Maailmalta

Hautaus Kristuksen aikana

Ajanlaskun alun maailmassa kuolema oli lähellä kaikenikäisiä ihmisiä. Uudessa testamentissa on Jeesuksen kuoleman ja hautaamisen lisäksi muita kertomuksia, joissa kerrotaan kuoleman kohtaamisesta. Ne eivät kuvaa yksityiskohtaisesti hautaamiseen liittyviä käytäntöjä, mutta antavat kuitenkin käsityksen siitä, miten vainajat saateltiin viimeiselle matkalle. Kuolemaan liittyvistä tavoista ja käytännöistä saadaan tietoa myös arkeologian menetelmin.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Ulla Tervahauta Kuva: Eri kuvalähteitä

Tässä kirjoituksessa tarkastelen sitä, mitä tiedetään hautaustavoista, suremisesta ja vainajien muistelemisesta ajanlaskun alun Palestiinassa. Uskonnontutkimuksessa kuoleman kohtaamista ja kuolemaa voidaan lähestyä prosessina, jossa on eri vaiheita, kuten vainajan valmistelu, hautajaismenot, hautaaminen ja erilaisia tapoja muistella edesmennyttä. Tarkasteluni perustuu arkeologisiin löytöihin ja niistä esitettyihin tulkintoihin, joita peilaan evankeliumien teksteihin.

Hautaluola-Beit-Shearim-sisäänkäynti
Sisäänkäynti Beit Shearimin luolastoon Haifan seudulla Israelissa. Alueella on laaja hautaluolien verkosto ajanlaskun alkuvuosisadoilta. Kuva: Davidbena/ Wikimedia Commons

Kuolema ja hautaan saattaminen

Korkean lapsikuolleisuuden maailmassa lapsen tai nuoren kuolema kosketti useimpia perheitä. Tämä käy ilmi myös evankeliumikertomuksissa. Kun jotakuta ollaan saattamassa viimeiselle matkalle, on usein kyse lapsesta tai nuoresta. Tällainen on esimerkiksi kertomus Jairoksen kaksitoistavuotiaan tyttären kuolemasta ja herättämisestä tai Luukkaan kertomus leskiäidin pojan herättämisestä.

Antiikin maailmassa kuolema tapahtui usein kotona, ja näin on tapahtunut kertomuksessa Jairoksen tyttärestä. Hautaan valmistelusta ja hautaamisesta vastasi perhe, mutta tiedetään, että hautaamisesta saattoivat huolehtia myös erilaiset yhdistykset.

Valmistelut aloitettiin välittömästi kuoleman tapahduttua, sillä vainaja tuli haudata samana päivänä. Hänet pestiin ja voideltiin tuoksuvilla öljyillä ja käärittiin pellavaisiin käärinliinoihin. Mukaan lisättiin yrttejä tai tuoksuvia kasveja.

Vainajan mukaan saatettiin laittaa koru, kosmetiikka-astia tai jokin muu merkityksellinen esine. Näiden hautalahjojen tutkimusta vaikeuttaa se, että haudat on yleensä ryöstetty historian saatossa.

Intensiivisin suruaika kesti seitsemän päivää. Silloin ystävät ja sukulaiset kokoontuivat kuolleen kotiin suremaan. Paikalla saattoi olla itkijänaisia ja huilunsoittajia. Kertomuksessa Jairoksen tyttären herättämisestä mainitaan, että paikalla on itkevä ja valittava väkijoukko. Matteus mainitsee erikseen huilunsoittajat (Mark. 5:38, Matt. 9:23, Luuk. 8:52).

Iso surijoiden joukko mainitaan myös kertomuksessa, jossa Jeesus herättää leskiäidin ainoan pojan kuolleista (Luuk. 7:11–15). Samoin kertomuksessa Lasaruksen herättämisestä mainitaan, että Martan ja Marian luona oli väkeä suremassa ja lohduttamassa (Joh. 11:31). Evankeliumikertomuksissa sureminen on siis vahvasti yhteisöllistä.

Leijonakoristeita-Sarkofagissa-Beit-Shearimin-luolastossa-Israelissa-
Hautakammioissa tyypillisiä kuva-aiheita ovat ihmishahmot, tietyt eläimet, laivat, menora-kyntteliköt, verkkomaiset kuviot sekä X- tai V-symbolit. Kuva: svarshik/iStock

Erityyppisiä hautoja

Kertomuksessa lesken pojan herättämisestä vainajaa ollaan kantamassa haudattavaksi kaupungin ulkopuolelle. Asutuksen ulkopuolisiin hautoihin viittaa myös kertomus Gerasan alueella kohdatusta demonien valtaamasta miehestä, joka asui hautaluolissa (Mark. 5). Arkeologian valossa tiedetään, että ajanlaskun alun Palestiinassa haudat sijaitsivat asutuksen ulkopuolella, usein kylän tai kaupungin pohjois-, etelä- tai itäpuolella.

Arkeologinen aineisto antaa kuvan monenlaisista hautaamistavoista, jotka usein liittyivät haudattavan ja hänen perheensä varallisuuteen. Ajanlaskun alun Palestiinan hautakulttuureissa oli paljon samoja piirteitä kuin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa laajemmin.

Usein haudat oli louhittu kallioon tai ne sijaitsivat luolissa. Tavalliset ihmiset haudattiin vaatimattomiin, maahan kaivettuihin tai louhittuihin hautoihin. Tällainen hautausmaa oli käytössä Qumranissa Kuolleen meren lähellä. Maahan kaivettuun ja vaikeasti havaittavaan hautaan viitannevat Jeesuksen moitesanat fariseuksille, joiden hän sanoo olevan kuin merkitsemättömiä hautoja, joita ihmiset tietämättään tallovat (Luuk. 11:44).

