Arki & ihmiset

Jo vuonna 2007 Palvelutoimisto Aulis -nimen alla toimintansa aloittaneessa yksikössä työskentelee kirkon palvelukeskuksen suurin ja pisimpään kirkon työtä tehnyt tiimi: kymmenhenkisellä työntekijäjoukolla on takanaan yhteensä lähes 150 palveluvuotta. Näin ollen esimerkiksi seurakuntien yhteydenottoihin ei vastaa vain taloushallinnon ammattilainen, vaan vuosien mittaan tutuksi tullut työkaveri.

– Kyllä täällä tiedetään, millaisen työpaineen alla seurakunnissa eletään. Taloushallinto ei ole esimerkiksi papin ensisijaista osaamisaluetta eikä kaikissa seurakunnissa ole läheskään riittävästi työvoimaa. Siksi me pyrimme palvelemaan kaikessa missä voimme. Tässä on etuna se, että tunnemme seurakunnat ja niiden toimintatavat ja ihmiset, kertoo talouspäällikkö Henna Mynttinen.

– Ovessa lukee palvelukeskus – sehän jo kertoo, miksi täällä ollaan. Sitäpaitsi seurakuntien ihmiset ovat mukavia ja antavat paljon positiivista palautetta. Ilo on heidän kanssaan tehdä töitä, toteaa taloussihteeri Outi Väätäinen.

Pitkiä palvelussuhteita

Mukavat ihmiset mainitaan heti myös kysyttäessä, mikä selittää taloustoimiston pitkät palvelussuhteet.

– Työkaverit ovat kivoja ja meillä on täällä avoin ja auttavainen työkulttuuri. Apua saa aina. Aina on mukavaa tulla töihin, toteaa taloussihteeri Sari Korhonen.

Työympäristöstä löytyy paljon muutakin hyvää.

– Ihan ensimmäisenä nostaisin esiin työrauhan. Nykyisin yrityspuolella suositaan avokonttoreita, mutta meillä on rauhalliset työhuoneet. Myös työergonomiaan ja -hyvinvointiin on panostettu: on sähköpöydät, rullahiiret, päätelasit ja ilmanpuhdistimet.

Asiallisissa tiloissa saa tehdä työnsä, tiivistää taloustoimiston tiimiesimiehenä toimiva taloussihteeri Riitta Pettersson.

Kiitosta saa myös työpaikan sijainti helppojen kulkuyhteyksien päässä, pysäköintimahdollisuus työpaikan pihassa ja korona-ajan myötä tullut mahdollisuus osittaiseen etätyöhön.

Tärkein motivaatiotekijä löytyy kuitenkin itse työstä.

– Työssä on paljon rutiininomaisia tehtäviä, mutta jokainen päivä on silti erilainen ja eri tavalla mielekäs, Riitta Pettersson summaa.

– Onhan tämä monella tavalla ainutlaatuinen työympäristö. Olemme toinen valtionkirkko, joten tässä ollaan tiiviisti kiinni paitsi kirkon niin koko yhteiskunnan kehityksessä, sanoo Henna Mynttinen.

Erityiseksi työympäristön tekee myös viikon aluksi toimitettava rukoushetki, joka koetaan tärkeäksi osaksi työviikkoa.

Keskittyvää kehitystä

Nykyisin käytännössä jokainen Suomen ortodoksisen kirkon toimintaan liittyvä euro kulkee jossain vaiheessa taloustoimiston kautta. Taloustoimisto tuottaa taloushallinnon ja palkanlaskennan palveluja kaikille ortodoksisille seurakunnille. Se vastaa myös Suomen ortodoksisen kirkon, Petsamon ja Konevitsan luostareiden sekä kirkon omistaman osakeyhtiö Skiitta Oy:n talous- ja palkkahallinnosta.

Näin ei ole ollut aina. Yhteisten palvelujen keskittäminen kirkon palvelukeskukseen alkoi vuonna 2007 ja seurakunnat ovat siirtäneet toimintoja palvelukeskuksen hoidettavaksi vaiheittain.

– Seurakuntarakenteen muutos vauhditti kehitystä. Seurakuntien määrä on vähentynyt alle puoleen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Keskittämispäätökset on tehty usein yhdistymisprosessin yhteydessä, sillä jokainen liitos on edellyttänyt perinpohjaista talousprosessien yhtenäistämistä. Viimeisenä taloustoimiston hoteisiin siirtyivät Nurmeksen ja Hämeenlinnan seurakunnat vuonna 2021, kertoo Henna Mynttinen.

Taloudenpidon kontrolli helpottunut

Palveluiden keskittäminen on parantanut myös taloudenpitoon liittyvää kontrollia. Takavuosina useampi seurakunta joutui kärsimään liian vähäisen valvonnan seurauksista.

– Mahdollisuudet väärinkäytöksiin ovat huomattavasti vähentyneet. Taloustoimiston sisälläkin työt on eriytetty niin, että kukaan ei hoida yksin saman seurakunnan kaikkia asioita eli taloushallinnossa ei esiinny ns. vaarallisia työyhdistelmiä, kertoo Henna Mynttinen.

Kaikki taloussihteerit osaavat silti kaikki työn osa-alueet, jotta kaikkien seurakuntien palvelut toimivat normaalisti myös lomien ja muiden poissaolojen aikana.

Taloustoimiston volyymeissä keskittäminen on näkynyt luonnollisesti lisääntyvinä työtehtävinä. Vuonna 2015 taloustoimistossa käsiteltiin noin 12 000 ostolaskua vuodessa kun vuonna 2025 niitä oli jo 20 500.

Tiimi on kasvanut vuosien varrella, mutta vuoden 2015 menetelmillä nykyisten tehtävien hoitamiseen tarvittaisiin vielä monta käsiparia lisää. Kymmenen vuotta sitten ostolaskut, kuitit, kirjanpitotositteet, verokortit ja loma-anomukset kulkivat kaikki vielä paperilla. Nyt 78 % näistä tulee taloustoimistoon sähköisesti.

– Sataan ei koskaan päästäkään, sillä esimerkiksi henkilöstön kululaskuja tulee vielä paperilla – ja saa tullakin, sillä meillä on siihen apua käytettävissä. Kirkko tarjoaa yhdelle tukityöllistetylle työntekijälle erilaisia suorittavan tason tehtäviä ja itse näen tämän arvokkaana asiana. Kaikkea ei mitata rahassa tai tehokkuudessa, toteaa Henna Mynttinen.

Käsityön määrä vähenee jatkossakin, sillä toiminnan kehittäminen on itsestäänselvä osa taloustoimiston työtä. Viimeisimpänä historiaan ovat jääneet kirkon toimessa olevien paperiset matkalaskut. Näköpiirissä on myös tekoälyn käyttö osassa työtehtävistä.

Myös kirkon toimintakulttuurin, ympäröivän yhteiskunnan ja lainsäädännnön muutokset ovat lisänneet taloustoimistossa tehtävän työn määrää.

– Talouden seurantaan liittyvä sisäinen ja ulkoinen raportointi sekä talouden ennustamiseen liittyvä skenaariotyöskentely on lisääntynyt selvästi, toteaa Henna Mynttinen.

Arki kulkee palkkojen, budjetoinnin ja tilinpäätösten rytmissä

Kehitystyön ja uusien järjestelmien käyttöönoton keskellä valtaosa taloustoimiston arjesta koostuu päivittäisistä taloushallinnon tehtävistä: talousihteerien toimenkuvaan sisältyy osto- ja myyntireskontraa, kirjanpitoa, laskutusta, perintää, kirkon vuokra-asuntoihin liittyvää työtä, palkkatietojen ylläpitoa, eläkekassaan liittyviä tehtäviä, budjetoinnissa avustusta ja erilaista raportointia. Yksi taloussihteereistä vastaa myös seurakunnille myönnettävistä avustuksista.

Työssä on oma tarkasti aikataulutettu rytminsä niin kuukausi- kuin vuositasollakin.

– Päivittäisiin aamurutiineihin kuuluvat sähköpostit, tiliotteet sekä laskujen laittaminen kiertoon ja maksuun. Kuukausitasolla työhön vaikuttavat eniten palkanmaksupäivät, kertoo taloussihteeri Paula Piispanen.

– Palkka-asioista myös kysellään paljon, joten niihin liittyvä asiakaspalvelu on meillä ihan merkittävässä osassa, kertoo taloussihteeri Eija Tiilikainen.

Palkoista puhuttaessa paljastuu yksi yllättävä fakta kirkon työstä: koko kirkossa on alle kaksisataa vakituista työntekijää, mutta palkkapusseja on kuukaudessa noin 580.

– Seurakunnissa työskentelee paljon sijaisia ja ns. keikkalaisia – esimerkiksi eläkkeelle jääneitä pappeja ja kanttoreita. Kesäaikaan palkkoja on maksettavana vielä enemmän, sillä silloin seurakunnissa työskentelee suuri joukko kirkko-oppaita, leirityöntekijöitä ja muita kesätyöntekijöitä. Työllistävä vaikutus on todella suuri, koska nämä työntekijäryhmät eivät ole sähköisten järjestelmiemme piirissä, vaan he tekevät esimerkiksi matkalaskut edelleen paperisina.

Jos kesä onkin palkkaruuhkan aikaa, niin syksyä leimaa budjetointi niin kirkossa kuin seurakunnissakin. Sen jälkeen vuorossa ovat tilinpäätökset ja usein myös jonkin uuden järjestelmän käyttöönotto ja siitä tiedottaminen.

Yleinen asiakaspalvelu on valtaosin seurakuntien kanssa tehtävää työtä. Esimerkiksi ostolaskuilta etsitään hankintojen ostoaikoja ja takuukuitteja.

– Jonkin verran tulee yhteydenottoja myös yksittäisiltä kirkon jäseniltä ja seurakuntien vuokralaisilta. Sain kerran soiton että vuokralainen oli onnistunut lukitsemaan itsensä asuntoon niin, ettei päässyt sieltä ulos. Siitäkin selvittiin seurakunnan vahtimestarille soittamalla, kertoo Paula Piispanen.

Mihin onkaan varaa?

Aika usein kysellään myös sitä, onko johonkin hankintaan varaa.

– Lähes joka vuosi on jollain seurakunnalla ainakin hetkellisesti sellainen tilanne, että taloutta joudutaan seuraamaan vähän tarkemmalla silmällä. Esimerkiksi yksittäinen remontti voi tulla ennakoitua kalliimmaksi ja silloin pitää miettiä tarkasti, miten tilanne hoidetaan. Rahaksi emme voi täällä muuttua, mutta autamme kaikin voimin löytämään ratkaisut vaikeisiin tilanteisiin, kertoo Henna Mynttinen.

Taloustoimisto seuraa kaikkien seurakuntien taloutta, mutta yksittäinen seurakunta tuntee hyvin vain omansa. Siksi seurakunnan näkemys omasta taloudellisesta tilanteesta voi olla hyvinkin erilainen kuin taloustoimistolla.

– Joku seurakunta voi kokea olevansa tiukoilla, vaikka sillä on tuottavaa varallisuutta. Naapuriseurakunta voi kuitenkin olla selkeästi vaikeammassa tilanteessa. Täältä katsottuna huomaa joka tapauksessa, että seurakunnat ovat keskenään hyvin erilaisissa taloudellisissa asemissa, toteaa Henna Mynttinen.

Poliittisia päätöksiä seurataan tarkoin

Taloustoimistoon on sijoitettu myös koko kirkon kokonaisvaltainen taloudenhoito, josta vastaa talouspäällikkö Henna Mynttinen. Tässä keskeisimpiä asiakokonaisuuksia ovat kirkon valtionapuun, seurakuntien keskusrahastomaksuihin, sijoitustoimintaan sekä kirkon keskusrahaston budjettiin ja tilinpäätökseen sekä kassanhallintaan liittyvät tehtävät sekä kaikkien kirkon talouteen liittyvien asioiden valmistelu ja esittely kirkollishallituksen ja kirkolliskokouksen päätöksentekoa varten.

