Kirkkoherran vaali Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa – ehdokkaat vastasivat seurakuntalaisten kysymyksiin
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran vaalissa ehdolla olevat kaksi rovastia, isä Teo Merras ja isä Petri Korhonen, vastasivat seurakuntalaisten lähettämiin kysymyksiin.
Julkaistu
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Tanja-Lotta Hakala
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran vaali toimitetaan 25.–31.10.2026. Vaalissa on ehdolla kaksi kyseisen seurakunnan rovastia, isä Teo Merras ja isä Petri Korhonen.
Ehdokkaat esittäytyvät haastattelujen sijaan vastaamalla suoraan seurakuntalaisten lähettämiin kysymyksiin, jotka on jaettu aihepiireittäin. Ehdokkaat kertovat niin johtamisen ja tulevaisuuden visioistaan, paikallisten pyhäkköyhteisön merkityksestä, näkemyksistään ekumeniasta ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta, naisten asemasta kirkossa ja lähimmäisenrakkaudesta. Ehdokkaat kertovat myös tiestään papiksi, itselleen tärkeimmistä vaikuttajista ja teologeista sekä läheisimmistä pyhistä.
Näin ehdokkaat vastasivat Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkosivuilla:
Seurakuntalaiset saivat lähettää syyskuussa kysymyksiä seurakunnan viestintään. Sähköpostitse ja sosiaalisen median kautta saapui kaikkiaan yli 50 kysymystä. Näistä varsinaiseen kysymyspatteristoon päätyi 23 kysymystä.
Kysymyksiä on edelleen mahdollista lähettää kirkkoherran vaalin ehdolla olevien julkiseen haastattelutilaisuuteen, joka pidetään Uspenskin katedraalissa keskiviikkona 21.10. kello 18. Kysymyksiä voi lähettää ennakkoon 14.10. saakka: tiedotus.helsinki@ort.fi.
Kirkon väestöstä yli kolmasosa on kirjoilla Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa. Vuoden 2025 loppuessa seurakuntaan kuului 21 821henkeä.
Seurakunnan pääkirkkona toimii Uspenskin katedraali (Avaa uuden sivuston), joka on myös Suomen ortodoksisen kirkon pääkirkko. Seurakunnalla on kaikkiaan 21 pyhäkköä. Seurakunnan katsotaan syntyneen ensimmäisen pyhäkkönsä, Helsingissä olevan Pyhän Kolminaisuuden kirkon vihkimisen yhteydessä vuonna 1827.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan toiminta-alueeseen kuuluu yhteensä 44 kuntaa Hangosta Heinolaan saakka.
Kuva: Ehdokkaat asettuivat mieluusti ”kaverikuvaan” – ovathan rovasti Teo Merras (vas.) ja rovasti Petri Korhonen työkavereita lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Tuhoutuneeksi väitetty Ristin ylentämisen kirkon ikonostaasi palaamassa Kouvolassa alkuperäiselle paikalleen
Kaakkois-Suomen ortodoksisessa seurakunnassa valmistellaan kulttuuritekoa.
Kouvolassa sijaitsevan Ristin ylentämisen kirkon nykyinen, Margit Linnun maalaama ikonostaasi korvataan kirkon alkuperäisellä, ainakin osin ellei kokonaan tuhoutuneeksi kuvitellulla ikonostaasilla.
Julkaistu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Timo Tynkkynen ja Kouvolan kaupunginmuseo
Vuoden 2026 syyskuussa 110-vuotisjuhliaan viettänyt Ristin ylentämisen kirkko valmistui Kouvolaan venäläiseksi varuskuntakirkoksi vuonna 1915 tai vuonna 1916. Vuosilukuero saattaa selittyä kahden kalenterin välisellä erolla, sillä vihkimispäiväksi eri lähteissä mainittu 6.1.1916 on juliaanisen kalenterin mukaan 24.12.1915.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Venäjän keisarikunnan Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut valtiollinen omaisuus siirtyi valtiolle. Tätä omaisuutta – eli myös Ristin ylentämisen kirkkoa – hallinnoi tammikuussa 1918 perustettu Sotasaaliskeskuskonttori, jonka tehtävänä oli kontrolloida, luetteloida ja varastoida omaisuutta, mutta myös myydä sitä.
Vuodesta 1918 alkaen Ristin ylentämisen kirkkoa alkoivat käyttää sekä luterilainen seurakunta että sotilasseurakunta. Seuraavana vuonna ortodoksinen sisustus purettiin, ristit muutettiin slaavilaisista latinalaisiksi ja liekkikupolit poistettiin. Rakennukseen jäi vain joitakin alkuperäisiä esineitä sekä seitsemän kirkonkelloa. Kirkko vihittiin luterilaiseksi kirkoksi 3.5.1919.
Vuonna 1978 valmistui Kouvolan keskuskirkko, joka vihittiin paikallisen luterilaisen seurakunnan uudeksi pääkirkoksi. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1981, Kouvolan luterilainen seurakunta lahjoitti Ristin ylentämisen kirkon Haminan ortodoksiselle seurakunnalle ja pyhäkkö muutettiin takaisin ortodoksiseksi kirkoksi.
Kouvolan kirkon ikonostaasi vanhassa valokuvassa. Kuva: Kouvolan kaupunginmuseo
Esineistön pitkä ja mutkikas evakkotaival
Suomen valtiolle siirtyneiden sotilaskirkkojen irtaimiston hallitsijaksi tuli Sotasaaliskeskusosasto, joka kokosi esineistöä keskusvarastoihin. Tarpeetonta irtaimistoa huutokaupattiin, osa päätyi Muinaistieteellisen toimikunnan eli nykyisen Museoviraston haltuun ja osa luovutettiin ortodoksiselle kirkollishallitukselle. Irtaimistoa siirtyi jonkin verran myös paikallisten ortodoksisten seurakuntien käyttöön.
Ristin ylentämisen kirkosta poistettu esineistö varastoitiin aluksi väliaikaisiin tiloihin, joista se siirtyi vuonna 1921 Kotkan ortodoksisen seurakunnan haltuun. Kotkaan oli anottu sijoitettavaksi muun muassa kirkon ikonostaasi, ikonit, lamput, kynttiläkruunut, kynttilänjalat ja kirkonkellot.
Kouvolan luterilaisen seurakunnan vuonna 1937 tekemästä inventaariosta ilmenee kuitenkin, että Kotkaan ei luovutettu vuonna 1921 kaikkea kirkkoon jäänyttä ortodoksista esineistöä. Luovuttamatta oli edelleen esimerkiksi viisi kirkonkelloa, kolme kattokruunua, kuusi suurta kynttelikköä sekä 13 ikonia – niiden joukossa kahdeksan ikonostaasiin kuulunutta ikonia.
Kotkan seurakunnan kalustoluetteloihin kirjattiin puolestaan osa Kouvolasta tuodusta esineistöstä, mutta esineiden alkuperää ei mainittu. Ikonostaasi oli purettu osiin ja esineistöä säilytettiin osin Kotkassa Pyhän Nikolaoksen kirkossa ja osin muissa tiloissa.
Pyhän Nikolaoksen kirkko vaurioitui pahoin sodan aikaisissa pommituksissa. Kirkon vieressä sijainnut vajarakennus tuhoutui kokonaan. Pitkään vallalla oli käsitys, että Kouvolasta tuotu ikonostaasi tuhoutui tässä yhteydessä.
Kaakkois-Suomen ortodoksinen seurakunta syntyi Lappeenrannan, Kotkan ja Haminan seurakuntien liittyessä yhteen vuonna 2021. Uudessa tilanteessa oli tarpeen tehdä kattava kartoitus koko seurakunnan irtaimistosta.
Tätä työtä tehtäessä ilmeni, että Kouvolan kirkon tuhoutuneeksi väitetyn ikonostaasin osia on säilytetty vuosikymmenien ajan Kotkassa Pyhän Nikolaoksen kirkon ullakolla. Samasta paikasta löytyivät myös Kouvolan kirkon tornien alkuperäiset ristit. Samalla tunnistettiin, että Kouvolan kirkon alkuperäisen ikonostaasin ensimmäisen kerroksen rungon kiotat olivat sijoitettuna Kotkan kirkon kirkkosaliin ja eteiseen. Joitakin Kouvolan ikonostaasiin kuuluneita irrallisia osia oli sijoitettu vuonna 1948 Kotkan hautausmaalle rakennettuun tsasounaan.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että suurin osa Kouvolan ikonostaasin osista on löydetty ja ne ovat Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan omistuksessa. Kokonaisuudesta puuttuu vain yksi osa: pyhän portin yläpuolella ollut Ehtoollisen ikoni. Tämä ikoni löytyy aiemmin mainitusta luterilaisen seurakunnan inventaarioluettelosta vuodelta 1937 ja Kouvolan seurakunta on lupautunut etsimään sitä. On siis mahdollista, että viimeinenkin osa vielä löytyy.
– Rovasti Timo Tynkkynen on nähnyt suuren vaivan etsiessään ikonostaasin osat ja tehdessään seikkaperäisen selvityksen vanhasta ikonostaasista. Hänelle kuuluu suuri kiitos tästä tärkeästä työstä, sanoo kirkkomme pääkonservaattori Antti Narmala.
Nykyinen ikonostaasi saanee uuden kodin
Vuonna 2025 Kaakkois-Suomen seurakunnan seurakunnanvaltuusto vahvisti seurakunnalle kiinteistöstrategian. Strategiaan kirjattiin tavoite palauttaa Ristin ylentämisen kirkkoon sen alkuperäinen ikonostaasi ja muu esineistö. Myös Museovierasto ja kirkon pääkonservaattori puoltavat hanketta.
– Margit Linnun Kouvolan kirkkoon maalaama ikonostaasi on upea taidonnäyte 1980-luvun suomalaisesta ikonimaalauksesta ja vertaansa vaille oleva esimerkki siitä, miten perinteisen ikonimaalauksen uudelleenlöytäminen juurtui ja tuotti hedelmää juuri tässä maassa, sanoo Narmala.
Narmala nostaa Margit Linnun yhdeksi perinteisen ikonimaalauksen revivalismin kirkkaimmista tähdistä Suomessa. Kuten Helena Nikkanen, Marianna Flinckenberg-Gluschkoff, Irina Tchernych-Pått ja Liisa Hovinheimo, myös Lintu ehti opiskella Leonid Ouspenskyn johdolla.
– Hänen töitään löytyy monista maamme pyhäköistä, eikä hän pelännyt suuremman mittakaavan ikoneita tai kokonaisuuksia. Esimerkiksi Rautalammin, Porin ja Tornion kirkkojen ikonostaasit ja Tampereen Nikolainsalin ikonit ovat hänen kädenjälkeään. Suomalaisista ikonimaalareista hänen tyylinsä edustaa mielestäni puhtaimmin Leonid Ouspenskyn tyyliä, toteaa Narmala.