Toisaalta hautoihin saattoi liittyä jonkinlainen rakennelma tai muistomerkki. Matteuksen Jeesus moittii oppineita ja fariseuksia ja sanoo, että he ovat kuin valkoisella kalkittuja hautoja, jotka ovat täynnä kuolleiden luita ja saastaa. Edelleen hän kritisoi heitä siitä, että he rakentavat hautamuistomerkkejä profeetoille ja koristelevat oikeamielisten hautoja, eivätkä ymmärrä olevansa profeetantappajien jälkeläisiä (Matt. 23:27–32). Monumentaalisia hautoja ja muistomerkkejä on säilynyt Jerusalemissa esimerkiksi Kidronin laaksossa. Näitä ovat esimerkiksi Absalomin ja Sakariaan haudoiksi kutsutut monumentit ajanlaskun alun tienoilta.

Kallioihin louhituissa haudoissa on usein keskustila ja sen ympärillä huonemaisia hautakammioita. Tällaiset haudat olivat yleisiä Levantissa laajemmin, eivätkä ne siis olleet tyypillisiä nimenomaan juutalaiselle kulttuurille. Hautakammioissa oli joko pitkittäisiä syvennyksiä tai seinänsuuntaisia penkkejä, joihin vainajat asetettiin erilaisissa arkuissa tai käärinliinaan kiedottuna ilman arkkua. Kallioon louhitut haudat olivat usein sukuhautoja ja käytössä sukupolvien ajan. Johanneksen evankeliumissa Lasaruksen hauta mainitaan luolaksi, jonka suu on suljettu kivellä (Joh. 11:38).

Ajanlaskun alun tienoilla Jerusalemin ympäristössä tunnettiin niin kutsuttu toinen hautaaminen. Kyseessä oli tapa koota vainajan luut maatumisen jälkeen niin kutsuttuun ossuaariin eli luulaatikkoon. Vaikka käytäntöä ei sellaisenaan tunneta muualta, on ajateltu, että ossuaarihautaus heijastaa kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista omaksuttuja piirteitä. Ossuaarit nimittäin muistuttavat kreikkalaisia tuhkauurnia. Tavan on nähty korostavan vainajan yksilöllisyyttä. Luita ei siirretty hautakammiossa yhteen kasaan muiden kanssa, kuten aiemmin, vaan ne pidettiin erillään omassa laatikossaan. Ossuaarihautaaminen päättyi toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen.

Vainajia muisteltiin konkreettisesti hautapaikoilla

Suru ja muisteleminen eivät pääty hautaamiseen. Antiikin maailmassa hautojen läheisyydessä vietettiin muistojuhlia ja -aterioita, mutta ajanlaskun alun Palestiinassa ei tästä ole varmoja viitteitä. Juutalaisiin puhtaussääntöihin kuuluu käsitys vainajiin liittyvästä epäpuhtaudesta, ja sen valossa muistoaterioiden viettäminen hautapaikoilla ei olisi ollut ongelmatonta. Toisaalta on selvää, että kuolemaan liittyviä käytäntöjä omaksuttiin kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista.

Valkoinen kivinen ossuaari lähikuvassa
Ossuaari eli luulaatikko ajanlaskun alusta. Ossuaari on valmistettu kalkkikivestä ja koristeltu punaisiksi maalatuin ruusukekuvioin. Kreikankielinen teksti mainitsee, että se on sisältänyt Filotarion ja Joannios-nimisten henkilöiden luut. Kuva: Metmuseum/Wikimedia Commons

Vaikka muistoaterioiden viettämisestä ei ole selkeitä merkkejä, jättivät haudoilla vierailleet ihmiset jälkensä hautapaikoille. Hautakammioiden seinillä on erilaisia kaiverruksia tai kirjoituksia, jotka kertovat vierailijoista. Tyypillisiä kuva-aiheita ovat ihmishahmot, tietyt eläimet, laivat, menora-kyntteliköt, verkkomaiset kuviot sekä X- tai V-symbolit. Niitä on tulkittu eri tavoin. Ihmishahmoilla ja verkkokuvioilla on todennäköisesti suojeleva tarkoitus. Laivat viittaavat jollakin tapaa ihmisen viimeiseen matkaan, ja menora yhdistyy juutalaiseen identiteettiin.

Kuvasymbolien lisäksi hautakammioiden seiniltä löytyy myös tekstejä kreikaksi, hepreaksi ja arameaksi. Haudanryöstäjien karkottamiseksi kirjoitettiin erilaisia varoituksia ja kirouksia. Toisaalta sanat saatettiin osoittaa edesmenneille. Haifan lähellä sijaitsevan Beit Shearimin hautakammioiden seiniin on kreikaksi raapustettu toivotukset: ”Rohkeutta, hurskaat vanhemmat! Kukaan ei ole kuolematon!” ja ”Onnea ylösnousemukseen!”

Ristiinnaulitun hautaaminen

Neljässä evankeliumissa keskeisin kertomus, jossa kuvataan hautaan saattamista, on kuvaus Jeesuksen kuolemasta ja hautaamisesta. Jokainen evankelista mainitsee edellä kuvattuja, yleisesti tunnettuja hautaamiseen liittyviä tapoja: vainajan kääriminen pellavavaatteeseen, tuoksuvat öljyt ja yrtit – Johanneksen evankeliumissa mirhan ja aaloen sekoitus – sekä hauta, joka kuvataan kallioon louhituksi huoneeksi (Mark 15:42–16:4, Matt. 27:55–61, 28:1; Luuk. 23:50–24:3; Joh. 19:38–20:7).