– Valtionhallinnon säästötoimet ovat viime vuosina näkyneet paitsi supistuneina tuloina, myös lisääntyneenä yhteydenpitona eri ministeriöihin. Poliittisen päätöksenteon seuranta onkin nykyisin itsestäänselvä osa omaa työkenttääni, kertoo Henna Mynttinen.

Talouspäällikkö on myös kirkon yhteyshenkilö pankkeihin, rahoitusyhtiöihin ja sijoituskumppaneihin.

– Sijoitustoiminnassa tarvitaan myös aktiivista talouden seurantaa ja sen arviointia, milloin sijoituksiin on tarpeen tehdä muutoksia. Kovin nopeita liikkeitä emme tee, sillä meille riittää sijoitusten turvaaminen ja kohtuullinen tuotto.

Kirkon jäseniä kiinnostaa aika ajoin kysymys siitä, kuinka eettisesti kirkko sijoittaa.

– Sijoituskumppanimme tuntevat periaatteemme eivätkä edes tarjoa meille liian riskialttiita tai eettisesti kestämättömiä kohteita. On kuitenkin todettava, että pomminvarmasti täysin eettistä sijoituskohdetta on ehkä mahdotonta löytää. Kuten raakkujen yli ajanut metsäkone osoitti, inhimilliset virheet ikävine seurauksineen ovat mahdollisia kaikessa toiminnassa.

HR-työtä ja yhteistä hyvää

Taloustoimiston hoidettavana on edelleen myös asioita, jotka eivät kuulu osaksi taloushallinnon palveluvalikoimaa. Monien niistä odotetaan jatkossa siirtyvän HR-järjestelmän prosesseiksi.

– Lomaseuranta on sekä kirkon että lähes kaikkien seurakuntien osalta meillä. Työntekijät sitten kysyvät täältä, paljonko lomapäiviä on kertynyt tai pitämättä. Nyt meillä on tulossa loppuvuoden aikana keskushallintoon pilotoitavaksi sähköinen järjestelmä, josta sekä esimies että työntekijä näkisivät itse nämä tiedot. Toivomme kovasti, että järjestelmä otetaan myös seurakunnissa käyttöön ensi vuoden aikana, kertoo Henna Mynttinen.

HR-pakettiin kuuluu muitakin nykyisellään taloustoimiston tontille jumiutunutta tehtävää, esimerkiksi keskushallinnon työntekijöiden lounas- ja virike-eduista sekä työterveyshuoltoon liittyvistä ylläpitoasioista huolehtiminen.

– Näkisin, että tämä on koko kirkon kannalta aivan keskeinen kehityskohde jatkossa. Myös IT-palveluiden ulkoistamisen yhteydessä tehty hajauttaminen teettää jatkuvasti lisätyötä: ongelmatilanteissa ei aina tiedetä, keneen ottaa yhteyttä, toteaa Henna Mynttinen.

Kirkon keskustalossa ei työskentele vahtimestaria, mutta taloustoimiston tiimistä on joka päivä useampi henkilö paikan päällä. Sieltä osataankin etsiä apua monenlaisiin tilanteisiin.

– Yhteiseksi hyväksi tehdään monenlaista – ihan niinkuin toimivalla työpaikalla kuuluukin, tiivistää Riitta Pettersson.

 

Kuvassa vasemmalla edestä Henna Mynttinen, Leena Ursinius, Outi Väätäinen, Riitta Nikkilä, Päivi Majuri, Sari Korhonen, Eija Tiilikainen ja Riitta Pettersson. Kuvasta puuttuvat Helena Lippo ja Paula Piispanen. 

Jaa tämä juttu

Ajassa

Pyhittäjä-äiti Melania Roomalainen nuorempi (31.12.), kuten isoäitinsä Melania Roomalainen vanhempi ennen häntä, matkasi Pyhään maahan omistautuakseen Jumalalle. Molemmat jäivät vaikuttamaan Jerusalemiin ja perustivat luostariyhteisön. Vaikka isoäiti-Melaniaa ei mainitakaan kaikissa pyhien luetteloissa, löytyy hänen elämäkertansa suomalaisestakin kokoelmasta (8.6. (Avaa uuden sivuston)).

Isoäiti-Melania jäi leskeksi 22-vuotiaana, kun hänen miehensä ja kaksi heidän pojistaan menehtyivät sairauteen. Tämän jälkeen Melania vanhempi lähti Aleksandrian kautta Pyhälle maalle 370-luvun alussa. Jerusalemissa hän perusti luostarin 50 kilvoittelijalle vuonna 378. Pyhä Melania majoitti maksutta pyhiinvaeltajia ja avusti seudun köyhiä.

Saamansa lahjat Melania ohjasi kirkoille, luostareille ja köyhille. Itse hän eli välttämättömimpään pitäytyen. Hän tuli takaisin Roomaan ohjaamaan pojantytärtään Melania nuorempaa, mutta palasi myöhemmin Jerusalemiin. Melania vanhempi kuoli noin vuonna 410. Samoihin aikoihin nuorempi Melania aloitti oman matkansa. Pyhiinvaellusten tekeminen ei kuitenkaan ollut itsestään selvää: mm. Gregorios Nyssalainen kirjoitti pyhiinvaelluksista kriittiseen sävyyn.

Naiskilvoittelijoita Jerusalemiin

Melania vanhemman tulo Pyhään maahan mainitaan selityksessä kristityn naisen Egerian matkakertomukseen (380-luvulta) esimerkkinä siitä, ettei naisten matkustaminen ollut poikkeuksellista. Anni Maria Laato toteaa selitysosassa, että matkustaminen Välimerta ympäröivillä alueilla oli pääteillä melko turvallista. Laato arvioi, että Egeria on luultavasti ollut Jerusalemissa samaan aikaan Melania vanhemman ja Paulan (347–404) kanssa, vaikkei heitä mainitsekaan. Jerusalemissa palveluksiin osallistui tavallisesti ihmisiä monista maista.

Kertomukset Egyptin erämaaisistä ja Hieronymuksen opetukset innoittivat monia roomalaisia naisia aloittamaan askeettisen kilvoittelun Roomassa tai Pyhällä maalla, ja heistä tunnetaan pyhä Asella (6.12.), Fabiola (27.12.), Paula ja hänen tyttärensä Eustochium (26.1.) ja myös Melania Roomalainen nuorempi. Jerusalemiin naiskilvoittelijoita oli kerääntynyt eri suunnilta, kuten Serafim Seppälä kirjassaan Kultainen Jerusalem valottaa.

Melania Roomalainen nuorempi (383–439) ja hänen miehensä Pinianus elivät kilvoituselämää yhteisestä sopimuksesta kuin sisar ja veli sen jälkeen, kun heidän kaksi lastaan olivat menehtyneet. He kaipasivat kokonaan Jumalalle omistettua elämää, ja he vapauttivat tuhannet orjansa ja lahjoittivat suuren omaisuutensa. Melania seurueineen matkusti Afrikkaan Rooman hävityksen tieltä 410 ja sieltä Pyhälle maalle sekä Egyptin Nitriaan, missä hän keskusteli erämaaisien kanssa.

Öljymäelle keljaan

Jerusalemissa Melania oli päivät Pyhän haudan kirkossa ja meni yöksi rukoilemaan Golgatalle. Hän asettui keljaan Öljymäelle 14 vuodeksi. Melania seurasi kirkon elämää, tunsi Augustinuksen ja kuului Hieronymuksen lähipiiriin. Vuonna 431 hän perusti Öljymäelle luostarin, jonne tuli 90 nunnaa. Kun Melania kävi Konstantinopolissa vakavasti sairastuneen setänsä luona, hän tutustui keisarinna Eudokiaan. Keisarinna vieraili myöhemmin Pyhällä maalla ja Melaniankin yhteisössä.

Melanialle suotiin sairauksien parantamisen armolahja, jonka hän pyrki peittämään antamalla esirukousta pyytäville öljyä lampusta marttyyrien haudoilta tai jotakin jollekin pyhälle kuulunutta. Viimeisinä sanoinaan Melania lausui: ”Niin kuin Herra tahtoo, niin tapahtukoon.” Idässä elämäkerta (Avaa uuden sivuston) laadittiin pian Melanian kuoleman jälkeen, lännessä taas pyhä tuli tunnetuksi vasta 1900-luvun alussa.

Kristuksen rististä kumpuaa elämä

Jerusalemissa kunnioitettiin löydettyä Kristuksen ristiä, jonka merkitys kasvoi suureksi sekä idässä että lännessä. Egeria kuvaa yksityiskohtaisesti ristin reliikin kunnioittamista (Matka Pyhälle maalle 37.1–2). Egerian matkapäiväkirjaan viittaa myös Serafim Seppälä teoksessaan Elämän puu, jossa korostetaan, että ristinpuu oli Pyhän haudan kirkossa kunnioitettavana alusta alkaen, ja sitä tultiin kunnioittamaan kaukaakin. Ristinpuusta annettiin sälemäisiä osasia pyhiinvaeltajille, jotka veivät reliikit kotiseutujensa kirkkoihin ympäri kristillisen maailman. Seppälä mainitseekin, että Jerusalemin piispa Kyrillos puhui opetuksissaan, miten ristinpuu oli ”täyttänyt maailman”.

Melania vanhemmasta kerrotaan, että hän antoi piispa Johannekselta saadun pyhän Ristin palan pyhälle Paulinus Nolalaiselle (Avaa uuden sivuston), joka on kuvannut myös keisarinna Helenan tuloa Jerusalemiin. Ristin löytymistä Seppälä tarkastelee kirjassaan Kultainen Jerusalem, jossa todetaan, että Pyhän haudan kirkon rakennustöiden yhteydessä samalta alueelta löytyi puuta, jota alettiin kunnioittaa Kristuksen ristin puuna. Löytymisestä kertovat lähteet korostavat keisarin äidin, rakennustöitä valvoneen keisarinna Helenan roolia tapahtumissa.

Suomessakin on ristin reliikkejä. Pyhäinjäännökset-teoksessa kerrotaan, että Uudessa Valamossa on pieni kappale Eläväksitekevää Ristiä laatassa Golgata-ikonin ristin etuosassa pääkirkossa. Reliikki on kiinnitetty laattaan 1899 igumeni Gabrielin aikana, ja sen oli tuonut pappismunkki Gideon 1846 Jerusalemista. Valamossa on myös pienessä metalliristissä säilytettävä ristinpuun reliikki.

Pyhän Ignatios Antiokialaisen ajatus, että rististä kumpuaa elämää, joka on kaikkien koettavissa ja joka yhdistää kristittyjä, nostetaan esille Seppälän Elämän puu -kirjassa. Kristityt ovat Ignatioksen mukaan ristinpuun oksia, jotka ovat Isän istuttamia ja kantavat siksi katoamatonta hedelmää.

Rististä kumpuava elämä jatkuu. Kristittyjen sukupolvien ketju, niin pyhiinvaeltajien kuin kotiseudullaan rukoilevien, kasvaa ja kantaa aina uusia hedelmiä ristin voimalla.

 

Egeria: Matka Pyhälle maalle. Latinan kielestä suomentanut ja selittänyt Anni Maria Laato, Studia Patristica Fennica 12, Suomen patristinen seura ry, Helsinki 2021, 116–119, 125, 130.

Mäkinen, Marko: Pyhäinjäännökset. Lintulan ja Valamon luostarien reliikit, Valamon luostarin julkaisuja, Valamon luostari 2014, 150–151.

Serafim, munkki: Kultainen Jerusalem. Jerusalemin idea juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa. Kirjapaja, Helsinki 2008, 219–222, 252–253.

Seppälä, Serafim: Elämän puu. Pyhä risti idän kirkossa. Valamon luostarin julkaisuja, Valamo Kustannus 2020, 24, 136–142, 148–151, 209–215.

