Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrasta, rovasti Markku Salmisesta, 64, piti alun perin tulla valtion virkamies – mutta Jumala päätti toisin.

Ennen pappisseminaariin hakeutumistaan hän nimittäin valmistui merkonomiksi Kouvolan liiketalouden ja ulkomaankaupan instituutista pääaineenaan julkishallinto. Lopputyön aiheena tosin oli Suomen ortodoksisen kirkon hallinto, mutta muilta osin tie valtion virkamieheksi vaikutti selvältä. Valmistumisensa jälkeen kyseinen virkamies ehti työskennellä lyhyen aikaa verohallinnossa, kunnes tuli valituksi Kuopion pappisseminaariin – ja loppu onkin historiaa.

Valmistuessaan pappisseminaarista isä Markku oli jo vihitty diakoniksi, joten tästä käännekohdasta tulee pian kuluneeksi 40 vuotta.

Isä Markku vihittiin papiksi Uspenskin katedraalissa 15. elokuuta 1988 ja sen jälkeen alkoi työ nuorisopappina. Nuorisopapin sijaisuudesta isä Markku siirtyi kirkkoherran sihteerin tehtävään.

Vuodet 1992–1997 kuluivat Tukholmassa suomalaisen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana. Merkittävä jakso oli myös joulukuusta 1997 tammikuuhun 2009 kestänyt diakoniapapin tehtävä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana isä Markku on toiminut 1. helmikuuta 2009 lähtien.

Isä Markku, olet jäämässä eläkkeelle 1. huhtikuuta 2027. Seuraajasi on näillä näkymin määrä valita lokakuussa 2026. Milloin on läksiäisjuhlien aika?

– Läksiäisiäni vietetään Uspenskin katedraalissa Tuhlaajapojan sunnuntaina tammikuun lopulla 2027. Ensimmäinen eläkepäiväni sattuu Kirkkaalle viikolle, joten seuraajani toimeen siunaaminen toimitetaan toivottavasti huhtikuun alkupuolella. Toivon, että hän saa mahdollisimman myönteisen alun kirkkoherran tehtäväänsä.

Millaisin tunnelmin olet päättämässä uraasi Suomen ortodoksisen kirkon suurimman seurakunnan kirkkoherrana?

– Minulla on huojentunut olo, koska olen tehnyt vilpittömästi töitä ja enempään en pysty. En voi vaikuttaa menneisiin asioihin ja eteenpäin vain sen verran kuin mihin omat voimat riittävät ja olosuhteet mahdollistavat.

– Olen toisaalta myös huolissani kirkollisesta tilanteesta – siitä, mihin Suomen ortodoksinen kirkko on menossa suhteessa muuhun ortodoksiseen maailmaan. Meillä ei enää niinkään puhuta laissa määritellystä ensimmäisestä tehtävästämme, joka on hengellinen elämä ja sen edistäminen. Keskustelu on mennyt liikaa hallintojargoniksi ikään kuin vain hallinto olisi tärkeää – vaikka seurakunta on ensisijaisesti Kristuksen kirkon paikallinen yksikkö, hengellinen yhteisö. Elämme enemmän kuplassa unohtaen, että emme voi irrottautua yleismaailmallisesta ortodoksisesta opista ja traditiosta.

Entä millaisia ikimuistoisia hetkiä tulee mieleesi urasi varrelta?

– Olen saanut kokea Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin varkauden (Avaa uuden sivuston), mutta myös sen löytämisen riemun.

Isä Markku oli tuolloin haastateltavana MTV3-kanavan suorassa lähetyksessä ja sai tietää varkaudesta vasta studiosta poistuttuaan. Hän kiiruhti heti kirkkoon toimittamaan rukouspalveluksen tyhjän analogin äärellä. Isä Markku pitää ikonin palautumista kirkkoon ihmeenä – mutta hän on saanut todistaa vuosien varrella todistaa muitakin tähän ikoniin liittyviä ihmeitä.

Esille nousevat myös ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailut, erityisesti syyskuussa 2023. Tuolloin patriarkka Bartolomeos nimitti isä Markun ja Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi.

Anekdoottina isä Markku kertoo patriarkan kehuneen häntä siitä, kuinka hyvin hän oli onnistunut poikansa kasvatuksessa. Perheen esikoinen, ylidiakoni Andreas Salminen on tuttu näky arkkipiispan rinnalla.

– Vastasin hänelle, että olen ollut työni takia poissaoleva isä, joten vaimoni on vastannut lastenkasvatuksesta varsin pitkälti. Niinpä patriarkka kaivoi taskustaan rukousnauhan ja antoi sen vaimolleni vietäväksi, isä Markku nauraa.

Monet muutkin mieluisat muistot liittyvät rakkaaseen katedraaliin kirkollisten juhlien ohella: rukouspalvelukset Ukrainan rauhan puolesta sekä presidenttien ja muiden merkkihenkilöiden vierailut pyhäkössä. Kaikkia on mahdotonta luetella.

Pitkän uran varrelle on mahtunut myös paljon muuta. Isä Markku on toiminut kirkolliskokousedustajana talousvaliokunnassa 1998 alkaen, lukuun ottamatta viimeksi kulunutta kautta. Hän on toiminut myös kahdessa jaksossa kirkollishallituksen pappisjäsenenä, yhteensä 12 vuotta.

Lisäksi hän on ehtinyt toimia Ortodoksisen opiskelijaliiton samoin kuin Ortodoksisten nuorten liiton puheenjohtajana sekä Ortodoksisen lähetyksen johtokunnassa ja Valamon opiston johtokunnan puheenjohtajana. Tukijoikseen uransa varrella isä Markku mainitsee muun muassa arkkipiispat Paavalin, Johanneksen ja Leon (nykyisen arkkipiispa Elian edeltäjä) sekä metropoliitat Tiihonin ja Ambrosiuksen– oman perheensä ja läheistensä lisäksi.

Millaisia ilon aiheita olet kokenut työssäsi viime aikoina?

– Pääkaupunkiseudun ulkopuolella olen havainnut, että sieltä löytyy valtavasti osaamista ja yhteisöllisyyttä. Se tuo iloa ja voimaa: tapahtuu paljon hyviä asioita, jotka ovat täysin riippumattomia hallintoelinten toiminnasta. Toki sielläkin on huolta pappisresursseista ja toimintarahoista. Koko kirkon tilanne on vaikea, kun valtio leikkaa valtionapua ja toisaalta keskusrahastomaksut kyseenalaistetaan. Jos kirkon keskushallinnossa ei ole resursseja ja seurakunnista niitä on jo vähennetty, niin kuka työt sitten tekee?

