Nuori Maija saapui Lintulaan Palmusunnuntaina 1965. Hän oli tullut alun perin työntekijäksi, mutta Jumalalla oli hänelle syvempi kutsumus. Jo seuraavana vuonna hänet liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, ja tästä alkoi hänen hiljainen mutta syvä kasvunsa Kristuksessa.
Vuosikymmenten aikana hän eli läpi luostarin muutoksia vanhan kartanon ajoista uuden kirkon valmistumiseen, maatalousluostarista käsityökeskeiseksi luostariksi, jonne pyhiinvaeltajia ja talkoolaisia otettiin vieraanvaraisesti vastaan, Hän palveli monissa kuuliaisuustehtävissä navetassa, tuohustehtaalla, keittiössä, kasvimaalla, vierasmajassa sekä teki käsitöitä, jotka kulkivat lukemattomiin koteihin siunauksena. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän palveli myös alttarissa isä Hermanin kanssa.
Kuitenkin hänen elämänsä syvin sisältö ei ollut ulkoisissa töissä, vaan rukouksessa. Hänen ohjaajavanhuksensa, skeemanunna Serafima, opetti häntä lakkaamattomaan Jeesuksen rukoukseen.
Hiljaista rukousta, rauhaa ja lämpöä
Vuonna 1991 hänet vihittiin pieneen skeemaan nimellä Taisia, ja vuonna 2018 suureen skeemaan, jolloin hän sai nimekseen Melania pyhittäjä-äiti Melania Roomalaisen mukaan. Tästä eteenpäin hänen ainoa kuuliaisuutensa oli rukous kirkon ja koko maailman puolesta.
Hänen elämänsä loppuvuosina tämä rukouksen hedelmä näkyi hänen syvällisessä jumalanpalveluselämässään. Hän heräsi varhain aamulla rukoilemaan, osallistui palveluksiin niin kauan kuin jaksoi, ja kantoi sydämessään hiljaista rakkautta kaikkia kohtaan. Hänen läsnäolossaan oli jotakin sellaista, mikä ei sanat voi välittää. Syvää rauhaa, lämpöä ja hiljaista rukousta.
Hän iloitsi ihmisistä ja erityisesti lapsista. Useat hänelle rakkaat vieraat toivat lapsensa ja lapsenlapsensakin häntä tapaamaan. Hän kohtasi jokaisen sydämellisen liikuttavalla ilolla. Hänessä näkyi se, mitä pyhät opettavat, että todellinen hengellinen elämä ei ole ulkoista suuruutta, vaan nöyrää ja kestävää uskollisuutta Jumalalle.
Hänen kilvoituksensa huipentui viimeisiin päiviin. Sairauden keskelläkin hän pysyi uskollisena rukoukselle ja palveluksille. Suuren paaston aikana syövän uuvuttamana hän teki vielä maahankumarruksia. Hän sai kuolemaansa edeltävänä aamuna osallistua vielä kirkossa Herran Pyhään ehtoolliseen. Näin hänen maallinen vaelluksensa päättyi siihen, mihin koko hänen elämänsä oli tähdännyt – yhteyteen Kristuksen kanssa.
Skeemanunna Melanian elämä todistaa hiljaisella tavalla pyhien opetusten todellisuutta.
Pyhä Paisios Athosvuorelainen sanoo “Sielu, joka rakastaa Kristusta, ei etsi muuta kuin olla Hänen kanssaan.”
Lintulan Pyhä suojelija vanhurskas Johannes Kronstadtilainen opettaa seuraavasti “Rukous on sielun hengitys. Niin kuin ilman hengittämistä ihminen ei voi elää, ei sielu voi elää ilman rukousta.”
Näin sinä rakas äiti Melania näytit meille voitollisen kilvoituksen tien.
Ollos iäti muistettu, rakas Jumalan palvelijatar, skeemanunna Melania.
Suomi kiinnostaa bostonilaisia nuoria ortodokseja pyhiinvaelluskohteena
Yhdysvalloista Bostonin alueelta on jo toisena vuotena peräjälkeen tullut Suomeen pyhiinvaellus- ja opintomatkalle ryhmä nuoria kotiyhteisöjensä aktiiveja ja tulevaisuuden johtajia.
Suomesta haetaan oppia, miten järjestää kirkolliset olot paikalliseen yhteiskuntaan sopeutuen. Vieraanvaraisuus ja kirkon erinomainen organisoituminen tekevät vaikutuksen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Timonen | Kuva: Bostonilaisten nuorten ortodoksien matka-albumi
Yhdysvaltalaisessa Pyhän Vladimirin seminaarissa teologiaa opiskeleva Dimitrios Rentel toi ensimmäisen ryhmän Suomeen vuonna 2025. Ennen seminaariopintojensa alkua Rentel työskenteli järjestökentällä.
– Työskentelin Bostonissa Telos Centerissä (Avaa uuden sivuston), ja minua pyydettiin hakemaan apurahaa nuoria kristillisiä johtajia varten. Mielestäni johtajat tarvitsevat perspektiiviä varsinkin, jos he työskentelevät kirkossa. Suomi oli juuri sopivan samankaltainen ja toisaalta kuitenkin erilainen, joten se antaa näkökulmaa Amerikan tilanteeseen. Siksi päätimme tulla Suomeen.
– Telos Center on ortodoksinen nuorten aikuisten keskus, jonka kohderyhmänä ovat noin 20–35-vuotiaat. Boston on nuorille läpikulkukaupunki: sinne tullaan opiskelemaan ja ensimmäisiin työpaikkoihin parikymppisinä. Telos Center on suunniteltu tämä ajatus mielessä pitäen. Se tukee myös paikallisia seurakuntia nuorille aikuisille kohdistetussa työssä.
Ensi kosketuksia Suomen ortodoksiseen kirkkoon
Rentel kertoo olevansa pappisperheestä ja Pyhän Vladimirin seminaari tuli tutuksi jo nuorena. Siellä syntyivät myös ensimmäiset kosketukset Suomen kirkkoon, joita täydensi myöhempi käynti Suomessa ystävän luona.
– Tiesin Suomen ortodoksisesta kirkosta, sillä kasvoin Pyhän Vladimirin seminaarissa ja siellä kävi suomalaisia vaihto-opiskelijoita. Ja eräs ortodoksinen ystäväni opiskeli Helsingin yliopistossa kaksi vuotta yhteiskuntatieteitä. Asuin silloin Kreikassa ja kävin vierailulla Suomessa. Törmäsin silloin sattumalta Uspenskin katedraalissa pyhän Vladimirin seminaarissa opiskelleeseen isä Teo Merrakseen.