 

Nuorempaa pyhää Melania Roomalaista esittävä miniatyyri on peräisin Basileios II:n menologionista.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Alkava joulupaasto valmistaa ja auttaa meitä kokemaan tulevan juhlan mahdollisimman syvästi ja täydesti. Paastoavan kristityn tavoitteena on, että kohtaamisesta Kristuksen kanssa syntymäjuhlan päivänä tulisi hänelle todella merkittävä tapahtuma, johon häntä ovat valmistaneet sekä rukous että pidättyväisyyden kilvoitus. Ihmisen ruumis ja sielu vaikuttavat toisiinsa vastavuoroisesti. Siksi kehollinen itsehillintä, kuten ruokavalion rajoittaminen, auttaa myös sielua. Paastotessa lakkaamme hajauttamasta huomiotamme moniin asioihin ja keskitymme enemmän hengelliseen elämään, rukoukseen, Kristuksen mietiskelyyn ja Hänen käskyjensä täyttämiseen.

Ahneus, ylpeys, halu omistaa, koota ja kuluttaa vallitsevat usein mitä moninaisimmin tavoin elämäämme. Niistä meitä muistuttavat Kristuksen esittämä vertaus varakkaasta miehestä, joka sai pelloiltaan poikkeuksellisen runsaan sadon, mutta ei ollut valmis jakamaan omastaan (Luuk. 12:16–21) sekä evankeliumikertomus korkeassa asemassa olevasta rikkaasta miehestä, joka ei halunnut luopua omaisuudestaan (Luuk. 18:18–27). Paastonaika kutsuu meitä ottamaan oppia laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:30–37), jotta elämämme ei keskittyisi pelkästään omistamiseen vaan myös antamiseen, eikä ainoastaan kokoamiseen vaan sen lisäksi hyvän kylvämiseen ja jakamiseen. Kun paastossa heikennämme ruumista tavallista niukemmalla ravinnolla, opimme alistamaan halumme järjelle ja tahdolle sekä sen jälkeen järjen ja tahdon Jumalalle.

Pyhä Simeon Thessalonikalainen opastaa meitä joulupaaston vietosta seuraavasti: ”Joulun nelikymmenpäiväinen paasto kuvaa Mooseksen paastoa. Mooses paastosi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sai kivitauluihin kirjoitetut Jumalan sanat. Me puolestamme paastotessamme neljäkymmentä päivää katselemme ja vastaanotamme Neitsyen kautta tullutta elävää Sanaa, joka ei ole kirjoitettu kiveen, vaan joka on tullut lihaksi ja syntynyt maailmaan, ja me osallistumme Hänen jumalalliseen lihaansa.”

Joulupaasto ei kuitenkaan ole vain luopumista, vaan ennen kaikkea valmistautumista vastaanottamaan. Sen tarkoituksena ei ole tehdä elämästämme hankalampaa, vaan avata sydämemme Jumalan rakkaudelle. Kun hiljennymme rukoukseen, osallistumme kirkon jumalanpalveluksiin, tutkimme omaatuntoamme ja harjoitamme lähimmäisenrakkautta, tulemme vähitellen herkemmiksi tunnistamaan Kristuksen läsnäolon elämässämme. Näin paasto auttaa meitä näkemään, että Betlehemin luolassa syntynyt Vapahtaja ei ole vain menneiden aikojen tapahtuma, vaan elävä Herra, joka tahtoo syntyä myös meidän sydämissämme.

Kulkiessamme kohti Kristuksen syntymäjuhlaa muistakaamme, että Jumala ei odota meiltä täydellisyyttä, vaan vilpitöntä pyrkimystä Hänen puoleensa. Jokainen rukous, jokainen pieni pidättyväisyyden teko ja jokainen lähimmäiselle osoitettu rakkauden työ kantaa hedelmää. Käykäämme siis joulupaaston tielle luottavaisina ja kiitollisina, jotta saisimme Jeesuksen syntymäjuhlan koittaessa yhdessä enkelien kanssa iloita Jumalan ihmiseksi tulon suuresta salaisuudesta. Olkoon tämä paastoaika meille kaikille hengellisen uudistumisen, rauhan ja ilon aikaa, joka valmistaa sydämemme ottamaan vastaan maailman Vapahtajan.

 

Paimenkirje julkaistiin ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

 

Kuvassa Suomen ortodoksisen kirkon piispat vasemmalta oikealle: Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Haminan piispa Sergei. Kuva: Jyri Pitkänen

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Tapahtuma käynnistyi Uspenskin katedraalissa toimitetulla liturgialla, jonka yhteydessä kirkon kehitysyhteistyö ja lähetysjärjestö Filantropian työntekijät siunattiin tehtäväänsä (Avaa uuden sivuston).

Tapahtuma oli tarkoitettu koko Suomen paikalliskirkolle, joskin paikalla oli piispoista ainoastaan Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Ekumeenisen patriarkaatin edustaja Andidonin piispa Isidoros. Oulun hiippakunnan hiippakuntapäivät oli myös järjestetty tapahtumakokonaisuuden kanssa päällekkäin, minkä vuoksi Oulun hiippakunnan työntekijät eivät voineet osallistua tapahtumaan tai seurata sen keskusteluja etänä. Kuopion ja Karjalan hiippakunnan osalta järjestäjien tiedossa ei ole, miksi piispallinen edustus puuttui.

Naisseminaarin paneelikeskustelijoita Uspenskin katedraalissa
Naisseminaarin paneelikeskustelijoita Uspenskin katedraalissa. Mikrofonia pitelee sovinto-ohjelman projektikoordinaattori Maria Mountraki, hänen vieressään Filantropia ry:n toiminnanjohtaja Riina Nguyen ja etualalla kanttori Irina Tchervinskij-Matsi. Kuva: Vlada Wahlstén

Liturgian jälkeen järjestetyssä avajaistilaisuudessa kuultiin Ekumeenisen patriarkan tervehdys (Avaa uuden sivuston) sekä paneelikeskustelu, jossa pohdittiin naisten asemaa, tehtäviä ja osallistumismahdollisuuksia ortodoksisessa kirkossa. Päivän päätteeksi yleisö sai nauttia naiskvartetti Murusten ja Ortodoksisen kamarikuoron konsertista. Tapahtumaa seurasivat kanttori Anneli Pietarinen ja seurakunta-aktiivi Raisa Lindroos.

– Piispa Isidoros kuvasi puheessaan, kuinka hänen tehtävänään ei ole ratkaista Suomen kirkon edessä olevia kysymyksiä, vaan kuulla ne ja viedä ne Konstantinopolin äitikirkon tietoon, Anneli Pietarinen kertoo. – Hän myös puhui naisten vaikuttamistyön historiasta kirkossamme alkaen Raamatun ensimmäiseltä sivulta lähtien, Raisa Lindroos jatkaa.  –Onkin tärkeää, että papisto ja kirkkokansa pohtivat yhdessä naisen asemaa rohkeasti ja rukouksen hengessä.

Puheiden jälkeisessä paneelissa keskustelivat filosofian tohtori Merja Merras, teologian opiskelija Timo Kesti, teologian ja kirkkomusiikin opiskelija Silja Tiittanen sekä Jyväskylän seurakunnan pappi Joonas Ratilainen. Keskustelua johti kirjailija ja kouluttaja Marianna Stolbow.

Merja Merras Uspenskin katedraalissa
Filosofian tohtori Merja Merras. Kuva: Vlada Wahlstén

Keskustelu oli monipuolista ja polveilevaa.

– Kukin osallistuja tulkitsi keskustelua oman roolinsa ja asemansa kautta, Pietarinen kuvaa. –Merraksen puheenvuoroissa tuli esille, kuinka naisten tulisi pysyä tradition määräämissä rooleissa synnyttäjinä, huolehtijoina ja papin puolisoina, ja kuinka muun yhteiskunnan tasa-arvokäsitystä ei tule tuoda kirkon sisälle. Tiittanen puolestaan peräänkuulutti naisten asemasta käydyn keskustelun luonnetta kirkon ihmiskuvasta käytynä keskusteluna. Kestin viesti oli monissa puheenvuoroissa se, että liturgista traditiota ei tule muuttaa. Ratilainen taas toi puheenvuoroissaan esille seurakuntaelämän todellisuuden ja sen, kuinka keskusteluissa usein tunteet kuumenevat.

– Pohdin itsekin ennen keskustelua sitä, kuinka nämä teemat ovat myös herkkiä ja tunteita nostattavia, Lindroos kertoo. –Onneksi yleisökysymyksille oli ohjelmassa runsaasti tilaa, koska monet yleisöstä halusivat puhua ja jakaa kokemuksiaan. Keskustelua käytiin niin rohkeasti, tunteikkaasti, herkistyen, kiivastuen, opettaen kuin muistellenkin.

– Kirkossa saa olla tunnetta ja mielipiteitä. Samalla tarvitaan vastaavia keskusteluja ja työpajoja seurakuntiin, kirkon tapahtumiin, leireille, luostareihin ja kirkkokahveille, mutta hyvin valmistellun turvallisen tilan rakentamisen kautta, Lindroos toteaa.

paneelikeskustelu-uspenskin-katedraalissa seuraamassa arkkipiispa Elia ja piispa Isidoros
Paneelikeskustelua seuraamassa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia (oik.) ja hänen vieressään Ekumeenisen patriarkaatin edustaja Andidonin piispa Isidoros. Äärimmäisenä vasemmalla rovasti Heikki Huttunen ja hänen vieressään yliopisto-opettaja, rovasti Teemu Toivonen. Kuva: Vlada Wahlstén

Tradition tulkinta haastaa tutkijoita

Tapahtuman akateeminen osuus toteutui maanantaina ja tiistaina kansainvälisen Women in Eastern Orthodoxy: Questions of Pastoral and Liturgical Participation -konferenssin muodossa. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa ja Tieteiden talolla järjestetty konferenssi kokosi yhteen tutkijoita eri maista tarkastelemaan naisten paikkaa ortodoksisessa kirkossa teologisista, historiallisista ja yhteiskunnallisista näkökulmista. Akateemista osuutta seurasi tutkija Tuovi Haikala.

Kahtena päivänä kuultiin yhteensä 18 tutkimusesittelyä, joissa käsiteltiin muun muassa naisten hengellistä toimijuutta, liturgista osallistumista sekä muita sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ortodoksisessa perinteessä. Maanantai–iltapäivän konferenssiohjelma huipentui professori Ashley Purpuran keynote-luentoon, jonka otsikko oli ”Liberating Orthodoxy: Exploring Orthodox Christianity’s Feminist Theological Potential”.

– Monet esitykset tiivistyivät kokemukseen siitä, että uskonto itsessään ei ole erotteleva, mutta kirkolliset käytännöt ovat sitä, Haikala kiteyttää. – Havainnot tiivistyvät siis kokemukseen kirkossa vallitsevasta kaksoisstandardista. Kirkon puheessa naiset ovat tasa-arvoisia, mutta kirkollisina toimijoina heidän mahdollisuutensa ovat rajoitetut.

Kuten sunnuntain paneelissakin, kysymys traditiosta ja sen luonteesta tuli esille myös akateemisessa osiossa.

– Niin esityksissä kuin keskustelussa näkyi tradition tulkinnan ristiriitaisuus ja sen kyseenalaistaminen, miten traditiota tulisi tulkita suhteessa nykypäivään, Haikala kuvaa. – Voisi pohtia myös sitä, kenellä on tradition tulkinnan valta. Seminaari ja sen keskustelut olivat selkeä osoitus tarpeesta käydä tätä keskustelua tuoreesta näkökulmasta.

– Suurin jännite tapahtuman ympärillä muodostui kunkin osallistujan oletuksista sen suhteen, mistä käydyssä keskustelussa on kyse ja mistä ei, Haikala arvioi. – Siis puhutaanko naispappeudesta – joskin epäsuorasti – vai laajemmin naisten toimijuudesta ja tasa-arvosta ylipäätään. Tässä suhteessa paikalliskirkoissa on hyvin erilaisia käytäntöjä.

