian elämän aikana Rooman kaupunki piiritettiin kuusi kertaa. Langobardit vaativat kristittyjä uhraamaan, ja kristittyjä menehtyi marttyyreina. Silvian poika Gregorios opettaakin Luukkaan evankeliumista saarnatessaan (Homily 35.8, Clancy: Christ the Gardener, 48), että kirkko on täynnä kukkia: liljoja rauhan aikana ja ruusuja sodan aikana.

Juho Wilskman kuvailee tietokirjassaan Sota keskiajalla germaaniheimojen sodankäyntiä Roomaa vastaan. Germaanit suosivat lähitaistelua, mutta vain harvoilla oli varaa kalliisiin suojavarustuksiin. Keisari Aurelianuksen rakennuttama muuri suojasi Rooman kaupunkia koko keskiajan.

Kun itägootit olivat vallanneet Italian, Itä-Rooman keisari Justinianus I lähetti armeijansa valtaamaan läntisiä alueita, ja sota Italiassa itägoottien kanssa kesti yli 20 vuotta. Myöhemmin langobardit tulivat Pohjois-Italiaan. 500- ja 600-luvuilla germaaniset kansat omaksuivat kristinuskon, useimmat ensin areiolaisessa muodossa.

Sotien julmuuksien ja epidemioiden keskellä ei olekaan ihmeteltävää, että Gregorios, Silvian poika, on kirjoittanut kommentaarin Jobin kirjaan (Moralia). Gregorioksen nöyryydestä ja kohtaamisestaan hänen kanssaan kertoo myös erämaakilvoittelija Johannes Moskos kirjassaan Niitty: Kertomuksia taivaallisen ruusutarhan elämästä (Avaa uuden sivuston).

Rukousta ja puutarhan hoitoa

Pyhä Silvian kerrotaan innoittaneen muita esimerkillään. Rukous ja puutarhat voivat kuulua toki muittenkin kuin luostarikilvoittelijoiden kesäpuuhiin. Maallikon arkiyhteyksissä rukous puutarhaa hoitaessa mainitaan myös Eila Valtasen Ortodoksisia arkirukouksia -kirjan esittelyn yhteydessä. Hengellisesti innoittavaa lukemistakaan ei tarvitse unohtaa: kuuluupa esimerkiksi arkkipiispa Paavalin toimittama ja suomentama Erämaan hedelmälliset puutarhat koottuun kesälukemistoon.

Johanneksen evankeliumin mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi pyhälle Magdalan Marialle, joka luuli Herraa puutarhuriksi (Joh. 20:15). Clancy tähdentää, kuinka Gregorios Suuri tulkitsee evankeliumiopetuksessaan, että ehkei Magdalan Maria erehtynytkään niin suuresti luullessaan Kristusta puutarhuriksi: eikö Kristus ollut hengellisesti puutarhuri hänelle, kun Hän istutti hyveen hedelmälliset siemenet hänen sydämeensä rakkautensa voimalla? (Homilies on the Gospels, ks. Clancyn artikkeli 2012, 38.)

Kuva: Pyhä Silvia vaali Jumalan tuntemista ja Jumalan rakastamista, ja näitä hän välitti ympärilleenkin kuin tuoksuva kirkkopuutarhan kukka.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Piispat: liturgiset avustavat tehtävät kirkkosalissa naisille avoimia jo nyt

Valtionapuun ei odoteta lisäleikkauksia ensi vuodelle

Kirkossa on eletty 40 vuotta tietokoneaikaa – Valamon ensimmäiset laitteet siunattiin käyttöön lokakuussa 1986
Näytä kaikki
Ajassa

Piispat: liturgiset avustavat tehtävät kirkkosalissa naisille avoimia jo nyt

Naiset voivat avustaa esimerkiksi ehtoollisessa pyyhkimällä ehtoollisella kävijöiden suun. He voivat myös laittaa esille jälkiviinin ja -leivän sekä tarjoilla sen. Lisäksi naiset voivat osallistua saattoihin kirkkosalin puolella ja kantaa ristisaatoissa lyhtyä, kirkkolippuja sekä ikoneita.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Taina Ruoho Kuva: Lasse Simonen

Naiset toimivat jo nyt jumalanpalveluksissa liturgisissa avustavissa tehtävissä kirkkosalin puolella, Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous painottaa. Papit voivat jatkossakin pyytää ketä tahansa jumalanpalvelusten avustaviin tehtäviin, piispat korostavat. (Avaa uuden sivuston)

Näitä ovat muun muassa saatoissa avustaminen kirkkosalin puolella, ristisaatoissa lyhdyn, kirkkolippujen ja ikonien kantaminen, ehtoollisella kävijöiden suun pyyhkiminen sekä jälkiviinin ja -leivän esille laittaminen ja tarjoileminen.

Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous vastaa näin kirkolliskokoukselle tehtyyn aloitteeseen (Avaa uuden sivuston), jossa pyydetään piispoilta selkeyttä naisen asemaan liturgisissa avustavissa tehtävissä.

Piispat eivät pidä tarkoituksenmukaisena, että maallikkojen liturgisia tehtäviä määritellään nykyistä tarkemmin niin miesten kuin naistenkaan osalta, koska aloitteessa esiin tuodut asiat toteutuvat kirkossamme jo nyt.

Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei kertoo käytännön esimerkin Helsingistä:

– Uspenskin katedraalissa Helsingissä on jo nyt käytäntö, että kaikki halukkaat tytöt ja pojat voivat osallistua suureen saattoon kirkkosalin puolella tullen mukaan kirkkosalin vasemmalta puolelta kantaen kynttilöitä päättyen ambonin eteen ja poistuen siitä, kun papisto siirtyy alttariin.

Liturgista vaatetta stikaria tytöillä ei kuitenkaan ole päällään, vaan he avustavat saatoissa siviilivaatteissa.

– Suomen ortodoksisen kirkon perinteessä naiset eivät ole käyttäneet stikaria avustaessaan saatoissa, vaan he ovat olleet siviilivaatteissa. Eräässä seurakunnassa oli vuosia sitten silloisen kirkkoherran toimesta annettu myös tytöille stikarit saattoon, mutta se jäi vain kokeiluksi, piispa Sergei kertoo.

Ennen nykyistä tehtäväänsä Oulussa piispa Sergei toimi kolme vuotta apulaispiispana Helsingin hiippakunnassa johtaen säännöllisesti palveluksia Uspenskin katedraalissa.

– Naiset ovat toimineet kirkossamme papin apuna piispan siunauksella pienissä kylätsasounoissa jo vuosikymmenien ajan, joten tämä ei ole mitään uutta. Lintulan luostarissa yksi nunna on aina siunattu toimimaan ponomarina alttarissa eikä hänellä ole stikaria, vaan nunnan asu yllään, piispa Sergei kuvaa esimerkein kirkkomme tilannetta.

Naiset ja miehet ovat yhtä lailla kelvollisia

Kirkolliskokousaloitteessa viitataan viime vuonna valmistuneeseen raporttiin (Avaa uuden sivuston), jossa kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti selvitettiin naisten kirkollista asemaa. Aloitteen mukaan siinä esitettiin, että vaikka aiemmin mainitut avustavat tehtävät eivät ole naisille virallisesti sallittuja, käytännössä he toimivat niissä, mikäli miehiä ei ole kirkkokansassa paikalla.

Työryhmä esittikin, että olisi syytä pohtia nykyistä käytäntöä, jossa seurakunnissa kirkollisiin palvelutehtäviin pyydetään automaattisesti mies, jos sopivia miehiä on paikalla. Jos heitä ei ole, tehtävään pyydetään nainen.

Työryhmän mukaan käytännölle ei ole mitään teologista perustetta. Jos nainen on kelvoton tehtävään, hän on kelvoton silloinkin, kun miehiä ei ole saatavilla. Jos hän on kelvollinen joskus, hänen pitäisi olla kelvollinen aina.