Tutkijat ovat esittäneet erilaisia arvioita evankeliumikertomusten ja historiallisten tapahtumisen suhteista. Jeesuksen kuolema ristillä oli väkivaltainen, hänet oli tuomittu kuolemaan kapinallisena. Kuolemaantuomittujen hautaamisessa ei aina noudatettu tavanomaisia käytäntöjä. On ajateltu, että todennäköisimmin hautaaminen olisi tapahtunut tavalla, joka heijasti kuolemantuomion häpeää. Evankeliumeissa hautaaminen tapahtuu kiireessä ja Pilatuksen erityisellä luvalla. Naiset menevät haudalle pienenä ryhmänä aamuhämärissä eikä surevia väkijoukkoja mainita.

Kertomus Joosef Arimatialaisesta ja kalliohaudasta on myös kyseenalaistettu. Kalliohaudat olivat varakkaiden hautoja, eikä Jeesus ollut vaurasta jerusalemilaissukua vaan kuolemaantuomittu profeetta Galileasta. Toisaalta on ajateltu, että lähestyvän pääsiäisjuhlan vuoksi häntä ei haluttu jättää ristille vaan pyydettiin luovutettavaksi ja haudattavaksi saatavilla olevaan paikkaan.

Joskus ristiinnaulittuja luovutettiin omaisille hautaamista varten. Jerusalemista on löydetty ossuaari, jossa oli Jeesuksen tavoin ensimmäisellä vuosisadalla ristiinnaulitun Johanan-nimisen miehen luut. Naula Johananin kantapään luussa paljastaa kuoleman tavan: hänkin kuoli ristillä. Löytö on harvinainen, siksikin, että yleensä naulat irrotettiin, kun uhri nostettiin pois ristiltä (vrt. Pietarin evankeliumi 6:21). Kuolintavasta huolimatta Johanan oli haudattu sukuhautaan ja siirretty ossuaariin.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Pietarin evankeliumi, suom. Matti Myllykoski. Pietarin evankeliumi: Akhmim-fragmentin käännös ja kommentaari. Teologinen Aikakauskirja 4/2008: 291–300.

Gudme, Anne Katrine de Hemmer & Kirsi Valkama. Approaching the Dead: Studies on Mortuary Ritual in the Ancient World. Suomen Eksegeettinen Seura 2020.

Hachlili, Rachel. Jewish Funerary Customs, Practices and Rites in the Second Temple Period. Brill 2005.

Magness, Jodi. Ossuaries and the Burials of Jesus and James. Journal of Biblical Literature 124/2005: 121–154.

McCane, Byron. Roll Back the Stone: Death and Burial in the Time of Jesus. Trinity Press 2003.

Stern, Karen. Writing on the Wall: Graffiti and the Forgotten Jews of Antiquity. Princeton University Press 2018.

 

Pääkuva: Johanneksen evankeliumissa Lasaruksen hauta mainitaan luolaksi, jonka suu on suljettu kivellä (Joh. 11:38). Kuvan Ukrainassa sijaitseva ikoni kuvaa Lasaruksen kuolleista herättämistä. Kuva: hramikona/Shutterstock

 

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran painetussa Aamun Koitossa 1/2026. Painetun lehden sisältöä tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Kirkkojen maailmanneuvosto kiinnittää kansainvälisen yhteisön huomion Venäjän ukrainalaisiin lapsiin kohdistamiin rikoksiin

Pääsiäisen odotusta ja käytännön ekumeniaa Aurinkorannikolla

Patriarkka Bartolomeos jätti viimeiset jäähyväiset Georgian patriarkalle
Näytä kaikki
Ajassa

Suomen Ekumeeninen Neuvosto puolustaa oman uskonnon opetusta

Kristillisiä kirkkokuntia edustava Suomen Ekumeeninen Neuvosto vastustaa opetusministeriön ehdotusta yhteisestä katsomusaineesta. Nykyinen malli ja sen kehittäminen on kirkkojen mielestä paras tapa turvata positiivinen uskonnonvapaus ja huomioida myös vähemmistöjen oikeudet.

Julkaistu
Teksti: Maria Hattunen Kuva: Minna Jalovaara

Opetusministeriön työryhmä on ehdottanut yhteisen katsomusaineen perustamista korvaamaan nykyistä uskonnonopetusta, mutta 11 kirkkokuntaa edustava Ekumeeninen Neuvosto kannattaa sen sijaan nykyisenkaltaisen oman uskonnon opetuksen ja elämänkatsomustiedon kehittämistä.

”YK:n lasten oikeuksien sopimus turvaa lapsille oikeuden omaan kulttuuriin, kieleen ja uskontoon, ja julistus velvoittaa sen ratifioineita valtioita, kuten Suomea, edistämään oikeuksia muun muassa koulutuksen keinoin”, todetaan Ekumeenisen Neuvoston perjantaina julkaistussa kannanotossa (Avaa uuden sivuston).

Lasten oikeudet keskiössä

Neuvoston mukaan positiivisen uskonnonvapauden toteuttamiseksi Suomessa on huolehdittava kaikkien lasten, erityisesti vähemmistöuskontoihin kuuluvien, oikeuksista tutustua ja oppia omasta uskonnostaan. Esimerkiksi säästöt, pätevien opettajien puute tai lukujärjestyksen laatimisen vaikeus eivät ole kestäviä perusteita tinkiä lapsen oikeuksista.

”Olemme tietoisia siitä, että moniryhmäistä nykymallia vastaan on esitetty periaatteellisia ja käytännöllisiä kriittisiä näkökohtia. Suhtaudumme niihin avoimesti ja kaikkia esille nousseita kysymyksiä on syytä selvittää. Haluamme kuitenkin nostaa keskusteluun erityisesti uskonnonvapauden näkökulman ja vähemmistöjen äänen”, sanotaan kirkkojen yhteisessä kannanotossa.