– Merkityksellistä on ollut myös yhteistyö Viron apostolisen ortodoksisen kirkon (EAÕK) kanssa: se on ollut sekä hengellisesti että kirkko-opillisesti virkistävää. Merkityksellinen kokemus oli myös valtakunnallinen maanpuolustuskurssi jatkokursseineen. Ne tarjosivat hyvää näkemystä yhteiskuntaan.

Entä millaisia konkreettisia esimerkkejä sinulla on edellä mainitsemistasi huolenaiheista?

– Tarkoitan esimerkiksi hankkeita, joissa piispoilta tai papistolta yritetään viedä toimivalta. Ortodoksinen traditio ei ole koskaan erottanut hallintoa ja hengellistä elämää toisistaan. Aloitteet kirkkoherran tehtävän määräaikaisuudesta tai piispan eläkeiästä kuuluvat protestanttiseen malliin. Ymmärrän, että nämä ehdotukset tarkoittavat hyvää, mutta esimerkiksi kuntapuolella on ollut isoja vaikeuksia määräaikaisuuksista. Papin ja piispa tehtävä on julistaa kirkon opetusta eikä miellyttää jotakin tiettyä joukkoa, jotta tulisi valituksi uudelleen määräaikaisuuden jälkeen.

– En näe traditiota kivirekenä, vaan se on Pyhän Hengen toimintaa kirkossamme. Meidän pitää kuulostella, mitä maailmassa tapahtuu, mutta siihen pitää vastata Kirkon omasta itseymmärryksestä käsin: maailma ei voi määrittää kirkon kantaa. Ihmisten hyvinvointia lisäävät osallisuus ja kokemus merkityksellisyydestä – ja näitä Kirkko tarjoaa silloin, kun se on avoin ja uskollinen omalle traditiolleen.

Onko Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnossa ilmennyt turbulenssi vaikuttanut sinuun tai pappeuteesi?

– Jossain määrin se on vaikuttanut. Kun joudutaan viime vuosien tavoin jatkuvaan keskusteluun  toimivaltarajoista, hallinto ei enää palvelekaan seurakuntalaisia vaan itse hallintoa. Se vie aikaa papilliselta työltä. Lisäksi olen huolissani alueellisen osallisuuden kaventumista seurakuntayhdistymisten myötä. Nähdäänkö osaamista ja tarjotaanko osallisuutta myös Helsingin keskustaa kauempana?

Onko tämä heijastunut tavallisiin seurakuntalaisiin?

– Varmasti jossain määrin, joskin toivon, että mahdollisimman vähän. Kyse on vallasta ja sen jakautumisesta. Tällä hetkellä äänestysprosentti on 4 %, joten tulisi käydä vakava keskustelu siitä, miksi näin on. Nythän me elämme elitistisessä demokratiassa, kun vain näin pieni prosentti äänestää. Sitä suuremmalla syyllä valittujen päättäjien pitäisi kuunnella koko kenttää herkällä korvalla; ei vain omaa tuttavapiiriä. Koko yhteiskunnassa koetaan polarisaatiota, ja sille emme ole immuuneita seurakunnassakaan. Mutta meillä on lääke siihen: Kirkon opetus ja hengellinen perinne: yhteisöllisyys, toiseuden sietäminen, ja kaikki se armo, jota Kirkko julistaa toiminnassaan ja sakramenteissaan.

Millainen tilanne on seurakunnan hallinnossa nyt?

– Meillähän oli ylimääräinen seurakunnantarkastus, ja sen jälkeen on otettu myönteisiä askeleita. Puheenjohtajiston toiminta ja säännölliset kokoontumiset ovat luoneet dialogia, ja keskustelu käydään pääosin rakentavalla tavalla. Minua huolestuttaa edustuksellisuus: meillä on nykyisessä valtuustossa vähemmän edustajia Länsi-Uudeltamaalta ja Hämeenlinnan ja Lahden alueilta kuin edellisessä; vain yksi edustaja kustakin. Neuvostossa on yksi edustaja Helsingin ja Espoon ulkopuolelta – ja kiinteistölautakunnassa ei ketään. Minulle ei riitä, että piispalle sanotaan seurakunnantarkastuksessa, että olemme koko seurakunnan asialla ja luotamme kaikkiin työntekijöihin, vaan sen pitää näkyä kokouskäytännöissä ja tehdyissä päätöksissä. Seurakunta on enemmän kuin sen työntekijät ja luottamushenkilöt: on myös 22 000 seurakuntalaista, ja heitä kaikkia me olemme täällä palvelemassa.

Millaisia asioita seurakunnantarkastuksessa nousi erityisesti esille?

– Molemminpuolinen luottamuspula työntekijöiden ja luottamuselinten välillä. Meidän (työntekijöiden) on tietyissä tilanteissa vaikea luottaa siihen, että päätöksenteko menee avoimesti ja läpinäkyvästi. Onko rinnakkaisvalmistelua, kun viitataan sovittuihin asioihin, joita ei kokouksissa ole sovittu eikä niistä ole edes keskusteltu? En ole saanut vastausta siihen, miksi meihin (työntekijöihin) ei voi luottaa. Olen nimittäin kovin ylpeä tästä työyhteisöstä; työntekijämme ovat hyvin ammattitaitoisia, vilpittömiä ja sitoutuneita. Jos heidän osaamistaan kyseenalaistetaan siten, että esitykset eivät mene läpi tai vihjaillaan taka-ajatuksista… Toki sekin on totta, että parannettavaakin on: voisimme valmistella asioita paremmin, mutta millä ajalla? Me teemme kaikki myös perusseurakuntatyötä, ja tarkastuksessa todettiin niukat henkilöstöresurssit.

Missä epäluulon juuret mielestäsi ovat?

– Luulen, että taustalla on näkemysero toimivaltarajoista ja siitä, pitäisikö niitä muuttaa vai ei. Voimassa olevia säädöksiä on vain yksinkertaisesti noudatettava. Toki aina voidaan keskustella siitä, pitäisikö niitä muuttaa. Kyse lienee myös yksittäisistä mielipide-eroista: jollekulle jokin asia on tärkeä, ja jos operatiivinen johto näkee asian toisin, niin ajatellaan, että me emme vain halua ymmärtää toisen näkemystä. Väitän kuitenkin osaavani lukea tasetta ja investointisuunnitelmaa sekä kuulevani laajastikin seurakuntalaisten palautetta.