Akateemisen osion esitelmien pohjalta tullaan julkaisemaan myöhemmin antologia.

Minna Rasku ja Riina Nguyen Uspenskissa
Naisenergiaa. Filantropia ry:n ulkomaan projektipäällikkö Minna Rasku (vas.) ja toiminnanjohtaja Riina Nguyen. Kuva: Vlada Wahlstén

Diakoniatyö on hengellistä työtä

Konferenssin viimeisen iltapäivän ohjelmassa tarkasteltiin diakoniatyön näkökulmia. Professori Pekka Metso piti esitelmän Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäisestä diakonissasta Ida Pajarisesta sekä hänen ja muiden diakonissojen työkentästä 1920- ja 1930-luvuilla. Esitelmän jälkeen järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistuivat kuusi Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniatyöntekijää esihenkilöineen. Isä Kimmo Kallinen seurasi ohjelmaa.

– Nykyisten diakoniatyöntekijöiden työn luonne on hyvin pitkälle samankaltaista kuin Ida Pajarisen aikana, isä Kimmo Kallinen toteaa. –Heidän työnsä oli enimmäkseen sosiaalityötä, jossain määrin myös hartaustilaisuuksien johtamista ja opetusta. Epäselväksi tosin jäi, millaisilla eväillä he opettivat ortodoksisuutta tai johtivat hartaustilaisuuksia.

– Nykypäivänä oleellinen kysymys olisikin, onko tänä päivänä tarvetta diakonissan tehtävän elvyttämiseen, Kallinen toteaa. –Jos on, millaisia heidän tehtävänsä voisivat olla? Voisivatko he esimerkiksi avustaa jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa, opettaa ja kohdata ihmisiä sielunhoidollisesti? Millaista koulutusta tehtävään kutsuttavilta edellytettäisiin?

Diakoniatyöntekijät kuvasivat, kuinka tiimityön merkitys ja osaamisen jakaminen korostuvat heidän arjessaan. Yhteistyö seurakunnan pappien kanssa on myös saumatonta, ja papit hyödyntävät usein diakoniatyöntekijöiden osaamista ja asiantuntemusta.

Diakoniatyöntekijät on myös siunattu tehtäväänsä.

– Tehtävään siunaaminen koettiin merkitykselliseksi, Kallinen kertoo seuraamastaan keskustelusta. – Jokainen työntekijä ja työ tarvitsee siunauksen. Työntekijät profiloituvat hyvin vahvasti nimenomaan kirkon työntekijöiksi. Silti toisinaan on tilanteita, joissa heidän työnsä hengellistä luonnetta ei tunnisteta.

Diakoniatiimi ja professori Pekka Metso
Kuvassa vasemmalta diakoniatyöntekijät Sarianne Karulinna, Katri Heporauta, Anna Tamme, ylidiakoni Juha Lampinen, diakoniatyöntekijät Elina Pale ja Paula Ahonen sekä käytännöllisen teologian professori Pekka Metso. Kuva: Vlada Wahlstén

Nuorten piireissä keskusteltiin tasa–arvosta

Tapahtumakokonaisuuden lopettivat eri puolilla Suomea kokooontuneet nupit eli nuortenpiirit ja niitä yhteen koonnut, verkossa toteutettu etänupi, josta vastasi Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry. Helsingin nuortenpiiriin ja etänupiin osallistui seurakunta-aktiivi Noora Särkkä.

Kuten muissakin tapahtumakokonaisuuden osissa, arkkipiispa Elia ja piispa Isidoros olivat mukana nuorten piirissä. Arkkipiispa Elia vastaili nuorten kysymyksiin ja kannusti nuoria dialogisuuteen. Piispa Isidoros painotti puheessaan sitä, kuinka nuorilla on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kirkkoonsa ja kirkolliseen kulttuuriin.

–Ajattelen, että piispojen läsnäolo oli olennaista. Etenkin oman arkkipiispan läheisyys on nuorille tärkeää, ja koen sen myös itse tosi tärkeäksi. Piispallisesta läsnäolosta välittyy arvostus nuoria kohtaan, Särkkä kertoo.

– Nuoret kokivat piispojen puheenvuorot rohkaisevina. Nuorten keskuudessa pohdittiin, miten rohkaisevat neuvot voisi käytännössä toteuttaa, Särkkä kuvailee.

Ortodoksisia nuoria etänä nuortenpiirissä
Etänupi koolla. Kuva: Minna Rasku

Nuorten piireissä keskusteltiin myös muun muassa tasa-arvosta ja nuorten naisten oikeudesta päättää omasta pukeutumisestaan. Nuorten jakamista kokemuksista tuli esille, että vain tyttöjen pukeutumiseen puututaan, Särkkä kertoo.

–Tietysti kirkkoon pukeudutaan tietyllä tavalla, mutta on ongelmallista, jos vain tyttöjen pukeutumiseen kiinnitetään huomiota eikä poikien. Myös huivinkäytöstä keskusteltiin.

Särkkä kertoo, että myös mukana olleet leiriohjaajat pohtivat sitä, kuinka kysymyksiin voisi vastata ja millaisia perusteita epätasa-arvoisilla käytännöillä on teologisesti. Pienetkin tytöt kysyvät, mikseivät he saa toimia ponomareina, ja epäreiluuden ja -tasa-arvoisuuden kokemus kirkossa voi seurata nuoruuteen ja aikuisuuteen saakka.

Samoin kuin tapahtumakokonaisuuden muissakin ohjelmissa, myös nuorten piireissä oli ennen muuta läsnä tyttöjä ja nuoria naisia.

–Esille nousi huoli siitä, miten näihin keskusteluihin saadaan mukaan niitä, jotka eivät pidä näitä asioita tärkeinä ja joita tällaiset tapahtumat eivät tavoita, Särkkä kertoo. Hän korostaa, kuinka tärkeää olisi, että naisten asemaan ja kokemuksiin liittyvissä keskusteluissa on mukana sekä naisia että miehiä, kirkon työntekijöitä ja seurakuntalaisia.

Tutkija Talvikki Ahonen ja teologian opiskelija Sinikka
Kuvassa oikealla tutkija Talvikki Ahonen ja teologian opiskelija Silja Tiittanen. Kuva: Vlada Wahlstén

 

Pääkuvassa ylhäällä Filantropia ry:n järjestötyöntekijä Milja Sarlin. Taustalla kotimaan Ukraina-hankkeen työntekijä Oksana Horbanova. Kuva: Vlada Wahlstén

Viimeisen kuvan kuvatekstiä on korjattu Sinikka > Silja Tiittanen 10.11.2026 klo 21:17.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Aamun Koitto julkaisee alla Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian tekstin, jolla hän kommentoi Suomen ortodoksisen piispainkokouksen 25. lokakuuta 2026 tekemää päätöstä (Avaa uuden sivuston) ja sen aiheuttamaa hämmennystä.

Piispainkokouksen päätös koskee koskee papiston osallistumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimistilaisuuteen. Päätöksen jälkeen kaikkiaan 236 henkilöä allekirjoitti huolenilmauksen asian tiimoilta. Allekirjoittajien joukossa on muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon pappeja. Lisäksi Ortodoksisten pappien liitto pyytää piispainkokousta arvioimaan tekemäänsä päätöstä uudelleen.

Arkkipiispa Elian teksti kuuluu näin:

Ymmärrän, että piispainkokouksen ohje (Avaa uuden sivuston) on herättänyt huolta, hämmennystä ja monelle myös kipua. Tämä ei ole kenellekään pelkkä periaatekysymys. Kyseessä on lähimmäinen. Siksi aloitan siitä, mikä minulle on tärkeintä. Kirkossa jokaista rakastetaan varauksetta. Jokainen saa rakastaa. Jokainen on tervetullut kirkkoon, ja jokaiselle on siellä paikka.

Minusta tuntuu, että julkisuudessa ohjeesta on syntynyt kuva, joka on laajempi kuin sen sisältö. Ohje ei arvioi ketään ihmisenä eikä ota kantaa toisen kirkon ratkaisuihin. Se vastaa vain yhteen kysymykseen: missä roolissa ortodoksinen pappi on läsnä, kun hänet kutsutaan samaa sukupuolta olevan parin vihkimiseen tai siunaamiseen toisessa kirkossa. Liturgisessa tehtävässä tai papin asussa hän ei ole yksityishenkilö vaan toimii kirkon nimissä.

Ohje ei kiellä pappia olemasta läsnä läheisensä juhlassa. Ortodoksista pappia kutsutaan isäksi, ja isänä hän saa olla siellä edelleen.

Taustalla ei ole Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin toivetta eikä painetta, eikä muutakaan kansainvälistä linjausta. Suhteemme Ekumeeniseen patriarkaattiin on läheinen ja luottamuksellinen, mutta tämänhetkinen ohje on meidän oma. Piispainkokouksen tehtävä on ankkuroida ratkaisunsa aina ortodoksisen opin, kanonien ja tradition varaan.

Ymmärrän, miksi Venäjä mainitaan tässä yhteydessä. Moskovan patriarkaatin johto on tehnyt seksuaalivähemmistöistä viholliskuvan ja valjastanut sen hyökkäyssodan oikeuttamiseen. Suomen ortodoksinen kirkko torjuu tämän kokonaan, niin kuin se on torjunut koko sodan ja sen uskonnollisen oikeuttamisen. Ihmisestä ei saa tehdä vihollista, ei opetuspuheissa eikä sotapropagandassa. Sanat kuullaan aina jossakin ajassa, ja meidän aikamme on sodan aika. Siksi on oikein, että tätäkin kysytään.

Ortodoksisten pappien liiton pyyntö on vastaanotettu, ja otan sen vakavasti. Papit tuntevat perheensä ja seurakuntalaisensa, ja heidän äänensä on kuultava. Piispainkokous kuulee vielä Ortodoksisten pappien liittoa ja käsittelee asian sen jälkeen uudelleen seuraavassa kokouksessaan. Olen tästä keskustellut jo muiden piispojen kanssa. Piispainkokous on ennenkin arvioinut päätöksiään uudelleen, kun tilanne on sitä vaatinut, enkä pidä sitä heikkoutena. Keskustelu vaatii aikaa, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista. En halua ennakoida sen lopputulosta, mutta toivon, että se käydään rauhassa ja rehellisesti.

Kiitän jokaista, joka on allekirjoittanut huolenilmauksen. Huoli ei minusta ole kirkon vastustamista vaan merkki siitä, että kirkko on ihmisille rakas ja sen sanoilla on painoa. Ymmärrän, miltä ohje näyttää sen silmin, joka jo valmiiksi kantaa vähemmistön taakkaa. Siksi toistan sen, minkä piispainkokous itsekin kirjoitti: kieltäytyminen toimituksesta ei ole kieltäytymistä ihmisestä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat seurakuntiemme jäseniä. He eivät ole kysymys, josta kirkko päättää. He ovat osa kirkkoa.

Ortodoksinen teologia ei kysy ihmiseltä ensin, kuka hän on, vaan kenen kuva hän on. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja jokainen on kutsuttu kasvamaan Kristuksessa hänen kaltaisekseen. Sitä kuvaa ei mikään ohje voi himmentää.

Toivon kaikilta rauhallisuutta ja luottamusta. Toivon, että jokainen loukkaantunut tietää, että kirkon ovi on hänelle auki ja hänen äänensä kuullaan. Kirkossa on tilaa myös erimielisyydelle, ja sen tilan nimi on rakkaus.

Toim. huom.

Toimitukseen on tullut myös tiedusteluja, olisiko huolenilmausta yhä mahdollista allekirjoittaa, mutta Aamun Koiton saamien tietojen mukaan kyseinen spontaanisti syntynyt vetoomus oli allekirjoitettavana vain rajatun ajan.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Aamun Koitto julkaisee Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätökseen (Avaa uuden sivuston) liittyvän huolenilmauksen kokonaisuudessaan alempana jutussa. Piispainkokous teki päätöksensä 25. lokakuuta 2026, ja se koskee kirkkomme papiston osallistumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimisessä.