Tähän raportin näkemykseen piispainkokous on nyt käytännössä vastannut, että naiset ja miehet ovat yhtä lailla kelvollisia avustaviin tehtäviin kirkkosalin puolella, ja papit voivat vapaasti pyytää tehtäviin, keitä haluavat.

Opetuspuheet liturgiassa kuuluvat lähtökohtaisesti papille

Kirkolliskokousaloitteessa esitetään myös opettamisen sallimista teologisen koulutuksen hankkineille naisille jumalanpalvelusten yhteydessä.

Aloitteessa kerrataan, että käytännössä naiset antavat seurakunnissa jatkuvasti täysipainoista teologista opetusta kuoroharjoitusten yhteydessä, tiistaiseuroissa, katekumeeniopetuksessa, lasten- ja nuortenkerhoissa ja monissa muissa seurakunnallisissa yhteyksissä, sekä sielunhoidollisissa keskusteluissa vaikkapa diakoniatyön yhteydessä – peruskoulun ja lukioasteen uskonnonopettajia ja tohtoriksi väitelleitä naisteologeja unohtamatta. Onko kirkollamme varaa olla käyttämättä naisteologien potentiaalia, aloitteessa kysytään.

Tämän kysymyksen osalta piispat painottavat, että opetuspuheen pitäminen liturgiassa kuuluu lähtökohtaisesti papin tehtäviin. Samalla on otettava huomioon, että merkittävä osa jumalanpalveluksiin osallistuvista tulee maista, joiden liturgisista käytännöistä ei kirkon ykseyden vuoksi ole syytä liiaksi poiketa.

Hengen vaikutus naisten palvelutehtävissä

Piispat korostavat, että Suomessa teologinen koulutus on korkeatasoista, ja sen vuoksi esimerkiksi katekumeenien opetuksessa seurakunnissamme painotetaan teologista koulutusta laadukkaan opetuksen takaajana.

Olemme pieni kirkko, jonka jokainen jäsen on tärkeä. On surullista, että monet kokevat, ettei kirkko anna mahdollisuuksia heidän koulutustaan ja taitojaan vastaaviin tehtäviin, piispat sanovat.

Piispainkokouksen mukaan uusia ei-liturgisia tehtäviä naisille onkin mahdollista etsiä. Piispa Sergei ehdottaa, että esimerkiksi sunnuntaina 1.11. Helsingissä alkava naisten kirkollista osallisuutta käsittelevä yleisötapahtuma ja kansainvälinen konferenssi (Avaa uuden sivuston) voisivat pohtia, mitä nämä tehtävät voisivat olla. Arkkipiispa Elia osallistuu tapahtuman avaukseen sunnuntaina Uspenskin katedraalissa.

Piispainkokouksen lausunnon pohjalta kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle aloitteen hylkäämistä. (Avaa uuden sivuston)

Päätöksen perusteluissa viitataan kuitenkin myös Ekumeenisen patriarkaatin vuonna 2020 julkaisemaan Maailman elämän edestä –asiakirjaan (Avaa uuden sivuston):

”Kirkon on myös aina huomioitava Hengen vaikutus naisten palvelutehtävissä, erityisesti tänä päivänä, jona naiset toimivat yhä enemmän kirkollisen elämän tärkeimmissä tehtävissä (teologeina, seminaarien opettajina, kanonisen lain asiantuntijoina, lukijoina, kuoronjohtajina ja monenlaisina yhteisöään hyödyttävinä asiantuntijoina).

Kirkon on myös jatkettava pohdintaa, miten naiset voisivat parhaiten osallistua Kristuksen ruumiin rakentamiseen, ja tähän pohdintaan kuuluu myös kysymys naisdiakonaatin palauttamisesta nykyaikana.”

Kirkko voi toimia naisvihaa vastaan

Piispainkokous ilmaisee myös huolensa yhä repivämmästä keskustelukulttuurista niin kirkossa kuin yleisesti koko yhteiskunnassa. Yhteisen rakentamisen sijasta monen keskustelijan tavoitteena tuntuu piispojen mukaan olevan oman näkemyksen korostaminen aggressiivisesti ja toisten näkemysten polkeminen ja pilkkaaminen.

Aloitteen huoli keskustelun hallitsemattomasta vellomisesta sosiaalisen median alustoilla tunnepohjaisin argumentein ja vastakkainasettelua korostaen on piispojen mukaan aiheellinen. Haastavista ja ongelmallisista asioista on kyettävä keskustelemaan kirkossamme, he painottavat.

Piispat toteavat, että naisvihamielisyys lisääntyy yhteiskunnassa, mutta kirkossa on mahdollista toimia aktiivisesti ilmiötä vastaan.

Kirkkomme strategian mukaan edistämme kirkossamme rauhan ja sovun toteutumista kaikilla tasoilla ja se koskee meitä kaikkia, piispat sanovat. Kirkon vahvuus syntyy siitä, ettei se jakaudu erillisiin ryhmiin, vaan elää koko yhteisönsä monimuotoisuudesta. Meillä ei ole varaa menettää yhtään jäsenistämme, he korostavat.

”Miehelle aukeaa alttarin ovi, naiselle keittiön ovi”

Kirkolliskokoukselle on tehty toinenkin naisten asemaa koskeva aloite (Avaa uuden sivuston), jossa esitetään kirkolliskokoukselle toimenpideohjelman laatimista torjumaan uskonnollisten identiteettien polarisoitumista ja suvaitsemattomuutta.

Aloitteen taustalla on huoli kirkossa esiintyvistä vastakkainasetteluista, suvaitsemattomuudesta ja poissulkevista asenteista.

Aloitteessa viitataan Aamun Koitossa viime keväänä käytyyn keskusteluun* nuorten aikuisten ja erityisesti nuorten miesten kiinnostuksesta ortodoksisuuteen sekä tähän liitettyihin konservatiivisuutta, sukupuolten asemaa ja seurakunnallisia vastuutehtäviä koskeviin kokemuksiin.

Aloitteen mukaan lehteä jutun jälkeen lähestyneet lukijat olivat kokeneet muun muassa, että naispuolisia vapaaehtoisia ei arvosteta samalla tavalla kuin miespuolisia vapaaehtoisia. Tätä kuvattiin esimerkiksi ilmaisulla: ”Miehelle aukeaa alttarin ovi, naiselle keittiön ovi.”

Kaikilla on oikeus tulla kirkon jäseniksi

Piispainkokouksen kirkollishallituksen pyynnöstä antamassa lausunnossa (Avaa uuden sivuston) todetaan, että aloitteessa esitetyt naisten kokemukset vähäisemmästä arvostuksesta ja miesten suosimisesta on otettava vakavasti. Jokaisen tulee voida osallistua seurakunnan elämään arvostettuna yhteisön jäsenenä.

Piispainkokous pitää tärkeänä aloitteen tavoitetta vahvistaa kirkon jäsenten yhteyttä ja ehkäistä suvaitsemattomuutta. Se myös tunnistaa vastakkainasettelujen ja poissulkevien asenteiden esiintymisen kirkon piirissä, mutta ei katso niiden kuvaavan koko kirkkoa tai kaikkia jonkin jäsenryhmän edustajia.

Kaikilla on oikeus tulla kirkon jäseniksi, piispat korostavat. Kirkko on tähänkin asti ottanut yhteyteensä ihmisiä, joilla on erilaisia mielipiteitä ja elämänkokemuksia. Jokainen kirkkoa lähestyvä on kohdattava yksilönä, ei ikänsä, sukupuolensa tai oletetun aatteellisen viiteryhmänsä edustajana. Myös nuorten miesten kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan on otettava vastaan avoimesti ja ilman ennakkoluuloja.