Millaisiin kohteisiin seurakunnan varoja pitäisi mielestäsi suunnata?

– Laitan seurakuntatyön etusijalle. On arvokasta, että ideoidaan ja unelmoidaan, mutta silloin pitää tarjota resurssit ideoiden  toteuttamiseen. Toisaalta minusta Keep it simple -periaate (suom. pidä se/asia yksinkertaisena) voisi ratkaista monia ongelmia: seurakuntalaiset haluavat jumalanpalveluksia, pyhiä toimituksia, opetusta, kasvatusta, diakoniaa ja läsnäoloa elämänsä eri vaiheissa – näillä he pääsevät jo hyvin pitkälle.

Miten kuvailisit itseäsi henkilöstöjohtajana?

– Olen oppinut kaikenlaista. Olen tehnyt virheitä, mutta osaan tietyt perusperiaatteet ja pyrin niitä noudattamaan. Vaikeimpana koen sen, että minulla olisi henkilöstölle enemmän annettavaa, kun vain olisi aikaa. Riittämättömyys johtuu ajan puutteesta; esimerkiksi kehityskeskustelut laahaavat perässä. Erilaiset käymäni valmennus- ja täydennyskoulutukset pitävät minut ainakin hereillä sen suhteen, että voisin tehdä paremminkin. Siitä huolimatta olen saanut aika hyvää palautetta. Lähtökohtani on moderni luottamusjohtaminen: vain tiukoissa paikoissa käytetään kontrollijohtamista määräaikaisesti. Ei turhaa raportointia, mutta tiedon tulee kulkea myös alhaalta ylöspäin.

Mitä tekisit kirkkoherrana toisin, jos nyt saisit muuttaa jotakin menneisyydessä?

– Varjelisin sydäntäni enemmän. Olisin tarkempi siinä, kehen luotan – enkä puhu nyt hallintoasioista vaan ylipäätään. Olen ymmärtämättömyyttäni ollut väline joillekin ihmisille tiettyjen asioiden tavoittelussa; minut on voitu kutsua mukaan johonkin vain siksi, että asemani avulla ajatellaan saavutettavan jotakin – tai että alistun johonkin komentoon, jos kuulun ystäväpiiriin. Olisi pitänyt olla jämäkämpi tietyissä tilanteissa.

Koet siis, että ystävyyden varjolla on pyritty vaikuttamaan tiettyihin asioihin?

– Ennen kaikkea siten, että  ystävyys muokkaisi minua luopumaan omasta vallastani, jotta joku muu saisi valtaa. Sanoin vaimolleni tässä yksi päivä, etten ole menettänyt yhtään ystävää. Kutsut erilaisiin tilaisuuksiin ovat loppuneet. Mutta eiväthän kaikki ole koskaan ystäviäni olleetkaan. Olen ehkä luullut, että aineksia aitoon ystävyyteen on ollut. Kaikesta liehittelystä huolimatta olen omasta mielestäni pitänyt seurakunnan ja työyhteisön puolta, en tietyn sisäpiirin puolta.

– Minulla ei ole paljon ystäviä, mutta minulla on hyviä ystäviä. Ihminen, joka viihtyy myös yksin eikä ole tiettyjen henkilöiden suosiosta riippuvainen, on monille pelottava. En ole riippuvainen siitä, kutsutaanko minut jonnekin vain ei; minun perusturvallisuuteni ei horju siitä.

Olet siis kokenut vaikuttamisyrityksiä yksityiselämässäsi. Seurakunnan tasolla puolestaan Yle nosti uutisessaan 6.11.2025 (Avaa uuden sivuston)esiin valtuustovaaleissa 2025 ehdolla olleiden henkilöiden taustoja ja mielipiteitä erityisesti Venäjään ja Ukrainaan liittyen. Aamun Koiton haastattelussa nostit myös itse esiin riskin Venäjän vaikuttamispyrkimyksille Helsingin seurakunnan toimintaan ja päätöksentekoon.

– Sitähän tämänhetkinen poliittinen tilanne tekee. Yhtenä tavoitteena voi olla hallinnon hämmentäminen, jotta saataisiin näyttämään siltä, että Suomen suurin ortodoksinen seurakunta toimii huonosti.

– Meidän kirkkoamme on todistetusti käytetty aikaisemminkin vaikuttamiseen. Esimerkiksi KGB:n värväämä pappi toimi 1950–60-luvuilla sijaisena useissa kirkoissa ja väärensi manuaalisia kirkonkirjoja lisäämällä niihin nimiä.

Isä Markun mukaan kyseisen papin tekosia korjailtiin jäsenrekisteristä vielä 1990-luvulla.

Aiemmin oli isä Markun mukaan myös tapana, että Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra sai kutsuja Venäjän suurlähetystöön Tehtaankadulle.

– Itse en ole saanut Tehtaankadulle ensimmäistäkään kutsua, joten en ole joutunut niistä kieltäytymäänkään.

Yhteydenpito Venäjän suurlähettilääseen on isä Markun mukaan rajoittunut lähinnä pään nyökkäykseen Saksan suurlähetystön juhlissa ennen Venäjän täysimittaisen, Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan alkamista.

Arkkipiispa Elia kertoi taannoin Suomen Kuvalehden haastattelussa muun muassa yhteydenpidostaan suojelupoliisin kanssa (Avaa uuden sivuston). Onko sinulla vastaava kontakti ja pitääkö Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla olla sellainen?

– Minulla on kontakti suojelupoliisiin, mutta keskustelut ovat luottamuksellisia. Toivottavasti näin on myös seuraajani kohdalla.

Yksi vaikuttamisen keino on häiriökysyntä: tuotetaan kysymyksiä ja selvityspyyntöjä, joihin vastaaminen ja asioiden perinpohjainen selvittäminen sitoo kirkon työntekijöiden jo valmiiksi rajallisia resursseja. Koetko, että seurakunnassa on häiriökysyntää?

– On. Joitakin (henkilöitä) on, jotka eivät ole vilpittömiä ja joitakin, jotka seurailevat ymmärtämättä, missä he ovat mukana. Olen ollut mielenkiintoisessa koulutuksessa häiriökysynnästä: siinä usein koetaan hankalaksi esimerkiksi seurakuntalainen tai muu taho, kun asiaa pitää selvittää. Tosiasiassa on kyse siitä, että organisaation rakenne tai toimivaltasuhteet ovat rikki: seurakuntalainen ei saa palvelua, kun keskitytään hallintohimmeliin.