Katsomusaine palvelee paremmin enemmistöä

Neuvoston näkemyksen mukaan yhteinen katsomusaine palvelee paremmin enemmistöä kuin vähemmistöjä. Positiivisen uskonnonvapauden toteuttaminen ei yhteisen katsomusaineen opetuksen kautta toteutuisi samoin kuin nykymallisessa katsomusaineiden opetuksessa. Siirtyminen oman uskonnon opetuksesta yhteiseen aineeseen kaventaisi uskontojen sisältöjä opetussuunnitelmissa ja lasten oikeus omaan kulttuuriin ja uskontoon heikentyisi.

Yhteiseen oppiaineeseen olisi mahdotonta mahduttaa kaikkia niitä sisältöjä, joita eri oppimäärissä tällä hetkellä on yhteensä. Sekä opetusministeriön vuonna 2022 valmistunut selvitys katsomusaineista että tuore, viime vuonna julkaistu, Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämisryhmän loppuraportti toteavat nykymuotoisen katsomusaineiden opetuksen huomioivan vähemmistöt, tukevan identiteettiä ja huomioivan maahanmuuttotaustaisten kotoutumista yhteistä oppiainetta paremmin.

Kehitystyötä on hyvä jatkaa

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksen mukaan nykymallisessa opetuksessa on merkittäviä ansioita, kuten huoltajien ja oppijan katsomustaustan sekä vähemmistöjen oikeuksien huomioiminen. Kun uskontojen opetus on osa yhteiskunnan koulujärjestelmää, voidaan varmistaa, että opetuksen sisällöt ja laatu ovat yhteiskunnan yleisen arvopohjan kanssa samansuuntaisia ja opetus tapahtuu monikulttuurisuuden ja vuorovaikutuksen ilmapiirissä.

Kuten Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämistyöryhmä, myös Ekumeeninen Neuvosto kannattaa uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen kehittämistä edelleen: ”Kun uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta kehitetään, Suomen Ekumeeninen Neuvosto osallistuu mielellään työhön tarjoten vähemmistökirkkojen, ekumenian ja uskontodialogin osaamistaan.”

Suomen Ekumeeniseen Neuvostoon kuuluu Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Suomen ortodoksinen kirkko, Katolinen kirkko Suomessa, Suomen Vapaakirkko, Missionskyrkan i Finland, Suomen Metodistikirkko, Suomen Pelastusarmeija, Finlands svenska metodistkyrka, Finlands svenska baptistsamfund, The Anglican Church in Finland, International Evangelical Church in Finland. Lisäksi tarkkailijajäseninä Neuvostoon kuuluvat Suomen Helluntaikirkko, Finlands Svenska Pingstmission, Suomen Baptistikirkko, Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit ja Suomen Adventtikirkko. Lisäksi Neuvostolla on 27 kumppanuusjärjestöä.

 

Pääkuva on kuvituskuva, jossa ortodoksisen uskonnon opettaja pitelee käsissään koulukirjaa.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen pääsiäistervehdys

Suomen ortodoksisen kirkon piispojen yhteinen pääsiäistervehdys Herran vuonna 2026

Kristus nousi kuolleista! – Totisesti nousi!
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Itse tehty kuolinvaate kertoo rakkaudesta

Kuolinvaatteen valmistaminen on aivan erityislaatuinen käsityö. Mikkeliläinen Pia Suorsa on tehnyt hautausvaatteet sekä itselleen että puolisolleen Pentti Fadjukoville.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Riikka Platonova Kuva: Riikka Platonova

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen (Avaa uuden sivuston) tunsi hiljaisuudessa tehdyn työn merkityksen: ”Rauhallisesti ja rukoillen valmistettu käsityö pyhittyy ja on pyhitykseksi sitä käyttäville ihmisille. Jos ihminen on hermostunut, suuttuu ja kiroilee, ei hänen työllään ole siunausta… Hiljaisuus on suuri asia. Vaikka joku ei rukoilisikaan, niin hiljaisuus on jo salaista rukousta.”

Käsityö oli ennen elinehto, nykyään se on enää harvoin ammatti, mutta monille harrastus. Se voi olla myös hiljaisuuteen ja rukoukseen ohjaava työ, joka estää ajatuksia harhailemasta. Käsityöhön liittyy käytännön taitojen ja tietojen lisäksi paljon muutakin, jota voi olla vaikea kuvata sanallisesti – tunnelmia, arvoja, elämänkokemusta.

Mikkelissä asuva ortodoksi, taitava käsityöntekijä Pia Suorsa opetteli lapsena mummonsa opastuksella käsitöitä, ja siitä asti ne ovat olleet mukana hänen elämässään.

Pia osallistui feresikurssille Mikkelin kansalaisopistossa, jossa hän oppi karjalaisille tekstiileille ominaisen etupistokirjonnan. Hän oli kurssin ainoa ortodoksi, ja opettaja kehotti häntä perehtymään myös käspaikkojen ompeluun. Niihin Pia tutustuikin perusteellisesti: hän on vuosien varrella ommellut yli sata käspaikkaa – lahjaksi, kirkon kaunistukseksi ja omaan käyttöön.

Pentti-Fadjukov-esittelee-mäntypuusta-tekemiään-ruumisarkkuja
Pentti Fadjukov esittelee mäntypuusta tekemiään ruumisarkkuja.

Paljon enemmän kuin pelkkä käsityö

Useita vuosia sitten ortodoksinen seurakunta järjesti Mikkelissä kuolinvaatteiden valmistuskurssin. Kurssin myötä kuolintekstiilien valmistus tuntui Piasta luonnolliselta ajatukselta, ja ennestään opittu kirjontataito auttoi työn omaksumista. Kurssilla opittiin perusasiat ja suunniteltiin tekstiilit, mutta niiden ompelu toteutui myöhemmin itsenäisenä työnä.

– Hautausvaate on suuri rakkauden osoitus, teki sen itselleen tai toiselle, se ei ole mikä tahansa käsityö, Pia kertoo.