Sen mukaan kirkkomme papiston jäsen ”ei toimita eikä avusta samaa sukupuolta olevan parin vihkimisessä tai siunaamisessa toisissa kirkkokunnissa. Hän ei lue rukouksia, lausu siunausta, pidä puhetta eikä muuten osallistu toimitukseen liturgisessa tehtävässä. Papiston jäsen ei ole läsnä toimituksessa liturgisissa vaatteissa eikä papin asussa. Papin nimeä tai hänen arvonimeään ei käytetä toimituksen ohjelmassa eikä siihen liittyvässä viestinnässä.”

”Hän ei voi antaa kirkon nimissä sitä, mitä kirkko ei itse anna”

Piispainkokous korostaa päätöksensä perusteluissa, ettei annettava ohje arvioi toisen kirkon ratkaisuja eikä ota kantaa yhteiskunnan avioliittolainsäädäntöön.

”Se rajautuu siihen, miten ortodoksisen kirkon vihitty palvelija toimii tilanteissa, joissa hänen läsnäolonsa ymmärretään kirkon edustukseksi. Ortodoksisen kirkon ymmärryksen mukaan vihitty palvelija ei ole jumalanpalveluksessa yksityishenkilö”, piispat toteavat.

Piispainkokouksen mukaan papin käyttäessä liturgiseen puvustoon kuuluvia vaatteita, lukiessa rukouksia tai lausuessa siunauksen, hän toimii kirkon nimissä ja hänen läsnäolonsa ymmärretään kirkon hyväksynnäksi.

”Siksi ortodoksisen papin osallistuminen samaa sukupuolta olevan parin vihkimiseen tai siunaamiseen antaisi ymmärtää, että ortodoksinen kirkko tunnustaa liiton avioliitoksi tai siunaa sen. Tätä kirkko ei voi tehdä, eikä yksittäinen pappi voi tehdä sitä kirkon puolesta, vaikka hänen vaikuttimenaan olisi aito myötätunto ja ystävyys”, kuuluu piispainkokouksen perustelu.

”– – – Kyse ei ole siitä, että pappi asettuisi kenenkään tuomariksi. Hän ei vain voi antaa kirkon nimissä sitä, mitä kirkko ei itse anna. Rehellinen pidättyminen on lopulta kunnioittavampaa kuin ele, joka lupaisi yhteyttä, jota ei ole”, kuuluu piispainkokouksen kanta.

Allekirjoittajissa myös pappeja

Edellä siteerattuun piispainkokouksen päätökseen liittyvän huolenilmauksen on allekirjoittanut kaikkiaan 236 henkilöä. Huolenilmaisun allekirjoittajien nimet löytyvät jutun lopusta.* Heidän joukossaan on muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon pappeja.

Huolenilmauksen teksti kuuluu näin:

Huolenilmaus piispainkokouksen päätöksestä

Haluamme ilmaista huolemme Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen 25.10.2026 päätöksestä koskien papiston läsnäoloa samaa sukupuolta olevien parien vihkimisessä. Päätös herättää pohtimaan, millaista ihmisyyttä, kirkon jäsenyyttä ja pastoraalista vastuuta piispat rakentavat omalla toiminnallaan.

Piispainkokouksen päätös kohdistuu evankelis–luterilaisen kirkon piirissä toimitettuun avioliiton siunaamiseen tai vihkimiseen. Suomen ortodoksisessa kirkossa on hyväksytty ortodoksisten pappien osallistuminen ekumeenisiin tilaisuuksiin papin asussa esimerkiksi luterilaisten naispappien rinnalla virkateologisista eroista huolimatta. Miksi avioliittokäsitykseen liittyvässä asiassa on omaksuttu tästä poikkeava, jyrkkää kielteisyyttä henkivä linja? Päätös synnyttää epäselvyyden siitä, miten jatkossa toimitaan tilanteissa, joissa ekumeenisten kumppaniemme opit ja käytänteet poikkeavat omistamme.

Piispainkokouksen linjaus aiheuttaa myös epäselvyyttä ja huolta siitä, millä ehdoilla pappi voi jatkossa olla läsnä omien seurakuntalaistensa ja rippilastensa elämässä oman kirkkomme piirissä. Ortodoksisen kirkon jäsenet eivät ole keskenään samanlaisessa asemassa esimerkiksi elämäntilanteensa, perhemuotonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa suhteen. Kirkon pastoraalisen vastuun pitäisi ulottua kaikkiin. Tämän valossa on tarpeen pohtia, miten kirkko voi tarjota pastoraalista tukea parisuhteessa samaa sukupuolta olevien kanssa eläville sekä sateenkaariperheiden lapsille. Piispainkokouksen päätöksen jälkeen ei ole selvää, voiko ortodoksinen pappi toteuttaa pastoraalista tehtäväänsä täysimääräisesti niiden seurakuntalaisten keskuudessa, joiden elämäntilanteisiin tai ihmissuhteisiin kirkon opetus suhtautuu pidättyvästi. Nyt tehdyssä päätöksessä pastoraalinen herkkyys tunnustetaan, mutta sen käytännön seuraukset kielletään. Piispat tunnustavat inhimillisen vaikeuden, mutta samalla lopputulos on ehdoton kielto kohdata haavoittuvassa asemassa oleva lähimmäinen.

Piispainkokouksen päätös asettuu myös suhteeseen aikamme yhteiskunnallisen ja poliittisen tilanteen kanssa. Euroopassa on viime vuosina vahvistunut poliittisia ja ideologisia liikkeitä, joissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen liittyy laajempaan nationalistiseen ja äärioikeistolaiseen arvomaailmaan. Kirkon kannalta kysymys ei ole siitä, pitäisikö kirkon omaksua jokin poliittinen ideologia, vaan siitä, miten kirkko omalla toiminnallaan suhtautuu ihmisryhmiin, jotka ovat painostuksen, vihapuheen ja väkivallan kohteena.

Suomen ortodoksisessa kirkossa asian tekee erityisen kipeäksi se, että Venäjän kirkko on käyttänyt seksuaalivähemmistöihin ja erityisesti homoseksuaalisuuteen liittyvää retoriikkaa osana Venäjän hyökkäyssodan ideologista oikeuttamista. Venäjän kirkon piirissä sodan on esitetty olevan vastakkainasettelu perinteisten kristillisten arvojen ja länsimaisen moraalisen rappion välillä. Tässä yhteydessä seksuaalivähemmistöistä on rakennettu symbolinen viholliskuva, jonka avulla sotaa on pyritty oikeuttamaan laajempana arvokonfliktina. Suomen kirkon pitää kyetä selkeästi erottautumaan sellaisesta kirkollisesta retoriikasta ja toiminnasta, jossa seksuaalivähemmistöjen ihmisarvoa käytetään vastakkainasettelun välineenä.

Suomen ortodoksisessa kirkossa papistolta ei tähän mennessä ole edellytetty pappeuden tunnusmerkkien riisumista ja ortodoksisen kirkon näkyvyyden häivyttämistä missään muussa tilanteessa. Lakkaako pappi olemasta pappi silloin, kun hän ei ole pukeutunut papilliseen asuun? Onko tämä ohje linjassa piispojen evankeliumiin perustuvan arvojohtajuuden kanssa? Mikä tekee seksuaalivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä kirkollemme niin vieraita, että heidän lähellään pappi ei saa näyttää papilta eikä toimia papin tavoin?

”Kaikkia kristittyjä kutsutaan aina etsimään Jumalan kuvaa ja kaltaisuutta toisissa ihmisissä ja vastustamaan kaikkia lähimmäisen syrjinnän muotoja, olipa heidän seksuaalinen suuntautumisensa mikä tahansa.” (Maailman elämän edestä §19)

Ortodoksisten pappien liitto pyytää asian uudelleenarviointia

Aamun Koiton tavoittama Ortodoksisten pappien liiton puheenjohtaja, isä Jaakko Vainio kommentoi asiaa seuraavasti:

– Suuren joukon allekirjoittama huolenilmaus on sisällöllisesti hyvä ja on tärkeää, että ihmiset voivat ilmaista tukensa heille, joita asia erityisesti koskee. Yksi tapa tuen ilmaisemiselle on julkinen kannanotto asiassa.

– Myös Ortodoksisten pappien liiton hallitus on keskustellut piispainkokouksen tekemästä päätöksestä, käsitellyt asiaa ja lähettänyt eilen 4. marraskuuta piispainkokoukselle asiaa koskevan kirjeen, jossa pappien liitto pyytää piispainkokousta arvioimaan tekemäänsä päätöstä uudelleen. Kirjeessä tuodaan laajasti esille huoli papiston mahdollisuuksista toteuttaa pastoraalista palvelutehtäväänsä.

Isä Jaakko muistuttaa, että kirkon ja sen papiston pastoraalinen vastuu ulottuu kaikkiin, riippumatta siitä, vastaavatko ihmisen lähtökohdat, elämäntilanne, perhemuoto tai ihmissuhteet kirkon ihannetta.

– Kukapa meistä tavoittaisi kaikessa kirkon ihanteen? isä Jaakko kysyy.

– Onkin tärkeää, ettei kirkon opetuksen ihanteiden ja pastoraalisen kohtaamisen välille rakenneta vastakkainasettelua, vaan tunnustetaan jokaisen ihmisen kyseenalaistamaton arvo ja samanaikaisesti lankeemuksen aiheuttamien moninaisten tuskien seuraukset. Kirkon tulee voida pitää kiinni opetuksestaan samalla, kun se kohtaa ihmiset avoimesti, kunnioittavasti ja ilman, että kohtaaminen itsessään asetetaan epäilyksen kohteeksi.

Isä Jaakko toteaa myös, että pastoraalisen huolenpidon piiriin kuuluvien asioiden julkinen käsittely voi olla ongelmallista yksityisyydensuojan kannalta. Hänen mukaansa asioiden käsittely vaikuttaa myös niihin pastoraalisuhteisiin, joissa eletään vastaavissa elämäntilanteissa.
– Piispallisen vallankäytön vastuu onkin suuri. Papit ja seurakuntalaiset kohtaavat seurakunnissa piispojen päätösten käytännön seuraukset, isä Jaakko sanoo.