Häirinnän lisäksi kirkkoherra ei ole välttynyt tappouhkauksiltakaan. Isä Markku kertoo uhkauksesta, jonka takia hän joutui jättämään jumalanpalveluksen väliin viranomaisen suosituksesta. Tuolloin uhkauksen esittäjäksi paljastui mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö. Isä Markun mukaan on kuitenkin olemassa myös niin hienovaraista häirintää, että sitä voi olla vaikea tunnistaa tai nimetä häirinnäksi.

Vaikuttamisyritykset heijastelevat omalta osaltaan kiristynyttä tilannetta Euroopassa etenkin Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alettua. Entä heijastuuko sota ukrainalaisten ja venäläistaustaisten seurakuntalaisten välisiin suhteisiin?

– Seurakuntalaisten parissa ollaan pääosin tietoisia siitä, että meidän turvamme on Ekumeenisessa patriarkaatissa ja arvostetaan kirkkomme suhtautumista Ukrainaan samoin kuin ukrainalaispakolaisten tukemista. Suurin osa venäläistaustaisesta yhteisöstä haluaa elää aivan tavallisesti suomalaisessa yhteiskunnassa – yksittäisiä putinisteja toki voi löytyä kuten mistä tahansa muustakin yhteisöstä.

Perinteisesti Pyhän Kolminaisuuden kirkko on venäläistaustaisten seurakuntalaisten suosima pyhäkkö ja vastaavasti ukrainankielisiä palveluksia toimitetaan Pyhän profeetta Elian kirkossa – ja molempien yhteisöjen edustajia nähdään toki myös Uspenskin katedraalissa.

– Yksittäiset ukrainalaiset käyvät Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, mutta osa ukrainalaisista on toivonut ukraina-suomi-palveluksia erikseen. Osa ukrainalaisista on niin traumatisoituneita, että he eivät ehkä niinkään koe vihaa, mutta saattavat saada paniikkikohtauksen kuullessaan venäjän kieltä. Joku on voinut olla kiinniotettuna ja kidutettuna, joten pelkkä venäjän kielen kuuleminen laukaisee reaktion.

– Uspenskissa käy joitakin ukrainalaisia, joilla on venäjä äidinkielenään, ja he käyvät sielunhoitokeskustelut venäjänkielisestä työstä vastaavan papin kanssa, mutta he eivät välttämättä halua olla muuten kyseisen yhteisön kanssa tekemisissä, vaan he haluavat oppia suomea. Hyvinkäällä taas ukrainalaiset ja venäläiset ovat tehneet koko ajan yhteistyötä: mitä pienempi paikkakunta, sen luontevampaa yhteistyö on.

Kirkkoherra kohtaa työssään siis monenlaisia haasteita. Millä tavalla työsi on vaikuttanut perhe-elämääsi?

– Työni on vaatinut perhe-elämältäni paljon. Olen ollut paljon poissa, mutta perhe on ollut minulle voimanlähde. Perheenjäseniltä työni on vaatinut poissaoloni sietämistä, ja joskus he ovat olleet turhaan ja joskus syystäkin huolissaan jaksamisestani. Toisaalta olemme perheenä osanneet tehdä asioita, jotka ovat vieneet ajatuksia muuallekin. Toivottavasti myös seuraajallani olisi ”se muu elämä”, jonka ei toki tarvitse olla ristiriidassa kirkon elämän kanssa – mutta jos kotona puhutaan vain kirkon asioista, se on vaarallista.

Vaikka perheen kolmesta lapsesta vanhin, ylidiakoni Andreas Salminen työskentelee niin ikään näkyvällä paikalla kirkossamme, isä ja poika eivät juurikaan keskustele keskenään työasioista.

– Ainoat työasiat, jotka hän minulle kertoo, ovat sellaisia, jotka hänen kuuluukin kertoa Helsingin seurakunnan kirkkoherralle. Onneksi meillä on perheessä muitakin asioita puhuttavana! Meillä on rikas ja ihana elämä, isä Markku sanoo.

Lisäksi perheeseen kuuluu vaimo, nuorin poika Anton ja Olga-tytär, joka on kuulemma vastaillut 5-vuotiaasta lähtien lankapuhelimeen, kun isää on kysytty.

– Eläkkeellä toivon voivani olla enemmän läsnä myös heille. Meille syntyi toinen lapsenlapsi kesäkuun lopussa.

Myös vaimosi on toiminut kirkolliskokousedustajana. Onko se näkynyt jollakin tavalla teidän keskinäisessä suhteessanne tai muulla tavalla?

– Vaimoni on ollut mukana paitsi kirkolliskokouksessa, myös kirkollishallituksen jäsenenä. Silloinkin meillä on ollut eri ”pinot” asioilla. Osaamme pitää asiat erillisinä. Ainoastaan silloin olen pyytänyt häneltä juridista neuvontaa, kun olen kokenut oman oikeusturvani olevan vaarantuneeksi – mutta en seurakunnan asioissa; hän ei hoida seurakunnan hallintoa selkäni takaa, isä Markku naurahtaa.

Mitkä asiat ovat sinulle perheen ja Kirkon lisäksi tärkeitä voimanlähteitä? Kaulaliinasta päätellen olet ainakin Bayer Münchenia kannattava jalkapallofani.

– Kirkon koko traditio. Jalkapallo, eläimet – meillä on koira tälläkin hetkellä. Meillä on Ebba-whippet ja Gunwald-apinapinseri kuoli äskettäin 15-vuotiaana. Kirjallisuus, musiikki, luonto – ja se, että olen jaksanut innostua milloin mistäkin. Vastikään olin kurssilla, jolla käsiteltiin ajattelun ajattelemista.

– Paikallistasolla kannatan EIFiä (Ekenäs Idrottsförening). Ostin jopa kolme EIFin osaketta ja lapset kysyivät, miksi juuri kolme. Saatte kukin periä yhden, vastasin.  Olen myös Bayer Münchenin osaomistaja yhdessä satojentuhansien muiden kanssa, isä Markku nauraa.

– Luen myös jalkapallokirjallisuutta, mutta en niinkään jalkapallotähtien elämäkertoja tai taktiikkakirjoja, vaan yhteisöllisyyttä ja sen ongelmallisuutta käsitteleviä kirjoja; lieveilmiöitä ja vahvuuksia – näen yhtymäkohtia siihen, mitä ihmiset hakevat kirkosta. Pitäisi tulla pois omasta kuplasta potkimasta palloa, koska sillä tavalla se ei löydä maaliin.