Ortodoksisessa hautauspalveluksessa yleisen käytännön mukaan arkku on auki. Vainaja on peitetty katepalttinalla, kasvot peitetään kasvoliinalla. Otsalle laitetaan otsanauha, jossa on teksti Saata Herra lepoon palvelijasi sielu.

Petros ja Maria Sasakin sanoin näillä tekstiileillä on syvä merkitys: ”Liinan tehtävänä on olla paitsi edesmenneen uskon kunnioituksena, myös muistuttaa meitä elämän jatkumisesta Jumalan suojassa.”

Tuohiristit-hautausta-varten
Ystävä teki pariskunnalle tuohiristit hautausta varten.

Rististä versoo kaikki

Pia Suorsa on valmistanut kuolintekstiilit sekä itselleen että miehelleen Pentti Fadjukoville, joka puolestaan on tehnyt molemmille arkut. Itseään varten hän ompeli pellavaisen katepalttinan sekä puuvillaisen kasvoliinan ja otsanauhan. Nämä on kirjottu vihreällä langalla etupistoin. Vihreän värin hän valitsi, koska se on hänelle läheinen, luonnossa vallitseva väri. Katepalttinan kirjontakuvio on perinteisistä aiheista itse sommiteltu: keskellä on risti, josta kaikki muu versoo. Kasvoliinassa on sama risti yksinkertaisempana.

Pentti Fadjukovin suku on kotoisin Salmista, Karkun kylästä. Hänelle Pia on kirjaillut upean käspaikan katepalttinaksi, jonka kirjontamalli on tallennettu miehen kotiseudulta. Erillistä kasvoliinaa ei tarvita, koska käspaikan toinen pää käännetään kasvojen peitteeksi. Etupistokirjontahan on kankaan molemmin puolin samannäköistä. Nyt käspaikka on lapsuudenkodista tuodun pyhän Nikolaoksen ikonin päällä. Käspaikkaan on kirjottu iso kukkilintu eli ”sielun lintu”.

Omaa uskoaan Pia kuvailee näin:

– Ortodoksisuus on elämän peruskallio, joka on syvällä sydämessä.

Hänen ortodoksisuuteensa liittyvät erityisesti lämpimät muistot Lintulan luostarista ja igumenia Marinasta. Kuolemasta hän ajattelee:

– Mielestäni sitä kuvaa hyvin vanhojen ortodoksien ilmaisu siirtynyt tuonilmaisiin – mitä se tarkoittaa, on mysteeri, joka selviää sitten kun olemme siirtyneet sinne.”

Ennen oli yleisempää valmistaa itse kuolintekstiilit, mutta nykyään tämä on harvinaista. Toisaalta muitakaan vaatteita ei kotona enää juuri ommella. Käsityötaitojen katoaminen näkyy myös siinä, että suuri osa kirkkotekstiileistäkin on nykyisin tehdasvalmisteisia.

Pia Suorsan kirjomat otsanauhat Käsitelty AK Kuva Riikka Platonova
Otsanauhoista vihreällä kirjottu on Pialle itselleen ja sininen Pentti-puolisolle.

Käsin tehty on jotain erityistä

Käsityötaito on rikas perinne, jonka herättäminen henkiin sekä kirkon elämässä että yleisesti olisi tärkeää. Tehdastekoiset vaatteet ja muut tavarat saamme nopeasti ja helposti, mutta niiden henki ja arvo ovat aivan erilaisia kuin käsintehdyillä. Haluammehan mieluummin myös tuohuksen aidon, elävän liekin ja käsinmaalattuja ikoneita kuin sähkökynttilöitä ja painokuvia.

Karjalassa ja Venäjällä on ollut paikoin perinne valmistaa kirkkoon yhteistyönä esimerkiksi juuri käspaikka, samalla rukoillen jonkin tärkeän asian puolesta. Kaikki tehtiin omin käsin kuitujen muokkauksesta alkaen. Monta työvaihetta tarvittiin, ennen kuin kuidut olivat kehräpuussa saati valmiina lankoina. Tässä voisi olla mahdollinen tehtävä, joka uudistaisi ja vahvistaisi perinteisellä tavalla sekä käsityötaitoja että yhteistä rukousta seurakunnassa.

Tekstiileissä tulee suosia luonnonmateriaaleja, koska ne ovat kauniita, arvokkaita ja maatuvia. Lähellä kasvavia, mahdollisimman ekologisesti muokattuja luonnonkuituja Pohjolan asukkaille tarjoavat ainakin lampaanvilla, pellava ja nokkonen. Näitä kaikkia on käytetty vanhoissa karjalaisissa tekstiileissä.

 

Pääkuvassa Pia Suorsa esittelee rätsinäpaitaa, jonka hän haluaa hautausvaatteekseen yhdessä feresihameen kanssa.

 

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2026. Painetun lehden artikkeleita julkaistaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Kirkkolaulupäivillä tutustutaan innolla naisäänten mahdollisuuksiin

Rovasti Heikki Huttunen sai arkkipiispa Tapio Luoman myöntämän Pyhän Henrikin ristin

Skeemanunna Melania viettää 62. pääsiäistään Lintulan luostarissa
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Kirkkolaulupäivillä tutustutaan innolla naisäänten mahdollisuuksiin

Naiskuoro ei ole sekakuoro ilman miesääniä, korostavat naiskuorolaulun työpajaa vetävät kanttorit Sari Ahponen ja Riikka Patrikainen.

Julkaistu
Teksti: Maria Hattunen Kuva: Nektaria Lampropoulos

Naiskuorolaulu on kirkossamme juuri nyt nouseva ilmiö. Tämä haluttiin huomioida myös Helsingissä 24.–26.4. järjestettävien kirkkolaulupäivien ohjelmassa (Avaa uuden sivuston). Tilausta oli selvästi olemassa, sillä naiskuorolaulun työpajaan on ilmoittautunut lähes 50 laulajaa.

