Kuuntele
Heinäveden Valamon ensimmäinen johtaja, igumeni Hariton (1872–1947), joutui syksyllä 1939 fyysisesti raskaan ja henkisesti kuormittavan tehtävän eteen. Laatokan saaressa sijainnut vuosisatainen luostari – ensi vaiheessa sen veljestö sekä aarteet – oli pelastettava sodan jaloista vailla tietoa tulevasta.
Luostariyhteisössä ei kasveta eikä kasvateta kriisijohtajuuteen. Sinne lähdetään pois maailmasta kilvoittelemaan ja suorittamaan uskollista palvelusta Jumalalle. Igumeni Hariton, kasteessa nimen Hrisanf saanut, syntyi Dunajevin perheeseen Kostroman kuvernementissa Moskovasta koilliseen vuonna 1872. Toukokuun lopulla 1894 maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui Valamon saarelle vailla matkatavaroita, vakaana aikomuksenaan jäädä sinne ja kasvaa osaksi yhteisöä.
Laatokan Valamon varajohtajaksi
Aluksi edessä oli kolmivuotinen pesti työveljenä. Askel askelelta uuden kilvoittelijan tie johti yhä vaativampiin tehtäviin. Hänet vihittiin munkiksi 1905 ja pappeuteen 1910. Vuonna 1909 taloudenhoitajaksi nimitetty munkki Hariton valittiin luostarin johtokunnan jäseneksi vuonna 1917, ja luostarin varajohtajan kuuliaisuustehtävä oli vuorossa 1925.
Noustessaan igumeni Pavlinin jälkeen Valamon johtajaksi 61-vuotiaana vuonna 1933 pappismunkki Hariton ei tiennyt, minkälaiset koettelemukset häntä kohta odottivat. Luostari oli saanut elää rauhassa saarellaan itsenäisen Suomen suojissa 15 vuotta. Eurooppakin oli jo toipunut maailmansodasta ja yleismaailmallisesta lamasta tietämättömänä siitä, että kohta jo soitettaisiin seuraavan maailmanpalon alkusointuja. Mutta nyt elettiin uskossa tulevaisuuteen niin maallisessa kuin hengellisessäkin elämänpiirissä.
Paksu jää helpotti evakuointia
Luostareita on joutunut sodan jyräämiksi ja jopa tarkoituksellisesti hävitetyiksi läpi kristillisen historian, mutta Valamon tapaus tuntuu erityiseltä siksi, että se sattui suurelle ja merkittävälle luostarille Suomen alueella ja siinä mielessä nykyajassa, että toisen maailmansodan ajat nuorina eläneitä on vielä paljonkin keskuudessamme. Vielä karumpi kohtalo oli Lintulan luostarilla, jonka rakennuksista suurin osa tuhoutui heti talvisodan alkuvaiheessa eikä paluuta entiseen ollut.
Sotaväki auttoi resurssiensa puitteissa Valamon evakuointia, ja igumeni Haritonin avuksi saatiin ajoneuvoja sekä henkilöstöä. Ajoneuvoista oli pulaa, koska niitä olisi tarvittu kipeästi rintamalla. Evakuointia osaltaan helpotti se, että Laatokka oli saanut poikkeuksellisesti jo alkutalvesta paksun jääpeitteen. Suurena apuna evakuointijärjestelyissä toimi sotilaspastori Yrjö Olmari, joka Valamossa tunnettiin rauhan ajan pappismunkki Paavalina. Hänen kanssaan Valamon puolesta ponnisteli sotilaspastori Pauli Jouhki eli pappismunkki Pietari.
Igumenin ainoa haaste ei suinkaan ollut luostarin evakuoiminen sinänsä. Osaksi ongelmaa muodostui se, että merkittävä osa luostarin väestä oli vailla Suomen kansalaisuutta. Rauhan aikana kansalaisuuskysymys ei ollut noussut esiin, mutta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen kansalaisuudella alkoi ymmärrettävästi olla merkitystä. Suomen kansalaisuutta vailla olleet evakuoitiin ensimmäisenä. He olivat pääasiassa vanhan ajanlaskun kannattajia. Igumeni yritti viivyttää evakuointia siinä toivossa, että tilanne vielä rauhoittuisi eikä evakuointi olisi tarpeen, mutta turhaksi osoittautui igumenin toivo.
”Anna anteeksi, pyhä luostari”
Igumeni kirjoitti päiväkirjaansa: ”Anna anteeksi, pyhä luostari, jossa sain viettää niin monet vuodet. Jätän sinut vastoin tahtoani, mutta tulet aina olemaan sydämessäni, enkä koskaan lakkaa sinua rakastamasta. En unohda sinua milloinkaan.”
Igumenin vieraillessa Lahdenpohjassa käynnistettiin evakuointi ilman hänen suostumustaan. Saarelta lähetettiin pois 136 henkeä, ja jäljelle jäi 85 Suomen kansalaisuuden omannutta. Veljestön sisäisiä ongelmia syvensi osaltaan kalenterikiista eli kiistely uuden ja vanhan ajanlaskun noudattamisesta. Eräät vanhan ajanlaskun kannattajat käyttivät vaikeaa tilannetta hyväkseen ja lisäsivät osaltaan igumenin muutenkin raskasta kuormaa.
