Vuoden 2026 syyskuussa 110-vuotisjuhliaan viettänyt Ristin ylentämisen kirkko valmistui Kouvolaan venäläiseksi varuskuntakirkoksi vuonna 1915 tai vuonna 1916. Vuosilukuero saattaa selittyä kahden kalenterin välisellä erolla, sillä vihkimispäiväksi eri lähteissä mainittu 6.1.1916 on juliaanisen kalenterin mukaan 24.12.1915.

Suomen itsenäistymisen jälkeen Venäjän keisarikunnan Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut valtiollinen omaisuus siirtyi valtiolle. Tätä omaisuutta – eli myös Ristin ylentämisen kirkkoa – hallinnoi tammikuussa 1918 perustettu Sotasaaliskeskuskonttori, jonka tehtävänä oli kontrolloida, luetteloida ja varastoida omaisuutta, mutta myös myydä sitä.

Vuodesta 1918 alkaen Ristin ylentämisen kirkkoa alkoivat käyttää sekä luterilainen seurakunta että sotilasseurakunta. Seuraavana vuonna ortodoksinen sisustus purettiin, ristit muutettiin slaavilaisista latinalaisiksi ja liekkikupolit poistettiin. Rakennukseen jäi vain joitakin alkuperäisiä esineitä sekä seitsemän kirkonkelloa. Kirkko vihittiin luterilaiseksi kirkoksi 3.5.1919.

Vuonna 1978 valmistui Kouvolan keskuskirkko, joka vihittiin paikallisen luterilaisen seurakunnan uudeksi pääkirkoksi. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1981, Kouvolan luterilainen seurakunta lahjoitti Ristin ylentämisen kirkon Haminan ortodoksiselle seurakunnalle ja pyhäkkö muutettiin takaisin ortodoksiseksi kirkoksi.

Esineistön pitkä ja mutkikas evakkotaival

Suomen valtiolle siirtyneiden sotilaskirkkojen irtaimiston hallitsijaksi tuli Sotasaaliskeskusosasto, joka kokosi esineistöä keskusvarastoihin. Tarpeetonta irtaimistoa huutokaupattiin, osa päätyi Muinaistieteellisen toimikunnan eli nykyisen Museoviraston haltuun ja osa luovutettiin ortodoksiselle kirkollishallitukselle. Irtaimistoa siirtyi jonkin verran myös paikallisten ortodoksisten seurakuntien käyttöön.

Ristin ylentämisen kirkosta poistettu esineistö varastoitiin aluksi väliaikaisiin tiloihin, joista se siirtyi vuonna 1921 Kotkan ortodoksisen seurakunnan haltuun. Kotkaan oli anottu sijoitettavaksi muun muassa kirkon ikonostaasi, ikonit, lamput, kynttiläkruunut, kynttilänjalat ja kirkonkellot.

Kouvolan luterilaisen seurakunnan vuonna 1937 tekemästä inventaariosta ilmenee kuitenkin, että Kotkaan ei luovutettu vuonna 1921 kaikkea kirkkoon jäänyttä ortodoksista esineistöä. Luovuttamatta oli edelleen esimerkiksi viisi kirkonkelloa, kolme kattokruunua, kuusi suurta kynttelikköä sekä 13 ikonia – niiden joukossa kahdeksan ikonostaasiin kuulunutta ikonia.

Kotkan seurakunnan kalustoluetteloihin kirjattiin puolestaan osa Kouvolasta tuodusta esineistöstä, mutta esineiden alkuperää ei mainittu. Ikonostaasi oli purettu osiin ja esineistöä säilytettiin osin Kotkassa Pyhän Nikolaoksen kirkossa ja osin muissa tiloissa.

Pyhän Nikolaoksen kirkko vaurioitui pahoin sodan aikaisissa pommituksissa. Kirkon vieressä sijainnut vajarakennus tuhoutui kokonaan. Pitkään vallalla oli käsitys, että Kouvolasta tuotu ikonostaasi tuhoutui tässä yhteydessä.

Seurakuntaliitoksen siunaus: kattava irtaimiston kartoitus

Kaakkois-Suomen ortodoksinen seurakunta syntyi Lappeenrannan, Kotkan ja Haminan seurakuntien liittyessä yhteen vuonna 2021. Uudessa tilanteessa oli tarpeen tehdä kattava kartoitus koko seurakunnan irtaimistosta.