Kaikkien vastaanottaminen ei kuitenkaan merkitse kaikkien asenteiden ja toimintatapojen hyväksymistä. Kirkon yhteyteen kasvamisen lähtökohtana tulee olla sitoutuminen kirkon uskoon ja elämään, ei toisten ihmisten tai yhteisöjen vastustaminen.

Ihmisiin kohdistuva vihamielisyys, toisten ihmisarvon vähättely ja ulossulkeminen ovat ristiriidassa kristillisen lähimmäisenrakkauden kanssa. Tämä koskee kaikkia kirkon jäseniä riippumatta siitä, milloin tai miten he ovat liittyneet kirkkoon, piispat painottavat.

He korostavat katekumeeniopetuksen antamaa tukea ja kirkon uskoon perehtymistä sekä kasvamista seurakuntayhteisön jäseneksi. Myös kirkon elämään juurtuneiden kummien ja muiden seurakuntalaisten tuki on tässä arvokasta.

Kirkon ykseyttä tulee vahvistaa

Piispan tehtävänä on yhdessä papistonsa kanssa paimentaa kaikkia kirkon jäseniä ja vahvistaa kirkon ykseyttä. Tähän kuuluu sekä uusien tulijoiden vastaanottaminen että jo kirkkoon kuuluvien osallisuudesta huolehtiminen. Yhteyden rakentaminen on koko seurakunnan tehtävä, mutta vastuu hengellisestä ohjauksesta ja epäkohtiin puuttumisesta kuuluu erityisesti kirkon paimenille.

Erillisen toimenpideohjelman laatimista tarkoituksenmukaisempana piispat pitävät esipaimenten johdolla tapahtuvaa kirkon jatkuvaa opetus- ja paimennustyötä: vahvistetaan katekumeeniopetusta, henkilökohtaista hengellistä ohjausta ja seurakuntayhteyttä sekä puututaan johdonmukaisesti havaittuun epäasialliseen kohteluun.

Piispainkokouksen lausunnon perusteella kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle aloitteen hylkäämistä (Avaa uuden sivuston). Piispat korostavat, että erillisen ohjelman laatimatta jättäminen ei merkitse aloitteessa esille tuotujen huolten sivuuttamista.

*Juttu Aamun Koitossa 15.5.2026

*Juttu Aamun Koitossa 25.5.2026

Jaa tämä juttu

Ajassa

Pyhä Silvia Roomalainen oli pyhän Gregorios Suuren äiti

Valtionapuun ei odoteta lisäleikkauksia ensi vuodelle

Kirkossa on eletty 40 vuotta tietokoneaikaa – Valamon ensimmäiset laitteet siunattiin käyttöön lokakuussa 1986
Näytä kaikki
Psalmin aika

Sinuun minä turvaudun (Psalmi 25)

Julkaistu
Teksti: Marko Mäkinen Kuva: Obraz/Wikimedia Commons

Tässä Daavidin psalmissa rukoilija kääntyy Herran puoleen ja turvaa häneen koko sielustaan. Tätä kirkon varhaiset opettajat pitävät psalmin keskeisenä sanomana.

Teksti koostuu erilaisista rukouksista. Niissä pyydetään Jumalan apua ja suojelusta, syntien anteeksiantamista ja Jumalan johdatusta koetuksissa ja vihollisen hyökkäyksissä. Samalla ylistetään Jumalaa hänen hyvyydestään, armostaan ja uskollisuudestaan.

Psalmin kirjoittaja pyytää, etteivät hänen vihollisensa voisi riemuita voitettuaan hänet. Hän tunnustaa, ettei yksikään, joka turvaa Herraan, joudu häpeään, sillä tyhjin käsin jäävät uskottomat (tai: petolliset). Kirjoittaja neuvoo sanoillaan lukijaa odottamaan koetuksissa kärsivällisesti Jumalan aikaa.

Hän pyytää Herraa myös neuvomaan hänelle tiensä, opettamaan polkunsa sekä johdattamaan ja opettamaan häntä totuudessaan: Herra on hänen pelastuksensa Jumala, johon hän luottaa kaikkina aikoina. Hän pyytää Herraa muistamaan laupeuttaan ja armoaan, jotka ovat olleet olemassa jo iankaikkisuudesta lähtien, ikuisesti. Jumalan ikuinen armollisuus on perusta, jonka varaan rukoilija laskee luottamuksensa ja elämänsä.

Psalmin rukoilija pyytää, ettei Herra muistaisi hänen nuoruutensa syntejä ja rikkomuksia, vaan muistaisi häntä itseään armonsa mukaan hyvyytensä tähden: Herra on hyvä ja oikeamielinen. Hän osoittaa syntisille tien ja nöyrille oikean polun ja opettaa heille tiensä. Herran tie on armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa eli lakinsa.

Rukoilija anoo Herraa antamaan anteeksi hänen syntinsä nimensä kunnian tähden, armovoimansa vuoksi. Hän tietää, että Herraa pelkäävä oppii valitsemaan oikean tien hänen neuvoistaan. Silloin hänen sielunsa saa levätä hyvyydessä, joka ulottuu jopa hänen jälkeläisiinsä.

Psalmi muistuttaa, että Herran neuvot ovat tunnettuja niille, jotka häntä pelkäävät: he oppivat tuntemaan, millainen on hänen liittonsa. Siksi hän katsoo alati Herraan, joka vapauttaa hänet verkosta. Samalla hän anoo Herraa kääntymään hänen puoleensa ja armahtamaan häntä, sillä hän on yksinäinen ja heikko, ja pyytää Herraa lievittämään sydämensä tuskan ja ahdistuksen, näkemään hänen kärsimyksensä ja vaivansa ja antamaan anteeksi hänen syntinsä.

Rukoilija pyytää Herraa näkemään myös lukuisat vihollisensa, jotka vihaavat häntä, ja anoo Herraa varjelemaan hänen sielunsa ja säästämään hänet häpeältä: hän turvaa Herraan. Hän muistuttaa nuhteettomuuden ja oikeamielisyyden varjelevan häntä, sillä Herraa hän odottaa avukseen. Toivo kantaa.

Anomuksensa lopuksi hän pyytää Jumalaa vapauttamaan Israelin kaikista sen ahdistuksista. Rukoilija ei ano ainoastaan itsensä puolesta vaan myös toisten puolesta.

Koska psalmia on käytetty liturgisesti, siinä lausutut anomukset siitä, ettei Herra muistaisi anojan nuoruuden syntejä, vaan vapauttaisi kansan sen ahdistuksista, on ymmärrettävä myös yhteisöllisesti. Herra on valinnut paljon rikkoneet ja tehnyt heistä yhden armoonsa turvaavan kansan, jolle hän on ilmoittanut itsensä johdattaakseen sen valkeuteen. Siksi kirkko iloitsee Jumalan suurista armon lupauksista ja niiden täyttymyksestä Kristuksen yhteydessä.

Jaa tämä juttu

Psalmin aika

Kunnian Kuningas astuu sisälle (Psalmi 24)

Herra on minun Paimeneni (Psalmi 23)

Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? (Psalmi 22)
Näytä kaikki
Maailmalta

Patriarkka Bartolomeoksella merkkipäivä ja tapaaminen paavi Leo XIV:n kanssa

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos asetettiin patriarkan istuimelle 2. marraskuuta 1991. Merkkipäivä huomioitiin jo 21. lokakuuta patriarkaksi valitsemisen 35-vuotispäivänä.
Pian tämän jälkeen patriarkka tapasi Vatikaanissa paavi Leo XIV:n, joka oli leikkauksessa aiemmin lokakuussa.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: Ekumeeninen patriarkaatti. Kuvan käsittely ja rajaus: Aamun Koitto, Vatican Media

Patriarkka Bartolomeoksen patriarkan istuimelle asettamisen merkkipäivä (2.11.) huomioitiin Ekumeenisen patriarkaatin keskuksessa Fanarissa jo 21.lokakuuta. Kyseinen päivä on hänen patriarkaksi valitsemisensa 35-vuotispäivä.