– Toinen iso tekijä oli se, että vierailu osui pyhän Herman Alaskalaisen muistopäivän aikaan ja kävimme Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa Espoossa. Palvelus teki vaikutuksen, ja jatkoin tutustumista Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
Pyhä Herman Alaskalainen [k.1837] oli Valamon munkki, joka lähetettiin Amerikkaan tekemään lähetystyötä. Monet paikalliskirkot pitävät pyhää Hermania Pohjois-Amerikan suojuspyhänä, ja hänellä on erittäin kunnioitettu asema Yhdysvalloissa.
Yhteisiä piirteitä ja eroavaisuuksia
Rentel kertoo, miksi pitää Suomea mielenkiintoisena opintomatkakohteena.
– Suomen kirkko on erikoisella tavalla peilikuva Amerikan kirkollisesta tilanteesta. Siinä on paljon samankaltaisuuksia, mutta myös eroavaisuuksia. Suomessa on vain yksi jurisdiktio ja kirkolla on asema kansankirkkona, mutta ortodoksisuus on Suomessa vähemmistössä. Suomessa on samoin kuin Amerikassa eri etnisiä ryhmittymiä – esimerkiksi suomalaisia, mutta myös kreikkalaisia ja Lähi-Idästä kotoisin olevia – ja kirkko lähestyy kysymystä eri tavoin Suomessa kuin Amerikassa.
Suomen opintomatka sai Telos Centerin ryhmältä hyvän vastaanoton, ja luotuja yhteyksiä halutaan vaalia.
– Matkalaiset kokivat vierailunsa erittäin positiivisena. Jokainen ryhmän jäsen on edelleen jollain muotoa kirkollisessa palvelutehtävässä. Osallistuneet halusivat lisää yhteisiä vierailuja ja ylläpitää yhteyttä.
Vieraanvaraisuudelle kiitosta
Rentel on myös kiitollinen Suomen kirkolle ja suomalaisille ortodokseille vieraanvaraisuudesta, jota matkalaiset kohtasivat.
– Olemme hyvin kiitollisia Suomen kirkon tarjoamasta ilmiömäisestä vieraanvaraisuudesta ja tervetulonosoituksista meitä kohtaa Uspenskissa, Joensuussa seminaarilla ja Valamossa. Kiitos erittäin paljon.
Vuoden 2026 ryhmää johti niin ikään Telos Centerissä työskentelevä Bruce Falkowski. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten tervetulleita vierailijat Suomessa olivat.
– Matka oli todella mahtava. Matkaryhmässämme oli useiden eri ortodoksisten organisaatioiden esihenkilötehtävissä toimivia. Olen hämmästynyt myös siitä, miten hyvän vastaanoton saimme: kaikkialla, minne menimme, joku otti meidät aina siipiensä suojaan ja varmisti, että pääsemme näkemään ja oppimaan kaikkea.
Falkowskin mukaan Suomen kirkon elämään tutustuminen oli hieno kokemus.
– Matkalle osallistuneet löysivät suomalaisesta ortodoksisuudesta jotain tuttua, mutta myös jotain uutta, joka haastoi heitä ajattelemaan. Koska tulemme eri jurisdiktioista Amerikassa, joillekin esimerkiksi venäläinen liturgiikka oli tuttua, mutta kreikkalaisesta jurisdiktiosta tulevat kokivat olonsa kotoisiksi siksi, että Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Ekumeeniseen patriarkaattiin. Suomen kieli liturgissa oli puolestaan kaikille vierasta.
Falkowski kertoo vieraan kielen, mutta tutun jumalanpalveluselämän kohtaamisen auttavan työskentelemään myös Amerikassa vallitsevan, runsain joukoin kirkkoon liittyvien ilmiön kanssa.
– Se, ettemme ymmärtäneet suomea, auttoi meitä myötäelämään Amerikassa ortodoksisuuteen äskettäin kääntyneiden kokemuksia.
Falkowski nostaa esille myös suomalaisen kirkollisen erikoisuuden, johon kiinnitti huomiota.
– Suuren saaton aikana ihmiset lähestyivät alttaria ja rukoilivat yhdessä. Se oli vaikuttavaa ja jotain, mitä emme olleet nähneet missään muualla.
Ulkomaalaisin silmin Suomen kirkossa huomiota herättää on myös se, että kirkon henkilöstö on korkeasti koulutettua ja että papisto ja kanttorit voivat keskittyä palvelemaan seurakuntia.
– Moni vaikuttui siitä, miten organisoitua Suomen kirkon toiminta on, kuinka korkeat standardit kirkon työntekijöille on asetettu ja kuinka päteviä he ovat. Heillä on myös resursseja omistaa suurin osa ajastaan kirkon palvelemiseen. Seminaarilla ja Itä-Suomen yliopistolla meille kerrottiin, että jopa kanttorilta vaaditaan maisterin tutkinto, ja että heillä on kokoaikainen työsuhde. Amerikassa se on hyvin harvinaista: papistolla sekä kanttoreilla on usein muu maallinen kokoaikainen työ, jolla he elättävät itsensä.
Pääkuvassa ryhmä bostonilaisia nuoria ortodokseja Uspenskin katedraalissa.
Skeemanunna Melania nukkui kuolonuneen omassa keljassaan
Lintulan luostarin vanhin asukas, 92-vuotias skeemanunna Melania vietti viime aikansa saattohoidossa sisarten ympäröimänä. Ennen kuolemaansa hän sai vielä kokea 62. luostaripääsiäisensä riemun.
Julkaistu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Lasse Simonen, Pentti Potkonen
Lintulan luostarin pitkäaikainen kilvoittelija, skeemanunna Melania, 92, nukkui kuolonuneen oman keljansa rauhassa maanantaiaamuna 4. toukokuuta 2026..
Lintulan luostarin sisaristo kertoo Facebook-päivityksessään, että skeemanunna Melanialla todettiin syöpä tammikuussa. Äiti Melania sai viettää viimeiset aikansa luostarissa saattohoidossa, sisarten ympäröimänä. Vielä edellisenä aamuna hän osallistui viimeisen kerran Herramme Pyhään ehtoolliseen.
Lintulan luostarissa toimitetaan liturgia 6. toukokuuta kello 8:00 alkaen, ja välittömästi sen jälkeen seuraa skeemanunna Melanian siunaustilaisuus.