Igumeni Haritonin ongelmien kuorma ei ollut vieläkään täynnä. Sotatilanteessa huhut saavat helposti vallan, kun virallista tiedottamista on niukemmin kuin on tiedon tarvetta. Valamon tilannetta vaikeutti entisestään huhu, jonka mukaan saari kuhisee venäläisiä vakoojia ja että yläkirkon alttarille olisi asennettu radioasema yhteyden pitämiseksi suoraan Moskovaan.
Koulurakennuksiin Kannonkoskelle
Luostari kärsi pahimmat pommitustuhonsa helmikuun alkupäivinä 1940, ja 5. helmikuuta tuli aika sanoa jäähyväiset luostarille. Mantereelta palannut igumeni näki runnellun luostarinsa ja arveli antikristuksen ajan alkaneen. Hän taipui luostarin varajohtajan ehdotukseen, että vielä saarella oleva veljestö kuljetetaan kuorma-autokyydillä mantereelle. Veljet pakkasivat reppunsa ja söivät viimeistä kertaa yhdessä illallista trapesassa. Aterian jälkeen oli aika lyhyen hartauden jälkeen hyvästellä pääkirkko ja nousta autoihin.
Veljet matkasivat kaksi pitkää vuorokautta osin autokyydillä ja osin junalla. Jaakkiman asemalta täydessä pimeydessä alkaneen junakyydin päämäärää ei tiedetty. Välillä vaihdettiin junaa ja saatiin nauttia kuumaa kahvia. Keskellä yötä 7. helmikuuta autot saapuivat Kannonkoskelle, missä saapujat majoitettiin koulurakennuksiin. Vaikeaa tilannetta helpotti paikallisen väestön myötätuntoinen suhtautuminen harvinaisiin vieraisiin. Pappismunkit toimittivat kouluilla jumalanpalveluksia, mutta liturgioita toimitettiin vain sunnuntaisin ja juhlapyhinä.
Toiveet paluusta kariutuvat
Paluusta Valamoon eläteltiin toiveita talvisodan aseiden vaiettua ja etenkin kesällä 1941, jolloin Suomen armeija valtasi takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Luostari oli talvisodan lentopommituksissa jonkin verran vaurioitunut. Lokakuussa 1941 joukko munkkeja kävi igumeni Haritonin johdolla tutustumassa olosuhteisiin rakkaalla saarellaan, mutta luostarielämän käynnistäminen ei ollut mahdollista. Lyhyen neuvostomiehityksen aikana luostaria ja etenkin sen kirkkoja oli pommitusvaurioiden lisäksi ehditty häväistä ja tuhota.
Kesällä 1942 ja 1943 pieni joukko munkkeja eli Valamossa ja piti palveluksia kirkoissa, mutta varsinaisesta luostarielämästä ei ollut kyse. Vaikka aluksi eläteltiin toiveita paluusta rakkaalle saarelle ja luostarielämän käynnistämisestä, niin toisen maailmansodan päätyttyä sinetöityi tyly totuus, että paluuta ei ollut.
Igumenin ponnistelut kantoivat hedelmää
Sotien jälkeen igumeni Haritonin tehtäväksi jäi rakentaa luostarin toiminta uudelle kotipaikalle ja auttaa veljestöä kotiutumaan sinne. Igumeni Hariton ponnisteli väsymättä Heinävedelle asettumisen hyväksi, mutta hänen linjansa ei saanut koko veljestön tukea. Esimerkiksi ajanlaskukiista sekä pyrkimys palata Moskovan patriarkaatin alaisuuteen hiersivät välejä.
Igumenin kerrotaan sodan jälkeen pohtineen sitäkin, voisiko luostaritoiminta jatkua Valamossa siitäkin huolimatta, että se kuuluisi uskontoon vihamielisesti suhtautuvan valtion alueeseen. Tätä vaihtoehtoa pohdittiin siltäkin varalta, että koko Suomi lopulta joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi.
Iän ja sairauksien rasittama igumeni Hariton auttoi merkittävästi myös kodittomaksi jääneen Lintulan sisariston kotiutumista Heinäveden Palokkiin, ja Lintulan nunnat saattoivat itkien hyväntekijänsä, hengellisesti ja aineellisesti sisaristoa auttaneen igumenin, viimeiselle matkalleen, kun hautajaisten aika koitti.
Herra päästi palvelijansa lepoon uudessa Valamossa 27. lokakuuta vuonna 1947. Ennen kuolemaansa hänet vihittiin suureen skeemaan edeltäjänsä tavoin. Uudelleen käynnistetty Valamon luostari Heinävedellä jää pysyväksi muistomerkiksi igumeni Haritonin uurastuksesta. Keskeisesti hän vaikutti myös Lintulan luostarin uudelleen käynnistymiseen.
Igumeni Haritonin kautta luostarilaitos saattoi säilyä Suomessa, missä uusien luostareiden perustaminen oli lailla kielletty. Siirtyessään ajasta iäisyyteen hän ei vielä voinut olla varma luostarin tulevasta kohtalosta. Sujuuko kaikki lopulta kuten suunniteltu on? Me nykyajassa elävät sen tiedämme. Igumeni Haritonin herkeämättömät ponnistelut läpi vaikeiden aikojen tuottivat runsaan sadon.
Kirjoittaja on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja.