Arkkipiispa Elian ja Suomen ortodoksisen kirkon tervehdyksen juhlaan toimitti Konstantinopolissa nuorisovaihtomatkalla ollut seurue. Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry:n matkalle osallistui kuusi täysi-ikäistä nuorta eri puolilta Suomea matkanjohtajanaan Kainuun kappeliseurakunnan pappi, pastori Artturi Hirvonen.

Lämminhenkinen kohtaaminen Vatikaanissa

Lauantaina 24. lokakuuta 2026 ekumeeninen patriarkka Bartolomeus tapasi paavi Leo XIV:n Vatikaanissa. Ekumeenisen patriarkaatin virallisilla verkkosivuilla kirkkojen päämiesten tapaamista luonnehditaan lämminhenkiseksi (Avaa uuden sivuston).

Patriarkka Bartolomeos ilmaisi paaville horjumattoman tukensa ja ”sydämelliset veljelliset toivotuksensa” paavin nopean ja täydellisen toipumisen puolesta tämän taannoisen keuhkosyöpäleikkauksen jälkeen. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan paavilla todettiin adenokarsinooma, joka on yleinen keuhkosyövän muoto (Avaa uuden sivuston). Kuitenkin paavi Leo XIV puhui Pietarinaukiolle kokoontuneille ihmisille jo viisi päivää leikkauksensa jälkeen.

Paavi Leo XIV kiitti patriarkka Bartolomeosta tämän toivotuksista ja vilpittömästä kiinnostuksesta. Kirkkojen päämiehillä oli tilaisuus keskustella paitsi kirkollisista, myös koko ihmiskuntaa koskettavista asioista.

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vaali lämpimiä suhteita myös paavi Leo XIV:n edeltäjään, huhtikuussa 2025 menehtyneeseen paavi Franciscukseen. Paavi Franciscus johti katolista kirkkoa vuosina 2013–2025.

Paavi-Leo-XIV-ja-Ekumeeninen-patriarkka-Bartolomeos-Vatikaanissa-lokakuussa-2026
Paavi Leo XIV ja ekumeeninen patriarkka Bartolomeos Vatikaanissa lokakuussa 2026. Kuva: Vatican Media

Dialogin patriarkka

Aamun Koiton patriarkka Bartolomeoksen elämänpolkua käsittelevästä artikkelista käy ilmi muun muassa juuri hyvin myönteinen suhtautuminen kirkkokuntien väliseen dialogiin. Kohtaamisen teologia onkin ollut patriarkka Bartolomeoksen teologisen ja pastoraalisen otteen muoto ja sisältö.

Patriarkka Bartolomeos on todennut (Avaa uuden sivuston):

”Rakkaat lapset Herrassa. Ortodoksisuus ei tarvitse fundamentalismia tai suvaitsemattomuutta suojakseen. Hän, joka uskoo, että ortodoksisuudessa on totuus, ei pelkää dialogia, sillä totuus ei koskaan vaarannu dialogista.”

Samoin patriarkka tunnetaan ympäristön puolustajana, ”Vihreänä patriarkkana”. Hän on muun muassa todennut, että kristityillä ei ole yhtään tekosyytä olla toimimatta välittömästi toisenlaisen maailman rakentamiseksi. Askeesista on tultava hyve ennen kuin siitä muodostuu ilmastonmuutoksen myötä pelkkä välttämättömyys.

Suuria velvoitteita

Edellä mainitussa artikkelissa on lainattu myös tekstiä, jonka patriarkka Bartolomeos kirjoitti astuessaan nykyiseen tehtäväänsä 51-vuotiaana (Avaa uuden sivuston):

”Jokaisella on syntyjään kohtalonsa [–––] Näen omani tulevaisuuden tehtäväni ja kamppailun valossa. Sillä ne, jotka on kutsuttu ideologioista jaloimman, Nasaretilaisen filosofian tulkeiksi, kohtaavat myös suurimmat velvoitteet.”

Lainauksen loppuosassa patriarkka korostaa, ettei nykypappi saa hylätä tieteitä tai sen tuloksia, vaan hänen on pikemminkin tuotava tiede ja usko yhteen.

”Missä pappi palveleekin, hänen tulee luoda ja kehittää yhteiskunnallisia, humanitäärisiä ja eettisiä hankkeita. Tämä on oma tavoitteeni… Lopuksi papilla täytyy olla risti, eli marttyyrius silmiensä edessä. Hän ei koskaan saa antautua seireenien laululle, nimittäin itserakkauden ja vain tämän maailman rakastamiselle.”

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Tuhoisa isku Jerusalemin patriarkaatin kirkkoon Jordaniassa: viranomaiset pidättäneet kolme epäiltyä

Suomalaista ja virolaista papistoa vierailulla Liettuan eksarkaatissa – arkkipiispa Elia: ”Olemme sisarkirkkoja”

Kilvoittelevat naiset ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla Nísyroksella
Näytä kaikki
Maailmalta

Tuhoisa isku Jerusalemin patriarkaatin kirkkoon Jordaniassa: viranomaiset pidättäneet kolme epäiltyä

Jordaniassa tapahtui viime perjantaina yhdeksän kuolonuhria vaatinut isku ortodoksiseen, Jerusalemin patriarkaatin alaiseen pyhän Georgios Voittajan kirkkoon.

Julkaistu
Teksti: Tapio Tiimonen Kuva: Raad Adayleh / AP / Lehtikuva

Hmoudissa, Al Karakin kuvernementissa Jordaniassa tapahtui viime perjantaina yhdeksän kuolonuhria vaatinut isku ortodoksiseen, Jerusalemin patriarkaatin alaiseen pyhän Georgios Voittajan kirkkoon. Kuolonuhrien lisäksi iskussa loukkaantui 34 henkilöä. Mediatietojen mukaan hyökkäys tapahtui kirkossa järjestettyjen hautajaisten aikaan.

Isku on huomioitu maailmalla laajasti. Sekä Jerusalemin patriarkka Theofilos III sekä Jordanian kuningas Abdullah II tuomitsivat iskut heti tuoreeltaan.

Patriarkka Theofilos toimitti kahdeksan iskussa kuolleen uhrin hautauksen sunnuntaina yhdessä paikallisen papiston kanssa. Hautajaisiin arvioidaan osallistuneen tuhansia ihmisiä. Yhdeksäs iskussa kuollut haudattiin maanantaina.

Kuningas Abdullah reagoi iskuun voimakkaasti. Kuningas on muun muassa vieraillut iskussa haavoittuneiden luona sairaaloissa ja kehunut maan turvallisuusviranomaisten toimintaa tutkintaan ja epäiltyjen tekijöiden kiinnisaamiseen liittyen.

Maan ortodokseja enimmäkseen Ammanin seudulla

Noin 11,5 miljoonan asukkaan Jordaniassa on merkittävä ortodoksikristittyjen vähemmistö. Suurin osa Jordanian arviolta 120 000 ortodoksista kuuluu Jerusalemin patriarkaattiin, mutta joitakin yhteisöjä on Antiokian patriarkaatin alaisuudessa. Maan ortodoksit asuvat enimmäkseen pääkaupunki Ammanissa ja ympäröivillä alueilla. Heidän pääasiallisena kielenään on arabia.

Ortodoksivähemmistöllä on Jordaniassa virallisesti tunnustettu vähemmistöasema. Kirkon historia Jordanian alueella on juureva, kirkko on toiminut alueella yhtäjaksoisesti aina varhaisbysanttilaisesta ajasta lähtien. Maassa on 29 käytössä olevaa ortodoksikirkkoa ja määrän sanotaan olevan kasvussa.

Kuva:

Yksi perjantaisen ammuskelun uhreista oli Mohammad al-Qsous, jonka hautajaisista kuva on peräisin. Sekä Jerusalemin patriarkka Theofilos III sekä Jordanian kuningas Abdullah II tuomitsivat iskut heti tuoreeltaan.