Mitä aiot tehdä eläkkeellä? Millä tavalla aiot olla aktiivinen liturgisessa elämässä?

– Tietysti olen edelleenkin käytettävissä rippi-isänä ja toivon, että jaksan toimittaa yhteispalveluksissa jonkin verran ja sovitusti itsenäisestikin. Voin edelleen toimittaa kirkollisia toimituksia. Minulla on hengellisesti valveutuneita rippilapsia ja toivon, että voisin keskittyä heidän asioihinsa enemmän. En kaipaa eroon Kirkon liturgisesta elämästä. Aion lukea, hoitaa puutarhaa, ulkoiluttaa koiraa ja tehdä vaimolle ruokaa, kun hän tulee töistä. Ja toivon mukaan minulla olisi ennen kaikkea aikaa rukoilla enemmän.

Entä aiotko olla eläkkeellä mukana kirkon tai seurakunnan päätöksenteossa?

– Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallintotehtäviin en hakeudu. Osaamista ja annettavaa minulla olisi, ja jos toivotaan, tuen seuraajani, mutta seurakunnan päätöksentekoon en osallistu.

Isä Markun ajatukset viivähtävät myös maallisen elämän päättymisessä. Hän sai vasta jokin aika sitten kuulla, että kotikaupungissa Tammisaaressa sijaitsee pieni Helsingin ortodoksisen seurakunnan omistama hautausmaa, jonne ei ole haudattu ketään yli sataan vuoteen. Ajatusleikki huvittaa isä Markkua etenkin, koska hautausmaan viereen on valmistunut koirapuisto. Kuitenkin isä Markku toivoo, että hänet siunataan aikanaan haudan lepoon Uspenskin katedraalissa.

– Hautapaikkakysymys on mielenkiintoinen, mutta tärkeämpää on rukous sielun pelastumiseksi, isä Markku sanoo.

Sitä ennen hänellä on kuitenkin iloisempi suunnitelma oman pyhäkön varalle.

– Ehkä tulen vielä ensi pääsiäisenä vielä viimeistä kertaa kirkkoherrana Uspenskiin pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Tai menen muualle.

Millaisia neuvoja antaisit seuraajallesi?

– Seuraajalle neuvon tai evästyksen antaminen on herkkä asia. Rohkenen kuitenkin neuvoa jotakin nyt, kun vielä ei tiedetä, kuka seuraajani on.

– Tärkeää on olla lojaali Kirkon koko traditiolle. Kirkkoherrankin tehtävä on kirkon perinteen – ei oman ajattelun – välittäminen eteenpäin. Tehtävät ovat pitkälti lakisääteisiä: itsenäinen työskentely, avoin dialogi myös toisin ajattelevien kanssa, jos voit asiaan vaikuttaa – ja tiedon eikä luulojen mukaan toimiminen vie pitkälle. Ole lojaali piispalle, jonka omoforin alla toimit. Rukoile paljon, huolehdi jaksamisestasi. Ison seurakunnan kirkkoherran työ on yksinäistä eikä kuitenkaan ole: Jumala ja hänen pyhänsä ovat läsnä, jos sallimme sen.

Tuomas Simula väitteli tohtoriksi lokakuussa 2025 poliittisen historian alalta aiheenaan ”Suomalaisesta puolueesta Lapuan liikkeeseen. K. W. Huhtalan poliittisyhteiskunnallinen toiminta autonomian ajalta 1930-luvun alkuun”.

Aihe sopi Ulvilassa kasvaneelle Simulalle hyvin. Ulvilalainen K.W. Huhtala (1874–1941) oli aikansa merkittävä maanviljelijä, rakennusmestari, kunnallispoliitikko ja kansanedustaja. Hän toimi muun muassa Ulvilan kunnanvaltuuston ensimmäisenä puheenjohtajana sekä Kaasmarkun VPK:n päällikkönä. Huhtala vaikutti niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa yhteiskunnallisessa elämässä.  Hän osallistui myös Lapuan liikkeen toimintaan, muun muassa talonpoikaismarssille vuonna 1930.

Tuomas Simulalle itselleen väitös oli kuitenkin päätepiste sille monia solmuja sisältäneelle elämänlangalle, joka hänen sanojensa mukaan on kietoutunut haluun näyttää muille; osoittaa, että minäkin osaan ja riitän. Simula ei ole koskaan käynyt lukiota eikä kirjoittanut ylioppilaaksi. Ortodoksinen usko on kaiken keskellä antanut Simulalle elämän perustan.

Töistä teologian opintoihin

Koulun jälkeen Tuomas Simula meni monen muun satakuntalaisen tavoin töihin Friitalan nahkatehtaalle.

Paikkakunnalle muutti kuitenkin Uusitalon perhe, jonka rouva Veera, entisen Salmin seurakunnan papin tytär, kutsui nuoren miehen mukaan ortodoksiseen jumalanpalvelukseen Poriin.

Kaupungissa ei tuolloin ollut ortodoksista kirkkoa vaan palvelukset järjestettiin Porin luterilaisessa kirkossa, myöhemmin pienessä ortodoksiseksi kirkoksi sisustetussa puurakennuksessa.

– Menin mukaan ja löysin sieltä heti oman yhteisöni.

Simula kertoo käyneensä paljon palveluksissa. Niistä tuli tärkeä osa elämää. Ortodoksiseen kirkkoon hänet liitettiin vuonna 1983.

Traditio kiinnosti Tuomas Simulaa niin, että hän sai arkkipiispa Paavalilta yksityisen opiskeluluvan ortodoksisen teologian opiskeluun silloisessa Kuopion pappisseminaarissa.

– Kävin Ulvilasta käsin Kuopiossa suorittamassa tenttejä ja huomasin ilokseni, että suoriuduin niistä hyvin. Ne menivät aina läpi ja vielä aika hyvin numeroin, Simula muistelee.

Kuopion pappisseminaari kuitenkin lopetettiin ja koulutus siirtyi silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä- Suomen yliopistoon. Ortodoksisen teologian ryhmä oli silloin Joensuun yliopiston ensimmäinen.

– Ainakin silloin yliopistot saivat ottaa opiskelijoiksi määrätyn määrän heitä, jotka eivät olleet ylioppilaita. Simula kertoo.