Skeemanunna Melania ja äiti Johanna Lintulan luostarissa heinäkuussa 2022. Kuva: Pentti Potkonen. Kuvankäsittely: Aamun Koitto
62. pääsiäinen luostarissa jäi viimeiseksi
Skeemanunna Melania sai kokea myös Herran pääsiäisen rakkaassa luostarissaan 62. kertaa. Juuri ennen pääsiäistä äiti Melania antoi viimeisen haastattelunsa Aamun Koitolle.
Pitkään kilvoitelleesta skeemanunnasta välittyi kaipaus hiljaisuuteen ja rauhaan, joita Lintulassa voi kokea etenkin talvikuukausina.
– Parasta on ollut silloin, kun ei ole ollut liikaa työtä, vaan on saanut olla rauhassa, rukoilla ja käydä kirkossa, äiti Melania summasi kuluneita vuosikymmeniä.
– No, äiti Melania viipotti eilen luostarin koivukujaa alas ja kävi heittämässä talviturkkinsa, skeemanunna Melaniasta tuolloin huolehtinut äiti Johanna kertoi.
Pisimpään Lintulassa kilvoitellut
Äiti Melania – tuolloin Muuruvedellä luterilaiseen perheeseen syntynyt 31-vuotias Maija Holopainen– saapui Lintulan luostariin huhtikuun 14. päivänä vuonna 1965. Siihen aikaan Lintula oli ukrainalaissyntyisen igumenia Mihailan johtama maatalousluostari.
Vuosien varrelle mahtui kuuliaisuustehtäviä kasvimaalla ja puutarhassa, minkä lisäksi äiti Melania toimi kahvionhoitajan apulaisena, keittiöapulaisena ja trapesanhoitajana, paketoi tuohuksia kynttilätehtaalla ja toimi nyt jo edesmenneen äiti Varvaran apuna.
Äiti Melania tunnettiin myös taitavana käsityöihmisenä: siitä todistavat virkatut ja nyplätyt käsityöt, joita on myyty luostarin omassa kaupassa. Mieluisin tehtävä lienee kuitenkin ollut toimiminen alttaripalvelijana eli ponomarina yli 20 vuoden ajan.
Äiti Melania oli pisimpään Heinäveden Lintulan luostarissa kilvoitellut henkilö. Tänä aikana luostarilla on ehtinyt olla viisi johtajaa, kirkolla neljä arkkipiispaa ja Suomella kuusi presidenttiä.
Saata Herra lepoon kuolonuneen nukkuneen palvelijasi skeemanunna Melanian sielu ja suo hänelle iankaikkinen muisto!
Pääkuvassa skeemanunna Melania Lintulan luostarissa juuri ennen pääsiäistä 2026. Kuva: Lasse Simonen
Hymyilevä munkki – arkkimandriitta Hermanin rikas elämä
Lintulan luostarin pitkäaikainen rippi-isä, arkkimandriitta Herman juhli hiljattain 75-vuotissyntymäpäiviään.
Juhlan jatko-osaa vietettiin 28. huhtikuuta Valamon Trapesan Punaisessa salissa suuren ystäväjoukon kera. Tilaisuudessa julkistettiin isä Hermanin elämäkerta – muistelmateos Rikas elämä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Metropoliitta Panteleimon | Kuva: Harri Peiponen
Kirjan on toimittanut ja artikkelit koonnut Thessalonikissa kilvoitteleva suomalainen munkki-isä Ignatios (Lappi). Hän esitteli teoksen juhlaväelle. Kirjan ulkoasusta, taitosta ja kuvituksesta vastaa Athoksen pyhän Andreaksen skiitan veljestö ja siinä maamiehemme, pappismunkki Joosef. Hänen siveltimestään syntyneet koskettavat taidetyöt sekä runsas, osin harvinainen, valokuvaosuus rikastuttaa ja elävöittää kerrontaa.
Kaikki alkoi Pieksämäeltä
Isä Hermanin, tuolloin Olavi Levisen, lapsuus- ja nuoruusvuodet kuluivat Pieksämäellä karjalaisessa evakkokodissa. Jo poikasena hän löysi tien paikkakunnan Neitsyt Marian syntymän tsasounaan ja tunsi sen läheiseksi. Rovasti Aleksanteri Gaurilov opasti Olavin alttaripojan tehtäviin, mikä oli alkuna elämänmittaiselle kirkolliselle uralle. Sitten kuului kutsui Rautalammin Puroniemelle ja sen leireille. Polkupyörämatkaa kertyi 50 kilometriä, mutta into toisten nuorten joukkoon oli kova. Kiintymys Puroniemeen on isä Hermanin kohdalla kestänyt aina tähän päivään saakka.
Kului muutama vuosi. Seuraavana nuorukaisen elämässä oli Valamo ja siellä aikanaan luostarielämään vihkiytyminen, nyt nimellä Herman. Nuori, ripeäliikkeinen ja iloisesti hymyilevä viittaniekka erottui elämän ehtoota viettävien vanhusten joukosta. Saattoi joku ajatellakin: ”Ehkäpä luostari ei sammukaan, kun on nuori joukossa mukana!”
Lähes 40 vuotta Lintulassa
Papinnimessä isä Herman ehti viettää kilvoituselämää useita vuosia ja pienen veljestöjoukon keskellä hoitaa mitä moninaisempia tehtäviä.
Sitten seurasi liki 40 vuotta Lintulan pappina ja rippi-isänä.
Igumenia Ksenian kattava artikkeli isä Hermanin Lintulan vuosista on mielenkiintoista luettavaa. Paljon merkittävää hän ehti siellä saada aikaan, ja intoa riitti myös luostaria ympäröivän Palokin kylän yhteisten asioiden hoitoon. Rakkaimpana harrastuksena hänellä niin Lintulassa kuin Valamossa taisi olla kalastus, ja saaliit otettiin kiitollisuudella luostarin keittiöön.
Isä Hermanin monivuotisena kanssakilvoittelijana Valamossa olen, monen muun hyvän asian ohessa, pannut merkille hänen syvällisen jumalanpalveluselämän tuntemisensa ja sekä tarkan huolehtimisen Herran alttarin moitteettomasta järjestyksestä ja puhtaudesta.
Lintula-vuosina isä Hermania ”lainattiin” myös Kuopion ja Iisalmen seurakuntiin pitempiaikaisiin pappistehtäviin. Nämä eivät olleet mitään helppoja komennuksia, mutta nurkumatta hän niihin suostui, ja kaikkialla hänestä pidettiin.