Hieno ikonostaasi on Narmalan mukaan kuitenkin väärässä paikassa.
– Keltaokravoittoinen, Venäjän keskiajan tyyliin toteutettu ikonostaasi ei sovi interiööriltään helmenharmaaseen uusklassiseen kirkkoon. On ikävää, että alkuperäistä ikonostaasia ei pystytty sijoittamaan takaisin paikoilleen jo 1980-luvulla.
Tapahtumien kulkuun sisältyy kuitenkin Narmalan mukaan myös siunaus.
— Saimme tämän hienon ikonostaasin, joka sekin on merkittävä osa kirkkomme kulttuuriperintöä. Pienemmillä paikkakunnilla vähälle käytölle jääneitä pyhäkköjä jouduttaneen lähivuosina poistamaan käytöstä, mutta suuremmissa kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla pyhäköt ovat paikoin käyneet pieneksi. Siksi on hyvin tärkeää, että Kouvolan nykyinen ikonostaasi dokumentoidaan huolellisesti ennen purkamista ja ikonit säilytetään yhdessä paikassa, mahdollisuuksien mukaan osa jopa esillä. Kokonaisuus tulee vielä olemaan upea osa jonkin toisen kirkon interiööriä.
Kouvolan ortodoksisen kirkon ikonostaasi. Kuva: Timo Tynkkynen
Akateemisen ikonimaalauksen maineongelma
Alkuperäisen ikonostaarin palauttamiselle 1980-luvulla oli Narmalan mukaan paitsi käytännöllisiä, myös asenneilmastoon liittyviä esteitä.
– Vielä 1980–1990 -luvuilla akateemista ikonimaalausta nimitettiin kursailematta rappiotaiteeksi ja ikonimaalauksen rappiokaudeksi. Monissa seurakunnissa, joissa oli historiallinen kirkkorakennus ja interiööriin kuuluvat venäläisajan akateemiset ikonit, esitettiin mielipiteitä siitä, miten pyhäkköön pitäisi saada tilalle ”ortodoksiset” ikonit. Tällainen suhtautuminen ei toki ole jäänyt vain historiaan, vaan törmään siihen joskus vieläkin seurakunnantarkastuskierroksilla. Nykyään uhrina ovat tosin useimmin jälleenrakennuskauden ikonit, mutta akateemisetkin saavat yhä osansa, kertoo Narmala.
Mistä tämä asenne sitten on lähtöisin? Perinteisen ikonimaalauksen ”revival”, renessanssi, uudelleenlöytäminen, sen venäläisessä muodossa alkoi jo ennen vallankumousta. Kuten kaikki kirkollinen innovaatio, sekin keskeytyi vallankumoukseen ja painopiste siirtyi emigraation kautta maan rajojen ulkopuolelle.
– On kuitenkin mainittava, että kiinnostus vanhoihin ikoneihin ei syntynyt varsinaisesti kirkon piirissä, vaan taiteilijoiden ja tutkijoiden parissa. 1900-luvun alkuun tultaessa restaurointitoimenpiteet (ei voitane vielä puhua konservoinnista) olivat kehittyneet sen verran, että vanhoista venäläisistä ikonitaiteen mestariteoksista pystyttiin poistamaan vuosisatojen tummentama pellavaöljyvernissa, noki ja lukuisat päällemaalaukset. Ensimmäisten joukossa restaurointiin pyhittäjä Andrei Rublevin maalaama Pyhä Kolminaisuus. Kun vanhojen ikonien kolorismi ja ekspressiivinen maalaustyyli paljastui vuosisataisten kerrosten alta, taiteilijat, taidehistorioitsijat ja ajattelijat kiinnostuivat tästä tähän asti epämielenkiintoisena ja naiivina pidetystä ”kansantaiteesta”.
Perinteisen ikonimaalauksen uudelleenlöytäminen tapahtui siis pitkälti Ranskaan emigroituneiden venäläisten teologien ja maalarien työn tuloksena. Uuspatristinen teologinen aatesuunta oli vallitseva näiden teologien ja maalarien parissa ja ”perinteistä” ikonimaalausta alettiin rakentaa kyseisen teologisen ajattelun kivijalalle.
– Koska uuspatrismin viitekehys ilmiönä oli ”Länsi”, niin ajatteluun kehittyi voimakas tarve jaotella asiat oikeisiin, ”ortodoksisiin” ja läntisiin, eli ”rappiollisiin”. Tämä on tietysti jossain määrin ymmärrettävää, kun ajatellaan, että nämä teologit olivat joutuneet jättämään kotimaansa ja asettumaan länteen diasporaan äärimmäiseen kurjuuteen ja köyhyyteen, usein paikallisväestön halveksunnan ja ylenkatseen alle.
Narmala toteaa, että vaikka uuspatristista ikoniteologiaa on kiittäminen paljosta, niin sen kautta tuli myös paljon sellaista, joka rajoittaa ikonitaiteen kehittymistä ja sen monipuolisuuden ymmärtämistä.
– Päällimmäisenä ehkä juuri akateemisen ikonimaalauksen leimaaminen rappiotaiteeksi. Itsekin olen uuspatristisen ikoniteologian kasvatti ja ajattelen, että bysanttilaisen taiteen keinoin uskon totuudet ovat paremmin ja ymmärrettävämmin ilmaistavissa. Arvostan kuitenkin akateemista ikonimaalausta oman aikansa tuotteena ja merkittävimpänä osana maamme ortodoksista esineellistä kulttuuriperintöä.
Kuva ylhäällä: Kouvolan ortodoksinen kirkko. Kuva: Timo Tynkkynen
Turun kaksi Ioannis-pappia: Paljon muutakin yhteistä kuin nimi
Turussa Betel-kirkko ja ortodoksinen kirkko sijaitsevat noin 350 metrin päässä toisistaan. Molemmissa seurakunnissa on Ioannis-niminen kreikkalainen pastori. Pastoreilla on paljon yhteistä etunimen lisäksi – esimerkiksi vahva luottamus Jumalan johdatukseen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Juha Hilpas
Turun adventtiseurakunnan pastori Ioannis Giantzaklidis ja Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra isä Ioannis Lampropoulos tervehtivät toisiaan lämpimästi adventtiseurakunnan Betel-kirkossa. Käy ilmi, että molemmat ovat kotoisin Kreikasta ja ovat asuneet Thessalonikissa, molempien isän nimi on Nikolaos ja molemmilla on suomalainen vaimo sekä Nikolaos-niminen poika. Kumpikin on asunut Suomessa yli 20 vuotta, mutta he tutustuivat toisiinsa vasta vuoden 2025 lokakuussa, sillä aiemmin isä Ioannis asui Ilomantsissa.
– Törmäsin pastori Ioanniksen nimeen kävellessäni Yliopistonkadulla. Ensin tapasin pastorin vaimon, ja sitten pastori kutsui minut lounaalle, isä Ioannis muistelee.
– Pastori on tarjonnut meille Betel-kirkkoa väistötiloiksi kirkkomme remontin ajaksi, mutta tämä ei onnistunut aikataulusyistä.
Paimenilla samoja haasteita
Pastoreista välittyy keskinäinen kunnioitus. He ovat monista asioista samaa mieltä ja tuntuvat löytävän helposti keskustelunaiheita, ovathan esimerkiksi seurakuntatyön haasteet pitkälti samoja.
Molempien yhtenä huolenaiheena on oman kirkon korjaus. Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkkoa odottaa arviolta neljän miljoonan euron remontti. Betel-kirkossa on haastatteluhetkellä menossa ikkunoiden korjaus, jota tehdään paljolti vapaaehtoisvoimin. Alaikkunoihin kului vapaaehtoisilta 350 tuntia ja yläikkunoihin tullee menemään 300 tuntia.
– Tässä voimme ottaa oppia adventtiseurakunnalta, isä Ioannis ihastelee.
– Me puhumme paljon keskenämme siitä, kuinka ja millä rahalla korjata kirkko, vaikka pastorien pitäisi puhua muustakin, pastori Ioannis toteaa.
– Toisaalta, pappi on seurakunnan paimen, ja paimenen tulee huolehtia paitsi lampaista myös talosta, isä Ioannis vastaa.
Ajan riittävyys haasteena
Remonttien lisäksi pastoreita pohdituttaa se, kuinka saada ihmiset löytämään tie seurakuntayhteyteen ja kuinka saada oma aika riittämään kaikkeen hallinnolliseen ja hengelliseen työhön.
Ortodoksisessa seurakunnassa on laajalla alueella noin 3 400 jäsentä, joista noin 40 % on 40 eri maasta kotoisin olevia maahanmuuttajia. Jumalanpalveluksessa on isä Ioanniksen mukaan yleensä noin 150 ihmistä, joista osa ei ymmärrä suomea, joten seurakunnassa on painetta monikielisen työn lisäämiselle. Jo jumalanpalveluksia pidetään toisinaan monikielisesti (suomi-romania, suomi-slaavi-ukraina-suomi, suomi-englanti ja suomi-kreikka).
Adventtiseurakuntaan kuuluu noin 20 maahanmuuttajaa eri mantereilta. Pastori Ioannis pitää saarnan yleensä englanniksi, mikä sitten käännetään suomeksi. Yhteensä adventtiseurakunnassa on noin 260 jäsentä. Se on paljon yhdelle pastorille, jonka velvollisuuksiin kuuluu myös säännöllinen vieraileminen jokaisen seurakuntalaisen luona, heidän huoliensa kuunteleminen ja käytännön avun tarjoaminen mahdollisuuksien mukaan.
– Aiemmin seurakuntalaisten esirukousaiheet koskivat pääasiassa sairauksia, nyt työttömyyttä ja pelkoa kodin menettämisestä. On huolestuttavaa, kun nuoret eivät saa työtä ja pääse rakentamaan omaa elämäänsä. Diakoniatyön jonot kasvavat, ja stressi kuormittaa ihmisten mielentervettä, pastori Ioannis suree.
Talousvaikeuksien ja mielenterveysongelmien lisääntyminen näkyy myös ortodoksisessa seurakunnassa.
– Ihmiset etsivät nyt kirkkoa, joka pitäisi heistä huolta, isä Ioannis pohtii.
Uskonnonopetuksen kohtalo huolestuttaa
Pastoreita huolettaa myös ajatus uskonnon opetuksen korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. He kertovat rukoilevansa, ettei suunnitelma toteudu.
– Uskonnon opetuksen lopettaminen veisi lapsilta oikeuden oppia tuntemaan omat juurensa, isä Ioannis toteaa ja kertoo olevansa huolissaan siitä, mitkä tahot jatkossa ottaisivat vastuun uskonnon opetuksesta.
– Minun ei olisi tarvinnut koulussa mennä ortodoksisen uskonnon [Kreikan valtausko] tunneille, mutta halusin vapaaehtoisesti mennä saamaan uutta tietoa – olenhan aina rakastanut teologiaa, pastori Ioannis kertoo.
