Ensimmäisiä kunnianosoituksia äiti Maria Pariisilaiselle annettiin vasta vuonna 1978 Englannissa, kun hänen nimensä lisättiin Canterburyn kirkon kaikkien kansojen pyhien luetteloon.

Vuonna 1985 hänet liitettiin Jerusalemissa Yad Vashemin holokaustissa menehtyneiden muistopaikkaan, joka on omistettu ”oikeamielisille ja pyhille ihmisille kansojen keskuudessa”. 

Pariisin kaupunki muisti puolestaan äiti Mariaa kymmenen vuotta sitten tämän kuoleman muistopäivänä, kun hänen kunniakseen nimettiin katu Rue Mére Marie Skobtsova. Kadun muistolaatassa lukee koskettavat sanat: Maria Skobtsova, ortodoksinen nunna, runoilija ja taiteilija. Ranskan vastarintaliikkeen jäsen. Murhattu Ravensbrückissa.

”Vahvistaneet sielujamme”

Äiti Marian oma ortodoksinen kirkko aktivoitui kanonisoinnissa 2000-luvun alussa arkkipiispa Gabrielin aloitteesta. Hän johti silloin Länsi-Euroopan ortodoksiemigraation seurakuntia ja lähetti Ekumeeniselle patriarkaatille pyynnön äiti Maria Skobtsovan kanonisoimiseksi. Seurakuntalaiset olivat vedonneet vuosikausia, että aloite kanonisoimisesta saataisiin vihdoinkin alulle.

Tammikuussa 2004 Pyhä synodi yksimielisesti päätti äiti Marian, Doran-Buchenwaldin leireillä surmansa saaneiden isä Dimitri Klépinin ja Juri Skobtsovin sekä Auschwitzissa kastetun ja menehtyneen juutalaisen hyväntekijän Elie Fondaminskin kanonisoimisesta. Heidän kanssaan samana päivänä kanonisoitiin myös isä Medvedkov, uudelta nimeltään pyhä Aleksis Uginelainen – tavallinen ahkera rivipappi, jonka maalliset jäänteet löydettiin maatumattomana. Heidän liturgiseksi muistopäiväkseen päätettiin 20. heinäkuuta, pyhän profeetta Elian juhlapäivä. Kanonisointia puoltavassa asiakirjassa todettiin:

”Nämä pyhät ihmiset ovat elämänsä arvokkuudella ja hyvällä esimerkillä vahvistaneet sielujamme. He kärsivät toisen maailmansodan aikana suuresta pahuudesta, ja kestivät rohkeasti osakseen saaman tuskallisen kohtalon. Aikamme koettelemusten edessä he tuovat meille lohdun ja toivon sanoman uskollisuudesta Kristuksen evankeliumille. Heissä on nöyryyttä, lempeyttä, itsensä kieltämistä, huolenpitoa heikoista ja sorretuista, lähimmäisen palvelemista, uhrautumisen ja rakkauden henkeä, sillä suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin antaa henkensä ystävänsä puolesta.”

Omaisia paikalla

Toimittaja Nancy Forest-Flier osallistui puolisonsa ortodoksiteologin, äiti Marian elämästä kirjoittaneen Jim Forestin kanssa rue Darulla pyhän Aleksanteri Nevskin katedraalissa pidettyyn pyhien joukkoon lukemisen juhlaan.

Hän muistelee, kuinka juhlallista oli tulla sisälle suitsukkeilta tuoksuvaan, kukilla ja palavilla tuohuksilla koristeltuun täynnä olevaan kirkkoon. Jännitys kuitenkin katosi, kun huomasi astuneensa yhteiseen rukoukseen, jota kaksi kuoroa, sekä venäjänkielinen että ranskankielinen johtivat vuorotellen. Laulu oli kirkasta, ja vaikutti tulevan jostakin suuremmasta. Siinä tuntui olevan mukana taivaallista liturgiaa, johon maanpäällinen kirkko sai osallistua.

Pyhien joukkoon luettavan isä Dimitri Klépinin tytär Héléne Klépin-Arjakovsky oli paikalla lastensa kanssa. Hän kertoi jälkeenpäin Nancy Forestille, että he joutuivat liturgian aikana tämän tästä nipistämään toisiaan todistaakseen, että ovat vielä maan päällä eivätkä taivaassa.