Tätä työtä tehtäessä ilmeni, että Kouvolan kirkon tuhoutuneeksi väitetyn ikonostaasin osia on säilytetty vuosikymmenien ajan Kotkassa Pyhän Nikolaoksen kirkon ullakolla. Samasta paikasta löytyivät myös Kouvolan kirkon tornien alkuperäiset ristit. Samalla tunnistettiin, että Kouvolan kirkon alkuperäisen ikonostaasin ensimmäisen kerroksen rungon kiotat olivat sijoitettuna Kotkan kirkon kirkkosaliin ja eteiseen. Joitakin Kouvolan ikonostaasiin kuuluneita irrallisia osia oli sijoitettu vuonna 1948 Kotkan hautausmaalle rakennettuun tsasounaan.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että suurin osa Kouvolan ikonostaasin osista on löydetty ja ne ovat Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan omistuksessa. Kokonaisuudesta puuttuu vain yksi osa: pyhän portin yläpuolella ollut Ehtoollisen ikoni. Tämä ikoni löytyy aiemmin mainitusta luterilaisen seurakunnan inventaarioluettelosta vuodelta 1937 ja Kouvolan seurakunta on lupautunut etsimään sitä. On siis mahdollista, että viimeinenkin osa vielä löytyy.

– Rovasti Timo Tynkkynen on nähnyt suuren vaivan etsiessään ikonostaasin osat ja tehdessään seikkaperäisen selvityksen vanhasta ikonostaasista. Hänelle kuuluu suuri kiitos tästä tärkeästä työstä, sanoo kirkkomme pääkonservaattori Antti Narmala.

Nykyinen ikonostaasi saanee uuden kodin

Vuonna 2025 Kaakkois-Suomen seurakunnan seurakunnanvaltuusto vahvisti seurakunnalle kiinteistöstrategian. Strategiaan kirjattiin tavoite palauttaa Ristin ylentämisen kirkkoon sen alkuperäinen ikonostaasi ja muu esineistö. Myös Museovierasto ja kirkon pääkonservaattori puoltavat hanketta.

– Margit Linnun Kouvolan kirkkoon maalaama ikonostaasi on upea taidonnäyte 1980-luvun suomalaisesta ikonimaalauksesta ja vertaansa vaille oleva esimerkki siitä, miten perinteisen ikonimaalauksen uudelleenlöytäminen juurtui ja tuotti hedelmää juuri tässä maassa, sanoo Narmala.

Narmala nostaa Margit Linnun yhdeksi perinteisen ikonimaalauksen revivalismin kirkkaimmista tähdistä Suomessa. Kuten Helena Nikkanen, Marianna Flinckenberg-Gluschkoff, Irina Tchernych-Pått ja Liisa Hovinheimo, myös Lintu ehti opiskella Leonid Ouspenskyn johdolla.

– Hänen töitään löytyy monista maamme pyhäköistä, eikä hän pelännyt suuremman mittakaavan ikoneita tai kokonaisuuksia. Esimerkiksi Rautalammin, Porin ja Tornion kirkkojen ikonostaasit ja Tampereen Nikolainsalin ikonit ovat hänen kädenjälkeään. Suomalaisista ikonimaalareista hänen tyylinsä edustaa mielestäni puhtaimmin Leonid Ouspenskyn tyyliä, toteaa Narmala.

Hieno ikonostaasi on Narmalan mukaan kuitenkin väärässä paikassa.

– Keltaokravoittoinen, Venäjän keskiajan tyyliin toteutettu ikonostaasi ei sovi interiööriltään helmenharmaaseen uusklassiseen kirkkoon. On ikävää, että alkuperäistä ikonostaasia ei pystytty sijoittamaan takaisin paikoilleen jo 1980-luvulla.

Tapahtumien kulkuun sisältyy kuitenkin Narmalan mukaan myös siunaus.

— Saimme tämän hienon ikonostaasin, joka sekin on merkittävä osa kirkkomme kulttuuriperintöä. Pienemmillä paikkakunnilla vähälle käytölle jääneitä pyhäkköjä jouduttaneen lähivuosina poistamaan käytöstä, mutta suuremmissa kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla pyhäköt ovat paikoin käyneet pieneksi. Siksi on hyvin tärkeää, että Kouvolan nykyinen ikonostaasi dokumentoidaan huolellisesti ennen purkamista ja ikonit säilytetään yhdessä paikassa, mahdollisuuksien mukaan osa jopa esillä. Kokonaisuus tulee vielä olemaan upea osa jonkin toisen kirkon interiööriä.