Muistot eivät kyseisestä ajasta ole Simulalle pelkästään mukavia. Hän tuntee kokeneensa arvostelua sekä ”käännynnäisyydestään”* että siitä, ettei ollut ylioppilas.

Kokemus, ympäristön epäluulo, johti lopulta siihen, että Simula vaihtoi pääaiheekseen historian ja jatkoi ortodoksisen teologian opiskelua sivuaineena, myöhemmin Tampereen yliopistossa. Opintojen vaatimusten vuoksi hän opiskeli samalla vieraita kieliä Karkun kansanopistossa.

– Itselleni oli hyvin arvokasta se, että olin päässyt yliopistoon taustastani huolimatta. Koulupohjani kun oli perin vaatimaton. Koulu ei lapsena innostanut. Siksi tuntui hienolta, että ylsin yliopisto-opiskelijaksi asti, Tuomas Simula sanoo.

Opettamisen lahja

Tuomas Simula luki itsensä filosofian lisensiaatiksi ja auskultoi. Ensimmäinen vakituinen opettajan työ löytyi Posion lukiosta.

– Posio oli kuitenkin kaukana perheestä ja sukulaisista.

Tampereelle perustettiin silloin ortodoksisen uskonnon lehtorin virka. Simula haki paikkaa ja sai sen.  Posiolla olo jäi näin yhteen vuoteen. Tampereella hän viihtyi ortodoksisen uskonnon opettajana yli 14 vuotta.

– Opetin ala-asteelta lukioon saakka kaikkia luokka-asteita.

– Yläasteella ja lukiossa tapanani oli luennoida. Se on aina ollut minun vahva puoleni. Samalla kirjoitin taululle ja opiskelijat tekivät muistiinpanoja. Pienemmät tekivät työkirjaa ja neuvoin parhaani mukaan.

Uskonnon opetuksen tuli olla tunnuksetonta. Simula tulkitsi asian omalla tavallaan.

– Ajattelin, etten ole Suomen ortodoksisen kirkon vaan koko ortodoksisen maailman opettaja sikäli kuin se koskee Tamperetta, joka kuului opetuspiiriini.

Tuomas Simulalla oli tunneilla oman Kirkon jäsenten lisäksi muun muassa Egyptin kopteja ja Moskovan patriarkaattiin kuuluneiden perheiden lapsia. Jokainen sai hänen huomassaan elää traditiota omalla tavallaan.

– Koptit saivat tehdä ristinmerkin katolisella tavalla vasemmalta oikealle, Moskovan patriarkaatin perheet viettivät pääsiäistä omana aikanaan.

Tuomas Simula sai kokea opetustavastaan vastustusta, mutta pysyi päätöksissään.

– Halusin kunnioittaa jokaisen omia tapoja elää todeksi traditiotaan.

Simula myöntää kyllä olevansa välillä aikamoisen jäärä. Se on auttanut menemään elämässä eteenpäin. Hän uskaltaa olla muita vastaan.

– Olen halunnut näyttää, etteivät kaikki mielipiteet minua hetkauta. Teen omat päätökseni.

Mutta rakkaus hetkauttaa, ja sitä Tuomas Simula sai kokea muun muassa oppilailtaan.

– Kun jäin eläkkeelle, oppilaat olivat järjestäneet selkäni takana läksiäisjuhlan. Mukana oli kaikenikäisiä oppilaita. Osaa olin opettanut kaikki kouluvuodet.

– Se oli ikimuistettava juhla. Venäjänkieliset lauloivat venäjäksi kuorossa laulun ”Oi niitä aikoja”. Kirkon puolesta minulle luovutettiin Pyhän Karitsan 1. luokan ritarimerkki. Kaikki se tuntui uskomattomalta. Hyvästelimme toisemme kyyneleet silmissä.

Näyttämisen halu

Tuomas Simula aloitti väitöskirjan teon jo työvuosinaan.

Hiljalleen, kymmenen vuoden kuluessa väitöskirja muotoutui valmiiksi Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vareksen tukemana. Väitöstilaisuus oli Porissa, jossa on yksi Turun yliopiston toimipisteistä. Vastaväittäjänä toimi Helsingin yliopiston professori Juha Siltala. Tuomas Simula sai työstään hyvät arvosanat.

VTT Tuomas Simula iloitsee urakan valmistumisesta, mutta myös kaikista niistä mahdollisuuksista, joita elämä on lopulta antanut. Myöhemmin väitöskirja muotoutuu vielä kenties kirjaksi, kaikkien luettavaksi.

Hän myöntää kuitenkin, että oman mielenkiinnon lisäksi työn takana oli myös halu näyttää muille, epäilijöille, että täältä pesee. Tehkää perässä!

– Opettajan työni aikana minusta vasta tuli todella ortodoksi, kun opin huomaamaan, mikä valtava voima Kirkossamme on, Simula sanoo.

Samalla hän vähän jyrähtää.

– Kaikkien ortodoksisten paikalliskirkkojen ohjeistuksen tulee koskea myös Suomen ortodoksista kirkkoa. Tämä meidän tulisi entistä selvemmin muistaa. Emme voi olla muiden joukossa erillinen saareke täällä Pohjolassa vaan olemme osa maailmanlaajuista kirkkoa.

– Meidän tulisi luoda yhä kiinteämmät suhteet Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin ja noudattaa heiltä tulevia ohjeistuksia.

Omaa ortodoksisuuttaan Tuomas Simula elää osallistumalla jumalanpalveluksiin. Myös monet kodin ikonit kuljettavat rukouksen äärelle. Eläkkeellä on myös aikaa väitöskirjaan perustuville luennoille.

– Monet ikävät muistot ovat nyt jääneet taakse, kun olen saanut Valtiotieteen tohtorin arvon. Se on ollut itselleni suuri ilo ja arvostan sitä.

Pääkuva: Porin prikaatin ja Porilaismuseon onnittelut Tuomas Simulan väitöstilaisuuteen toi kapteeni Heikki Saarinen.

* Toim. huom. tätä termiä ei suositella käytettäväksi ortodoksisuudessa.

Perinteikäs, vuonna 1862 perustettu hautausmaa vaatii moninaisia hoitotoimenpiteitä pysyäkseen arvoisessaan kunnossa. Jussi Haapalainen, 16, ja Maria Haukka, 23, kertovat omista tehtävistään.