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Patriarkka Bartolomeoksella merkkipäivä ja tapaaminen paavi Leo XIV:n kanssa

Suomalaista ja virolaista papistoa vierailulla Liettuan eksarkaatissa – arkkipiispa Elia: ”Olemme sisarkirkkoja”

Kilvoittelevat naiset ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla Nísyroksella
Näytä kaikki
Ajassa

Valtionapuun ei odoteta lisäleikkauksia ensi vuodelle

Suomen ortodoksisen kirkon saamaan valtionapuun ei ole odotettavissa lisää leikkauksia ensi vuonna. Kirkon mahdollista ylijäämää ehdotetaan palautettavaksi seurakunnille toiminta-avustuksina sen sijaan, että keskusrahastomaksuja pienennettäisiin. Palvelukeskuksen ulkoisessa arvioinnissa palvelujen keskittäminen on todettu hyväksi ratkaisuksi.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Taina Ruoho Kuva: Alessi/iStock

Suomen ortodoksisen kirkon yhteisten hallinto- ja asiantuntijapalvelujen keskittäminen palvelukeskukseen on ollut perusteltua ja hyödyllistä. Tämä käy ilmi juuri julkistetusta kirkon keskushallinnon ja palvelukeskustoiminnan ulkoisesta arvioinnista (Avaa uuden sivuston).

Yhteiset palvelut ovat vähentäneet erityisesti pienten seurakuntien tarvetta ylläpitää omaa hallinnollista erityisosaamista, yhdenmukaistaneet toimintatapoja sekä vahvistaneet talouden seurantaa ja sisäistä valvontaa.

Arvioinnissa (Avaa uuden sivuston) ei esitetä yhteisten palvelujen purkamista, vaan johtamisen, palvelurakenteen ja toimintatapojen selkeyttämistä. Henkilöstö- ja tietohallinnon rakenteita olisi hyvä yhtenäistää ja taloushallinnon prosesseja parantaa.

Taloustoimistolle ja keskusrekisterille myönteisimmät arviot

Taloustoimisto ja keskusrekisteri saavat raportissa myönteisimmät arviot. Taloustoimistossa seurakunnat arvostavat nimettyjä yhteyshenkilöitä, yhteydenoton helppoutta sekä henkilöstön kirkon ja seurakuntien erityispiirteiden tuntemusta. Keskitetyn taloushallinnon arvioidaan myös vähentäneen seurakuntien hallinnollista kuormaa.

Palvelukeskus muodostaa kirkon yhteisen hallinnon keskeisen valmistelija- ja asiantuntijaresurssin, joka tukee kirkollishallituksen lisäksi myös piispojen ja piispainkokouksen tehtäviä.

Arvioinnin mukaan palvelukeskus kykenee pääosin tuottamaan päätöksenteossa tarvittavaa asiantuntijatietoa. Valmistelijoiden pieni määrä tekee toiminnasta kuitenkin haavoittuvaa, koska samat asiantuntijat osallistuvat päätösasioiden valmisteluun, seurakuntien neuvontaan sekä oman vastuualueensa operatiivisiin ja kehittämistehtäviin.

Valmistelussa tulee raportin mukaan vahvistaa käytäntöjä, joilla asian toimivalta, toteuttamiskelpoisuus, keskeiset vaikutukset, tarvittavat resurssit ja toimeenpanovastuu tunnistetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Samalla päätöksenteon dokumentointia, tiedoksiantoa ja muutoksenhakuohjeita tulee yhdenmukaistaa siten, että päätöksenteon kulku ja päätösten oikeusvaikutukset ovat yksiselitteisesti jäljitettävissä.

Kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle, että ensi vuonna laaditaan palvelukeskuksen kehittämissuunnitelma raportissa esitettyjen huomioiden ja suositusten pohjalta.

Palvelujen tuotantotapaa tai palvelukeskuksen organisatorista asemaa koskevat ratkaisut kuuluvat kirkollishallituksen mukaan uudistamisen myöhempiin vaiheisiin.

Arvioinnin on tehnyt Owal Group Oy, ja se perustuu laajaan aineistoon. Siinä on hyödynnetty kirkon toimintaa koskevia asiakirjoja ja talousaineistoja, haastateltu 30 henkilöä sekä tehty sähköinen kysely, johon saatiin 40 vastausta. Aineistossa ovat mukana myös seurakuntien näkemykset palvelukeskuksen toiminnasta ja palvelujen vastaavuudesta niiden tarpeisiin.

Kirkolliskokous päätti viime vuonna (Avaa uuden sivuston), että kirkon keskushallinnon ja palvelukeskuksen toiminta arvioidaan. Asiasta oli tehty kirkolliskokoukselle kaksi aloitetta (ks. jutun lopussa liitteet 4 ja 5 *), jotka molemmat kirkolliskokous hyväksyi kirkollishallituksen esityksestä.

Keskushallinnon kehittäminen on tuoreen hiippakuntarakennetta selvittäneen raportin mukaan yksi kolmesta tukijalasta, jotka ratkaisevat kirkon taloudellisen ja jäsenistöllisen tulevaisuuden. Kaksi muuta ovat jäsenhankinta ja kotouttamistyö.

Keskusrahastomaksua halutaan alentaa

Helsingin hiippakunnan maallikkoedustajat ovat tehneet kirkolliskokoukselle aloitteen (Avaa uuden sivuston)seurakuntien maksaman keskusrahastomaksun pienentämisestä sekä keskitetystä taloushallinnosta luopumisesta.

Aloitteen ovat allekirjoittaneet Ritva Bly, Jefim Brodkin, Kim Kilpinen, Anja Lindström, Ludmila Niemi, Elina Palola ja Ulla Saarinen. Heistä Bly on myös kirkollishallituksen kollegion jäsen ja Brodkin sekä Palola sen varajäseniä.

Keskusrahasto on Suomen ortodoksisen kirkon yhteinen rahasto (Avaa uuden sivuston). Sen tuloja käytetään muun muassa kirkon yhteisen hallinnon ja hiippakuntien menoihin.

Seurakuntien velvoite hankkia erityisesti taloushallinnon palveluita palvelukeskuksesta halutaan samalla muuttaa vapaaehtoiseksi niiltä osin kuin kyse ei ole lakisääteisistä palveluista. Aloitteen mukaan keskitettyyn palvelutuotantoon siirtymisen yhteydessä tavoiteltu palvelutaso ei ole kaikilta osin toteutunut.

Keskusrahastomaksua on viime vuosina korotettu kahdesti, vuosina 2019 ja 2020. Tuolloin kirkossa siirryttiin keskitettyyn palvelujen tuottamiseen, ja korotusta perusteltiin aloitteen mukaan nimenomaan palvelukeskuksen kaikille seurakunnille yhteisesti tuottamien kustannusten kattamisella. Vuoden 2020 neljänneksen korotus vastaa aloitteen mukaan vuoden 2026 tasossa noin 600 000 euroa.

Samanaikaisesti taloustoimisto on aloitteen mukaan suunnitellut, että keskusrahasto tekee vuoteen 2028 mennessä jopa 520 000 euroa ylijäämää. Seurakunnilta perittävien keskusrahastomaksujen korotusta ei voi käyttää keskusrahaston ylijäämän kasvattamiseen, aloitteen tekijät vaativat.

Kirkollishallituksen virkaesityksessä (Avaa uuden sivuston) painotetaan, että vuoden 2019 korotus perustui yleiseen kustannuskehitykseen ja vuoden 2020 korotus kirkolliskokouksen linjaukseen asiantuntijapalvelujen keskittämisestä palvelukeskukseen. Samalla varauduttiin koko kirkon yhteisen verkko- ja printtilehden julkaisemiseen.