– Seurakunnallamme on muuten Kaarinan Toivonlinnassa oma koulu. Lapset rakastavat sitä. Vaimonikin on aikanaan valmistunut tuosta koulusta.
Yhteisiä ilonaiheita
– Minulle tuo iloa nähdä, kuinka ihmiset rakastavat kirkkoamme, tulevat tänne uudestaan ja uudestaan sekä tekevät sen eteen vapaaehtoistyötä, pastori Ioannis kertoo.
– On hienoa, kun kirkkoomme tulee muidenkin seurakuntien jäseniä. Aina ei tarvitse uskoa samoin. Mekin vierailemme muissa seurakunnissa ja teemme paljon ekumeenista yhteistyötä.
– On suuri ilo, kun kirkko on täynnä ihmisiä, isä Ioannis lisää. Hänkin vierailee usein toisissa pyhäkköyhteisöissä.
– Kirkko on seurakunta – ja toisinpäin: seurakunta on kirkko.
Seurakuntaa ei voi olla ilman ihmisiä, pastorit toteavat yhdessä ja jatkavat siitä, kuinka upeaa on, kun ihmiset kokoontuvat yhteen kuulemaan evankeliumia eli siis ilosanomaa.
– Ihan parasta on, kun kirkosta tulee ihmiselle koti ja hän löytää itsensä kirkon kautta, isä Ioannis miettii.
– Kirkko ei ole yksilökeskeisyyden paikka vaan paikka, missä yhteisö rakentuu.
Kummassakin seurakunnassa on jäseniä, jotka käyvät kirkossa viikoittain. Ortodoksisessa vigiliassa tai liturgiassa heidät löytää yleensä vakipaikaltaan. Yhteisöä rakentavat myös erilaiset toimintapiirit.
Adventistien Betel-kirkossa on jumalanpalvelus ja raamatuntutkistelua joka lauantai sekä kaikille kristityille avoin ehtoollinen neljä kertaa vuodessa. Lisäksi on konsertteja, seminaareja ja muuta ihmiset yhteen tuovaa toimintaa.
Jumala johdatti Ioannikset Turkuun
– Minä tulin Suomeen vuonna 2003 asuttuani sitä ennen Kyproksella ja Englannissa, pastori Ioannis kertoo. – Vaimoni halusi, että lapsemme oppivat suomea ja saavat käydä suomalaista koulua. Jumalan avulla pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Ensin asuimme kymmenen vuotta Vantaalla, sitten muutimme Turkuun. Opiskeluaikana tein vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Maisterintutkinnon jälkeen sain työpaikan tästä seurakunnasta, kun taas vaimoni toimii Salon ja Piikkiön seurakuntien pastorina.
– Pidän Suomesta. Suomi on minulle oikeastaan ensimmäinen kotimaani, koska olen asunut täällä pidempään kuin missään. 13 vuotta on pitkä aika adventistipastorille palvella samassa seurakunnassa, ja olemme kokeneet tämän ajan siunattuna. Tulevaisuutta ajatellen olemme aina avoimia seuraamaan Jumalan johdatusta, kutsuipa Hän meidät uuteen seurakuntaan tai toisenlaiseen palvelutehtävään, kuten opettamiseen, työn ohessa teologian tohtoriksi väitellyt pastori Ioannis miettii.
Väitöskirja käsittelee Ilmestyskirjaa. Kiinnostus Raamattuun näkyy myös pastorin vapaa-ajassa:
– Käymme vaimoni kanssa melkein joka vuosi Kreikassa. Vierailemme mielellämme Meteorassa ja Raamattuun liittyvissä paikoissa. Eräänä vuonna järjestimme ryhmämatkan, jolla kuljettiin apostoli Paavalin jalanjäljissä. Kävimme muun muassa Korintissa ja Filippoissa, jossa vierailimme kirkossa, joka on rakennettu ensimmäisen eurooppalaisen kristityn [Pyhä Lyydia Filippiläinen (Avaa uuden sivuston)] kasteen muistoksi. Oli suurenmoista tajuta kävelevänsä samoissa paikoissa kuin apostoli ja nähdä sama joki, minkä varrella hän aikoinaan rukoili.
Isä Ioannis kertoo, että hänen lähetettiin Suomeen Thessalonikin yliopiston teologian laitoksen professorin Petros Vasilliadisin toimesta tutustumaan vaihto-opiskelijana arkkipiispa Paavalin liturgiseen uudistukseen.
– En tiennyt, millaiseen maahan olin menossa! Suunnitelma oli, että vietän Suomessa yhdeksän kuukautta, mutta nyt on kulunut 25 vuotta. Syy on se, että tapasin tulevan vaimoni, ja hän varasti paluulippuni, isä Ioannis nauraa.
– Suomi on nyt toinen kotimaani. Vuonna 2023 Jumala osoitti minulle kirkkoherran toimen Turussa.
Turusta tuli lopulta se paikka, missä Ioanniksien tiet kohtasivat. Siellä he johtavat kumpikin omaa seurakuntaansa, joiden kirkot sijaitsevat vain 350 metrin päässä toisistaan.
Kuva:
Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra isä Ioannis Lampropoulos (vas.) ja Turun adventtiseurakunnan pastori Ioannis Giantzaklidis adventtiseurakunnan Betel-kirkossa.
Isä Teppo Siili on kokenut pappisuransa vaikuttavimmat hetket Keniassa
Isä Teppo Siilillä on perspektiiviä kristityn taipaleeseen, sillä hän vietti elokuussa 90-vuotispäiväänsä ja on tiettävästi Suomen ortodoksisen kirkon vanhin elossa oleva pappi. Ura kesti 37 vuotta.
Julkaistu
Teksti: Hanna Lehto-Isokoski | Kuva: Hanna Lehto-Isokoski
Isä Teppo Siililtä on pakko kysyä, mikä on hänen pitkän uransa ikimuistoisin kokemus. Hän miettii hetken rivitalokodissaan Lohjalla ja alkaa kertoa tarinaa, joka vie aina itäiseen Afrikkaan Keniaan saakka. Siellä isä Teppo oli 1980-luvulla lähetystyössä vaimonsa Pirkon kanssa.
Itä-Afrikan hautavajoaman alueella sijaitsi kylä, jossa kolme noin viisivuotiasta tyttöä leikki keskenään. Tytöt kuuluivat kikujuheimoon, ja kaksi heistä tuli samasta protestanttisesta perheestä. Kolmas oli ortodoksi.
Kuten usein käy, lapsille tuli riita. Sisaruksista toinen poimi kiven ja iski sillä ortodoksityttöä, joka kaatui maahan ja kuoli.
Ortodoksista sukua johti isoäiti, todellinen matriarkka. Kikujujen perinteisiin kuului verikosto, ja sitä isoäiti nytkin vaati. Joku toisen perheen lapsista piti tappaa: silmä silmästä, jälkeläinen jälkeläisestä.
Paikallinen pappi isä Gerasimos, joka itsekin oli kikuju, pyysi protestanttisen papin ja isä Tepon apuun sovittelemaan. Eräänä iltana kuuden aikoihin yhteensä kolme pappia, isoäiti ja muita tyttöjen perheiden jäseniä kokoontui majaan.
Isä Teppo kertoi tuntevansa kikujuperinteen, mutta korosti, että kristillisen perinteen ja opetuksen mukaan toista ei saa tappaa. Tapahtuma oli lapsille sattunut onnettomuus.
Isoäiti oli ehdoton. Ei tullut kuuloonkaan, että teko jätettäisiin kostamatta.
Papit tiesivät, että kosto ei jäisi yhteen lapseen. Alkaisi kierre, jossa ensin surmattaisiin kummankin perheen jäseniä ja sitten siirryttäisiin muihin sukulaisiin.
Majan ympärillä pimeni Afrikan ilta, ja jossakin vaiheessa sisällä sytytettiin öljylamput. Kiista lapsen tappamisesta jatkui, mutta hiljalleen isoäiti pehmeni. Kymmenen paikkeilla hän ilmoitti päätöksensä: kaikki majaan kokoontuneet olivat tunnustuksellisia kristittyjä, ja sen mukaan elettäisiin. Kahden perheen välille palautettaisiin rauha.
Niin tehtiin, ja rauha myös piti.
– Tarkistin tilanteen monta kertaa. Perheiden välillä ei ollut pienintäkään kaunaa, vaan ne auttoivat toisiaan, isä Teppo kertoo.
– Saimme pysäytettyä koston kierteen. Tämä on elämäni suurimpia kokemuksia. Kristityn peruskokemuksia oli se voima, joka vaikutti. Kiitin isoäitiä.
Puutöitä vai teologiaa?
Alun perin isä Teposta piti tulla puutyön opettaja, ja sitä varten hän opiskeli kotiteollisuuskoulun puutyöpuolella.
Sisaren häissä syksyllä 1954 Varkauden seurakunnan kanttori kuitenkin houkutteli nuorukaista pappisseminaariin. Kurssi oli jo alkanut, mutta paikkoja oli vapaina.
Miksipä ei, ajatteli Teppo. Hän kävisi kokeilemassa pappisseminaaria vuoden verran mutta palaisi puutöiden pariin, jos paikka ei tuntuisi omalta.
Erityistä kutsumusta hän ei silloin tuntenut. Koti oli tavallinen ortodoksinen koti, jossa papisto kävi silloin tällöin toimittamassa palveluksia. Impilahdelta sotaa paenneet Siilit asuivat Leppävirran Mustinmäellä.
Seminaarilla vierähti lopulta kuusi vuotta, mutta ei pappisura itsestään selvyys ollut. Viidentenä opintovuotena iski kriisi: oliko valinta sittenkään oikea? Kestäisikö suhde Jumalaan, jota nuori teologianopiskelija pelkäsi? Sitten tapahtui jotakin.
– Oivalsin, että Jumala on rakkaus. Usein puhutaan jumalanpelosta, mutta ajattelin, että siitä pitäisi luopua. Pelottava jumalakuvani muuttui yhtäkkiä rakastavaksi. Tajusin, että Jumala on samalla tavalla rakastava kuin oman isäni. Pelon sijasta pitäisi puhua kunnioittamisesta. Se on oikea termi.
Nuorta seminaarilaista innostivat Raamatun luomiskertomuksen tulkinnat, joiden mukaan Jumala loi maailman rakkaudesta. Jumalan rakkaus oli niin suuri, että se tarvitsi kohteen.
Isä Teppo pitää etenkin englantilaistyyppisestä huumorista.
Suurin kaikista on rakkaus
Teppo löysi Saarnaajan kirjasta selkeän ajatuksen, jonka mukaan kaikki inhimillinen elämä on rakastavan Jumalan antamaa. Meillä on oikeus nauttia siitä mutta myös velvollisuus tehdä tili, että olemme käyttäneet lahjamme oikein.