– Kukkia olemme hoitaneet hoitohaudoilla. Siistimme niitä ja kastelemme. Nurmikkoa on myös leikattu, Haapalainen luettelee työtehtäviään.

Tehtäviin lukeutuu myös käytävien kunnostusta ja kaikenlaista vihertyötä täällä hautausmaalla.

– Monipuolista hommaahan tämä on, Maria Haukka sanoo.

Vaihtelevan pituisia työsuhteita

Seurakunnan nuorille tarjoamien työsuhteiden ja päivän pituus vaihtelevat. Haukalla työrupeama on kuukauden mittainen, Haapalaisella kaksi ja puoli viikkoa. Työpäivä on hänellä alaikäisenä kuusituntinen, kun taas Haukka tekee täyttä päivää.

Tyypillinen työpäivä alkaa hyvissä ajoin aamulla.

– Me tulemme seitsemältä tuonne huoltorakennukselle ja siinä on meillä työnjako. Sitten otamme työvälineet ja lähdemme kukin hoitamaan sitä tehtävää, mikä meille on jaettu. Tänään aloitimme kastelukierroksella. Jokainen otti kärryyn kastelukannut ja lähdimme omille alueillemme. Kun yksi homma tulee valmiiksi, niin sitten vaihdetaan tehtävää, Haukka kertoo.

– Tauolla käydään välissä, niin sitten taas jaksaa. Sellaista aktiivista tekemistä, mutta ihan leppoisaa täällä on ollut.

Asiakaspalveluakin tarvitaan

Kesäisin hautausmailla käy paljon ihmisiä, ja päivän mittaan syntyy asiakaspalvelutilanteita. Aikaisemmin nimenomaan asiakaspalvelutyössä ollutta Haapalaista tämä ei hätkäytä hänen nuoresta iästään huolimatta.

– Tilanteita on suhteellisen vähän verrattuna vaikka aikaisempaan kesätyöhön kaupassa. Kuitenkin ihmisiä päivän mittaan kohtaa, mikä on kiva. Aika paljon täällä liikkuu vanhempia ihmisiä, ja heitä sitten aina moikkailen.

– Joillakin on kysymyksiä ja parhaani mukaan niihin vastailen. Tarpeen mukaan ohjaan sitten kokeneemmille työntekijöille.

– Aika moni on kysynyt jonkun haudan sijaintia.

Haukka kertoo karjalaisen puheliaisuuden näkyvän kohtaamisissa Joensuussa.

– Joskus ihmiset kertovat omista kuulumisistaan, hetkisen aikaa tässä ehtii jutella. Ja hautojen sijainteja kysellään, niitä enimmäkseen.

Suosikkikukkia

Kesäisen hautausmaan ilmeeseen kuuluvat erilaiset istutukset. Nuoret ovat jo löytäneet omat suosikkinsa, joskin Haapalaisella kaikkien kasvien nimet eivät ole vielä muistissa.

– Minä en oikein niiden kukkien nimiä tiedä, mutta se on semmoinen kukka, missä on liilaa ja nuput ovat pinkkejä.

Haukka kuitenkin auttaa.

– Onko se verenpisara?

– Joo, taitaa olla. Siihen olen tykästynyt.

Haukka hieman harmittelee, ettei oma suosikki ole päätynyt vaihtoehdoksi haudanhoitosopimuksiin.

– Minulla on sellainen lempikukka kuin tulikellukka sellainen oranssi. Sitä ei ole täällä hoitohaudoilla meidän seurakunnalla. Mutta niistä, mitä meillä on hoitohaudoilla, niin tykkään kesäbegonioista ja sillä lailla perinteisistä hautausmaan kukista.

Oravat piristävät työpäiviä

Joensuun hautausmaalla kasvaa runsaasti järeitä, tukkikokoluokkaan kasvaneita kuusia ja mäntyjä. Ortodoksinen sekä aidan toisella puolella sijaitseva evankelis-luterilainen hautausmaa tunnetaan kaupunkilaisten keskuudessa niin ikään alueeseen ihastuneista oravistaan. Ne ovat tehneet tuttavuutta myös kesätyöntekijöiden kanssa, Haukka kertoo.

– Minulla oli yhtenä aamuna kohtaaminen. Tulin taukotuvalta ja kuljin yhden tolpan vierestä, ja sen päällä oli orava. Se päästi lähelle, noin metrin päähän. Minusta ne ovat tosi hauskoja kavereita, kiva on täällä olla niiden kanssa.

Haapalainen on löytänyt itselleen jo nimikko-oravan.

– Ovathan ne hauskoja, kun ne vipeltävät. Minulla on ollut yksi vakio-orava, jota olen täällä nähnyt. Sellainen ruipelohäntä – se ei ole oikein tuuhea. Se aina juoksentelee ohi.

Merkityksellistä työtä

Molemmat kesätyöntekijät ovat viihtyneet ja arvostavat omaa työtään.

– Tämä on ollut hyvä työpaikka. Jos tykkää työskennellä kirkon parissa, niin tämä on oiva paikka siihen. Ympäristö on hyvin rauhallinen. Itse tykkään siitä, että olemme ikään kuin luonnon äärellä, vaikka aika keskustassa tämä onkin, Haapalainen sanoo.

– Mielestäni tämä on arvokasta työtä. Toisten hautojen hoitaminen on sellaista, johon liittyy tunteita. Hartaudella.

Haukka korostaa merkityksellisyyttä ja suosittelee hautausmaalla työskentelyä myös muille nuorille.

– Oivallinen paikka minusta, meillä on tosi ihana porukka. Täällä saa tehdä omaan tahtiin ja itsenäisesti, mutta et kuitenkaan ole yksin. Tauoilla saa jutella ja olla porukassa. Ympäristö – mikäs sen parempi kuin olla kesällä täällä. Työ tuntuu merkitykselliseltä juuri sen takia, kun saa olla seurakunnassa töissä ja pitää huolta tästä kauniista paikasta. Tätä voi suositella kesätyönä: jos vain on intoa ulkotyöhön, niin tosi hyvä paikka.

Nuorten työllistäminen erittäin tärkeää

Joensuun seurakunnan kirkkoherra, rovasti Aleksander Roszczenko kertoo kesätyöntekijöiden rekrytoinnin vaativan työaikaa ja valmistelua, mutta olevan oleellinen osa seurakunnan vuosikiertoa.

– Alkuvuodesta neuvosto valitsee päävastuussa olevat työntekijät. Alkukeväästä valitsemme avustavat työntekijät eli nuoret. Kesäksi palkataan myös kirkko-oppaita kuuteen pyhäkköön.