Matkoja ortodoksisiin maihin
Vielä juhlakirjassa ovat piispa Sergein kirjaamina kuvaukset isä Hermanin kanssa tehdyistä, Ortodoksisen veljestön järjestämistä pyhiinvaellusmatkoista. Ne suuntautuivat vanhoihin ortodoksisiin maihin, usein Venäjälle. Sieltä kirjan tarina jatkuu Athokselle, josta teoksessa on laaja esittely sekä myös elävä kuvaus kreikkalaisesta ortodoksisesta perinteestä.
Ehtipä isä Herman itsekin toimia matkojen järjestäjänä. Eniten niistä taisi suuntautua Pietariin, jossa hän kertoo vierailleensa sata kertaa. Vielä teoksessa on historialliset kuvaukset niin Valamosta kuin Lintulasta sekä luostareiden siirtymisestä Heinävedelle. Näin juhlakirja on värikäs ja mielenkiintoinen artikkeleiden kudelma isä Hermanin henkilön ympärillä. Kiitos tästä toimittajalle isä Ignatiokselle.
Ainutlaatuisia päiväkirjamerkintöjä
Sain mahdollisuuden ennalta tutustua teoksen käsikirjoitukseen, ja jo silloin kiinnostuin isä Hermanin päiväkirjamuistiinpanoista. Pidin ja pidän niitä erityisen merkittävinä. Samaa mieltä on metropoliitta Arseni omassa artikkelissaan. Nämä päiväkirjamerkinnöt on tehty vuosien 1967-1969 sekä 1970-1972 ajanjaksolla. Kyse on vuosista, jolloin luostaritoiminta Papinniemessä oli hiljaisimmillaan. Nuoren Olavin lisäksi siellä oli enää muutama vanhus. Kuinka tuolloin elämää elettiin ja toimeen tultiin, näistä päiväkirjamerkinnät kertovat. Mistään muualta vastaavia tietoja on turha ehtiä.
Arkkimandriitta, isä Hermanin vuosikymmeniä kestänyttä hengellistä paimentyötä esittelee mielestäni hienolla ja koskettavalla tavalla Puroniemen ystävien kuvaus heille ja meille rakkaasta isä Hermanista: ”Hermanilla on herkkä kyky asettua toisen ihmisen kanssa samalle tasolle. Hänellä on hyvä huumorintaju, joka ei ole suinkaan vähäisin lahja. Puutarhakeinu on hänen saarnatuolinsa, jossa hän palveli kohtaamalla ihmisiä ja välittämällä omalla olemuksellaan ympärilleen lähimmäisen rakkautta.”
Munkki Ignatios (Lappi): Rikas elämä. Arkkimandriitta Herman muistelee. Omakustanne. 2026. Painettu Kreikassa.
Malanja-ooppera tuo karjalan kielen ensi kertaa oopperalavalle
Toukokuussa ensiesityksensä saava suomen- ja livvinkarjalankielinen Malanja-ooppera perustuu Heikki Turusen romaaniin Kuokka ja kannel. Ooppera kertoo Malanjan ja Hyrsylän kylän muiden ortodoksikarjalaisten elämästä ennen talvisotaa. Oopperan työryhmässäkin on useita ortodokseja, kuten yhden pääosan esittäjä Sanna Riissanen ja kuorossa laulava Pietari Varpula.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Ella Törmikoski
Joensuussa on viime ajat työstetty Esko Alasen säveltämää ja Sami Nousiaisen ohjaamaa Malanja-oopperaa, jonka ensi-ilta on Juuassa 22.5.2026. Suomea ja livvinkarjalaa yhdistelevä ooppera perustuu Heikki TurusenKuokka ja kannel -romaaniin. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen ooppera, jossa käytetään karjalaa.
Rajakarjalaista elämänmenoa
Malanja-ooppera on kuvaus Hyrsylän kylän ortodoksikarjalaisten elämästä talvisodan kynnyksellä ja sen radikaalista muuttumisesta sodan sytyttyä. Rajakarjalaisten elämänmenoon erottamattomasti kuulunut ortodoksisuus näkyy oopperassa esimerkiksi lavasteiden ikoneissa, dialogeissa ja sävelkielessä.
– Kirkkosävelmiä ei ole kopioitu mukaan sellaisinaan, mutta säveltäjä on hienosti ja tunnistettavasti tavoittanut ortodoksisen kirkkolaulun tunnelman sekä harmonian käsittelyn, Sanna Riissanen kiittelee. Laulajana, ortodoksisen kirkkomusiikin osaston laulunopettajana sekä laulun lehtorina toimiva Riissanen on ollut mukana hankkeen käynnistämisestä asti. Hän laulaa Manjan pääroolin sekä Larjan sivuroolin.
– Puhtaasti ortodoksisuutta kuvaavia kohtauksia ovat kirkon vihkiminen, praasniekka ja Valamossa käynti, jonka yhteydessä imitoidaan katumuksen sakramenttia, kertoo kuorossa laulava ortodoksisen kirkkomusiikin opiskelija Pietari Varpula. – Ortodoksisuus näyttäytyy oopperassa yhdessäolon kautta ja siten positiivisessa valossa. Kirkko rakennetaan yhdessä, praasniekkaa vietetään yhdessä ja pyhiinvaellukselle lähdetään yhdessä. Kaikki näyttäytyy aina suhteessa muihin.
– Kuokka ja Kannel on hypertarkka katsaus Raja-Karjalan historiaan. Ooppera on kerronnassaan välillä maalailevaa ja symboloivaa, Varpula selittää. Kaikki kirjan elementit on kuitenkin saatu mukaan oopperaan, joskin esimerkiksi luterilaisten suomalaisten ja ortodoksikarjalaisten välisiä ristiriitoja sivutaan oopperassa vain vähän. Ooppera kertoo ennemminkin yhteiselon mahdollisuudesta – esimerkiksi Sepon ja Outin monikulttuurisen avioliiton kautta.
Itselleen vaikuttavimmaksi kohtaukseksi Varpula nimeää loppuaarian, jossa kotinsa menettänyt Manja näennäisesti lohduttaa siskoaan, mutta samalla myös itseään. Riissaselle vaikuttavimpia kohtauksia ovat loppuaaria ja kohtaus, jossa Malanjan poika Johannes pelastuu hukkumiselta. Se on käänteentekevä hetki myös Malanjan suhtautumiselle uskontoon.