Hän oivalsi, että vaikka Job kärsi rankasti, Jumala kohteli häntä oikeamielisesti ja rakkaudella. Rakkaudesta kirjoittaa myös profeetta Jesaja. Apostoli Johannes kirjoittaa lähetyskirjeissään voimallisesti rakkaudesta ja toistaa sanoja ”Jumala on rakkaus”.
Apostoli Paavali luettelee Pyhän Hengen lahjat, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, hyvyys ja ystävällisyys.
– Jos minulla ei ole rakkautta, en ole mitään. Paavalikin mainitsee ensimmäiseksi rakkauden, koska se on lahjoista tärkein, isä Teppo korostaa.
Hän neuvoo Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 13:nnen luvun lukijaa korvaamaan sanan rakkaus sanalla Jumala.
– Silloin teksti syvenee entisestään. Kaikki rakkaus ei ole Jumalaa, mutta Jumala on rakkaus. Kun yritän tehdä rakkaudella töitäni, Jumala on minun kanssani. Tämä ajatus on antanut minulle voimaa siitä asti, kun sisäistin sen.
Isä Tepolle pappeus tarkoittaa paitsi Jumalan, myös ihmisten palvelemista. Ei määräilemistä, ei tuomarina toimimista, ei itsensä korostamista vaan palvelemista.
Asenne näkyy siinäkin, miten hän ottaa vieraan vastaan kodissaan. Hän tarjoilee itse valmistamansa kolmen ruokalajin aterian. Kun vieras tarjoaa apua, kuuluu vastaus:
– Anna minun palvella.
Isä Tepolla on ikoni, jossa lukee ”Jumala on rakkaus” 48 kielellä sekä pikakirjoituksella.
Taistelupari Pirkon kanssa
Aktiivisen uransa aikana isä Teppo ehti palvella pappina Lappeenrannan seurakunnassa, Helsingissä ja Turussa Kirkkoherrana hän toimi Jyväskylässä ja Turussa. Tarvittaessa hän hoiti kanttorin työtkin.
Isä Teppo työskenteli useita vuosia myös sotilaspappina Pääesikunnassa, sekä oman toimen ohella että päätoimisena.
– Olen aina ollut terveellä tavalla isänmaallinen.
Papiksi hänet vihittiin itsenäisyyspäivänä vuonna 1962. Pirkon kanssa tossut oli laitettu samaan suuntaan kahta vuotta aikaisemmin.
Yhteistä taivalta kesti 63 vuotta ja viisi kuukautta, sillä Pirkko Siili siirtyi tuonilmaisiin vuoden 2024 toiseksi viimeisenä päivänä. Siilit saivat pojan ja tyttären, ja lapsenlapsia on kolme.
Pirkko on yhä voimakkaasti läsnä yhteisessä kodissa. Isä Teppo mainitsee hänet usein, ja vaimon valokuvan edessä on aina tuoreita kukkia.
– Olimme taistelupari. Pirkko ei ilmaisusta aina pitänyt, mutta minä miellän sen niin, että taistelimme yhdessä samalla puolella. Varjelimme ja autoimme toinen toistamme.
Puolustusvoimissa isä Teppo muun muassa valmensi varusmiespappeja ja -diakoneja kriisiaikojen tehtäviin. Järjestelmällisenä ihmisenä hän järjesti vanhat koulutusmateriaalit uudelleen selkeiksi kokonaisuuksiksi. Eräs eversti kävi kehumassa, että Teppo, sinulla on puolustusvoimien paras kurssi.
– Tuntui tietysti mukavalta, mutta saavutus oli kyllä Pirkon ansiota. Hän teki elämäntyönsä aikuiskasvatuksen parissa OK-opintokeskuksella ja opetti asioita minullekin.
Koruristin ja sen kanto-oikeuden isä Teppo Siili sai 60-vuotislahjaksi.
Jumalanpalveluksia swahiliksi
Pirkko Siili houkutteli isä Tepon lähetystyöhön Keniaan. Pirkko työskenteli silloisen Ortodoksisen Lähetyksen vapaaehtoisena sihteerinä, kävi peruskoulun vihkiäisissä Keniassa ja innostui.
Perhe asui kaksi vuotta Nairobin alueella.
Pirkko opetti naisia ja lapsia ja organisoi diakoniatyön piispan pyynnöstä. Pariskunta myös matkusti autolla aina sinne, missä heitä tarvittiin. Kenialaiset kutsuivat isä Teppoa isä Steveniksi.
– Rakastuin Keniaan. Se on kaunis, monipuolinen ja hieno maa. Vastaanotto oli lämmin.
Erityisesti Kenia opetti Siileille ihmisten kohtaamista, kun kieletkin vaihtelivat.
– Jokaisen papin pitäisi olla ainakin vuosi lähetystyössä. Silloin oppii tekemään seurakuntatyötä, ihmiseltä ihmiselle.
Alussa isä Teppo opetteli lukemaan jumalanpalvelusten papin osuudet swahiliksi. Kun hän luki ensimmäisen kerran liturgian alkusiunauksen noin 250-päiselle kirkkokansalle, täydellinen hiljaisuus kesti useita sekunteja.
– Sitten jyrähti amen. Tuntui, että katto nousee. Niin vahva kokemus oli oma kieli liturgiassa.
Tärkeintä on ihmisyys
Pienimmät seurakuntayhteisöt koostuivat noin 50 jäsenestä, mutta Loberessa ortodokseja oli jopa 700. Katekumeeneja oli kerralla kymmeniä.
Kerran kaksi maallikkotyöntekijää tuli sanomaan, että he olivat onnistuneet käännyttämään yhden roomalaiskatolisen ja yhden anglikaanin ortodokseiksi.
Isä Teppo ei ollut mielissään. Hän ilmoitti, että teidän tehtävänne ei ole käännyttää ketään vaan huolehtia, että omassa yhteisössä vallitsevat rauha ja rakkaus. Silloin ulkopuoliset näkevät, että tuolla on hyvä henki ja tulevat itse.
Parin kolmen kuukauden kuluttua isä Teppo sai jo hyviä uutisia.
– Joku oli käynyt ihan minun sanoillani kysymässä, saisiko hänkin tulla tutustumaan hyvähenkiseen yhteisöömme.
Isä Teppo korostaa, että muita kristittyjä ei käännytetä. Ajatus perustuu siihen, että Jumala loi meidät omiksi kuvikseen ja kaltaisikseen. Sen vuoksi tärkein tehtävämme on kasvaa hyviksi ihmisiksi.
Toiseksi tärkeintä on kehittyä hyviksi kristityiksi riippumatta siitä, mitä suuntausta edustamme. Vasta kolmas tehtävä on kasvaa hyviksi ortodokseiksi.
– Meidän täytyy kunnioittaa sitä, että jokainen kasvaa ihmisenä ja kristittynä. Halun liittyä meidän kirkkoomme on aina lähdettävä ihmisestä itsestään. En hyväksy houkuttelua.
Isä Tepon ystäviin lukeutuu niin muslimeja, katolilaisia, luterilaisia ja reformoituja. Kun hän aikanaan jäi eläkkeelle Turun kirkkoherran työstä, kaupungin kaikista kirkollisista yhteisöistä kävi joku hyvästelemässä.
Piispa Aleksanteri oli esikuva
Isä Teppo on 1910- ja 1920-luvuilla vaikuttanutta Serafimia lukuun ottamatta tuntenut kaikki Suomen ortodoksisen kirkon piispat. Suurimman vaikutuksen häneen teki Aleksanteri Karpin, joka toimi piispana sekä Viipurissa että Helsingissä.
Teppo Siili oli juuri aloittanut opintonsa seminaarissa, kun hän tapasi piispa Aleksanterin. Nuori mies oli palveluksessa lukijana ja kävi pyytämässä piispalta siunauksen. Hän oli kuitenkin hermostuksissaan laittanut kädet väärin päin – vasen oli päällimmäisenä.
Aleksanteri tarttui Tepon käsiin, läpsäytti ne toisin päin ja ilmoitti, että oikea on voiman käsi. Tepolta olivat jalat mennä alta.
– Säikähdin niin. Sitten huomasin, että piispan kasvot hymyilivät ja silmissä oli lämmin, rakastava ilme.
Isä Teppo ei enää koskaan pelännyt Aleksanteria. Myöhemmin hän matkusti piispan mukana usein, eikä tämä milloinkaan korottanut ääntään. Piispan kanssa pystyi puhumaan kaikesta.
– Hän neuvoi meitä Pirkon kanssa, että olkaa oma itsenne. Ei pidä esittää mitään.
Piispa tähdensi myös, että rippi-isä ei ole koskaan tuomari vaan sielunhoitaja – auttaja. Minkäänlaista epitimiaa eli katumusharjoitusta ei saanut antaa sopimatta siitä rippilapsen kanssa. Tarkoitus ei ole nöyryyttää vaan etsiä oikea hengellinen lääke.
– Koin Aleksanterin sekä erityisenä ystävänä että esipaimenena, isä Teppo muistelee.
Piispa Aleksanterin ohjeita on sekin, että pappi ei ole jumalanpalveluksessa harjoittamassa henkilökohtaista hartautta vaan johtamassa seurakunnan yhteistä rukousta. Minkäänlaiseen hurmokseen ei saa pyrkiä.
– Siksi hartauden ekteniassa sanotaan ’täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä’. Tunteet ovat mukana, mutta järki kontrolloi.
Työtovereita – ei alaisia
Isä Teppo pitää suomen kielen sanasta esipaimen. Hänestä se on paljon osuvampi kuin kreikan ja slaavin sanat, jotka viittaavat valtiaaseen, sillä hän ei pidä vallankäytöstä. Isä Teppo toivoo, että esipaimenet huolehtisivat nykyistä paremmin pappien sielunhoidosta.
Jos pappi voi huonosti, seurakuntakin voi huonosti. Hyvin voivalla papilla on myös hyvin voiva seurakunta.
– Jos työntekijä menee rikki, kirkon täytyy korjata hänet työkykyiseksi. Erityisesti minua huolestuttaa se, että pappien avioliitot hajoavat.
Isä Teppo korostaa, että myös pappien pitää kuunnella ihmisiä – ei vain katumuksen sakramentissa vaan muulloinkin. Hän ei halua, että pappi määräilee. Kirkkoherrana hän huolehti siitä, että esimerkiksi seurakunnan neuvostossa keskusteltiin asioista.
Jos ei saatu yksimielistä päätöstä, äänestettiin.
– Ja jos tuli yhtään sellainen käsitys, että minä manipuloin saadakseni yksimielisen päätöksen, asiasta äänestettiin.
Esimiehenä isä Teppo ei myöskään puhunut alaisista.
– Minulla oli työtovereita, ei alaisia.
Lapsuusmuisto, joka ei unohdu
Isä Teppo on iloinen siitä, että jumalanpalveluksia striimataan. Ei ole pakko lähteä kotoa mihinkään, mutta palveluksen saa kuulla ja nähdä.