*Huolenilmauksen allekirjoittajat:

Lars Ahlbäck, Helsinki

Talvikki Ahonen, Helsinki

Heikki Ahvenjärvi, Kärkölä

Saara Aittakumpu, Helsinki

Reijo Aittakumpu, Helsinki

Elli Akrén-Ebbe, Helsinki

Anni Alanko, Joensuu

Eve Anteroinen, Mikkeli

Hanne Appelqvist, Helsinki

Tytti Asikainen, Helsinki

Enni Auvinen, Jyväskylä

Hannu-Pekka Björkman, Helsinki

Ritva Bly, Helsinki

Charlotta Buchert, Kyrkslätt

Mili Bunda, Helsinki

Veikko Bunda, Helsinki

Joonas Bäck-Liukkonen, Vantaa

Tina-Maria Caven, Helsinki

Olavi Caven, Helsinki

Alta Cavén, Helsinki

Lidija Cederström-Hänninen, Tampere

Hans Christian Ebbe, Gammel Töllöse, Tanska

Cecilia Ebbe Belinskij, Helsinki

Kristiina Enblom, Vihti

Veera Eronen, Helsinki

Kaisa Eronen, Helsinki

Satu Eronen, Helsinki

Tommi Eronen, Helsinki

Irene Fofonoff, Sevettijärvi

Mikael Fortelius, Porvoo

Cristina Gomez Saari, Helsinki

Elena Gorschkow, Helsinki

isä Joel Haahtela, Kirkkonummi

Minna Haapkylä, Helsinki

Jukka Haavisto, Kangasala

Tuovi Haikala, Helsinki

Mikko Hallikainen, Uusimaa

isä Heikki Hattunen, Tampere

Petri Heikkilä, Lappeenranta

Annette Heinänen, Kuopio

Susanne Hellberg, Helsinki

isä Artturi Hirvonen, Kajaani

Annina Holmberg, Helsinki

Emma Holopainen, Kuopio

Stina Holttinen, Turku

isä Heikki Huttunen, Espoo

Tiina Hynninen-Lahdenperä, Oulu

Maura Ihatsu, Hämeenlinna

isä Tommi Ilmonen, Espoo

Pia Ingman, Klaukkala

Aino Isokääntä, Espoo

Eino Issakainen, Helsinki

Jyrki Ivars, Helsinki

Sirkka Jaamalainen-Lönn, Jyväskylä

Kersti Juva, Helsinki

Eino Kaikkonen, Vantaa

Arja Kangaspunta, Nokia

Katri Kanninen, Kirkkonummi

Viivi Kannisto, Espoo

Maria Kauppila, Oulu

Tellervo Ketola, Espoo

Kim Kilpinen, Espoo

Juha Kirsi, Helsinki

Kristiina Klubb, Rautjärvi

Anna Kontula, Valkeakoski

Anna Kopalina-Kirsi, Helsinki

Ari Koponen, Hämeenlinna

Hanna Korhonen, Helsinki

isä Petri Korhonen, Helsinki

Lilja Korpijaakko, Mikkeli

Ville Koskivaara, Jyväskylä

Anna Katarina Koskivaara-Ilmonen, Espoo

Essi Kosonen, Espoo

Kari Kotkavaara, Turku

Michelle Kozlova, Turku

Maarit Kukkavaara, Helsinki

Lari Kuuppo, Hollola

Minna Kuuppo, Hollola

Maisa Kuusela, Turku

Benjamin Kämä, Oulu

Tapani Kärkkäinen, Loviisa

Anna Laine-Çam, Helsinki

isä Juha Lampinen, Helsinki

Maria Lampinen, Helsinki

Marina Lampinen, Helsinki

Mikael Lampinen, Vantaa

Anna Kanerva Lamppu, Helsinki

Anastasia Lampropoulos, Turku

Nikolaos Lampropoulos, Turku

Hannu Lappalainen, Ilomantsi

isä Mihail Lasarenko, Kerava

Satu Latvaniemi, Nurmes

Lotta Launonen, Laukaa

Veera Lehtinen, Jyväskylä

Eija Lehtinen, Hämeenlinna

Vera Lehtomäki, Turku

isä Mikko Leistola, Turku

Saija Leppänen, Helsinki

Anna Leskinen, Helsinki

Leena Leskinen, Suuraho

Miro Leskinen, Heinävesi

Raisa Lindroos, Kerava

Hanna Lintu, Joensuu

Marie-Louise Litonius, Helsinki

Iida Liukkonen, Vantaa

Mikael Liukkonen, Espoo

Iida Lonkila, Helsinki

Yngve Lostedt, Ilomantsi

Tuuli Lukkala, Joensuu

Jyri Luonila, Turku

Joonas Lyytinen, Helsinki

Ilana Lyytinen, Helsinki

Pirjo-Riitta Lyytinen, Shaker Hts/Ohio/Helsinki

isä Ville Löppönen, Savonlinna

Anja Makitalo, Kauniainen

Juhani Matsi, Oulu

Ira Matsi, Oulu

Antoniina Matsi, Joensuu

Matilda Matsi, Tampere

Alina Matsi, Joensuu

Maria Matsi, Heinävesi

Pekka Metso, Helsinki

Johanna Miettinen, Espoo

Janne Miettinen, Espoo

Juulia Miettinen, Helsinki

Janosh Mihailoff, Helsinki

Leena Mikkilä-Huttunen, Espoo

Anna-Kristiina Mikkonen, Savonlinna

Annamari Moilanen, Joensuu

Altti Moisala, Tampere

Maria Mountraki, Helsinki

Roby Mountrakis, Helsinki

Liisa Muikku, Ulkomaat

Alina Mäkirinta, Jyväskylä

Vera Nazimova, Turku

Riina Nguyen, Helsinki

Kaisa Nykänen, Joensuu

isä Petri Nykänen, Joensuu

Timo Nykänen, Joensuu

Larissa Nykänen, Jyväskylä

Santeri Nykänen, Joensuu

Annakaisa Onatsu, Joensuu

Helmi Onatsu, Jyväskylä

Silja Ongman, Vihti

Larisa Oresmaa, Helsinki

Kaisa Pahkala, Rovaniemi

Elina Palola, Helsinki

Petrus Palola, Helsinki

Anu Patrikainen, Kerava

Riikka Patrikainen, Turku

Tarja Patrikainen, Turku

Anna-Julia Pekkanen, Helsinki

Pirkko Penttilä, Valkeakoski

Soili Penttonen, Helsinki

Miia Perkola, Helsinki

Pia Perola, Helsinki

isä Joakim Pietarinen, Vihti

Juulia Pietarinen, Joensuu

Eira Pohjanvaara-Kurkela, Helsinki

Darja Potkonen, Oulu

Antti Potkonen, Oulu

Elina Pyöli, Tampere

isä Juha Pössi, Joensuu

Jaana Pössi, Joensuu

isä Jaso Pössi, Ilomantsi

Larissa Qvintus-Petsalo, Helsinki

Tanja Rantalainen, Helsinki

Minna Rasku, Tampere

Aaro Ratilainen, Espoo

Matti Ratilainen, Vihi

Niina Ratilainen, Turku

Minna Rauhamaa, Helsinki

Lotta Raustia, Oulu

isä Tapio Rautamäki, Kirkkonummi

Niina-Maarit Rautamäki, Helsinki

Mari Riila, Helsinki

Sanni Riila, Helsinki

Tuula Ripatti, Espoo

Irina Ritvanen

Mitja Ritvanen, Helsinki

Katinka Ritvanen, Helsinki

Jarmo Ritvanen, Helsinki

Kati Räihä-Velentza, Espoo

Ulla Saarinen, Helsinki

Lasse Saarinen, Helsinki

Eveliina Saarinen, Helsinki

Pauliina Saarinen, Espoo

Kuutti Saarinen, Helsinki

Ami Salmivaara, Akaa

Johan Salonen, Kuopio

Johannes Sarjasto, Joensuu

Milja Sarlin, Helsinki

Venla Sarlin, Helsinki

Eino Sarlin, Helsinki

Marja Seppi-Lasarenko, Helsinki

Markus Sidoroff, Porvoo

Tuomas Sidoroff, Espoo

Virpi Sidoroff, Joensuu

Mikko Sidoroff, Berliini, Saksa

Kaarlo Sidoroff, Espoo

Ilona Sidoroff, Helsinki

Irene Sidoroff, Tampere

isä Mikko Sidoroff, Joensuu

Arja Sigfrids, Vaasa

Anne Siirtola, Karkkila

isä Pär Silén, Helsinki

Nina Skibdahl, Helsinki

Pia Skibdahl, Askola

Marianna Stolbow, Helsinki

Noora Särkkä, Helsinki

Elsi Takala, Joensuu

Maria Takala-Roszczenko, Joensuu

Sanna Tanskanen, Helsinki

Emmi Tavela, Helsinki

Barbara Tenuta, Helsinki

Silja Tiittanen, Joensuu

isä Teemu Toivonen, Helsinki

Johanna Toivonen, Helsinki

Raija Toivonen, Akaa

Pasi Torhamo, Turku

Joakim Turpeinen, Oulu

Soja Turunen, Hyvinkää

Maria Turunen, Nokia

Johanna Uimonen, Helsinki

Anu Usvasalo, Rovaniemi

Liisa Uusitalo-Arola, Espoo

Minna Veinola, Sydney

Liisa Vesa, Turku

Iri Vornanen, Oulu

Reeta Vuononvirta, Oulu

Raisa Vuononvirta, Oulu

Mirja Vänskä, Joensuu

Leena Waismaa, Tampere

Henry Wuorila-Stenberg, Helsinki

Annaelina Ylhäisi, Joensuu

Tea Åvall, Helsinki

 

Otsikkoa on korjattu ”läsnäolosta” paremmin kuvaavaksi ”osallistumiseksi”.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Psykologi, tietokirjailija, tiedetoimittaja ja väitöskirjatutkija Anne Haikolan tietokirja Anteeksiannon psykologia (Tuuma-kustannus, 2026) käsittelee anteeksiantamista ja -pyytämistä sekä antaa niihin työkaluja. Kirja perustuu osittain Haikolan väitöskirjatutkimukseen anteeksiantamisesta.

Juttu käsittelee anteeksiantamista Haikolan tutkimukseen ja näkemyksiin perustuen. Anteeksiantamiseen ortodoksisesta näkökulmasta voi tutustua esimerkiksi rovasti, isä Heikki Huttusen opetuspuheen (Avaa uuden sivuston) ja katumuksen sakramenttia käsittelevän, Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla julkaistun artikkelin kautta (Avaa uuden sivuston).

– Anteeksianto on psykologinen prosessi, mikä sisältää koetun loukkauksen läpikäyntiä ja johtaa parhaimmillaan sen merkityksen ymmärtämiseen, Haikola selittää.

– Anteeksianto ei ole pahan teon hyväksymistä tai suvaitsemista. Se ei tarkoita myöskään omista oikeuksista tai rajoista luopumista eikä asian unohtamista. Unohtamisen sijaan loukkaukseen voi löytää uudenlaisen suhtautumistavan, Haikola selittää.

Anteeksiannolla paljon myönteisiä vaikutuksia

– Anteeksianto voimaannuttaa ihmistä. Se on kivulias, mutta palkitseva prosessi, joka antaa ihmiselle paljon, Haikola kertoo.

Tietokirjassaan hän käsittelee laajasti anteeksiantamisen hyötyjä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille. Tärkeimpänä syynä antaa anteeksi hän pitää sitä, että anteeksiantaminen tuo mielenrauhaa. Annettuaan anteeksi ihminen voi vapautua loukkauksen aiheuttamasta taakasta.

Entä pitääkö loukkaajalle antaa anteeksi sen takia, että hän tuntisi olonsa paremmaksi? Haikolan mukaan tämä riippuu siitä, onko se omien arvojen mukaista.

– Lähes kaikkien väitöskirjaani varten haastattelemieni ihmisten anteeksianto perustui halulle voida itse paremmin. Osa näki, että myös loukkaaja tarvitsi anteeksiannon. Näitä vaihtoehtoja ei tarvitse asettaa vastakkain, vaan voi ajatella antavansa anteeksi molemmille osapuolille koituvan hyödyn takia, Haikola toteaa ja lisää, että anteeksiannon vaikutukset voivat valua muihinkin suhteisiin, koska hänen tekemissään haastatteluissa kerrottiin muidenkin ihmissuhteiden lähentyneen.

Loukkaajan käytös vaikuttaa

Anne Haikolan mukaan ihmiset ovat antaneet anteeksi vaikeitakin asioita, kuten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun tai monien anteeksiantamattomiksi mieltämiä raakoja rikoksia. Anteeksiannon psykologia -teoksesta löytyvät esimerkiksi raiskauksen anteeksi antaneen Ainon [nimi muutettu], vaikean lapsuuden anteeksi antaneen Mirkku Merimaan sekä keskitysleirin ja holokaustin kauheudet anteeksi antaneen Eva Mozes Korin tarinat.

– Jotkut pystyvät antamaan anteeksi mitä vain. Isompia ja satuttavampia asioita on vaikea antaa anteeksi, mutta anteeksiantaminen ei täysin riipu teon vakavuudesta vaan myös siitä, kuinka motivoitunut on antamaan anteeksi, ja onko se motivaatio omassa arvomaailmassa.

Anteeksiantamiseen vaikuttaa myös loukkaajan käytös.

– Anteeksiantaminen on helpompaa, jos tekijä pyytää anteeksi, näyttää katuvan ja pyrkii korvaamaan tekonsa. Käänteisesti silloin, jos toinen on ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, anteeksianto on vaikeampaa.