Säveltäjä Esko Alanen, kuoronjohtaja ja ”Outi” (roolihahmo) Ella Kinnunen sekä ohjaaja Sami Nousiainen. Kuva: Ella Törmikoski
Produktio tiedonvälittäjänä
Riissasen mukaan on täysin sattumaa, että oopperan työryhmässä on paljon ortodokseja. Ortodoksisen perinteen – kuten ikonien merkityksen ja synnintunnustukseen liittyvien tapojen – tuntemisesta on kuitenkin ollut hyötyä työryhmäläisille.
– Oma taustani on vahvasti karjalais-ortodoksinen. Isäni vanhemmat olivat kotoisin Suojärveltä [johon Hyrsylä kuului talvisodan alkaessa] ja heidän äidinkielensä oli karjala, joten monet oopperassa esitettävät asiat ovat olleet elämässäni mukana lapsesta lähtien, Riissanen miettii. Kosketuspinta kirkkoon ja rajakarjalaisuuteen on auttanut häntä eläytymään “uskovaisen maalaistytön” Manjan rooliin, ja mahdollisuus opettaa karjalan kielen ääntämistä muille työryhmän jäsenille on tuottanut iloa.
Varpula – jolla ei ole karjalaista perimää – kokee produktioon osallistumisen auttaneen ymmärtämään, kuinka tärkeitä, arvostettuja ja rakastettuja ortodoksikarjalaiset perinteet ovat karjalaisille olleet, ja millaisia traumoja sota sekä evakkoon joutuminen ovat aiheuttaneet. Karjalaisen perinteen ymmärryksen lisääntymisestä voi olla hyötyä tulevaisuuden töissä kanttorina.
– Jumalanpalveluksissa voi olla pyhäkkökohtaista vaihtelua kielen, kirkkomusiikin ja liturgisten tapojen osalta sen mukaan, millaisia ihmisiä kirkossa käy. Etenkin jos seurakunnassa on karjalaistaustaisia, voisin esimerkiksi harjoittaa kuoron laulamaan kerubiveisun ja ekteniat karjalaksi, Varpula kaavailee.
Ensi-iltaa kohden
Varpula ja Riissanen odottavat innolla ensi-iltaa.
– Olisi arvokasta, jos joku katsojista tai työryhmän jäsenistä saisi oopperan myötä tietoa ortodoksisuudesta ja kenties kiinnostuksen tutustua siihen syvemmin, Riissanen pohtii. – Sekin olisi hienoa, jos tällä esityksellä saisi laskettua kynnystä lähteä oopperaan, joka kalskahtaa monen korvaan vaikeasti saavutettavalta ja elitistiseltä.
– Makeeta, että on tämmöinen proggis! Varpula iloitsee ja sanoo uskovansa, että näin hienosta oopperasta voi tulla hitti. – Tarina on kaunis ja relevantti, ja oopperassa on kaunista musiikkia, loistavat solistit sekä koskettava loppu. Tällainen kulttuurisesti meitä lähempänä oleva ooppera puhuttelee varmasti eri tavalla kuin esimerkiksi jokin Mozartin ooppera. Suomi, Karjala tai ortodoksia – jos tuntee kiinnostusta edes johonkin näistä kolmesta, kannattaa tulla oopperaan: se antaa varmasti jotain.
Malanja-ooppera
● Säveltäjä: Esko Alanen
● Ohjaaja: Sami Nousiainen
● Tuottaja: Heidi Lihavainen
● Pääosien esittäjät: Sanna Riissanen (Manja), Ella Kinnunen (Outi), Roosa Tarvonen (Malanja) ja Antti Pakkanen (Seppo)
● Muissa rooleissa: Aamu Pulkkinen, Henri Jussila, Sakari Sillanpää ja Heidi Lihavainen
● Kuorona osa Joensuun konservatorion projektikuoro Luminanssista
● Puvustaja ja lavastaja: Ella Törmikoski
● Musiikkivastaava: Olli Mikkonen
● Koreografi: Anastasia Kolomainen
Ensi-ilta: 22.5.2026 Juuka, seurojentalo, klo 18
23.5.2026 Joensuu, Joensuun konservatorio, klo 18
24.5.2026 Varkaus, Varkauden teatteri, klo 14
29.5.2026 Kuopio, Kuopion kaupungintalo, klo 18
Pääkuvassa ”Malanja” Roosa Tarvonen, takana Heidi Lihavainen ”Klaudia” ja tuottaja sekä Joensuun konservatorion Luminanssi-kuoro.
Arkkimandriitta Herman on Valamon veljestön pitkäaikaisin jäsen – muistelmateos on nyt julkaistu
Valamon luostarin pitkäaikaisimmasta veljestön jäsenestä, arkkimandriitta Hermanista on valmistunut elämäkerrallinen kirja. Julkistamistilaisuus kokosi Valamoon runsaasti väkeä: esipaimenia, papistoa, Lintulan sisaristoa ja kirkkokansaa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen, kuvankäsittely ja rajaus: Aamun Koitto
Lintulan Pyhän kolminaisuuden naisluostarin pitkäaikaisena pappina ja rippi-isänä tunnetulle arkkimandriitta Hermannille kuluva kevät- ja pääsiäiskausi on ollut varsinaista juhla-aikaa: pääsiäisen ylösnousemusjuhlaa ovat säestäneet omat 75-vuotisjuhlat, pappisvihkimyksen 45-vuotispäivä ja nyt elämäkerrallisen Rikas elämä -kirjan julkaisutilaisuus.
Teoksen isä Hermanista on kirjoittanut Kreikan Thessalonikissa kilvoitteleva, suomalaistaustainen munkki Ignatios. Hänen mukaansa isä Hermanin siirryttyä lepoon Lintulan rippi-isän tehtävästä moni arkkimandriitan tuntenut oli toivonut kirjaa tämän vaiherikkaasta elämästä.
Ratkaiseva puhelinsoitto
Kirjaprojekti sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten isä Ignatioksen ollessa jokavuotisella, kävellen tekemällään pyhiinvaellusmatkalla Thessalonikin ja Pyhän Arsenioksen luostarin välillä.
– Olin kulkemassa kevätkukkien loistaessa vuorenrinteillä ja lampaiden määkiessä pellollaan, kun isä Herman soitti. Tuosta hetkestä muistan voimakkaan ajatukseni ja kysymykseni: kukahan kirjoittaisi kirjan isä Hermannin rikkaasta elämästä.