Akateemisen ikonimaalauksen maineongelma

Alkuperäisen ikonostaarin palauttamiselle 1980-luvulla oli Narmalan mukaan paitsi käytännöllisiä, myös asenneilmastoon liittyviä esteitä.

– Vielä 1980–1990 -luvuilla akateemista ikonimaalausta nimitettiin kursailematta rappiotaiteeksi ja ikonimaalauksen rappiokaudeksi. Monissa seurakunnissa, joissa oli historiallinen kirkkorakennus ja interiööriin kuuluvat venäläisajan akateemiset ikonit, esitettiin mielipiteitä siitä, miten pyhäkköön pitäisi saada tilalle ”ortodoksiset” ikonit. Tällainen suhtautuminen ei toki ole jäänyt vain historiaan, vaan törmään siihen joskus vieläkin seurakunnantarkastuskierroksilla. Nykyään uhrina ovat tosin useimmin jälleenrakennuskauden ikonit, mutta akateemisetkin saavat yhä osansa, kertoo Narmala.

Mistä tämä asenne sitten on lähtöisin? Perinteisen ikonimaalauksen ”revival”, renessanssi, uudelleenlöytäminen, sen venäläisessä muodossa alkoi jo ennen vallankumousta. Kuten kaikki kirkollinen innovaatio, sekin keskeytyi vallankumoukseen ja painopiste siirtyi emigraation kautta maan rajojen ulkopuolelle.

– On kuitenkin mainittava, että kiinnostus vanhoihin ikoneihin ei syntynyt varsinaisesti kirkon piirissä, vaan taiteilijoiden ja tutkijoiden parissa. 1900-luvun alkuun tultaessa restaurointitoimenpiteet (ei voitane vielä puhua konservoinnista) olivat kehittyneet sen verran, että vanhoista venäläisistä ikonitaiteen mestariteoksista pystyttiin poistamaan vuosisatojen tummentama pellavaöljyvernissa, noki ja lukuisat päällemaalaukset. Ensimmäisten joukossa restaurointiin pyhittäjä Andrei Rublevin maalaama Pyhä Kolminaisuus. Kun vanhojen ikonien kolorismi ja ekspressiivinen maalaustyyli paljastui vuosisataisten kerrosten alta, taiteilijat, taidehistorioitsijat ja ajattelijat kiinnostuivat tästä tähän asti epämielenkiintoisena ja naiivina pidetystä ”kansantaiteesta”.

Perinteisen ikonimaalauksen uudelleenlöytäminen tapahtui siis pitkälti Ranskaan emigroituneiden venäläisten teologien ja maalarien työn tuloksena. Uuspatristinen teologinen aatesuunta oli vallitseva näiden teologien ja maalarien parissa ja ”perinteistä” ikonimaalausta alettiin rakentaa kyseisen teologisen ajattelun kivijalalle.

– Koska uuspatrismin viitekehys ilmiönä oli ”Länsi”, niin ajatteluun kehittyi voimakas tarve jaotella asiat oikeisiin, ”ortodoksisiin” ja läntisiin, eli ”rappiollisiin”. Tämä on tietysti jossain määrin ymmärrettävää, kun ajatellaan, että nämä teologit olivat joutuneet jättämään kotimaansa ja asettumaan länteen diasporaan äärimmäiseen kurjuuteen ja köyhyyteen, usein paikallisväestön halveksunnan ja ylenkatseen alle.

Narmala toteaa, että vaikka uuspatristista ikoniteologiaa on kiittäminen paljosta, niin sen kautta tuli myös paljon sellaista, joka rajoittaa ikonitaiteen kehittymistä ja sen monipuolisuuden ymmärtämistä.

– Päällimmäisenä ehkä juuri akateemisen ikonimaalauksen leimaaminen rappiotaiteeksi. Itsekin olen uuspatristisen ikoniteologian kasvatti ja ajattelen, että bysanttilaisen taiteen keinoin uskon totuudet ovat paremmin ja ymmärrettävämmin ilmaistavissa. Arvostan kuitenkin akateemista ikonimaalausta oman aikansa tuotteena ja merkittävimpänä osana maamme ortodoksista esineellistä kulttuuriperintöä.

Kuva ylhäällä: Kouvolan ortodoksinen kirkko. Kuva: Timo Tynkkynen