90-vuotiaanakin isä Teppo on vielä niin hyvässä kunnossa, että ajaa itse autoa. Kyllä ikä silti tuntuu. Selkävaivat hidastavat kävelyä, ja ikivanha kuulovamma muistuttaa itsestään.
Se syntyi jo sota-aikana, kun noin viisivuotias Teppo leikki kahden muun pikkupojan kanssa omakotitalon pihassa. Läheiseltä pellolta oli kaivettu pommi eikä sitä ollut vielä viety pois.
Matti-niminen poika otti pommin ja löi sen kiveen. Toiset kielsivät Mattia jatkamasta, mutta suojautuivat betonisten ulkoportaiden toiselle puolelle.
Matti löi pommin toisenkin kerran kiveen, ja silloin räjähti. Pellolta pihalle juossut mies väitti, että Teppo ja toinen poika tappoivat Matin.
– Sanat painoivat minua vuosikymmenet, vaikka tiedän, että syy ei ollut meidän. Lieneekö sattumaa, mutta oma kokemukseni rinnastuu kenialaisten pikkutyttöjen tarinaan, isä Teppo pohtii.
Kuva ylhäällä: Isä Teppo Siiliä kantaa ajatus, joka toistuu Raamatussa eri tavoin: Jumala on rakkaus. Isä Tepon ikonit ovat Eeva Markkasen maalaamia. Pyhä marttyyri Priscilla Roomalainen on Pirkko-vaimon ja pyhä Stefanos isä Tepon suojeluspyhä.
Rovasti Teppo Siili
Syntyi Impilahdella 22.8.1936
Vihittiin papiksi 6.12.1962
Nuorisotyöntekijänä, nuorisopappina ja uskonnonopettajana Lappeenrannassa 1.7.1962 – 30.10.1964
Kirkkokalenteri toimii kirkollisen elämän ohjenuorana
Suomen ortodoksisen kirkon kalenteri kertoo kirkkovuoden juhlat ja niiden asteet, paastopäivät, pyhien muistopäivät ja niistä johdetut nimipäivät, kullekin päivälle määrätyt Raamatun lukukappaleet ja liiteosassaan tarkemmat liturgiset ohjeet.
Kalenterin matrikkeliosassa listataan muun muassa kirkon työntekijöiden yhteystiedot ja kirkollisten järjestöjen tiedot.
Julkaistu
Teksti: Jyri Luonila | Kuva: Jyri Luonila
Kirkkokalenteri laaditaan aina yhdelle kalenterivuodelle kerrallaan. Jo usean vuoden ajan kalenterin laadinnasta on vastannut Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari. Kirkkokalenterin käytännön laadintaa valottaa luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael ja kalenterin hengellistä käyttöä ohjeistaa Oulun metropoliitan tehtävien hoitaja, Haminan piispa Sergei.
Pääsiäinen kalenterin keskiössä
Kirkollinen vuorokausi alkaa illasta.
Suuren paaston ja pääsiäiskauden ulkopuolella käytetään Oktoehosta eli kahdeksansävelmistöä, joka määrittää viikkosävelmän. Sävelmä vaihtuu aina sunnuntaisin eli käytännössä lauantai-illan ehtoopalveluksessa.
Arkkimandriitta Mikael kertoo, että kahdeksansävelmistön kierto alkaa aina pääsiäisestä, jolloin alkaa myös lauantai-iltana toimitettavien sunnuntaivigilioiden ylösnousemusevankeliumien ja liturgiassa luettavien epistola- ja evankeliumitekstien kierto.
– Asia on pääpiirteissään yksinkertainen, mutta pääsiäisestä pääsiäiseen on eri vuosina eri pituinen ajanjakso. Asiaan liittyy täten hyvin paljon rakettitiedettäkin ihmeellisempää järjestelmän hienosäätöä, jota en itse hallitse. Lukukappaleita ei päätä kalenterin tekijä, vaan parhaan käsityksensä mukaan kalenteriosan laatija kirjaa kalenteriin kullekin päivälle ne lukukappaleet, jotka kirkon perinteen mukaan kyseisenä päivänä kuuluu lukea. Tähän vaikuttavat erityisesti kirkolliset juhlat ja paastonajat omien sääntöjensä mukaan. Sunnuntai on tietysti aina erityinen pieni juhlansa, pieni pääsiäinen. Kalenteriosan on jo useana vuonna tehnyt Valamon luostarin arkkidiakoni Jaakob. Matrikkeliosion kirkkokalenterin perässä on monta kertaa laatinut pappismunkki Rafael, mutta vuoden 2027 kalenterin matrikkeliosion laadin jälleen minä, kuten olen tehnyt joskus aikaisemminkin.
Paastot ja juhla-ajat rytmittävät kirkkovuotta
Vanhan kaskun mukaan ortodoksisen kirkon kalenterissa tuntuu olevan juhlapäivä aina, paitsi silloin, kun on paastopäivä. Juhlien tasomerkinnät ja vastaavasti paastomerkinnät kuitenkin kertovat kalenterin käyttäjälle paljon enemmän.
– Paastomerkinnät on peritty aikaisemmista kirkkokalentereista. Ne noudattavat yleisortodoksista perinnettä ja käytäntöä, eikä niissä ole ollut, eikä todennäköisesti tule olemaan juurikaan muutoksia.
Myös juhlien tasomerkinnät on peritty aikaisemmista kalentereista ja mahdollisista muutoksista määrää piispainkokous. Arkipäivästä poikkeavat juhlien tasot ovat seuraavat: pienin arkipäivästä poikkeava juhlan taso on juhla, jonka ehtoopalveluksessa lauletaan kuusi Minean (jumalanpalvelustekstien kokoelma, jossa on päivän pyhän tekstit jokaiselle vuoden päivälle) avuksihuutostikiiraa päivän pyhän kunniaksi tavanomaisten kolmen avuksihuutostikiiran sijaan. Tätä ei tosin ole merkitty kirkkokalenteriin.
– Seuraava taso, ja ensimmäinen kirkkokalenteriin merkitty juhlan taso, on juhla, jolloin noiden kuuden ehtoopalveluksen avuksihuutostikiiran lisäksi juhlan kunniaksi lauletaan aamupalveluksessa suuri ylistysveisu sen sijaan, että se arkipäivän tapaan luettaisiin. Siitä seuraava juhlan taso on juhla, jossa aamupalvelukseen liitetään erityinen polyeleo-osio, jossa myös luetaan juhlan aiheeseen liittyvä evankeliumi. Ylin juhlan taso on vigilia-juhla, jolloin juhlan kunniaksi toimitetaan vigilia. Näiden vigiliajuhlien joukossa ovat omana kategorianaan vielä 12 suurta juhlaa, valistaa isä Mikael.
Pyhien muistopäivät rakentavat nimipäiväkalenterin
Jokaiselle päivälle on kirkkokalenteriin kirjattu päivän pyhät ihmiset, joita kirkko kunnioittaen muistelee. Näistä rakentuu myös ortodoksinen nimipäiväkalenteri.
Piispa Sergei muistuttaa, etteivät Suomen kirkon kalenterissa näy suinkaan kaikki maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon pyhät, vaan kirkkokalenteriin on pyritty valitsemaan keskeisimmät pyhät, joiden elämäkerrat ovat Synaksarion-kirjasarjassa ja myös kirkon nettisivuilla.
Arkkimandriitta Mikael kertoo, että lähtökohtaisesti kaikki jossain ortodoksisessa paikalliskirkossa pyhiksi kanonisoidut ovat pyhiä myös Suomen ortodoksisessa kirkossa:
– Voi siis kunnioittaa myös sellaisia pyhiä, joita ei ole mainittu Suomen ortodoksisen kirkon kirkkokalenterissa, ja voi ottaa omaksi taivaalliseksi esirukoilijakseen sellaisen pyhän, jota ei ole mainittu Suomen kirkon kalenterissa. Omaa nimipäiväänsä voi viettää tuon pyhän muistopäivänä, vaikka kyseistä pyhää ja hänen muistopäiväänsä ei olisikaan mainittu Suomen ortodoksisen kirkon kalenterissa. Kalenterissa tilaa on rajallisesti, ja samoin myös palvelusten loppusiunauksissa ei voida muistella rajattomasti pyhien nimiä. Suomen ortodoksisen kirkon kirkkokalenteriin mahtuu vain tietty määrä pyhiä.
Nykyisin kirkkokalenterin suhteen on siirrytty piispainkokouksen määrittelemään linjaan, ohjeistukseen ja käytäntöön. Isä Mikael jatkaa:
– Aikaisemmin kalenterin tekijä sai hyvin pitkälle määritellä, mitä pyhiä kalenterissa on, mutta nykyään jo useamman vuoden ajan päätösvalta on ollut Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksella. Kalenterin laadinnan tasolla aikaisemmista kirkkokalentereista on peritty kalenterissa olleet pyhät ja muutoksia tähän on sittemmin tehnyt ja tekee myös tulevaisuudessa piispainkokous. Viime vuosina kalenteriin on lähinnä lisätty pyhiä. Piispainkokous määritteli vuoden 2024 kirkkokalenteriin kalenterityöryhmän ehdotuksen pohjalta nimipäiväluettelon. Tällöin kalenterista poistettiin sellaisia nimiä, joilla on hyvin vähän kantajia, ja samalla poistettiin yhteydet sellaisten pyhien ja nimien väliltä, joiden välillä ei todellisuudessa ole yhteyttä, vaikka nimet kuulostaisivatkin hieman samoilta. Kirkkokalenterissa olevien nimipäivien suhteen päätäntävalta on piispainkokouksella. Perusteina on, että kyseistä nimeä on annettu vähintään 300 henkilölle ja että nimen ja pyhän nimen välillä on olemassa todellinen yhteys, eikä vain esimerkiksi äänteellinen samankaltaisuus, valottaa arkkimandriitta Mikael.
Kirkkokalenteri päivittäisen rukouselämän tukena
Oulun metropoliitan tehtävien hoitaja Haminan piispa Sergei ohjaa kirkon jäseniä käyttämään kirkkokalenteria apuna hengellisessä elämässä.
– Oman rukouselämän olisi hyvä olla säännöllinen. Tässä meitä auttavat rukouskirjat, joista voi lukea muun muassa aamu- ja iltarukouksia ja ehtoolliseen valmistavia rukouksia. Näiden lisäksi kirkkokalenterista voi katsoa päivittäiset Raamatun lukukappaleet, jotka jumalanpalveluksissakin luetaan. Käytännössä kirkkokalenteriin on kirjattu liturgian epistola- ja evankeliumiluvut, paitsi suuren paaston arkipäivinä, jolloin kalenterissa on Vanhan testamentin parimiatekstit. Näiden lukeminen täydentää päivittäistä hengellistä ravinnonsaantia. Jos tämän lisäksi on aikaa ja jaksamista, on hyvä lukea pyhien elämäkertoja. Raamatun lukukappaleet ja pyhien elämäkerrat löytyvät nykyään kätevästi kirkon nettisivujen kirkkokalenteriosiosta päivittäin jaoteltuina valmiina teksteinä.