Kirkon ylijäämää voitaisiin palauttaa seurakunnille toiminta-avustuksina

Virkaesityksessä pidetään aiheellisena aloitteen huomiota, että seurakunnilta perittävien keskusrahastomaksujen korotusta ei tulisi käyttää keskusrahaston ylijäämän kasvattamiseen. Sen sijaan keskusrahaston talouden suunnittelussa on perusteltua pyrkiä siihen, että seurakunnilta kerättävien maksujen taso vastaa pitkällä aikavälillä keskusrahaston tehtävistä ja kirkolliskokouksen päättämistä yhteisistä palveluista aiheutuvaa rahoitustarvetta.

Kirkollishallitus esittää kirkolliskokoukselle (Avaa uuden sivuston), että mikäli kirkon tilikauden tulos osoittaa yli 100 000 euron ylijäämää, voidaan ylijäämästä jakaa seurakunnille toiminta-avustuksia.

Toiminta-avustuksina voidaan jakaa se osa 100 000 euroa ylittävästä tilikauden ylijäämästä, joka laskennallisesti koostuu seurakunnilta perityistä keskusrahastomaksuista. Toiminta-avustukset jaettaisiin seurakuntien kesken suhteessa niiden maksamiin keskusrahastomaksuihin.

Kirkollishallitus päätti äänestyksen jälkeen esittää kirkolliskokoukselle keskusrahastomaksun pienentämistä koskevan aloitteen hylkäämistä. Äänestyksessä kirkollishallituksen virkaesitystä kannattivat arkkipiispa Elia, metropoliitta Arseni, Mikko Sidoroff sekä Peter Saramo. Ritva Blyn vastaesitystä kannatti hänen itsensä lisäksi Tanja Leskinen.

Valtionapuun ei odoteta lisäleikkausta ensi vuodelle

Ensi vuoden talousarviossa (Avaa uuden sivuston) kirkon tulojen arvioidaan olevan yhteensä 7 689 000 euroa. Tästä seurakuntien maksamat keskusrahastomaksut muodostavat vajaan kolmanneksen eli yhteensä 2 440 000 euroa.

Valtionavun ennakoidaan pysyvän ensi vuonna suunnilleen tämän vuoden tasolla ollen 2 201 000 euroa. Lisäleikkausta valtioapuun ei siis odoteta.

Vuonna 2025 valtionapua leikattiin 2 771 000 eurosta 2 382 000 euroon eli 389 000 eurolla. Tälle vuodelle valtionapua leikattiin lisää 190 000 euroa. Kirkolliskokouksen talousvaliokunta arvioi viime vuonna, että valtionapu palautuisi vuonna 2028 vuoden 2025 tasolle. (Avaa uuden sivuston)

Kirkon ensi vuoden kulujen arvioidaan olevan yhteensä 7 638 900 euroa. Tilikauden tuloksen arvioidaan siis olevan 50 100 euroa ylijäämäinen.

Kirkollishallituksen osoitteenmuutosta Helsinkiin valmistellaan

Kirkollishallitus on kokouksessaan 27.5. päättänyt, että osoitteenmuutos Kuopiosta Helsinkiin otetaan valmisteltavaksi kirkollishallituksen päätöksentekoa varten. Kirkollishallituksen istunnossa 1.9. (Avaa uuden sivuston) palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö ilmoitti, että asia on työlistalla ja se on tulossa valmisteluun.

Rönkkö viestii Aamun Koitolle, että kirkollishallituksen osoitteenmuutoksen valmistelu on kesken eikä asiaa sen aikana kommentoida.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian aloitettua tehtävässään kirkollishallituksen kollegion kokoukset on vuoden 2025 alusta pidetty Helsingissä, pääosin arkkipiispan kansliassa.

Kirkolliskokous päätti (Avaa uuden sivuston) viime vuonna, että Karjalankadulla Kuopiossa sijaitseva kirkon keskustalon kiinteistö myydään. Myynnin arvioitiin mahdollisesti toteutuvan aikaisintaan vuoden 2028 lopussa.

Sen jälkeen Kuopion ja Karjalan hiippakunta, palvelukeskus, taloustoimisto ja keskusrekisteri muuttavat pienempiin tiloihin.

Kirkon keskustalossa sijaitsee myös Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa, joka on vuokralaisena palvelukeskuksen tiloissa. Kirkkomuseon sijainnista päättää kirkkomuseon säätiön hallitus.

Kuopion kaupunki myönsi elokuussa Riisalle tälle vuodelle 40 000 euron lisätuen (Avaa uuden sivuston) sillä ehdolla, että Riisa jatkaa toimintaansa Kuopiossa. Kaupunki voi periä ylimääräisen avustuksen takaisin, jos museo muuttaa pois Kuopiosta. Kaupunki tukee Riisaa vuosittain 60 000 eurolla.

Kirkolliskokous on leikannut kirkkomuseo Riisan avustusta 25 000 euroa viime vuonna (Avaa uuden sivuston) ja tänä vuonna 20 000 euroa lisää. (Avaa uuden sivuston) Yhteistoimintasopimuksen kehyksessä kirkon tuki Riisalle on 215 000 euroa vuodessa, mutta kirkon saaman valtionavun pienentyessä tukea on jouduttu leikkaamaan. Tänä vuonna Riisan tuki kirkolta on 170 000 euroa, kun se viime vuonna oli 190 000 euroa.

 

* LIITE 4:

https://ort.fi/wp-content/uploads/2025/07/2.-Kirkolliskokousaloite-kirkon-keskushallinnon-ja-taloushallinnon-toiminnan-arvioimisesta-ja-tehostamisesta.pdf (Avaa uuden sivuston)

LIITE 5:

https://ort.fi/wp-content/uploads/2025/07/8.-Kirkolliskokousaloite-palvelukeskustoiminnan-uudistamisesta-kirkkoa-paremmin-palvelevaksi.pdf (Avaa uuden sivuston)

Jaa tämä juttu

Ajassa

Pyhä Silvia Roomalainen oli pyhän Gregorios Suuren äiti

Piispat: liturgiset avustavat tehtävät kirkkosalissa naisille avoimia jo nyt

Kirkossa on eletty 40 vuotta tietokoneaikaa – Valamon ensimmäiset laitteet siunattiin käyttöön lokakuussa 1986
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Igumeni Hariton hyvästeli vanhan Valamon ja rakensi luostarielämän Heinävedelle

Laatokan Valamon evakuointi sodan jaloista ja luostaritoiminnan käynnistäminen Heinävedellä oli mittava voimainponnistus. Igumeni Haritonin tarina on 1. osa Heinäveden Valamon igumenit -sarjasta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola Kuva: Eri lähteitä

Heinäveden Valamon ensimmäinen johtaja, igumeni Hariton (1872–1947), joutui syksyllä 1939 fyysisesti raskaan ja henkisesti kuormittavan tehtävän eteen. Laatokan saaressa sijainnut vuosisatainen luostari – ensi vaiheessa sen veljestö sekä aarteet – oli pelastettava sodan jaloista vailla tietoa tulevasta.

Luostariyhteisössä ei kasveta eikä kasvateta kriisijohtajuuteen. Sinne lähdetään pois maailmasta kilvoittelemaan ja suorittamaan uskollista palvelusta Jumalalle. Igumeni Hariton, kasteessa nimen Hrisanf saanut, syntyi Dunajevin perheeseen Kostroman kuvernementissa Moskovasta koilliseen vuonna 1872. Toukokuun lopulla 1894 maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui Valamon saarelle vailla matkatavaroita, vakaana aikomuksenaan jäädä sinne ja kasvaa osaksi yhteisöä.

Laatokan Valamon varajohtajaksi

Aluksi edessä oli kolmivuotinen pesti työveljenä. Askel askelelta uuden kilvoittelijan tie johti yhä vaativampiin tehtäviin. Hänet vihittiin munkiksi 1905 ja pappeuteen 1910. Vuonna 1909 taloudenhoitajaksi nimitetty munkki Hariton valittiin luostarin johtokunnan jäseneksi vuonna 1917, ja luostarin varajohtajan kuuliaisuustehtävä oli vuorossa 1925.