Aitoudella on suuri merkitys

Anteeksipyynnön on oltava aito – epäaito anteeksipyyntö voi vain satuttaa ja pahentaa tilannetta. Jokaisen on Haikolan mukaan noudatettava omaa harkintaa siinä, mitä voi ja kannattaa antaa anteeksi.

– Jos joku vaikka etuilee, asiaa ei tarvitse antaa anteeksi, koska sen on unohtanut viimeistään seuraavana päivänä. Anteeksianto ei sovi kaikkiin tilanteisiin. On monia muitakin tapoja työstää loukkauksia, esimerkiksi yrittää olla juuttumatta asiaan ja yrittää vähentää loukkauksen merkitystä.

Haikola muistuttaa, että ihmisen turvallisuus on pantava etusijalle esimerkiksi alistussuhteissa, jos hyväksikäyttö jatkuu anteeksipyynnöistä huolimatta.

Anteeksiannon_psykologia_kansi

Uskonnon rooli anteeksiantamisessa

– Tutkimusnäytön perusteella uskonnollisemmat tai hengellisemmät ihmiset arvostavat enemmän anteeksiantoa, Haikola kertoo.

Väitöskirjansa osajulkaisussa hän tarkasteli sitä, miten uskonto ja henkisyys näyttäytyvät suomalaisten anteeksiannon tarinoissa. Aineistoonsa hän valitsi Jumalan anteeksiantoprosessissa maininneiden haastateltavien kertomukset. Havainnot päätyivät myös osaksi Anteeksiannon psykologia -teosta.

Haikola tuli siihen tulokseen, että uskonnollisuus ja hengellisyys voivat tukea prosessia, mutteivät kuitenkaan takaa anteeksiantoa. Esimerkiksi ajatus Jumalan armollisuudesta ja myötätuntoisuudesta, Raamattu ja rukoilu voivat auttaa anteeksiantamisessa jopa siinä määrin, että osa haastatelluista koki, ettei anteeksiantaminen olisi ollut mahdollista ilman Jumalaa. Osaa auttoi ajatus siitä, että Jumala rankaisee väärintekijää.

Uskonyhteisö voi vaikuttaa siihen, millaisia asioita ihminen kokee tarpeelliseksi antaa anteeksi itselleen tai muille. Esimerkiksi tietokirjassa Marjaksi kutsutun henkilön oli opeteltava antamaan itselleen anteeksi se, että toinen ihminen kuoli hänen käsivarsilleen, vaikkakaan kuolema ei ollut Marjan syytä.

Syyllisyyttä lisäsi se, että uskonyhteisöön kuuluneet läheiset syyllistivät Marjaa siitä, ettei hän ollut tuonut evankeliumia esiin kyseiselle henkilölle tämän vielä eläessä. Lisäksi uskonyhteisön opetus anteeksiantamisesta voi joissain tapauksissa olla epätervettä, kuten teoksessa nimellä Rosa esiintyvän henkilön kertomus seksuaalisesta hyväksikäytöstä osoittaa.

Katumuksen sakramentti parantaa ja yhteys Jumalaan korjaantuu

Ortodoksisen kirkon jäsenien olisi hyvä osallistua katumuksen sakramenttiin mahdollisuuksiensa mukaan. Katumuksen sakramentti merkitsee ihmisen paluuta Jumalan yhteyteen, johon hänet on kasteessa liitetty ja josta hän on erkaantunut väärien valintojensa vuoksi. Syntien päästämisestä ja sitomisesta Jeesus antoi käskyn opetuslapsilleen (Joh. 20:22–23).

Ortodoksisen kirkon anteeksipyytämiseen ja -antamiseen liittyviin traditioihin (eli esimerkiksi sovintosunnuntaihin (Avaa uuden sivuston), jolloin kaikki palveluksen osanottajat pyytävät anteeksi toisiltaan) ja katumuksen sakramenttiin (Avaa uuden sivuston) Haikola ei ota kantaa, vaan kommentoi aihepiiriä yleisellä tasolla.

– Osa kokee uskonnolliset rituaalit myönteisinä ja puhdistavina, kun taas osa voi kokea ne pakottavina – kokemuksia on varmasti laidasta laitaan. Voi olla haitallista, jos ihminen kokee painetta toimintaan, joka ei tunnu oikealta ja joka aiheuttaa stressiä, mutta täytyy huomioida se, kuinka suuresta tai pienestä haitasta on kyse, ja onko se pitkäkestoinen vai meneekö se pian ohi.

Ortodoksiseen katumuksen sakramenttiin tai sovintosunnuntain palvelukseen osallistuminen on kuitenkin täysin vapaaehtoista. Muutenkin ortodoksisuus luottaa lempeään opetukseen, ei pakottamiseen tai pelotteluun.

Itseanteeksianto voi vapauttaa taakasta

Itselleen anteeksi antamisesta kirjoittaa muun muassa isä (Avaa uuden sivuston)Raimo Sissonen (Avaa uuden sivuston) verkkosivustollaan (Avaa uuden sivuston):

”Kun Jumala antaa synnit anteeksi, ortodoksinen kirkko korostaa myös sitä, kuinka tärkeää on, että katuva hyväksyy tämän anteeksiannon ja antaa itselleen anteeksi. – – – Täydellinen parantuminen tapahtuu, kun anteeksiantanut syntinen sisäistää Jumalan anteeksiannon ja antaa sen muuttaa hänen itseymmärrystään. Tämä itselleen anteeksiantaminen ei ole oletusta vaan pikemminkin nöyrää hyväksyntää Jumalan armolle ja sitoutumista elämään vapaudessa, jonka tämä armo tarjoaa. Siinä tunnustetaan, että kun Jumala antaa synnit anteeksi, ne todella annetaan anteeksi, eikä niitä pitäisi enää kantaa syyllisyyden ja häpeän taakkana”.

Tutkija Anne Haikolan mukaan monet kokevat, että itselleen anteeksi antaminen voi olla toisille anteeksiantamista vaikeampaa.

– Ajatus itselle anteeksiantamisesta voi tuntua abstraktilta, koska usein ajatellaan, että anteeksiannon kohde on joku muu kuin itse, Haikola miettii.

– Itseanteeksianto tarkoittaa sananmukaisesti itselle anteeksi antamista: sitä, että vapauttaa itsensä taakasta ja pääsee itsensä kanssa rauhaan. Itseanteeksianto tarkoittaa myös sitä, että antaa anteeksi sen, mitä joku muu on tehnyt itselle. Esimerkiksi väkivallan kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa häpeää ja syyllisyyttä – ajatuksen siitä, että minä olen syyllinen ja vastuussa, koska minun olisi pitänyt estää tapahtunut. Kun antaa anteeksi itselleen, voi päästä eroon raskaista ajatuksista ja tajuta, ettei ollut vastuussa tapahtuneesta.

– Itselle anteeksi antamista voi helpottaa myötätuntoinen asenne itseä kohtaan ja se, ettei ruoski itseään liikaa, vaan lempeästi tarkastellen yrittää ymmärtää itseään sekä omaa toimintaansa. Lisäksi voi tehdä tietoisen läsnäolon harjoituksia ja pysähtyä hetkeen aistimaan se, mitä on nyt.

Tarvittaessa sekä itselle että toiselle anteeksiantamiseen voi hakea apua terveydenhuollosta tai psykoterapiasta. Haikolan mukaan ulkopuolinen apu voi olla tarpeen, jos mieltä painava asia tulee uniin ja haittaa toimintakykyä.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Vapaan tahdon ja pahuuden ongelma on askarruttanut ihmisiä aina. Aihetta on käsitellyt muun muassa Jeesus Sirak (2. vs. eKr.), Paavali ja Augustinus (354–430). Läntisessä kristinuskon historiassa tunnetaan 1500-luvulla käyty Erasmus Rotterdamilaisen ja Martti Lutherin välinen väittely. Juutalaisuuden puolella Abraham Ibn Ezra (n. 1092–1167) piti taivaankappaleiden vaikutusta ihmiselämään merkittävänä, kun taas Moses Maimonides (k. 1204) kiisti moiset käsitykset. Johannes Damaskolainenkin (n. 676–749) hylkäsi taivaankappaleiden ja kohtalon hallinnan. Islamin parissa tahdonvapautta oli käsitelty muun muassa mu’tazilien ja ash’arilaisten parissa.

Tähtien-tällä-puolen-Bardaisan-ja-Efraim-Syyrialainen-vapaan-tahdon-puolustajina-kirjan-kansi-

Kohtalonuskoa ja tahdonvapautta

Kohtalonusko ja sen sitominen taivaankappaleiden eri liikkeisiin oli antiikissa yleistä; taitaa kohtalonuskoa olla Suomessakin ainakin puheenparren tasolla. Useinhan me ulkoistamme vastuumme puhumalla passiivissa tai pohtimalla “mikä minuun tuli,” kuten koomikko Ismo Leikola on osuvasti havainnoinut. Edellä mainitusta syystä ensimmäisten sukupolvien kristilliset kirjailijat korostivat ihmisen tahdonvapautta fatalistista uskoa vastaan. Tähän jännitekenttään liittyy nyt julkaistu suomennoskaksikko varhaisimman syyriankielisen kristinuskon piiristä.

Syyrialainen kristitty filosofi Bardaisan (n. 155–222?) vaikutti Edessassa kuningas Abgar VIII:n (179–212) lähipiirissä. Saattoi miehellä olla osaa myös kuninkaan kääntymiseen ja siten Edessan kristillistämiseenkin. Ainut häneltä säilynyt teos on nyt käännetty Paikallislakien kirja, sekin vain yhden 500–600-luvulle ajoitetun käsikirjoituksen välityksellä.

Oppilaan näkökulmasta

Paikallislakien kirja on kerrottu Bardaisanin oppilaan Filippoksen näkökulmasta. Tällöin voidaan kysyä, onko Bardaisan teoksen varsinainen kirjoittaja. Tätä voi verrata Sokrateen rooliin hänen oppilaidensa kirjoituksissa. Sokrateesta poiketen Bardaisan oli kuitenkin kirjoittanut teoksia. Oletettavasti Paikallislakien kirja sisältää Bardaisanin aitoa opetusta.

Teoksessa Filippos ja hänen ystävänsä keskustelevat erään Awidan kanssa. Bardaisan osuu paikalle ja kyselee keskustelun aiheesta. Awida oli kysynyt, miksi Jumala ei suoraan luonut ihmisiä sellaisiksi, että he voivat tehdä vain hyvää, jos Hän kerta vaatii ihmisiltä hänen lakiensa noudattamista ja tuomitsee heidät teoistaan. Tämä innoittaa Bardaisanin keskustelemaan tahdonvapaudesta. Jumala ei tietenkään halunnut sätkynukkeja. Antamalla vapauden Hän korotti ihmisen monien yläpuolelle enkelten kaltaiseksi.

Bardaisanin mukaan ihminen on osittain sidottu luontoaan noudattavaan ruumiiseensa. Sen lisäksi ihmiseen vaikuttaa tavalla tai toisella kohtalo, jonka Bardaisan yhdistää hieman epäselvästi Johdattajiksi tai Hallitsijoiksi nimittämiinsä taivaankappaleisiin ja niiden liikkeisiin. Näillä on omat lakinsa, mutta välillä ne yrittävät ylittää valtuutensa. Siksi niitäkin kohtaa lopulta viimeinen tuomio. Ihmiseen siis vaikuttaa luonto, kohtalo ja vapaa tahto. Kaiken yläpuolella on kuitenkin Jumalan Kaitselmus.