Pyhien muistopäivät ja elämäkerrat toimivat esimerkkinä ja rohkaisuna sekä hengellisen ilon lähteenä. Piispa Sergei kertoo, että hänelle läheisiksi pyhiksi ovat muodostuneet muun muassa pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) ja erityisesti pyhittäjä Johannes Valamolainen (5.6.). Jumalanäidin juhlista hän mainitsee rakkaina Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (15.8.) ja Jumalanäidin suojeluksen (1.10.). Läheisimmät juhlat liittyvät piispan omaan taivaalliseen esirukoilijaan ja täten myös hänen nimipäiväänsä.
– Tietysti pyhittäjäisät Sergei ja Herman, Valamon perustajat. 28.6. on heidän muistopäivänsä ja samalla oma nimipäiväni. Valamossa juhlitaan myös heidän reliikkiensä eli pyhäinjäännöstensä siirtojuhlaa 11.9. vuosittain. Olin kuitenkin 31 vuotta Valamossa, siitähän tulee jo yli kuusikymmentä kertaa heidän muistonsa viettämistä itsellenikin. Kyllä he hyvin läheisiksi tulivat!
Vappu Pimiälle ortodoksisuus on luonnollinen osa elämää
Vappu Pimiä kokee, että ortodoksisuutta ei tarvitse suorittaa.
Julkaistu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: MTV/mtvpressi.fi
Kuka sinä olet? -kysymykseen Vappu Pimiä vastaa:
– Olen kahden tyttären äiti, yhden miehen vaimo, yrittäjä, perhekeskeinen, intohimoinen, kunnianhimoinen ihminen ja nainen.
Työstä kertoessaan Pimiä sanoo olleensa juuri juontamansa Maajussille Morsian -ohjelman lehdistötilaisuudessa. MasterChef -ohjelman tuotanto jatkuu syksyllä, ja Valoa Pimiässä -podcasting-jaksoja nauhoitetaan koko ajan. Myös uusi keittokirja on julkaisua vailla.
Elämänvalintoja määrittelee osaltaan ortodoksisuus. Vappu Pimiä liittyi ortodoksiseen kirkkoon maaliskuussa 2025. Aiemmin hän oli luterilainen.
– Jos hengellisyys ei olisi kaiken kaikkiaan tärkeää elämässäni, en olisi tehnyt tätä ratkaisua, vaihtanut kirkkokuntaa. Mieheni Teemu Huuhtanen on ortodoksi ja molemmat tyttäremme on kastettu ortodokseiksi.
Pimiä kertoo siitä, kuinka ortodoksisuudessa on hänelle paljon luokseen kutsuvia elementtejä.
– Minulla ei ole mitään luterilaisuutta vastaan, mutta tuntuu, että ortodoksisen kirkon traditio, sen tavat ja rukous ovat luontevammin osa jokapäiväistä elämää. Vähän kuin vitsinä olen sanonut, että ortodokseilla on aina syytä juhlaan. Se on ihana asia. Usko on kirkossamme avaraa ja jokainen voi elää sitä omalla tavallaan.
Traditio näyttäytyy perheen elämässä sen mukaan, mikä milloinkin on mahdollista. Kaikkea ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti.
– Paasto ei ole pelkkää ruoasta kieltäytymistä. Se voi liittyä moneen elämänkohtaan. Jokainen voi löytää itselleen tärkeän asian, jonka äärellä pysähtyä ja kuunnella sisintään, päästää irti. Ehdottomuus ei koskaan ole hyvä asia.
Suuren paaston aikana perheessä huomioidaan Suuri viikko, jolloin ei syödä lihaa. Pääsiäisenä riemuitaan ylösnousemuksesta senkin edestä.
– Vietämme pääsiäistä yleensä aina Kuopiossa appivanhempieni luona. Anoppini valmistaa lampaanviulun ja valkosipuliperunat, itse teen porukalle pashaa ja leivon sen rinnalle kulitsan tapaisesti pullaa, kertoo Pimiä.
Pääsiäisyön palveluksissa Pimiä kertoo käyneensä jo ennen kirkkoon liittymistään. Ja vaikka hänet julkisuuden henkilönä kirkossa tunnistetaan, hän voi asettua jaettuun rukoukseen rauhassa.
– Saan osakseni ystävällisiä nyökkäyksiä, jotka tuovat vain iloa. Selfieitä ei kukaan ole siellä onneksi tullut pyytämään, Pimiä naurahtaa.
Kysymyksiä ja kummastuksia
Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen ei ollut Vappu Pimiälle itsestään selvää. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet laittoivat empimään.
– Olisin varmasti liittynyt kirkkoon jo paljon aiemmin, jos kyseiset asiat eivät olisi pohdituttaneet minua. Nämä olivat suurimmat kynnyskysymykset; esteet sille, ettei liittyminen aiemmin tuntunut oikealta.
Näyttelijä Janne Kataja on Pimiän ortodoksinen kummi. Hän antoi pohdintaan oikealta tuntuvan vastauksen: ”Vappu, mieti asia niin, että Kirkkoon on paljon helpompi vaikuttaa sisältä kuin ulkoapäin.”
Liittymistä miettiessään Pimiä kertoo keskustelleensa myös metropoliitta Ambrosiuksen kanssa.
– Hän muistutti siitä, etteivät ortodoksitkaan ole täydellisiä, mutta ajatuksia voi aina yrittää parantaa.
Joskus Pimiä sanoo olleensa ymmällään Jumalan edessä. Maailman pahuuden äärellä sanat eivät kuitenkaan aina riitä. Vappu Pimiä kertoo menettäneensä alle 30-vuotiaana monta läheistä ystävää sairauksiin ja liikenneonnettomuuksissa.
– En sano, että se on epäoikeudenmukaista, mutta itseni vuoksi minun on ollut pakko luottaa siihen, että kaikella sillä on jokin tarkoitus. Tutkimattomat ovat Herran tiet. Kaikkea ei vain voi ymmärtää.
Rukouksen huokaukset
Jo lapsena Pimiä risti kätensä rukouksen merkiksi. Ja juuri haastattelupäivänä rukous on jälleen syvästi läsnä.
– Luterilainen kummitätini Hilkka on vaikuttanut paljon kristillisyyden olemassaoloon elämässäni. Hän on juuri tänään siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Uutinen on surullinen ja koskettava, mutta 89-vuotias kummitäti oli itse toivonut jo poispääsyä tästä maailmasta.
– Lohtua tuo se, että hän sai elää pitkän ja hienon elämän, Pimiä sanoo.
Kummitäti viitoitti tietä hengellisyyteen.
– Hän puhui uskostaan lempeästi, tuputtamatta. Hilkka toimi kummina parhaalla mahdollisella tavalla: kertoi kristillisyydestä ja johdatti tietäni eteenpäin, rukoili puolestani joka päivä.
Pimiä kertoo myös itse muistaneensa kummiaan rukouksissaan. Hilkka-kummin omasta toiveesta huolimatta kuoleman rukoileminen tuntui oudolta.
– Rukoilin hänelle rauhaa, hyvä oloa elämän viimeisiin hetkiin. Olin jälleen menossa häntä tapaamaan, viimeisen kerran, mutta kuolema ehti ensin. Jätin hänet rakkaudella Jumalan hoivaan.
Ja rakkauden kehä ihmeellisesti jatkuu. Hilkka-kummin kuolinpäivänä syntyi Janne Katajan perheeseen vauva, jonka kummiksi Vappua pyydettiin.
Hengellisyys on jo nuoresta saakka ollut luonnollisesti läsnä Vappu Pimiän elämässä. Se ei ole hänelle satunnaista vaan normaali osa elämää. Ortodoksisuudesta kumpuava rukous kulkee mukana arjen keskellä.
– Minulla rukouksessa kärkenä on aina kiitos. Elämässä on niin paljon kiitettävää ja iloittavaa, kunhan sen kaiken huomaa. Sillä aloitetaan. Monesta asiasta, pienestäkin, voi olla kiitollinen. On hyvä huomata, että samoista asioista voi rukouksessa olla kiitollinen vaikka joka ikinen päivä. Uusia asioita ei tarvitse keksiä, kiitollisuuden aiheiden äärelle voi palata aina uudestaan. Kiitollisuus ei koskaan kulu.
Kuva: Julkisuuden henkilönä Vappu Pimiä arvostaa sitä, että hän voi liittyä kirkossa rauhassa yhteiseen rukoukseen.
– Saan osakseni ystävällisiä nyökkäyksiä, jotka tuovat vain iloa.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 2/2026.
Kirkon keskusrekisterissä työskentelevät elämän käännekohtien kirjaajat
Kirkon keskusrekisterin työssä näkyy ihmiselämän koko kaari iloineen ja suruineen. Jokaisen merkinnän takana on ihminen eikä virkatodistuskaan synny yhtä nappia painamalla. Rekisterisihteerin arkeen sisältyy paljon näkymätöntä työtä – joskus myös pysäyttäviä vuorovaikutustilanteita elämän yllättäessä.
Kirkon töissä -sarja, osa 1.
Julkaistu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Joni Ylimäki
Virkatodistus. Se lienee ensimmäinen sana, jonka useimmat meistä yhdistävät keskusrekisterin työhön. Paljon niitä tehdäänkin – rekisterisihteerit Sanna Heiskanen ja Sari Iivanainen laativat niitä useita tuhansia vuosittain. Virkatodistusta tarvitaan esimerkiksi kiinteistökauppoja tehtäessä, mutta valtaosa tilataan perunkirjoitusta varten.
Helmikuun 2027 alusta lähtien Suomessa toteutetaan uudistus, jonka myötä perunkirjoitukseen liittyvät virkatodistukset tilataan sähköisesti suoraan OmaVerosta. Kuolinpesän asioiden hoitoa helpottava uudistus ei kuitenkaan vähennä keskusrekisterin työtä:
– Meidän näkökulmastamme uudistuksen raskain – ja samalla kallein – vaihe on ollut järjestelmien yhteensovittaminen. Virkatodistusten laatimisprosessiin tai laadittavien todistusten määriin uudistus ei juurikaan vaikuta, mutta asiakkaille asia voi olla yllätys. Siksi aiomme varautua lisäämään neuvontaa siirtymävaiheessa, kertoo rekisterinhoitaja Sonja Reijonen.
Virkatodistus syntyy käsityönä
Digitalisoituvassa arjessa saattaa syntyä harhakäsitys siitä, että tietokoneesta saa minkä tahansa tiedon esiin muutamalla napin painalluksella.
Sukuselvitysmuotoisen virkastodistuksen tiedoista suuri osa saadaan suoraan tietojärjestelmästä ja osa etsitään digitalisoiduista kirkonkirjoista. Jos henkilö on esimerkiksi eronnut kirkosta tai kuollut useita vuosikymmeniä sitten, kaikki tiedot etsitään kirkonkirjoista.