– Soitin matkan varrelta omalle rippi-isälleni, pappismunkki Josefille Athos-vuorelle ja kerroin isä Hermanin soittaneen – ja ajatukseni. Isä Joosef sanoi: ”Annan sen sinulle tärkeimmäksi kuuliaisuustehtäväksi. Aloita työ heti.”
– Soitin heti isä Hermanille ja kerroin saamastani tehtävästä. Isä Herman suostui.
Suomessa kesällä käydessään isä Ignatios haastatteli isä Hermania yli kymmenen tuntia ja luki muistikirjaa ja lehtileikkeitä lähes 60 vuoden takaa.
– Syksyllä 2024 aloin kirjoittaa ja koota materiaalia. Puhelin kävi kuumana Thessalonikin ja Heinäveden välillä. Seuraavana kesänä tutkimme isä Hermanin kanssa hänen lukuisia valokuva-albumejaan ja valitsimme kuvia, jotka ystäväni Hannu Pyykkönen kuvasi ja loi niistä tiedostoja.
Arkkimandriitta Herman (oik.) ja isä Ignatios isä Hermanin elämäkerran julkaisutilaisuudessa Valamon luostarissa huhtikuussa 2026. Kuva: Tapio Tiimonen
Kirjaprojektin haasteita
Isä Ignatioksella oli myös haasteita kirjoittamisprosessin aikana.
– Tietokoneen kanssa tuli ongelmia, tiedostot leikkivät kanssani piilosta. Epäuskokin vieraili keljassani välillä: jospa ei tulekaan mitään.
Isä Herman myöntää jakavansa kokemuksen pilke silmäkulmassa tuikkien.
– Se oli ihan kauhea. Kun jatkuvasti pitää korjata ja tehdä jotain.
Isä Ignatios tunnustaa olevansa kiitollinen ystävilleen.
– Ystävät auttoivat paljon, kannustivat ja loivat uskoa.
Myös kokeneena ja ahkerana kirjoittajana tunnettu metropoliitta Panteleimon antoi viisaita neuvoja.
– Metropoliitta Panteleimonin neuvo oli hyvä: silloin, kun tekstiä tulee, ei pidä pitää taukoja; yötä pitää ottaa jatkoksi. Pitkillä tauoilla luovuus menee nukkumaan ja sen herättäminen on työlästä.
Toimittajan esittämän kysymyksen myötä kaksi vuotta isä Hermanin elämänvaiheita kirjaksi työstänyt isä Ignatios pysähtyy pohtimaan tämän merkitystä Suomen ortodoksiselle kirkolle.
– Hänen merkityksessä on hyvin suuri. Hän oli ensinnäkin luostarielämässä Valamossa se, joka uskoi tulevaisuuteen, kun sitä uskoa ei meinannut olla olemassakaan. Isä Herman on elänyt sen vaiheen, kun luostarin veljestöön kuului enää kolme jäsentä: hän, 20-vuotias nuorukainen ja kaksi lähes satavuotiasta, pelkästään venäjää puhuvaa vanhusta. Heidän kanssaan hän vei tätä eteenpäin ja säilytti luostarin. Hän uskoi tulevaisuuteen ja näki jossain putken päässä valoa.
Isä Herman itse suhtautuu tuohon aikaan nöyrän vaatimattomasti.
– Ei sitä siihen aikaan paljon ajatellut, että paljonko kenelläkin on ikää. Tokihan sitä tiesi, että nuo ovat vanhoja ja kohta kuolevat pois, ja sillä hyvä. Tulevaisuudenuskoa oli kyllä. Kyllä minä uskoin, että Valamo nousee tuhkasta, kuten akatistoksessa sanotaan – ja niin se teki.
Isä Ignatios jatkaa arkkimandriitan luonnehdintaa.
– Hän on kaikkien luostarivieraiden tuntema ja rakastama ihminen, jolla on armolahja kohdata ihmisiä ihmisinä ja antaa heille omalla esimerkillään sekä toisen huomioon ottamisella arvokasta hengellistä pääomaa.
Valamo-vaiheiden lisäksi liki 40 vuoden rupeamaa Lintulassa on taltioitu kansien väliin.
– Isä Herman muistelee Lintulan igumenioita, sisaria ja luostarin elämää sekä tapahtumia. Kirjaan on taltioitu myös tarinoita molempien luostareiden evakkomatkoilta.
– Igumenia Ksenian muistelmat isä Hermanista luovat hänestä kuvan isällisenä ja laumastaan huolehtivana paimenena.
Lintulan elämää on taltioitu välillä hyvinkin käytännönläheisesti.
– Kirjasta löytyy myös igumenia Antoninan kuuluisa bliniresepti.
Pitkäaikaisesta kilvoittelijasta kirjoitettua kirjaa ei voi sivuuttaa ilman hengellistä sisältöä. Isä Ignatios luonnehtii sitä.
– Luostarielämää pohtiville löytyy hyvin käytännöllisiä ohjeita: muistakaa pitää jalat maassa ja älkää tehkö nopeita ratkaisuja. Häneltä on siellä ajatuksia uskosta, rukouksesta, luostarikilvoituksesta, ja läpi kirjan tulee hänen tiivistettyä viisauttaan.
Toisaalta isä Ignatios on vältellyt tekemästä kirjasta liian raskasta.
– Tekstiä keventävät muun muassa 16-vuotiaan Olli-pojan eli isä Hermanin ja vähän nuoremman ystävänsä, nykyisen rakentajapappismunkki Haritonin kanssa tehdyt kepposet karjalaismummoille.
Kirjan nimen ollessa ”Rikas elämä” on kysyttävä isä Hermanin omaa mielipidettä tähän asti kuljetusta matkasta.
– On ollut rikas – on ollut, isä Harman toteaa.
– Täältä Valamosta on jäänyt mieleen, kun Trapesa aukesi vuonna 1975 ja kirkko vihittiin 1977.
Liki 60 vuotta kirkon elämää aitiopaikalta seurannut arkkimandriitta pohtii Suomen ortodoksisen kirkon kehitystä.
– Kyllä se minusta on mennyt aina parempaan, koska siihen halutaan.
Kysyttäessä, haluaisiko isä Herman antaa esimerkkejä, hän kieltäytyy terävä-älyisen huumorin säestyksellä.
– En minä nimeä mitään – siitä joutuisi vastaamaan.