Ikonostaasin eteen kunniapaikalle oli varattu kaksi tuolia. Toisessa istui Pariisin roomalaiskatolisen kirkon kardinaali ja arkkipiispa, juutalaissyntyinen ja äitinsä keskitysleirille menettänyt Jean-Marie Lustiger, joka liitti äiti Marian myös katolisen kirkon pyhien kalenteriin.

Äiti Marian ompelemassa paidassa

Toisessa tuolissa istui hyvin iäkäs ja hauras valkotukkainen nainen, hän oli viimeinen elossa oleva äiti Marian vankitoveri Ravensbrückista. Vaikka liturgia toimitettiin slaavin kielellä, saarna oli ranskaksi, jotta monet osallistujat, kuten äiti Marian kanssa loppuun saakka leirillä ystävyyttä osoittanut vankitoveri ymmärtäisi sanoman.

Nancy Forest-Flierille yksi vaikuttavimmasta tapahtumasta oli pyhäksi julistettujen marttyyrien ikonien kantaminen katedraalin keskelle. Niiden myötä valo tuntui lisääntyvän tuohuksissa entistä kirkkaammin, ja jotain tuosta valosta jäi hänen sydämeensä.

Yhtä vaikuttavaa oli nähdä monien tunnettujen pappien joukossa iäkäs isä Sergei Hackel.  Hän oli pukeutunut vanhaan harmaaseen ja parsittuun paitaan, jonka Nancy arvasi oikein äiti Marian ompelemaksi. Vaikka paita oli kauhtunut ja isä Sergei ikääntynyt, iättömyyden voima tuntui väreilevän tämän ympärillä.

Myöhemmin liturgian jälkeen Forestin pariskunta törmäsi kirkon parkkipaikalla vielä uudestaan isä Sergeihin. Hän oli pakkaamassa vaatteita autoonsa, kun Forestit huomasivat hänen käsissään vanhannäköisen, kauniin punaisen kirjotun viitan. Isä Sergei kertoi, että se oli äiti Marian ompelema ja kirjoma, ja että hän oli löytänyt sen Lourmelista talon purkamisen aikoihin.

Viitta oli menossa poltettavaksi, koska koiperhoset pesivät siinä, mutta isä Sergei pelasti ja korjautti viitan. Tarinan kuultuaan Forestit halusivat koskettaa viittaa, ja niin tehdessään molemmat tunsivat, että koskettavat aitoa pyhäinjäännöstä.

Lähteet: Admin.com. Essays, Nancy Forest – Flier, St Maria Skobtsova Incommunion. The Offical Act of Canonization.

Arkkimandriitta Sofroni (Saharov) eli pyhittäjä Sofroni Essexiläinen (1896-1993) kilvoitteli Athosvuorella vuosina 1926–1947. Athokselta hän muutti Ranskaan, jossa hän asui 1947–1958 Pariisin lähellä Sainte-Geneviève-des-Bois’sa venäläisten emigranttien vanhainkodissa ja toimi tuon yhteisön hengellisenä ohjaajana.

Osa asukkaista vihkiytyi munkeiksi ja nunniksi, ja isä Sofronin luokse alkoi pyrkiä myös muita luostarielämästä kiinnostuneita. Heidän toiveestaan alettiin etsiä sopivaa luostarin paikkaa, joka löytyi Englannista Essexistä. Vuonna 1959 isä Sofroni muutti Essexiin neljän muun kilvoittelijan kanssa, ja he alkoivat järjestää vanhaa maatilaa luostariksi.

Kirjeitä Venäjälle (Письма в Россию) on kokoelma isä Sofronin kirjoittamia kirjeitä Venäjällä asuville läheisilleen vuosina 1958–1986. Suurimman osan hän on lähettänyt sisarelleen Maria Semenovna Kalašnikovalle.

Vapaudesta

Isä Sofronilla oli usean vuoden kokemus erakkoelämästä, jota hän piti hyvin etuoikeutettuna kokemuksena. Maantieteellisesti erämaa on asumatonta seutua, mutta askeettisessa mielessä siihen liittyy muutakin: siellä kukaan ei hallitse toista ihmistä. Tämä oli hänen mielestään erakkouden suurin etu. Ilman sitä ei voi saada kokemusta todellisesta vapaudesta. Isä Sofroni kärsi syvästi orjuutettujen ihmisten puolesta, mutta orjuuttajana oleminen olisi kuitenkin paljon pahempaa.