– Työpajassa tulee olemaan koolla kirkkomme historian ensimmäinen tämän kokoluokan naiskuoro. Odotamme jännityksellä sitä, millainen sen sointi tulee olemaan, kertovat työpajaa vetävät kanttorit Sari Ahponen Tampereelta ja Riikka Patrikainen Turusta.

Sekakuoro ei ole välttämättömyys

Naisista koostuva kirkkokuoro ei ole kirkon perinteelle vieras: naiskuoro voi täyttää kuoron liturgisen tehtävän siinä missä mies- tai sekakuorokin. Joissakin paikalliskirkoissa – esimerkiksi Bulgariassa – onkin olemassa upea naiskuorolaulun perinne. Suomessa naiskuorojen potentiaalia ei ole kirkossa kovin paljon hyödynnetty. Syyt ovat ainakin osin historiallisia.

Meillä valtaosa seurakuntien aktiivisista kirkkolaulajista on usein ollut naisia. Kanttorit olivat kuitenkin pitkään miehiä, ja tämä lienee yksi syy siihen, että seurakuntakuoroissa on perinteisesti pyritty neliääniseen sekakuorosointiin.

– Omassa paikalliskirkossamme vanhoja naiskuorosovituksia ei ole paljon olemassa ja mielestäni se kertoo siitä, että naisista koostuvaa kuoroa ei ole meillä osattu aiempina vuosikymmeninä ajatella kokonaisena instrumenttina, vaan se on hahmotettu kuorona, josta puuttuvat miesäänet. Itse pidän naisäänistä koostuvaa kuoroa erityisenä ja olen kiinnostunut tutkimaan, millaista kauneutta sellaisella voidaan saada aikaan, toteaa Riikka Patrikainen.

Käytännön tarve ja kaipaus

Sari ja Riikka päätyivät naiskuorotyöpajan vetäjiksi, koska molemmat ovat tahoillaan virittäneet seurakunnissaan naiskuorotoimintaa.

– Kyllä tämä innostus on omalla kohdalla syttynyt ihan käytännön havainnoista. Kanttorit ovat paikoin aika usein siinä tilanteessa, että käytettävissä on vain naisääniä. Siinä tilanteessa harmittaa, että valmista naiskuorolle sovitettua materiaalia on niin niukasti, toteaa Sari.

Sari on ryhtynyt Tampereella työskennellessään harjoituttamaan kolmiäänistä naiskokoonpanoa.

– Olemme opetelleet dir.cant. Jarmo Lehdon säveltämää kolmiäänistä naisäänille sävellettyä liturgiaa ja Viktor Hentusen puhtaaksikirjoittamaa perinteisille melodioille perustuvaa kolmiäänistä liturgiaa, jonka Jarmo Huttu on kirjoittanut digitaaliseen muotoon.

Naisäänten varaan rakentuva harmonia voi ensi alkuun kuulostaa erikoiselta. Sari tietää tämän omasta kokemuksesta.

– Olimme noin kymmenhenkisen naisjoukon kanssa Kolhossa laulamassa Hentusta ja muistan, kuinka hämmästyin sitä, miten omakin korva on tottunut miesääniin. Meni aikaa, ennen kuin osasin luottaa siihen, että tältä tämän on tarkoitus kuulostaa. Eli kyllä tässä kanttorin näkökulmasta on mukavasti haastetta ja opittavaa.

Riikka innostui naistrion perustamisesta Turussa jo ennen työllistymistään seurakuntaan. Trio kasvoi kvartetiksi ja se tunnetaan nyt nimellä Muruset.

– Haaveilin itsenäisistä nuotinlukutaitoisista laulajista, joiden kanssa voisi lähteä kokeilemaan erilaisia asioita. Löysin kaipaamani laulajat Turun ortodoksisen kirkon kuorosta ja Muruset on nyt osa seurakunnan kirkkolaulutoimintaa. Parhaillaan harjoittelemme valamolaisiin sävelmiin perustuvaa kokonaisuutta, jonka sovittamiseen neliääniselle naiskuorolle saimme viime vuonna tukea sekä kirkkomusiikkiavustuksista että Helsingin metropoliittakunnan säätiöltä.

Nuotit julkaistaan Turussa 25.9. Murusten konsertissa, joka on osa Turun pyhän Aleksandran kirkon 180-vuotisjuhlan ohjelmaa. Tämän jälkeen niitä voi käyttää vapaasti.

Musiikki liturgiikan palveluksessa

Nyt järjestettävässä työpajassa työskentely ei tähtää esiintymiseen, vaan sen tarkoituksena on esitellä kanttoreille ja laulajille olemassa olevaa naiskuoroille sovitettua materiaalia ja kokeilla yhdessä, miten teokset soivat parhaiten.

– Suomeksi sovitettua materiaalia on edelleen vähänlaisesti ja se on hajallaan siellä täällä. Olisi hyvä saada se koottua yhteen paikkaan, jotta kukaan ei sovita jotain, mistä on jo toimiva nuotti olemassa, toteaa Riikka.

– Itse toivon, että saisimme jossain vaiheessa lisää naiskuorolle sovitettua georgialaista materiaalia, sillä heiltä löytyy paljon kaunista valmiiksi kolmiäänistä kirkkomusiikkia. Kanttorikollegani Markus Hänninen on jo sovittanut mukavia kolmiäänisiä kirkkoveisuja. Säveltäjä Timo Ruottista olen koettanut aktiivisesti houkutella tuottamaan kolmiäänistä naiskuoro-ohjelmistoa, Sari kertoo.

Uusista sovituksista puhuttaessa molemmat kanttorit muistuttavat kuitenkin siitä, että kirkossa musiikilla ei ole itseisarvoa, vaan sen on aina palveltava liturgista kokonaisuutta.