Elämästään saamiaan oppeja ja kokemuksiaan kirjan välityksellä jakanut isä Herman esittää yksinkertaisen toiveen kirjan suhteen.
– Toivottavasti jotakuta auttaa jossain asiassa jokin sivu.
Hän haluaa myös muistaa Aamun Koiton lukijoita.
– Pitkää ikää ja monia armorikkaita vuosia kaikille lehden lukijoille!
Pääkuvassa vasemmalta oikealle: isä Ignatios, arkkimandriitta Herman, Haminan piispa Sergei, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, emeritus arkkipiispa Leo, Lintulan luostarin igumenia Ksenia ja hänen edeltäjänsä Mikaela. Takana Valamon luostarin igumeni Mikael ja emeritus metropoliitta Panteleimon.
Kirkolliskokous pidetään tänä vuonna Valamon luostarissa
Vuonna 2026 Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous järjestetään Valamon luostarissa Heinävedellä. Ensi vuonna kokous pidetään Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä.
Viime vuonna Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous oli koolla Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa. Sitä aiempina vuosina kirkolliskokous on pidetty Valamon luostarissa.
Palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö esitti alun perin, että kirkolliskokoukset 2026 ja 2027 pidettäisiin Valamossa. Perusteluinaan hänellä olivat muun muassa Valamon luostarin ja Kulttuurikeskus Sofian tarjoukset kyseisille vuosille sekä laskelma tarjousten vertailusta. Rönkön mukaan Valamon luostarin kokouspakettien hinnoittelu oli edullisempi kuin Kulttuurikeskus Sofian. Lisäksi hän mainitsi, että kirkolliskokouksen järjestäminen Sofiassa vaatii keskushallinnon toimihenkilöiltä isomman työpanoksen verrattuna kokousjärjestelyihin Valamon luostarissa.
Kulttuurikeskus Sofian eduiksi katsottiin, että suuri osa kirkolliskokousedustajista asuu eteläisessä Suomessa ja että monien sidosryhmäkontaktien hoitaminen on helpompaa Helsingistä käsin kirkolliskokouksen aikana.
Arkkipiispa Elian ääni ratkaisi
Päätöstä edeltävän keskustelun aikana Ritva Bly teki vastaehdotuksen toteamalla, että kirkolliskokouksessa tehdyn ponnen mukaista olisi pitää kirkolliskokous vuorovuosina Valamon luostarissa ja eteläisessä Suomessa. Kirkolliskokouksen pitopaikkana voisi olla vuonna 2026 Valamon luostari ja vuonna 2027 Kulttuurikeskus Sofia. Tätä vastaesitystä kannattivat arkkipiispa Elia ja Tanja Leskinen.
Suoritetussa äänestyksessä esittelijän päätösesityksen kannalla olivat Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Matti Tolvanen ja Mikko Sidoroff.
Kuitenkin Ritva Blyn vastaehdotus tuli päätökseksi äänin 3–3 puheenjohtajan eli arkkipiispa Elian äänen ratkaistessa.
Kirkollishallituksen lopullisessa päätöstekstissä todetaan, että Valamon ja Sofian tarjouksissa ei ole merkittävää eroa. Kirkollishallitus totesi tarjouksia koskevat liitteet salassa pidettäviksi julkisuuslain (24 § 1.mom, alakohta 20) perusteella.
Pääsiäiskausi on edennyt puoliväliin – käsillä on pääsiäisen keskijuhla
Pääsiäisen juhlinnan keskellä eteemme tuodaan ikoni, jossa Jeesus Kristus on kuvattuna 12-vuotiaana opettamassa Jerusalemissa temppelin vanhimpia. Juhlan keskiössä on Jeesus Kristus maailman todellisena opettajana, valona. Juhlassa meitä kutsutaan totuuteen ja Kristuksen seuraamiseen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlstén, Maria Hattunen | Kuva: Helsingin ortodoksisen seurakunnan kuva-arkisto
Pääsiäis- ja helluntaijuhlien keskellä kirkko viettää pääsiäisajan keskijuhlaa. Tämän vanha juhla mainitaan jo 300-luvulla laadituissa Pyhien Apostolien säännöissä (37. sääntö) ja Antiokian kirkolliskokouksen (v. 341) päätöksissä (20 sääntö). Juhla oli Konstantinopolissa Hagia Sofian temppelijuhla.
Pääsiäisajan keskijuhla alkaa keskiviikkona 25:n päivän kuluttua pääsiäissunnuntaista ja kestää viikon. Juhla teema tulee Johanneksen evankeliumissa olevasta kertomuksesta (Joh. 7:14–30). Jeesus osallistuu lehtimajajuhlaan ja juhlan ”ehdittyä puoliväliin” menee ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Pääsiäisen keskijuhlan teemana on siis Jeesus Kristus todellisena opettajana, Jumalan Viisautena.
Juhlapäivänä kirkossa luetaan Johanneksen evankeliumin (Joh. 7:14–30) kertomus, jossa Jeesus osallistuu lehtimajajuhlaan, ja juhlan tultua puoliväliin ryhtyy opettamaan temppelissä. ”Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ´Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?´ Jeesus sanoi heille: ´Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.´”(Ote juhlan evankeliumista)
Juhlan ikonissa Jeesus Kristus kuvataan nuorena, kaksitoistavuotiaana, temppelissä keskustelemassa ensimmäistä kertaa Jerusalemin temppelin vanhinten kanssa. Ikoni pohjautuu Luukkaan evankeliumin (Luuk. 2:46–47) kertomukseen siitä, kuinka Jeesus osallistui vanhempiensa kanssa Jerusalemissa pääsiäisjuhliin. Juhlan päätyttyä Jeesus jäi kuitenkin vanhempiensa huomaamatta Jerusalemin temppeliin. Hän hämmästytti temppelin vanhimpia viisailla kysymyksillään, ymmärryksellään ja vastauksillaan. Näin Jeesus näyttäytyi ensimmäistä kertaa opettajana ja Jumalan viisaus loisti hänestä.
Juhla kuuluu suuriin juhliin ja sitä on vietetty kirkossamme jo 300-luvulta saakka. Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Tampereen seurakunnan pääpyhäkkö saa ympärilleen kukoistavan kaupunkiniityn
Kolmivuotinen niittyhanke lisää sekä luonnon että seurakuntaelämän monimuotoisuutta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Aleksandra Tyrol/iStock
Tampereen ortodoksisessa seurakunnassa on käynnistynyt hanke, jonka myötä Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkon pihan eteläiselle nurmialueelle perustetaan 400 neliömetrin kokoinen kaupunkiniitty.