Hänestä tuntui, että pyrkimys hallita toisia ihmisiä on oman sisäisen orjuuden seurausta. Se, joka on saanut kokea oman todellisen jumalankaltaisen herruuden, ei voi pyrkiä käyttämään valtaa ketään kohtaan, sillä orjuuttamisessa ei ole rakkautta. ”Jokainen ihminen menettää vapauden heti kun hänelle tulee mahdollisuus käyttää valtaa toisiin ihmisiin – – – En väitä, että itse olisin ollut kovin kykenevä todellisen vapauden tilaan, mutta hiukan minäkin olen saanut kokea Jumalan lasten vapautta,” hän kirjoitti 16.–17.9.1958. Vapautuakseen ihmisen on voitettava kuolemanpelko.

Jumala ymmärtää ilman sanojakin

Kirjeiden aihepiiri valikoitui usein sen mukaan, mitä Maria oli kertonut tai kysynyt. Hän oli lukenut kirjaa vanhus Siluanista, ja se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Mutta samalla alkoivat suuret vaikeudet. Hänellä oli palava halu rukoilla, mutta silti täysin voimaton olo: ”– – – Kun ryhdyn rukoilemaan, en pysty lausumaan sanaakaan, pää on tyhjä, sydän kylmä – – – Hengellinen voimattomuuteni kauhistuttaa minua. En ole koskaan ollut omien kykyjeni sokaisema, mutta en ole osannut aavistaa, että olisin näin mitätön.” (26.9.1958)

Isä Sofroni vastasi hänelle 11.12.1958: ”Älä masennu. Älä ole erityisen huolissasi – – – Jumalan edessä seisominen ei ensinkään tarkoita ikonien edessä seisomista, vaan Hänen tuntemista kaikki täyttävänä syvässä tietoisuudessamme – – – Säilytä ennen kaikkea Jumalan muistaminen ja sydämen rauha.”

Jumala näkee sydämemme pyrkimykset ja vastaa niihin, vaikkemme kykenisi ilmaisemaan niitä sanoin. Tietyn rukouskaavan toistaminen voi silti olla tärkeää, mutta se ei lainkaan riitä, ja sitä paitsi usein juuri tuollainen rukous tuottaa nykyisin vaikeuksia. Isä Sofroni arveli sen johtuvan siitä, että nykyajan ihmisen mieli on lähes jatkuvasti kiihdyksissä maailman kiireisen elämänrytmin vuoksi.

Hän ajatteli, että kaikkein parasta on rukoilla kirkossa, erityisesti liturgiassa. Liturginen rukous ja osallistuminen usein ehtoollisesta on täyteys, mutta liturgia pitää elää ja ymmärtää. Jumalan tuntemisessa kasvamisen tulee olla jatkuvaa. Muutoin saatamme ajautua tottumukseen, joka kuolettaa ja tuhoaa. ”Liturgiaa ei saa päästää muuttumaan hurskaan elämäntapamme pieneksi yksityiskohdaksi”, hän muistutti.

Vaikka ihmisille on luonteenomaista pyrkiä totuuden tuntemiseen, merkillisellä tavalla he kuitenkin etääntyvät siitä paikasta, jonka Jumala nimenomaan on antanut totuuden tuntemisen ja elämän täyteyden saavuttamiseksi.

Vanhuus on elämän autuain aika

Vuonna 1966 Saharovien nuorin sisar Jekaterina sairasti syöpää, ja hänen poismenonsa lähestyi. Toisillakin sisaruksilla oli omat koettelemuksensa ja iän tuomat vaivansa. Se kaikki on luonnollista, mutta usein vaikeaa. Isä Sofroni kehotti läheisiään valmistautumaan kuolemaan riemuiten, eikä epätoivoisina ja kiittämättöminä, sillä kuolema on maanpäällisen olemassaolomme kaikkein suurin hetki.

Hänen mielestään vanhuus on ihmiselämän autuain aika, koska kaikki vähäpätöinen putoaa pois luonnostaan, ja ajatus olemassaolon toisesta järjestyksestä täyttää mielen, koska täältä pois lähtemisen juhlallinen hetki lähestyy.