Awida tahtoo kuitenkin vielä varmistua siitä, että kohtalo ei ole syypää ihmisen synnintekoon. Tähän vastatakseen Bardaisan alkaa käydä läpi paikallisia lakeja ja tapoja maailman eri kulmilta osoittaakseen, että astrologien selitykset eivät selitä ihmisten toimintaa. Bardaisan kertoo muun muassa kiinalaisten, geelien, baktrialaisten, brittien ja eksoottisten amatsonienkin laeista. Pohjolan kansoja ei Bardaisankaan osaa mainita. Viimeisenä juutalaiset ja etenkin “meidän kristittyjen uusi suku” (vrt. Kirje Diognetokselle), jotka toimivat kaikkialla samaan tapaan konstellaatioista ja astrologian jakamista planeettojen hallitsemista leveyspiirivyöhykkeistä huolimatta, osoittavat, että ihmisellä on vapaa tahto tehdä hyvää ja välttää pahaa kohtalon ja luonnon vaikutuksista huolimatta. Kirjan loppujakso on selvästi mielenkiintoisin osio ja varmaan yksi syy teoksen säilymiseen,  Bardaisan kun koki vastaavan kohtalon kuin Origenes (n. 185–254). Kirkko tuomitsi molemmat myöhemmin harhaoppisiksi. Yhtenä syynä lienee miesten jälkimaine ja myöhempi tulkinta.

Efraim Syyrialaisen filosofiaa

Yksi Bardaisanin ja bardaisanilaisten vastustajista oli itse Efraim Syyrialainen (n. 306–373), jonka filosofisen teoksen Kirje Hypatiokselle professori Serafim Seppälä on suomentanut. Efraimin filosofinen puoli onkin jäänyt vähäiselle huomiolle.

Kirjeen taustalla on joko retorinen tai aito tilanne, jossa meille tuntemattomaksi jäävä Hypatios on pyytänyt Efraimia saapumaan luokseen. Efraim päättää kuitenkin olla lähtemättä, vaikka tapaaminen olisikin mieluisa ja kaikin puolin hyödyllinen. Sen sijaan Efraim kirjoittaa kirjeen puolustaakseen vapaata tahtoa. Hänen päätöksensä olla tulematta Hypatioksen luokse osoittaa jo itsessään tahdon olevan vapaa.

Lopulta Efraim valjastaa filosofisen arsenaalinsa asettaakseen filosofian sen oikealle paikalle. Tahdonvapauden tarkka luonne jää salaisuudeksi. Ihmisen rajallisuus ei mahdollista kaiken hallitsemista, ja ulkokohtainen tarkastelu estää koko todellisuuden hahmottamista kaikessa rikkaudessaan. Akateemikoistakin Efraimilla on sanottavansa:

Niinpä myös jokaisessa tutkimuksessa, jossa tutkija erkaantuu kohteensa todellisuudesta, kaikki hänen mahdollisesti tekemänsä huomiot, olivatpa ne kuinka teräviä tahansa, ovat vääriä. (s. 88)

Johdannossaan Seppälä tekee oivaltavia havaintoja Efraimin kaukaisesta veljeydestä tanskalaisen luterilaisen eksistentialistifilosofi ja teologi Søren Kierkegaardin (1813–1855) kanssa. Molemmat kritisoivat objektiivisuuden kaapuun puettua järkeilyä, järkeisuskoa, ja painottavat oikeaa, sovinnaisuudesta vapaata asennetta.

Vivahteikasta suomea

Molemmista teoksista voisi sanoa vielä paljon enemmänkin, mutta sanon vielä sanasen käännnösten luonteesta. Suomen viimeisen seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Tapani Harviaisen (1944–2024) Bardaisan-käännös on sujuvaa, luontevaa ja vivahteikasta suomen kieltä. Harviaisen heijastevaikutukset ovat sekä akateemisesti että kirkollisesti jättiläismäiset, ei vähiten vuoden 1992 Kirkkoraamatun ja vuonna 2007 julkaistun deuterokanonisten kirjojen suomennoksen myötä. Eipä käännökseltä olisi voinut muuta odottaakaan. Lisää hänestä ja hänen työstään voi muuten lukea tänä syksynä julkaistuista muistelmista Paratiisin kielestä Pietarin arkistoihin: Löytöjä Lähi-idän tutkimuksen uralta (Suomen Aasian ja Afrikan tutkimuksen seura, 2026).

Yhtenä heijastevaikutuksena voidaan mainita hänen oppilaansa, professori Serafim Seppälän laaja suomennostyö. Efraimin suomi soljuu kuin virtaava metsäpuro kauniin vaaramaiseman keskellä. Hänen lukemisestaan saa myös esteettistä nautintoa.

Voin suositella lämpimästi tutustumista Bardaisaniin ja Efraimiin. Lukemalla vanhojen teoksia saa mukavan rokotteen kronologiseen snobismiin sekä aineksia niin tahdonvapauden kuin muinaisen maailman maailmankuvan pohdintaan. Ainakin tämä kuiva akateemikko sai myös mukavan muistutuksen todellisesta suhteesta Sinän kanssa Sen sijaan, Martin Buberia (1878–1965) lainatakseni.

Serafim Seppälä ja Tapani Harviainen. Tähtien tällä puolen: Bardaisan ja Efraim Syyrialainen vapaan tahdon puolustajina. Studia Patristica Fennica 24. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 2026. 111 s.

 

Kirjoittaja TT Topias Tanskanen on eksegeettisten aineiden tutkijatohtori Polin-instituutissa (Åbo Akademi).

Kuvituskuvassa ylhäällä pyhä Efraim Syyrialainen.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Pyhä Silvia oli Jumalan tuntemisen innoittava lähde Roomassa sotauhkien keskelläkin. Hänen rakkautensa Jumalaan kukoisti ensin perhe-elämässä ja jo kypsällä iällä roomalaisessa luostariympäristössä. Silvian luostarissa oli puutarha, joka liittyy myös hänen elämäkertaansa. Puutarhaperinne luostareissa lienee yhtä vanha kuin luostarikilvoitus.

Pyhä Silvia (tai Sylvia, kuollut n. 572) perheineen eli 500-luvulla Roomassa. Kesät perhe vietti Sisiliassa suvun maatilalla. Silvialla oli kaksi poikaa ja kolme tytärtä; toisesta pojasta tuli Rooman piispa vuonna 590 nimellä Gregorios I Dialogos. Silvia-äidistä mainitaan pyhän Gregorioksen elämäkerrassa, että tämä oli ”aivan erityisen hengellinen ihminen” ja innoitti lapsiaan Raamatun luvussa.

Koko perhe omistautui Jumalan palvelemiselle

Kukat, liljat ja puutarhat esiintyvät myös Raamatun teksteissä. Artikkelissaan Christ the Gardener Finbarr Clancy toteaa, että puutarha-aihe löytyy niin Uudesta kuin Vanhastakin testamentista. Hän nostaa esiin kirkkoisien kommentaareja Laulujen laulun puutarha- ja kukkakuvauksiin sekä evankeliumien opetuksiin. Clancy mainitsee myös isien opetukset rististä kuokkana.

Silvian koko perhe omistautui lopulta Jumalan palvelemiseen. Silvia meni luostariin lähellä pyhän Paavalin kirkkoa. Yhdestä perheen pojasta tuli diakoni, joka vastasi köyhien avustamisesta Roomassa. Silvian perhepiiriin kuuluivat myös luostarielämää eläneet Tarsilla ja Emiliana. Silvian kunniaksi rakennettiin kappeli hänen kotinsa paikalle 800-luvulla. 1600-luvun alusta pyhän Silvian kappeli on ollut kirkossa San Gregorio Magno al Celio (Avaa uuden sivuston).

Silvia huolehti osaltaan, että lapset saivat hyvän koulutuksen. Gregorios suoritti latinankieliset lakiopinnot ja toimi prefektinä. Kun perheen isä kuoli, Gregorios vihkiytyi munkiksi ja muokkasi kotitalostaan luostarin, joka omistettiin pyhälle apostoli Andreakselle. Hän perusti joitain luostareita myös Sisiliaan.

Ennenpyhitettyjen lahjain liturgian isähahmo

Gregorios oli paavin edustajana Konstantinopolissa ja tutustui siten itäiseen kirkolliseen elämään. Myöhemmin hän oli paavina tarmokas ja diplomaattinen. Ortodoksisessa kirkossa Gregorios tunnetaan ennenpyhitettyjen lahjain liturgian (Avaa uuden sivuston) isähahmona. Hän kirjoitti palveluksen tekstit latinaksi. Myöhemmin palvelus otettiin käyttöön koko kirkossa kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen myötä 680. Nykyisin ortodoksisessa kirkossa palvelusta toimitetaan suuren paaston aikana arki-iltana.

Kärsimys oli eri tavoin läsnä: edellinen paavi oli kuollut ruttoepidemiassa ja oli nälänhätää. Sairaudet ja niistä parantuminen ovatkin usein esillä kirkkoisilläkin. Clancy toteaa artikkelissaan Christ the Gardener, että Kristus lääkäri -kielikuva on yleinen niin kreikan-, syyrian- kuin latinankielisissäkin lähteissä. Parannusta etsittiin Jumalalta.

Silvian elinaika oli haastavaa vaihetta historiassa myös sotien takia. Silvian elämän aikana Rooman kaupunki piiritettiin kuusi kertaa. Langobardit vaativat kristittyjä uhraamaan, ja kristittyjä menehtyi marttyyreina. Silvian poika Gregorios opettaakin Luukkaan evankeliumista saarnatessaan (Homily 35.8, Clancy: Christ the Gardener, 48), että kirkko on täynnä kukkia: liljoja rauhan aikana ja ruusuja sodan aikana.

Juho Wilskman kuvailee tietokirjassaan Sota keskiajalla germaaniheimojen sodankäyntiä Roomaa vastaan. Germaanit suosivat lähitaistelua, mutta vain harvoilla oli varaa kalliisiin suojavarustuksiin. Keisari Aurelianuksen rakennuttama muuri suojasi Rooman kaupunkia koko keskiajan.

Kun itägootit olivat vallanneet Italian, Itä-Rooman keisari Justinianus I lähetti armeijansa valtaamaan läntisiä alueita, ja sota Italiassa itägoottien kanssa kesti yli 20 vuotta. Myöhemmin langobardit tulivat Pohjois-Italiaan. 500- ja 600-luvuilla germaaniset kansat omaksuivat kristinuskon, useimmat ensin areiolaisessa muodossa.

Sotien julmuuksien ja epidemioiden keskellä ei olekaan ihmeteltävää, että Gregorios, Silvian poika, on kirjoittanut kommentaarin Jobin kirjaan (Moralia). Gregorioksen nöyryydestä ja kohtaamisestaan hänen kanssaan kertoo myös erämaakilvoittelija Johannes Moskos kirjassaan Niitty: Kertomuksia taivaallisen ruusutarhan elämästä (Avaa uuden sivuston).

Rukousta ja puutarhan hoitoa

Pyhä Silvian kerrotaan innoittaneen muita esimerkillään. Rukous ja puutarhat voivat kuulua toki muittenkin kuin luostarikilvoittelijoiden kesäpuuhiin. Maallikon arkiyhteyksissä rukous puutarhaa hoitaessa mainitaan myös Eila Valtasen Ortodoksisia arkirukouksia -kirjan esittelyn yhteydessä. Hengellisesti innoittavaa lukemistakaan ei tarvitse unohtaa: kuuluupa esimerkiksi arkkipiispa Paavalin toimittama ja suomentama Erämaan hedelmälliset puutarhat koottuun kesälukemistoon.

Johanneksen evankeliumin mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi pyhälle Magdalan Marialle, joka luuli Herraa puutarhuriksi (Joh. 20:15). Clancy tähdentää, kuinka Gregorios Suuri tulkitsee evankeliumiopetuksessaan, että ehkei Magdalan Maria erehtynytkään niin suuresti luullessaan Kristusta puutarhuriksi: eikö Kristus ollut hengellisesti puutarhuri hänelle, kun Hän istutti hyveen hedelmälliset siemenet hänen sydämeensä rakkautensa voimalla? (Homilies on the Gospels, ks. Clancyn artikkeli 2012, 38.)

Kuva: Pyhä Silvia vaali Jumalan tuntemista ja Jumalan rakastamista, ja näitä hän välitti ympärilleenkin kuin tuoksuva kirkkopuutarhan kukka.

Jaa tämä juttu