Niityn on tarkoitus olla täydessä kukoistuksessa vuonna 2029 kirkon täyttäessä 130 vuotta. Sitä halkoo kapea rukouspolku, jota pitkin pääsee pienelle oleskelualueelle.
Toisin kuin perinteinen nurmikko, kaupunkiniitty koostuu erilaisista niittykasveista, jotka tarjoavat ravintoa ja suojaa pölyttäjille, linnuille ja muille eliöille. Se lisää luonnon monimuotoisuutta ja tekee kaupunkiympäristöstä elävämmän ja värikkäämmän.
– Kaupunkiniityt tukevat kestävää kaupunkikehitystä: ne sitovat hiiltä, parantavat maaperää ja vähentävät hulevesien valuntaa. Harvempi niitto ja vähäinen kastelutarve tekevät niityistä myös ekologisen ja kustannustehokkaan vaihtoehdon. Samalla ne viilentävät ympäristöä helteillä ja lisäävät asukkaiden hyvinvointia tarjoamalla rauhoittavan, luonnonläheisen ympäristön, kertoo hankkeen ohjausryhmään kuuluva seurakuntalainen, viherrakentaja Mari Hermaja.
Kohti uskon syvyyttä
Kaupunkiluonnon monimuotoisuuden lisääminen on kuitenkin vain osa hankekokonaisuudesta. Konkreettisen tekemisen lisäksi niittyhanke tarjoaa uudenlaisen kehyksen myös seurakuntaopetukselle sen eri muodoissa.
Hanketta käynnistämässä ollut isä Tuomas Kallonen toivoo kolmen vuoden kuluttua näkevänsä niityn, joka on saatu aikaan yhteisin ponnistuksin ja jonka seurakuntalaiset kokevat omaksi ja yhteiseksi.
– Toivon, että seurakunnassa on silloin kuultu kolmen vuoden ajan sekä kaupunkiluontoon että ortodoksiseen ekoteologiaan liittyvää opetusta ja saatu uusia oivalluksia ja kokemuksia osallistumalla yhteiseen tekemiseen. Toivon, että kukoistukseen puhkeavassa niityssä nähdään kuva monimuotoisesta, värikkäästä seurakunnastamme. Kuva luomakunnan kauneudesta ja ihmisestä osana sitä, kuva yhteisen rukouksen ja työskentelyn voimasta ja vertauskuva hengellisestä elämästä: Jumalan Sanan pienestä siemenestä, kitkemisen askeettisesta vaivasta, hyveiden kukinnasta Pyhässä Hengessä – ja että tämä kaikki kukoistaa juuri kirkon rukoukselle pyhitetyllä ja rukouksen pyhittämällä maaperällä.
– Toivon, että niityn juuret johdattavat meidät uskon syvyyksiin: tuntemaan paremmin kirkon jumalanpalvelusta ja sakramentteja, askeettista perinnettä, rukouselämää ja kirkon elämäntapaa, sanoo isä Tuomas.
Kaupunkiluontoa rakentamassa
Nurmikko ei muutu niityksi itsestään, vaan sen perustamisessa tarvitaan sekä asiantuntemusta että työvoimaa.
Hankkeen ohjausryhmässä on mukana ammattilaisia. Mari Hermajan osaamisen lisäksi konsultaatioapua antaa Jere Nieminen biodiversiteetin suunnitelmalliseen lisäämiseen, ekologiseen ennallistamiseen ja luonnonhoitoon erikoistuneesta Tuleva luonto Oy:stä. Myös niitylle kylvettävät siemenet hankitaan tätä kautta.
Tänä keväänä hanketta tehdään tutuksi seurakuntalaisille eri toimintapiireissä, tapahtumissa ja kirkkokahveilla. Lisäksi seurakunnassa järjestetään niityn nimikilpailu.
– Kesään mennessä avautuu myös hanketta esittelevä ja sen vaiheita dokumentoiva blogi, jonka kautta hankkeen vaiheet, kokeilut, kokemukset ja materiaalit jäävät näkyviin ja toivottavasti innoitukseksi muillekin, kertoo isä Tuomas.
Varsinainen perustustyö alkaa loppukesästä maansiirtotöillä. Niitytettävältä alueelta kuoritaan pois vanha nurmikko ja tilalle tuodaan hiekkapohjainen kasvualusta. Tämä työ tehdään koneellisesti ja työturvallisuussyistä ilman vapaaehtoisvoimia. Kaikissa muissa työvaiheissa pyritään osallistamaan seurakuntalaisia, jotta niitty koetaan omaksi, seurakunnan yhdessä vaalimaksi kohteeksi.
Elo-syyskuussa tapahtuu
Vuoden 2026 osalta keskeisimmät tapahtumapäivät sijoittuvat elo-syyskuulle.
Hanketta esitellään kaupunkilaisille 6.8. järjestettävässä Tuohusten yö -tapahtumassa, jonka aikana kirkolla vierailee satoja tamperelaisia.
Maanantaina 31.8. – uuden kirkkovuoden aloittavan luomakunnan päivän aattona – kirkossa toimitetaan erityinen luomakunnan ehtoopalvelus. Tiistaina 1.9. kirkossa toimitetaan luomakunnan akatistos, jonka jälkeen siunataan kotieläimet kirkon pihassa. Ilta jatkuu ekoteologiaan johdattavalla luento-ohjelmalla.
Lauantaina 5.9. seurakuntalaiset kutsutaan niityn kylvötalkoisiin. Osa kasveista kylvetään siemeninä, mutta niitylle aiotaan istuttaa joitakin kasveja myös taimina. Kylvö siunataan päivän päätteeksi.
Talvikaudella hankkeessa keskitytään opetukseen. Lisäksi odotetaan tietysti malttamattomina kevättä ja sitä, mitä niityllä kasvaa ensimmäisenä vuotena.
– Niityn kehittyminen täyteen kukoistukseen vie aikaa. Vuosina 2027 ja 2028 niitty vaatii varmasti täydennyskylvöjä ja mahdollisesti myös mekaanista kitkemistä, jotta halutut kasvit valtaavat koko kasvualan, muistuttaa Mari Hermaja.
Pääkuva: Kuten kirkko ravitsee hengellisesti ihmisiä, niitty ravitsee fyysisesti monenlaisia pölyttäjiä.
Artikkeli on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2026. Painetun lehden sisältöjä tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.
Kuuntele