Maria ei kuitenkaan tuntenut voivansa kohdata sen enempää omaansa kuin läheistensä kuolemaa riemuiten. Isä Sofroni rohkaisi häntä 15.9.1966: ”– – – Pyri kuihtumattomalla innolla koko mielellä, koko sydämellä kohti Ikuista… Kulkureitit kuolemaan ovat kivulloisia, mutta kuolema itse on aivan toinen asia. Se maailma, joka valtaa koko olemuksemme, on niin upea, niin hyväntuoksuinen, että se joka on saanut kokea sen, ei enää voi tyytyä mihinkään tämän raa’an maanpäällisen elämän piirissä.”

Kärsimys voi olla uusi syntymä

Henkilökohtaisiin kärsimyksiin isä Sofroni kehotti suhtautumaan siten, ettemme ajattelisi niiden olevan vain omiamme, vaan että niiden kautta voimme osallistua koko ihmiskunnan, koko Aadamin, kärsimykseen. Silloin ymmärryksemme maailman elämästä laajenee ratkaisevasti, ja kärsimys voi olla ikään kuin uusi syntymä. Mutta jos uppoudumme vain omaan kärsimykseemme ja ikäviin mielialoihimme, sielu köyhtyy, ja elämästä tulee merkityksetöntä ja sietämättömän tylsää.

Silloin kun meillä on kaikki hyvin, unohdamme helposti Jumalan. Kohonneen elintason myötä ihmisten hengellinen tietoisuus laskee helposti. Aineellisen hyvinvoinnin tasosta riippumatta meidän pitäisi etsiä Jumalaa aina. ”Yhtenä raskaimmista synneistämme voi pitää haluttomuuttamme ymmärtää elämän ilot ja onni Jumalan lahjana, ja kiitollisuudesta Häneen rakastaa Häntä, pyrkiä Hänen luokseen”, isä Sofroni huomautti 12.1.1966. Hädässä ihmiset kuitenkin usein muistavat Jumalan ja pyytävät Hänen apuaan. Kärsimykset opettavat ihmisen myös tuntemaan oman rajoittuneisuutensa.

Isä Sofronilta oli kysytty, onko ihmiskunnan hengellinen elpyminen mahdollista ilman, että siihen tarvitaan katastrofeja ja niiden tuomia kärsimyksiä. Vallankäytön, elintason ja tieteen saavutusten myötä ihmiselle on muodostunut harhakuva omasta kaikkivoipaisuudestaan. Ylpeys estää ihmistä lähestymästä Jumalaa. Hengellisessä elpymisessä keskeistä on nöyrtyminen: ”On kyse siitä, mitä kautta ihmiset ymmärtävät, että nöyryys on jumalallinen ominaisuus, jumalallisen rakkauden tuntomerkki, rakkauden joka uhraa itsensä rajattomasti, vertailematta – – – Ilman nöyryyttä ei ole eikä voi olla rakkautta,” isä Sofroni kirjoitti 17.3.1969.

Intuitioon ei pidä luottaa

Ihminen näkee ja ymmärtää maailmasta vain pienen osan. Silti olemme taipuvaisia luottamaan ehdottoman varmasti oman järkemme päätelmiin ja jopa intuitioon. Se on luonnollista, ja jokapäiväisessä elämässä tarvitsemme järjen käyttöä. Pienet virheet pikku asioissa eivät ole vaarallisia, mutta vankkumaton oikeassa olemisen tarve voi johtaa isoihin vaurioihin, etenkin ikuisen Totuuden etsiskelyssä.

Usein unohdamme juuri sen, kuinka rajoittuneita ja epätäydellisiä me ja päättelymme olemme. Siksi teemme helposti vääriä arvioita sekä itsestämme että toisistamme. Läheisistä ja lämpimistä väleistä huolimatta eivät Maria ja isä Sofronikaan aina ymmärtäneet toisiaan loppuun asti. Kirje Marialle 13.1.1968 päättyy jokaiselle hyödylliseen neuvoon: ”Ilman sen enempiä selittelyjä suo minun ehdottaa, että hillitsisit luottamustasi omaan intuitioosi – – – ”

Pääkuvassa Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen. Kuva on Lintulan luostarin julkaiseman Hengellisiä keskusteluja -kirjan kannesta.