Noustessaan igumeni Pavlinin jälkeen Valamon johtajaksi 61-vuotiaana vuonna 1933 pappismunkki Hariton ei tiennyt, minkälaiset koettelemukset häntä kohta odottivat. Luostari oli saanut elää rauhassa saarellaan itsenäisen Suomen suojissa 15 vuotta. Eurooppakin oli jo toipunut maailmansodasta ja yleismaailmallisesta lamasta tietämättömänä siitä, että kohta jo soitettaisiin seuraavan maailmanpalon alkusointuja. Mutta nyt elettiin uskossa tulevaisuuteen niin maallisessa kuin hengellisessäkin elämänpiirissä.

Valamon luostarin igumeni Hariton
Valamon luostarin igumeni Hariton. Kuva: Riisan valokuva-arkisto

Paksu jää helpotti evakuointia

Luostareita on joutunut sodan jyräämiksi ja jopa tarkoituksellisesti hävitetyiksi läpi kristillisen historian, mutta Valamon tapaus tuntuu erityiseltä siksi, että se sattui suurelle ja merkittävälle luostarille Suomen alueella ja siinä mielessä nykyajassa, että toisen maailmansodan ajat nuorina eläneitä on vielä paljonkin keskuudessamme. Vielä karumpi kohtalo oli Lintulan luostarilla, jonka rakennuksista suurin osa tuhoutui heti talvisodan alkuvaiheessa eikä paluuta entiseen ollut.

Sotaväki auttoi resurssiensa puitteissa Valamon evakuointia, ja igumeni Haritonin avuksi saatiin ajoneuvoja sekä henkilöstöä. Ajoneuvoista oli pulaa, koska niitä olisi tarvittu kipeästi rintamalla. Evakuointia osaltaan helpotti se, että Laatokka oli saanut poikkeuksellisesti jo alkutalvesta paksun jääpeitteen. Suurena apuna evakuointijärjestelyissä toimi sotilaspastori Yrjö Olmari, joka Valamossa tunnettiin rauhan ajan pappismunkki Paavalina. Hänen kanssaan Valamon puolesta ponnisteli sotilaspastori Pauli Jouhki eli pappismunkki Pietari.

Igumenin ainoa haaste ei suinkaan ollut luostarin evakuoiminen sinänsä. Osaksi ongelmaa muodostui se, että merkittävä osa luostarin väestä oli vailla Suomen kansalaisuutta. Rauhan aikana kansalaisuuskysymys ei ollut noussut esiin, mutta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen kansalaisuudella alkoi ymmärrettävästi olla merkitystä. Suomen kansalaisuutta vailla olleet evakuoitiin ensimmäisenä. He olivat pääasiassa vanhan ajanlaskun kannattajia. Igumeni yritti viivyttää evakuointia siinä toivossa, että tilanne vielä rauhoittuisi eikä evakuointi olisi tarpeen, mutta turhaksi osoittautui igumenin toivo.

Vanhan Valamon pommitusvaurioita ilmakuvassa syyskuu 1942
Syyskuussa 1942 otettu ilmakuva näyttää Valamon rakennusten talvisodan aikana kärsimiä pommitusvaurioita. Kuva: SA-kuva

”Anna anteeksi, pyhä luostari”

Igumeni kirjoitti päiväkirjaansa: ”Anna anteeksi, pyhä luostari, jossa sain viettää niin monet vuodet. Jätän sinut vastoin tahtoani, mutta tulet aina olemaan sydämessäni, enkä koskaan lakkaa sinua rakastamasta. En unohda sinua milloinkaan.”

Igumenin vieraillessa Lahdenpohjassa käynnistettiin evakuointi ilman hänen suostumustaan. Saarelta lähetettiin pois 136 henkeä, ja jäljelle jäi 85 Suomen kansalaisuuden omannutta. Veljestön sisäisiä ongelmia syvensi osaltaan kalenterikiista eli kiistely uuden ja vanhan ajanlaskun noudattamisesta. Eräät vanhan ajanlaskun kannattajat käyttivät vaikeaa tilannetta hyväkseen ja lisäsivät osaltaan igumenin muutenkin raskasta kuormaa.

Igumeni Haritonin ongelmien kuorma ei ollut vieläkään täynnä. Sotatilanteessa huhut saavat helposti vallan, kun virallista tiedottamista on niukemmin kuin on tiedon tarvetta. Valamon tilannetta vaikeutti entisestään huhu, jonka mukaan saari kuhisee venäläisiä vakoojia ja että yläkirkon alttarille olisi asennettu radioasema yhteyden pitämiseksi suoraan Moskovaan.

Koulurakennuksiin Kannonkoskelle

Luostari kärsi pahimmat pommitustuhonsa helmikuun alkupäivinä 1940, ja 5. helmikuuta tuli aika sanoa jäähyväiset luostarille. Mantereelta palannut igumeni näki runnellun luostarinsa ja arveli antikristuksen ajan alkaneen. Hän taipui luostarin varajohtajan ehdotukseen, että vielä saarella oleva veljestö kuljetetaan kuorma-autokyydillä mantereelle. Veljet pakkasivat reppunsa ja söivät viimeistä kertaa yhdessä illallista trapesassa. Aterian jälkeen oli aika lyhyen hartauden jälkeen hyvästellä pääkirkko ja nousta autoihin.

Veljet matkasivat kaksi pitkää vuorokautta osin autokyydillä ja osin junalla. Jaakkiman asemalta täydessä pimeydessä alkaneen junakyydin päämäärää ei tiedetty. Välillä vaihdettiin junaa ja saatiin nauttia kuumaa kahvia. Keskellä yötä 7. helmikuuta autot saapuivat Kannonkoskelle, missä saapujat majoitettiin koulurakennuksiin. Vaikeaa tilannetta helpotti paikallisen väestön myötätuntoinen suhtautuminen harvinaisiin vieraisiin. Pappismunkit toimittivat kouluilla jumalanpalveluksia, mutta liturgioita toimitettiin vain sunnuntaisin ja juhlapyhinä.

Toiveet paluusta kariutuvat

Paluusta Valamoon eläteltiin toiveita talvisodan aseiden vaiettua ja etenkin kesällä 1941, jolloin Suomen armeija valtasi takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Luostari oli talvisodan lentopommituksissa jonkin verran vaurioitunut. Lokakuussa 1941 joukko munkkeja kävi igumeni Haritonin johdolla tutustumassa olosuhteisiin rakkaalla saarellaan, mutta luostarielämän käynnistäminen ei ollut mahdollista. Lyhyen neuvostomiehityksen aikana luostaria ja etenkin sen kirkkoja oli pommitusvaurioiden lisäksi ehditty häväistä ja tuhota.

Kesällä 1942 ja 1943 pieni joukko munkkeja eli Valamossa ja piti palveluksia kirkoissa, mutta varsinaisesta luostarielämästä ei ollut kyse. Vaikka aluksi eläteltiin toiveita paluusta rakkaalle saarelle ja luostarielämän käynnistämisestä, niin toisen maailmansodan päätyttyä sinetöityi tyly totuus, että paluuta ei ollut.

Valamon munkkeja ruuanlaittopuuhissa Uudessa Valamossa
Valamon munkkeja ruuanlaittopuuhissa Heinäveden Valamossa. Kuva. M. Aaltonen/SA-kuva

Igumenin ponnistelut kantoivat hedelmää

Sotien jälkeen igumeni Haritonin tehtäväksi jäi rakentaa luostarin toiminta uudelle kotipaikalle ja auttaa veljestöä kotiutumaan sinne. Igumeni Hariton ponnisteli väsymättä Heinävedelle asettumisen hyväksi, mutta hänen linjansa ei saanut koko veljestön tukea. Esimerkiksi ajanlaskukiista sekä pyrkimys palata Moskovan patriarkaatin alaisuuteen hiersivät välejä.