– Jumalanpalveluksessa käytettävässä musiikissa pitäisi aina olla joku yhtenäinen idea tai ajatus, muuten kokonaisuudesta tulee helposti rauhaton, toteaa Sari.

– Liturgista laulua ei tosiaan voi rikastaa tuomalla palvelukseen räikeästi muusta kokonaisuudesta erottuvia piikkejä. Musiikkivalinnoissa pitää tasapainoilla kirkon rikkaan perinteen ja seurakunnan liturgisen elämän todellisuuden välillä. Mikä toimii jossain muualla ei välttämättä toimi meillä, Riikka tiivistää.

Joskus muusta kokonaisuudesta erottuva kirkkolaulu kuitenkin puolustaa paikkaansa. Sekä mies- että naiskuoro voi sekakuoron keskellä alleviivata ja korostaa jotain kohtaa jumalanpalveluksessa. Tunnetuin esimerkki on varmasti Bortnjanskin kaunis Pyhä Jumala -trio, joka kuullaan yleensä naiskuoron laulamana. Itse asiassa niin usein, että se ei välttämättä enää toimi alleviivauksena.

– Sisar Vassa kuuli helmikuussa papiston päivillä toimitetussa liturgiassa tämän trion mieskuoron laulamana ja oli ihastuksissaan: ”Olipa ihanaa kuulla vaihteeksi erilainen versio, kun yleensä tulee aina se enkelikuoro”, kertoo Sari.

Optimaalista sointia etsimässä

Sari ja Riikka ovat koonneet työpajaa varten sekä helpompaa että vaativampaa aineistoa.

– Meillä tulee olemaan koolla suuri joukko hyvinkin taitavia ja itsenäisiä laulajia, joten voimme saada monet sävellykset soimaan hienosti. Tarvitaan kuitenkin paitsi taitoa, myös harjoitusta ja intoa kokeilla, jotta korva oppii kuulemaan, kuinka naiskuoron sointi syntyy ja mikä soi kauniisti, Riikka toteaa.

Vaikka naiskuorolaulu ei ole välttämättä aina kolmiäänistä, niin molemmat ovat huomanneet, että parhaiten soi usein sopraanon, väliäänen (toinen sopraano) ja alton kokonaisuus.

– Olen tutkinut esimerkiksi Jarmo Lehdon äskettäin naisäänille säveltämää panihidaa ja siinä voi huomata neliäänisyyden ongelmat. Eri stemmat pitää levittää laajalle, jotta sointi säilyy hyvänä ja silloin tarvitaan jo tosi korkeita ja toisaalta tosi matalia ääniä, Sari huomauttaa.

Helsingissä on tarkoitus tarttua ainakin georgialaiseen Pyhä Jumala -veisuun ja kolmiääniseen Enkeli huusi -veisuun. Simonilaisesta kerubiveisustakin on olemassa mukava kolmiääninen versio.

– Jos oikein vaativaa aineistoa kaivataan, niin otetaan työn alle Jarmo Lehdon kolmiäänisen liturgian ehtoollislauselma. Eivät haasteet naiskuorolaulussakaan lopu kesken, toteaa Sari Ahponen.

 

Pääkuvassa Muruset-kvartetti Turusta. Henkilöt vasemmalta oikealle: Vera Nazimova, Tiina Vuorisalo, Riikka Harikkala-Laihinen ja Riikka Patrikainen.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Itse tehty kuolinvaate kertoo rakkaudesta

Rovasti Heikki Huttunen sai arkkipiispa Tapio Luoman myöntämän Pyhän Henrikin ristin

Skeemanunna Melania viettää 62. pääsiäistään Lintulan luostarissa
Näytä kaikki
Ajassa

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen pääsiäistervehdys

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on julkaissut pääsiäistervehdyksensä 2026.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos Kuva: Ekumeeninen patriarkaatti

Bartolomeos, Jumalan armosta Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka: koko kirkon täyteydelle kunniassa ylösnousseen Kristuksen armoa, rauhaa ja laupeutta.

Kunnioitettavimmat veljet esipaimenet ja siunatut lapset Herrassa,

saavuttuamme paaston, rukouksen ja hartauden kautta pääsiäisen loistavaan juhlapäivään, veisaamme ja ylistämme Herramme ja Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta, joka merkitsee elämän voittoa kuolemasta ja joka uudistaa koko luomakunnan ja avaa ihmiskunnalle polun jumaloitumiseen armon kautta. Kristuksen Kirkko on säilyttänyt tämän pääsiäiskokemuksen liturgisessa elämässään, pyhien ja uskon marttyyrien kamppailussa, luostarielämän eskatologisessa horisontissa; se säilyy kirkon julistaessa evankeliumia koko maailmassa, kirkon teologiassa ja kirkkotaiteessa, uskovaisten hyvässä todistuksessa maailmassa, rakkauden ja solidaarisuuden kulttuurissa – sillä järkähtämättömällä varmuudella, että pahuudella ei ole historiassa viimeistä sanaa.

Herran ylösnousemus tulee elettäväksi Kristuksen antamassa vapaudessa, joka innoittaa, ravitsee ja vahvistaa ihmispersoonan luovia kykyjä ja hyvää taistelua kaiken sen puolesta ”mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista”. (Fil. 4:8) Samalla ylösnousemus muistuttaa meitä kaikkia siitä, että matka ylösnousemukseen on erottamattomasti kietoutunut ristiin. Tämä yhteys on suojellut Jumalaa kansaa samaistumasta tämän maailman henkeen ja samanaikaisesti se on varjellut meitä hedelmättömältä eristäytymiseltä ja sellaiselta hengellisyydeltä, josta puuttuvat dynaamisuus ja toivon henkäys.