Kuluvan vuoden kevään ja kesän aikana tiedotusvälineissä on ollut säännöllisesti juttuja yhteiskunnan tiukasta taloustilanteesta ja kesätyömarkkinoiden erittäin kireästä kilpailutilanteesta.

Seurakunnan tarjoamilla työllistymismahdollisuuksilla on nuorille vallitsevassa ajassa erittäin suuri merkitys. Isä Aleksander kertoo, että nuorten työllistäminen on tärkeää myös seurakunnan päättäville luottamushenkilöille.

– Luottamushenkilöt pitävät sitä erittäin tärkeänä. Oman kirkkoherruuteni aikana en ole kertaakaan törmännyt siihen, että joku luottamushenkilö olisi kyseenalaistanut kesätyöntekijöiden rekrytoinnin tai sen, kuinka monta kesätyöntekijää meillä on.

Nuorten palkkaaminen kesäksi hautausmaalle on isä Aleksanderin mukaan taloudellisilta vaikutuksiltaan yllättävän maltillista.

– Kesätyöntekijöiden palkkaaminen ei ole seurakunnalle kovin suuri menoerä. Kokonaiskustannukset jäävät jopa pienemmiksi kuin esimerkiksi leirien ohjaajakustannukset.

Isä Aleksander muistuttaa, että nuorten työllistäminen hyödyttää myös koko kirkkoa, sillä näin harjoittelijat voivat keskittyä oman alansa tehtäviin.

– Aiemmin oli käytäntö, että seurakuntaharjoittelijat osallistuivat paljon hautausmaan hoitotöihin. Nykyisin pyrimme siihen, että he voivat käyttää harjoitteluaikansa mahdollisimman hyvin oman alansa tehtävien oppimiseen.

Kirkkoherra kertoo iloitsevansa myös siitä, että kesätyöntekijöissä on ollut tiettyä pysyvyyttä ja uudelleenhakijoita. Hänen mukaansa tämä kertoo seurakunnan onnistumisesta.

– Joskus on uusia, mutta usein kerran töissä olleet hakevat uudelleen. Se tarkoittaa, että ihminen kokee työn olleen suhteellisen hyvä. Se on hienoa, sillä se on kohtuullisen vaativa ulkotyö.

Lisäksi hän painottaa, että hautausmaan tehtävät ovat kirkon opetuksen mukaan merkityksellisiä ja seurakuntayhteisöä rakentavia.

– Kirkon näkökulmasta tämä ei ole pelkästään työ, vaan tämä on myös palvelua. Palvellaan seurakuntaa ja hautausmaalla lepäävien vainajien muistoa. Hautausmaa ei ole meille vain hoidettava viheralue, vaan pyhä paikka. Siksi sen hoitaminen on samalla kunnioituksen osoittamista vainajia ja heidän läheisiään kohtaan.

– Toivon, että nuorille jää tästä hyvä kokemus ja että into seurakunnan työhön säilyy.

Moni on osallistunut jumalanpalveluksiin Valamon luostarin pääkirkossa eli Kristuksen kirkastumisen kirkossa, ja saanut sieltä lohdutusta ja rukouksellista voimaa. Kuumina kesäpäivinä kirkon ilma voi käydä kuitenkin tukalaksi ja ajoittain ihmisiä jopa pyörtyy korkean lämmön takia. Tilanteeseen yritetään löytää nyt pysyvää ratkaisua Valamon Ystävät ry:n käynnistämän rahankeräyksen (Avaa uuden sivuston) avulla.

Pappismunkki Viktor kertoo, että pääkirkkoon suunnitellaan kahta hiljaista ilmalämpöpumppua.

– Noin 9 000 euron investointi parantaisi kirkon sisäilman laatua, auttaisi keväisin ja syksyisin lämmityksessä sekä kosteuden hallinnassa ja toisi kesäisin kaivattua viilennystä. Näin kirkossa olisi miellyttävämpi osallistua jumalanpalveluksiin myös hellepäivinä ja suurten juhlien aikaan.

Kirkon oltava saavutettava ja turvallinen tila

Tavoitteena on tehdä kirkosta mahdollisimman saavutettava ja turvallinen tila kaikille. Viilennys helpottaisi erityisesti ikääntyneiden, liikuntarajoitteisten ja herkemmin kuumuudesta kärsivien osallistumista jumalanpalveluksiin.

Arkkitehti Ivan Kudrjavzevin suunnittelema kirkko vihittiin käyttöön 5. kesäkuuta vuonna 1977, joten ensi vuonna vietetään sen 50-vuotisjuhlaa. Kirkon temppelijuhlaa eli praasniekkaa vietetään vuosittain elokuun kuudentena päivänä.

Valamon Ystävät ry kerää varoja myös Vanhan kirkon eli Kaikkien Valamon pyhien kirkon kunnostukseen. Remontti on jo alkanut, ja esimerkiksi kirkon ikkunoita on irrotettu entisöitäviksi.

Edessä ovat lisäksi ulkoseinien, ovien ja niiden kehysten korjaus- ja maalaustyöt.

Vanhalle kirkolle tarvitaan vielä 15 000

Kuuliaisuusveli Mattias koordinoi Vanhan kirkon kunnostushanketta. Hänen arvionsa mukaan sen rahoituksesta puuttuu vielä noin 15 000 euroa.

Vanha kirkko on monelle rakas kesäkirkko ja tärkeä osa Valamon historiaa – näkyvä muistutus niistä vaatimattomista alkuvuosista, jolloin Laatokan Valamosta evakkoon saapuneet munkit rakensivat uuden kodin Heinävedelle.

Kahdesta aitasta yhdistämällä vuonna 1940 tehdyssä kirkossa toimitettiin kaikki luostarin päivittäiset jumalanpalvelukset aina vuoteen 1977 asti. Kirkon temppelijuhlaa vietetään vuosittain heinäkuun viimeisenä sunnuntaina.

Keräykseen voi osallistua alla olevilla tiedoilla:

Valamon Ystävät ry

Danske Bank FI42 8146 9710 3517 75, DABAFIHH

MobilePay: 34055

Poliisihallituksen rahankeräyslupa (RA/2025/1783)

Lisätietoja: https://www.valamonystavat.fi/lahjoita (Avaa uuden sivuston)

Kuvassa pappismunkki Viktor Valamon luostarin pääkirkossa.