Igumenin kerrotaan sodan jälkeen pohtineen sitäkin, voisiko luostaritoiminta jatkua Valamossa siitäkin huolimatta, että se kuuluisi uskontoon vihamielisesti suhtautuvan valtion alueeseen. Tätä vaihtoehtoa pohdittiin siltäkin varalta, että koko Suomi lopulta joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi.

Iän ja sairauksien rasittama igumeni Hariton auttoi merkittävästi myös kodittomaksi jääneen Lintulan sisariston kotiutumista Heinäveden Palokkiin, ja Lintulan nunnat saattoivat itkien hyväntekijänsä, hengellisesti ja aineellisesti sisaristoa auttaneen igumenin, viimeiselle matkalleen, kun hautajaisten aika koitti.

Herra päästi palvelijansa lepoon uudessa Valamossa 27. lokakuuta vuonna 1947. Ennen kuolemaansa hänet vihittiin suureen skeemaan edeltäjänsä tavoin. Uudelleen käynnistetty Valamon luostari Heinävedellä jää pysyväksi muistomerkiksi igumeni Haritonin uurastuksesta. Keskeisesti hän vaikutti myös Lintulan luostarin uudelleen käynnistymiseen.

Igumeni Haritonin kautta luostarilaitos saattoi säilyä Suomessa, missä uusien luostareiden perustaminen oli lailla kielletty. Siirtyessään ajasta iäisyyteen hän ei vielä voinut olla varma luostarin tulevasta kohtalosta. Sujuuko kaikki lopulta kuten suunniteltu on? Me nykyajassa elävät sen tiedämme. Igumeni Haritonin herkeämättömät ponnistelut läpi vaikeiden aikojen tuottivat runsaan sadon.

Kirjoittaja on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja.

Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 2/2026.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Haudalta löytynyt isän sormus on nyt Kristiina Jetsun aarre

Käsityötaituri Hannele Maahiselle kauneus heijastelee Jumalan hyvyyttä

Metropoliitta John Zizioulaksen teologiaa kehitetään eteenpäin
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Haudalta löytynyt isän sormus on nyt Kristiina Jetsun aarre

Kristiina Jetsu sai pitää isänsä elämässään vain kuusi vuotta. Vuonna 1932 syntynyt Johannes Jetsu kuoli vuonna 1971, jolloin Ritva-äiti jäi viiden lapsen kanssa yksin.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Seija Väre Kuva: Seija Väre

Kuusikymppisen Kristiinan Jetsun äiti menehtyi tämän vuoden maaliskuussa 86-vuotiaana. Hautajaisten jälkeen tytär kunnosti äidin viimeistä lepopaikkaa. Paikalla oli vielä kumpu haudan peittämisen jäljiltä. Yhtäkkiä hara kilahti johonkin, ja Jetsu huomasi maassa jotain kirkasta. Noin viiden sentin syvyydestä ilmestyi sormus.

– Sormus oli multainen ja likainen, mutta kun se puhdistettiin, siinä näkyi selvästi teksti: ”Ritva 15.6.1959.”  Kyseessä oli Johannes-isän sormus.

Kristiina Jetsu oli luullut aina, että ylimääräinen hiekka tuodaan haudoille jostain muualta.

– Mutta nyt on todistettu, että hiekka oli peräisin haudasta. Muuten sormusta ei olisi siinä ollut.

Isästä, joka menehtyi jo 38-vuotiaana, ei ole tyttärelle juuri muistikuvia jäänyt, sillä hän oli silloin niin pieni.

– Veljeni löysivät hänet kuolleena veneestä Puurtilan rannasta. Sen hetken muistan, kun isoveli tuli kotiin ja kertoi isän kuolleen.

Kristiina muistaa myös, että isästä puhuttiin lämpimästi.

– Mummoni ja setäni puhuivat hänestä aina kunnioittavasti ja jopa ihailevasti.

haudasta_noussut_sormus Kuva Seija Väre
67 vuotta vanha sormuksen kaiverrus on vielä selvästi luettavissa.

Sukujuuret Karjalassa

Sormuksen ilmestymisen jälkeen ihmettely, myös suvun ja ystävien keskuudessa, on ollut aikamoista.

– Miesystäväni totesi esineen nähtyään, ettei niin pieni sormus voisi olla miehen sormus.

Toisin kuitenkin todettiin, ja Kristiina kantaa sitä nyt ylpeänä sormessaan.

– Sanoin aina, etten ehtinyt tuntea isääni, mutta nyt annettiin vähän ajattelemisen aihetta, kun hän tuli uudestaan elämääni sormuksen muodossa yli 50 vuoden jälkeen.

Kristiinan vanhemmat olivat Karjalan evakkoja. Isä tuli Salmista ja äiti Jaakkimasta.

– Isäni oli 11-lapsisen perheen esikoinen. Perhe muutti Varkauteen ja nuorimmat sisarukset syntyivät täällä. Sodan jälkeen isä työskenteli paperitehtaalla.

Jaakkimassa syntyneen äidin perhe oli muuttanut ensin Heinolaan ja sieltä Varkauteen.

Kristiina Jetsun sormessa sormus
Isän sormus on Kristiina Jetsulle juuri sopivan kokoinen.

Äiti opetti ikonimaalausta

Ritva Jetsu oli harras ortodoksi, joka teki elämäntyönsä opettaen ikonimaalausta pääkaupunkiseudulla, Varkaudessa ja Valamossa. Hän on opettanut myös ruotsia ja uskontoa.

Vanhan tavan mukaan vainajilta ei otettu koruja pois, eikä mummolle varmaan tullut mieleenkään ottaa sormusta pois isän sormesta.

Sen sijaan äidin sormuksesta ei ole tietoa, mihin se on joutunut.

– Tuossa perhekuvassa isän sormus näkyy selvästi. Sen on täytynyt olla kihlauksen merkkinä. Vihkisormusta ei ortodokseilla ole erikseen.

Yllättävän löydön jälkeen kalleus löysi paikkansa heti tyttären sormessa. Se oli täysin sopivan kokoinen.

– Ajattelin, että se on ollut isäni sormessa ja tullut siitä suoraan minulle. Tämä ajatus nosti ihon kananlihalle ja ihan tärisin laittaessani sen sormeeni. Asia ei ole kuitenkaan tullut uniin, vaikka niin luulin.

Harvinainen ja tunnearvoltaan pohjattoman arvokas löytö on herättänyt ihmetystä, kun löytäjä on siitä joillekin kertonut.

– En olisi voinut kuvitellakaan sitä tunnetta mikä tuli, kun sormus löytyi. Se oli minulle suuri asia, kun sen sormeeni pujotin.

Jopa hautakiven laittaja, joka on aiemmin ollut haudankaivaja,  totesi, ettei hän ole ikinä löytänyt samanlaista hautausmaalta.

Kristiina Jetsu pohtii, että sormuksen tulolla päivänvaloon – ja juuri hänelle – oli jokin tarkoitus, sillä muuten hän ei voi sitä ymmärtää.

– Ensin äiti otettiin pois. Tilalle tuli tämä sormus muistona molemmista vanhemmistani ja heidän rakkaudestaan.

jetsun perhe
Jetsun perhe vuonna 1966. Vasemmalta: isä Johannes sylissään Timo, äiti Ritva sylissään Kristiina, Anna, Lauri ja Seppo. Kuva: Kristiina Jetsun perhealbumi

 

Kuva ylhäällä: Kristiina Jetsu vanhempiensa haudalla.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Igumeni Hariton hyvästeli vanhan Valamon ja rakensi luostarielämän Heinävedelle

Käsityötaituri Hannele Maahiselle kauneus heijastelee Jumalan hyvyyttä

Metropoliitta John Zizioulaksen teologiaa kehitetään eteenpäin
Näytä kaikki