– Aloitin työt täällä vuonna 2010, kun keskusrekisteri aloitti toimintansa. Seurakuntien hallussa olleiden kirkonkirjojen digitointiprosessi oli silloin vielä kesken. Monen seurakunnan aineistoa oli pitkään täällä Kuopiossa tallessa kuvaamista varten, ja yllätyksiä on tullut vastaan myöhemminkin: eri aikojen kirkonkirjoja tai niihin liittyviä dokumentteja on löytynyt mitä ihmeellisimmistä paikoista, kertoo rekisterisihteeri Sanna Heiskanen.
Vaikka kirkonkirjat on nyt digitoitu, ne eivät muodosta tietokantaa, josta voisi hakea henkilön tietoja normaalin nettihaun tapaan. Kirkonkirjojen sivut on vain kuvattu ja tallennettu sähköiseen muotoon. Käsin selaaminen on vaihtunut ruudulla tapahtuvaksi selaamiseksi, muuten prosessi on entisellään.
Kirkonkirjoihin tehtyjen merkintöjen lukeminen on työtä, jonka oppii vain tekemällä.
– Työskentelin aiemmin Iisalmen seurakunnassa, joten perusasiat olivat tuttuja jo töihin tullessani. Jokaisella seurakunnalla on kuitenkin ollut käytössä omanlaisensa merkinnät, ja lisäksi vastaan tulee jos jonkinlaista käsialaa, Sanna kertoo.
– Itse aloitin tässä työssä joulukuussa 2024. Joskus tieto ei ota löytyäkseen millään, ja silloin on edessä oppimiskokemus: ahaa, tällainenkin variaatio on olemassa. Vie aika lailla aikaa ennen kuin kaikkien seurakuntien rekisterinpitotavat ovat niin tuttuja, että tieto löytyy helposti, kertoo rekisterisihteeri Sari Iivanainen.
Työtä ei helpota se, että osa vanhimmista kirkonkirjoista on venäjänkielisiä. Kokonaan suomenkieliset kirkonkirjamerkinnät alkavat vasta 1920-luvun puolivälin tienoolta. Niiden tulkinnassa rekisteri saa asiantuntija-apua keskusrekisterin aiemmalta rekisterinhoitajalta, Sari Hirvoselta.
– Itse en tee virkatodistuksia lainkaan ja nostan kyllä hattua Sarille ja Sannalle. Mitä lähempää virkatodistusprosessia katsoo, sitä paremmin käy ilmi, että kyseessä on aivan erityistä ammattitaitoa ja tarkkuutta vaativa työ, johon ei hypätä mukaan lyhyellä perehdytyksellä, toteaa Sonja.
Yksikin todistus voi vaatia paljon työtä
Virkatodistustilauksia tulee rekisteriin päivittäin ja toimitusaika on yleensä kahdesta kolmeen viikkoa. Tilaus voi valmistua tunnissa tai parissa, mutta toisaalta vastaan on tullut myös kuolinpesiä, joihin tarvitaan valtava määrä virkatodistuksia.
– Oma ennätykseni on 28 virkatodistusta yhteen kuolinpesään, kertoo Sari.
– Vaatimattomankin näköinen todistus voi vaatia suuren työn: se saattaa edellyttää satojen tai jopa tuhansien sivujen selaamista, Sonja muistuttaa.
Virkatodistuksista puhuttaessa esiin nousee myös kiinnostava huomio.
– Nimenmuutosta varten tilattuja todistuksia on tehty viime vuosina selvästi aiempaa enemmän. Näyttää siltä, että aikoinaan suomalaistettuja karjalaisnimiä halutaan nyt hankkia takaisin käyttöön. Tänäkin kesänä on laadittu useampia tällaisia todistuksia, kertoo Sanna.
Lisäksi keväisin tilataan paljon virkatodistuksia ulkomaan viranomaisia varten – useimmiten syynä on avioliittoon vihkiminen.
Surun ja ilon päivät talteen
Virkatodistusten laatimisen rinnalla keskusrekisterin toinen päätehtävä on kirkon jäsenten tietojen rekisteröinti jäsentietojärjestelmään.
Mikäli henkilö on otettu kirkon jäsenyyteen jo lapsena, hänestä kertyy rekisteriin koko elämän mittainen merkintöjen sarja: syntymäaika, tieto vanhemmista, kastepäivä, kummien nimet, tieto kristinoppikoulun käymisestä, avioliittoon vihkimisen päivä, tieto puolisosta, tieto mahdollisesta avioerosta ja uudesta avioliitosta, kuolinpäivä, hautaan siunaamisen paikka ja siunauspäivä, tieto hautaustavasta, hautauspaikka.
Näiden tietojen rekisteröinti on yhteistyötä seurakuntien kanssa.
– Aina tiedot eivät kuitenkaan päädy meille täydellisinä. Oma toiveeni liittyy käsialaan: kirkko on hyvin monikulttuurinen ja siksi vastaan tulee paljon nimiä, joiden kirjoitusasua on vaikea arvata epäselvällä käsialalla kirjoitetusta lomakkeesta, Sari kertoo.
– Korostamme myös hyvän yhteistyön merkitystä. Kirkkoa asianmukaisesti palveleva jäsenrekisteri edellyttää sitä, että rekisteröitävät tiedot tulevat seurakunnista täydellisinä ja ajallaan. Tämä on myös yksittäisen kirkon jäsenen kannalta tärkeää: esimerkiksi kirkollisten vaalien äänioikeutettujen luettelot eivät voi olla ajan tasalla, jos kirkkoon liittyneestä löytyy vain liittymislomake ilman tietoa mirhavoitelun sakramentista, rekisterisihteerit muistuttavat.
Inhimillisiä ulottuvuuksia
Rekisteri on sanana hiukan kuiva ja paperinmakuinen, mutta rekisterisihteerien työ ei sitä ole. Vaikka työssä kirjataan talteen pääosin samoja tapahtumia, niin jokaisella kirjauksella on myös inhimillinen ulottuvuus.
Tämä tulee esiin erityisesti asiakaspalvelutilanteissa. Puhelimitse tapahtuvia yhteydenottoja tulee myös asiakaspalveluajan ulkopuolella ja soittajat ovat usein niin herkässä elämäntilanteessa, että puhelussa tulee kerrattua koko elämäntarina.
– Varsinkin kirkon työssä asiakaspalvelijalla on mielestäni oltava aikaa ihmiselle ja hänen tarinalleen, Sari toteaa.
Rekisteristä kysellään paljon myös asioita, joihin löytyy vastaus muualtakin.
– Esimerkiksi tiedon kirkon jäsenyydestä voi tarkastaa kätevästi suomi.fi-palvelusta.
– Tällä hetkellä harmittelemme erityisesti ukrailaisten pakolaisperheiden tilannetta. Lasta ei voida liittää kirkon jäseneksi, jos Digi- ja väestötietovirasto ei ole pystynyt lisäämään lapsen huoltajuustietoja esimerkiksi puuttuvan dokumentaation takia. Jos lasta ei saada rekisteröityä huoltajan kanssa kirkon jäseneksi, rekisteröityminen jää helposti kokonaan tekemättä tai ainakin lykkääntyy jonnekin tulevaisuuteen. Näitä tilanteita on tullut esiin useita, Sari kertoo.
Toinen yhä useammin esiin nouseva kysymys liittyy tuhkaukseen. Rekisteristä kysytään useamman kerran vuodessa, voiko ortodoksisen kirkon jäsenen tuhkata (voi, vaikka kirkko ei siihen rohkaise) ja pitääkö papin olla paikalla, kun omaisen tuhkat sirotellaan lopulliseen lepopaikkaan (ei tarvitse, mutta voi olla).
– Tämä on selvästi muuttunut joillekin kynnyskysymykseksi – harhakäsitys kirkon ehdottoman kielteisestä suhtautumisesta tuhkaukseen on johtanut joidenkin kohdalla jopa kirkosta eroamiseen, Sanna toteaa.
Työtä kirkon rajapinnoilla
Virkatodistus- ja rekisteröintiasoiden lisäksi keskusrekisterissä hoidetaan myös monia muita tehtäviä, joista osa on kirkon yhteistä työtä ja osa kirkon jäsenten palvelua.
Vaikka useimmat pyytävät avioliiton esteiden tutkintaa Digi- ja väestötietorekisteristä, niin varsinkin kevätpuolella näitäkin tilauksia tulee mukavasti. Keskusrekisteri tuottaa seurakunnille ja luostareille tilastopalvelua ja vastaa muun muassa Aamun Koiton postituksessa tarvittavista osoiteajoista.
– Kirkon jäsenet ovat tarkkoja huomauttamaan, jos lehti ei ole tullut perille. Syitä näihin tilanteisiin selvitellään tasaisin väliajoin. Moni ottaa myös yhteyttä osoitteenmuutosasioissa, vaikka se on tarpeetonta: mikäli virallinen osoitteenmuutos on tehty, oikea osoite päivittyy kirkolle automaattisesti väestötietojärjestelmästä, Sari muistuttaa.
Keskusrekisterissä pidetään huolta myös kirkon muistista: rekisterinhoitajan roolin lisäksi Sonja Reijonen on kirkon arkistosta vastaava tiedonhallinnan asiantuntija.
– Kirkon keskustalostahan ollaan jollain aikavälillä luopumassa. Sen myötä eteen tuleva arkiston siirto on urakka, jota en mieti mielelläni iltaisin, Sonja kertoo.
Perunkirjoitusasiointi muuttuu vuoden 2027 alkupuolella
Perunkirjoitusta varten tilattavia sukuselvityksiä on tähän asti voinut joutua tilaamaan jopa neljältä eri taholta: Digi- ja väestötietovirastolta (DVV), Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta, Suomen ortodoksiselta kirkolta ja Kansallisarkistolta.
Prosessi muuttuu niin, että kuolinpesän hoitaja kirjautuu OmaVeroon ja DVV vastaa uudesta kuolinpesän osakasrekisteristä, johon muodostetaan tiedot kuolinpesästä ja sen osakkaista.
Kirkot ja Kansallisarkisto täydentävät tietoja osakasrekisteriin, ja kuolinpesän ilmoittajalla/osakkailla on myös tietojen täydentämiseen liittyviä tehtäviä. Kuolinpesän osakkaat voivat myös valtuuttaa toisen henkilön tai organisaation hoitamaan kuolinpesän asioita.
Suomen ortodoksisen kirkon keskusrekisterin työhön uudistuksella ei ole juurikaan vaikutusta. Kirkko ei enää tuota erillisiä virkatodistuksia perunkirjoitusta varten, vaan täydentää tiedot suoraan osakasrekisteriin.
– Uudistus vähentää jonkin verran laskutustyötä, mutta muuten rekisterin arki säilyy ennallaan. kertoo rekisterinhoitaja Sonja Reijonen.
Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry:n puheenjohtaja Irene Fofonoff on kolttien uusi luottamusmies
Sevettijärvellä asuva sosionomi Irene Fofonoff valittiin syyskuussa kolttien uudeksi luottamusmieheksi. Hän aloittaa tehtävässä tammikuussa 2027
Julkaistu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Irene Fofonoffin oma albumi
Ortodoksisessa kirkossa Irene Fofonoff on tullut monille tutuksi sekä valtakunnallisena että paikallisena toimijana. Hän on ONL ry:n puheenjohtaja ja Lapin kappeliseurakunnan seurakunnanvaltuutettu.
Tämän vuoden loppuun saakka hän työskentelee Lapin kappeliseurakunnassa saamelaistyöhön keskittyvänä työntekijänä.
– Tehtäväni on edistää ja vahvistaa kolttasaamelaisen alkuperäiskansan elämää osana seurakuntaa ja Suomen ortodoksista kirkkoa, kehittää kolttasaamelaisia palvelevaa kirkollista työtä ja laatia kirkollishallituksen perustaman Kolttasaamelaiset ortodoksisessa kirkossa -hankkeen ohjausryhmälle hankesuunnitelma. Olen iloinen saadessani mahdollisuuden edistää kolttasaamelaisten asioita kirkon sisällä ja pidän tätä työtä erittäin tärkeänä, Fofonoff kertoo.
Historian nuorin ”kylän vanhin”?
Vasta 30-vuotias Irene Fofonoff on ainakin muistinvaraisen tiedon mukaan historian nuorin kolttien luottamusmies.
– Ajatus tuntuu hieman ristiriitaiselta, sillä Petsamon alueella asumisen aikana puhuttiin myös ”kylän vanhimmasta”. Termin käyttö taisi vähentyä hiljalleen sotien jälkeen. Olen otettu siitä, että minua tähän tehtävään ehdottaneet ja tukensa osoittaneet henkilöt luottavat kykyihini nuoresta iästäni huolimatta. Arvostan kyläkokous-järjestelmäämme ja sen eteen työtä tehneitä menneitä ja nykyisiä sukupolvia, joten valituksi tuleminen on minulle iso kunnia, Fofonoff toteaa.
Tehtävä tuo mukanaan paljon vastuuta. Kolttien luottamusmies johtaa kyläkokousjärjestelmän toimintaa ja toimii kolttaneuvostojen puheenjohtajana. Hän edustaa kolttasaamelaisia ja toimii kolttasaamelaisessa yhteisössä yhdyshenkilönä viranomaisiin ja muihin toimijoihin – esimerkiksi Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
Kolttien luottamusmies seuraa laajasti kolttasaamelaisen yhteisön elinkeinojen ja elinolosuhteiden sekä koltansaamen kielen ja kolttasaamelaisen kulttuurin tilannetta ja tekee tarvittaessa aloitteita niiden ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Hänen tehtävänään on myös seurata lainsäädäntöä, viranomaisten päätöksiä ja muita toimenpiteitä, joilla voi olla vaikutuksia kolttien toimeentulolle ja muille elinolosuhteille.
Luottamusmiehen lisäksi kolttasaamelaisia voi edustaa verkostoissa tai tapahtumissa kyläkokouksen nimeämä yhteisön jäsen tai kyläkokouksen sihteeri.
– Olin hämmentynyt ja otettu, kun ensimmäisen kerran yhteisöstä minulta kysyttiin, voisinko alkaa ehdolle tähän tehtävään. Matkan varrella sain lisää tukea ehdokkuudelle. Tunnistin tämän olevan polku, jota kohti minun täytyi seuraavaksi lähteä.
Ennen luottamusmieheksi valintaa Fofonoff on osallistunut kyläkokouksiin kylän jäsenenä.
– Olen erilaisissa tapahtumissa tai töiden liittyvissä yhteistyötapaamisissa nähnyt kuinka paljon kyläkokous näkyy ja kuuluu. Seurakuntien yhdistymisen aikaan kolttien kyläkokousta pyydettiin nimeämään yksi henkilö uuteen seurakunnanvaltuustoon puheoikeudella. Tulin nimetyksi ja kävin kokouksissa. Huomasin, että haluan vaikuttaa seurakunnassamme täysivaltaisena valtuuston jäsenenä ja vaikuttaa sitä kautta paremmin myös kolttasaamelaisia koskeviin asioihin. Siksi asetuin seuraavissa vaaleissa ehdolle ja tulin ilokseni valituksi.
Identiteettiä ja elinvoimaa vahvistamassa
Fofonoff aloittaa tehtävässään tilanteessa, jossa saamelaisten totuus- ja sovintokomission suositusten toimeenpano on vasta alkanut.
– Tämän työn edistäminen on yksi iso ja tärkeä kokonaisuus, minkä äärellä tulemme kyläkokouksessa tekemään töitä.
Komission loppuraportissa on esitetty myös Suomen ortodoksista kirkkoa koskevia toimenpidesuosituksia. Niiden lisäksi kehittämisehdotuksia on esitetty myös Suomen ortodoksisen kirkon kolttasaamelaispolitiikkaan vuodesta 1920 perehtyneessä erillisselvityksessä.
– Toivon, että nämä suositukset konkretisoituvat kirkossamme.
Kirkossa tätä työtä edistää kirkollishallituksen keväällä 2026 käynnistämä Kolttasaamelaiset ortodoksisessa kirkossa -hanke. Kolttien kyläkokouksen edustajana hankkeen ohjausryhmään kuuluvat Jasmin Semenoff, Pinja Semenoff ja Erkki Lumisalmi.
Fofonoff katsoo tulevaan toiveikkaasti.
– Toivon kielen ja kulttuurin elinvoimaisena säilymistä. Toivon seuraaville sukupolville mahdollisuutta kasvattaa vahvaa saamelaisidentiteettiä. Toivon, että vähemmistöstressi ja huoli ympäristön säilymisestä kuormittaisi ihmisiämme entistä vähemmän. Paljon voimme tehdä yhteisön sisällä itse, mutta myös muut ihmiset ja organisaatiot ympärillämme voivat vaikuttaa näiden toiveiden toteutumiseen!
Pokrova-juhla: Jumalansynnyttäjän viitta on kudottu rakkaudesta
”Kristinusko ilman Jumalansynnyttäjää ei ole sama kristinusko,” patriarkka Athenagoras siteerasi venäläistä emigranttiteologi Sergei Bulgakovia ja jatkoi: ”Jumalansynnyttäjä ja pyhät kantavat meidät Kristuksen luo. He todistavat siitä, että koko elämä kirkastuu.”
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Heikki Huttunen | Kuva: Esko Jämsä
Lokakuun ensimmäisenä päivänä vietämme Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaa. Se on saanut suuren juhlan aseman kirkkovuodessa, vaikka ei varsinaisesti kuulu 12 suuren juhlan joukkoon. Juhlan aihe on suloinen ja läheinen, mutta se liittyy ankariin hätätilanteisiin ja syvään pimeyteen kansakuntien historiassa ja ihmisten omassa elämässä.
Juhlan alku Konstantinopolista
Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhla on alun perin asetettu kiitokseksi hänen esirukouksistaan, kun Konstantinopolin kaupunki pelastui pohjoisten barbaarien hyökkäykseltä. Juhlan ikonissa hän levittää taivaallisen viittansa (omoforin) kansan ylle, joka hädässään rukoilee varjelusta. Se kuvaa ilmestystä, jonka näki pyhä Andreas, Kristuksen tähden houkka, ja joka ennakoi Konstantinopolin vapautumista piirityksestä. On kristillisen uskon ja sen aikaansaaman muutoksen paradoksi, että nyt noiden samojen ”barbaarien” jälkeläiset rakastavat tätä juhlaa.
Sama taivaallisen Äidin esirukousten valo, turva ja toivo toistuvat kaikissa tilanteissa, joissa hän on tullut uskovien avuksi, joko yhteisenä ilmoituksena tai omakohtaisessa rukouksessa. Venäjällä pokrovan juhlaa vietetään vanhan ajanlaskun mukaan 14.10. Kreikassa juhla on siirretty päivämäärälle 28.10., jolloin muistellaan Italian hyökkäystä vuonna 1940 ja kiitetään Jumalan varjeluksesta toisen maailmansodan aikana. Ukrainassa juhlaa vietetään 1.10. uuden ajanlaskun mukaan, ja se on samalla Ukrainan puolustajien päivä, jatkuvasti traagisen ajankohtainen. Oman aikamme tunnetuin suojelusnäky lienee vuosilta 1968–71 Kairon köyhän Zeitounin kaupunginosan yllä.
Jumalanäiti tuntee ihmisten kärsimykset
Jumalansynnyttäjän juhlilla ei ole suoranaista taustaa Raamatun kertomuksina. Ne liittyvät kuitenkin elimellisesti kirkon uskoon ja sanomaan siitä, kuinka Jumalan Poika tulee Ihmisen Pojaksi ja mitä Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa merkitsevät. Opetus Jumalansynnyttäjästä nousee kirkon Kristus-uskosta ja johtaa siihen.
Jumalansynnyttäjän suojeluksen lähtökohta on Johanneksen evankeliumissa, jonka mukaan ristillä riippuessaan Vapahtaja antoi Äitinsä äidiksi opetuslapselleen Johannekselle ja tämän kautta kaikille kristityille ja koko ihmiskunnalle (Joh. 19:27). Luukkaan evankeliumissa taas vanhurskas Simeon ennustaa Marialle: ”… ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk.2:35) Tämän mukaan ajatellaan, että Poikansa ristintien kulkeneena Jumalansynnyttäjä tuntee ihmisen pimeimmät kärsimykset ja lohduttomimmat menetykset ja on kaikkien ahdistettujen vierellä. Johanneksen evankeliumin alussa hän anoo Poikaansa auttamaan ihmisiä ja kehottaa toisaalta ihmisiä: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” (Joh. 2)
Etiopialaisessa ja eritrealaisessa perinteessä Herran rukouksen (Matt.6:9-13) jälkeen lausutaan aina toinen raamatullinen rukous, ylienkelin ja Elisabetin tervehdys Jumalansynnyttäjälle, ”Iloitse Jumalan Äiti” (Luuk.1:28,41). Evankeliumin sanomaa Jumalan huolenpidosta ihmistä kohtaan ja Hänen pelastusteoistaan ei voi ymmärtää eikä ottaa vastaan ilman Jumalansynnyttäjää. Nuori neitsyt-äiti antaa suostumuksensa kaikelle sille. Hänen sylinsä tulee paikaksi, jossa Jumala on läsnä ja josta alkavat lihaksi tulleen Jumalan pelastusteot.
Jumalansynnyttäjä levittää kätensä esirukoukseen puolestamme ja peittää meidät kaikki taivaallisella viitallaan. Se on kudottu Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta. Siitä säteilee ylösnousemuksen valo. Koko elämä kirkastuu.
Kuuntele