Uskovaisten elämä ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Herrassa torjuu yhtä tänäkin päivänä kaikki vieraat tulkinnat kristillisestä eetoksesta ”heikkojen ihmisten moraalina”. Nämä tulkinnat näkevät kristinuskossa esiintyvän nöyryyden, anteeksiantamisen, uhrautuvan rakkauden, askeettisuuden, Herran sanat ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39) ja muut kristillisen identiteettimme periaatteet ja vakaumukset merkkeinä heikkouden moraalista. Tällainen kristillisen eetoksen tulkinta ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä kristilliseen elämään kuuluu uhrimielinen rakkaus, joka ei ”etsi omaansa”, rakkaus yhdessä rohkeuden kanssa sekä eksistentiaalinen aitous. Pääsiäinen on hymni tälle vapaudelle, rakkautena vaikuttavalle uskolle (ks. Gal. 5:6), joka ei ole omaa aikaansaannostamme vaan armoa ja lahjaa ylhäältä ja jota eletään Kirkon sakramentaalisessa yhteydessä ja lähimmäisen palvelemisen ”mysteerissä”. Todellakin: ”Rakkaus Jumalaan ei näet siedä minkäänlaista ihmiseen kohdistuvaa vihaa.”1

Kristuksen kirkko, ”maan suola, maailman valo, kaupunki vuorella, lampunjalasta loistava valo” (ks. Matt. 5:13-15) tuo aktiivisen todistuksensa maailmaan ajan merkkien edessä julistaen maailmaan tulleesta armosta ja meissä asuvasta toivosta (ks. 1. Piet.3:15). Viesti rististä ja ylösnousemuksesta kaikuu tänä päivänä rauhan, sovinnon ja oikeudenmukaisuuden evankeliumina. Sota, viha ja epäoikeudenmukaisuus ovat vastakkaisia kristinuskon perustaville periaatteille, joiden toteutumista ja enenemistä Jumalan kansa rukoilee ja joiden puolesta se ahkeroi joka ikisenä päivänä. Ylösnousemuksen valossa käännymme anoen Herran puoleen sodan väkivallan uhrien puolesta, orpojen ja lapsiaan surevien äitien puolesta ja kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat kehoissaan tai sieluissaan ihmisen julmuuden ja välinpitämättömyyden haavoja. ”Kristus nousi kuolleista” tarkoittaa väkivallan ja pelon torjumista ja tuomitsemista. Tuo huudahdus on kutsu rauhan elämään. Sota tuo mukanaan surua ja kuolemaa; ylösnousemus kukistaa kuoleman ja tuo mukanaan turmeltumattomuuden.

Sodan julmuuksien päivittäisten kuvien äärellä Kirkko nostaa äänensä julistamaan jokaisen ihmispersoonan pyhyyttä, jokaisen konkreettisen, missä tahansa maan päällä asuvan ihmisen pyhyyttä sekä tuon arvokkuuden mukanaan tuomaa absoluuttista velvollisuutta tuota pyhyyttä kohtaan. Kirkko kutsuu meitä ”tuntemaan oman arvomme, kunnioittamana Alkukuvaa, tunnistamaan mysteerin voiman ja ymmärtämään kenen puolesta Kristus on kuollut.”2 Herran ylösnousemus on ihmisen palauttamista hänen ikuisen kutsumuksensa äärelle. Toisen ikuisen elämän alkuna ylösnousemus korjaa kaikki vieraantuneet ja vieraannuttavat suhteet ja asettaa rauhan ”joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7) – rauhan, joka pitää sisällään myös maailman asioiden sovituksen ja rauhoittamisen.

Suuri ja pyhä ortodoksisen kirkon suuri, Jumalan innoittama, synodi, jonka kokoontumista kymmenen vuotta sitten muistelemme nyt, korosti: ”Kirkko uskoo lisäksi, että on sen tehtävä rohkaista kaikkia todelliseen rauhantyöhön (Room. 14:19). Näin kirkko avaa ihmiskunnan lapsille ja kaikille yhden ihmisyyden perheen jäsenille tien ainoan taivaallisen Isän oikeudenmukaisuuteen, veljeyteen, todelliseen vapauteen ja ihmisten väliseen rakkauteen.”3

Pyhässä pääsiäisessä kyse on koko hengellisestä kulttuuristamme, hartautemme kovimmasta ytimestä. Herran ylösnousemus merkitsee myös omaa ylösnousemustamme tässä ajassa ja samanaikaisesti kyse on esikuvasta ja esimausta koko ihmiskunnan yhteisestä ylösnousemuksesta ja luomakunnan uudistamisesta. Ylösnousseen Kristuksen, tuon rauhan ruhtinaan, joka on kanssamme nyt ja aikojen loppuun asti, kasvojen kaikkialle säteilevän kirkkauden valaisemana ja hänen kaikkipyhää nimeään psalmein, veisuin ja hengellisin lauluin ylistäen, me toivotamme teille siunattua ylösnousemusjuhlaa, jumalallisten lahjojen täyttämää pääsiäisaikaa ja kaikkia elämienne päiviä huutaen koko maailmalle yhteistä riemuhuutoa: Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Fanarissa pääsiäisenä 2026
Konstantinopolin Bartolomeos
palava esirukoilijanne kuolleista nousseen Kristuksen edessä

1 Maksimos Tunnustaja, Rakkaudesta, I.15. (Filokalia 2, s. 62)
2 Greogrios Teologi, PG 35, 397.
3 Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa, C5. Suom. Jyrki Härkönen.

Suomennos: Ari Koponen

Tervehdys julkaistiin aiemmin Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Jaa tämä juttu

Ajassa

Suomen Ekumeeninen Neuvosto puolustaa oman uskonnon opetusta

Suomen ortodoksisen kirkon piispojen yhteinen pääsiäistervehdys Herran vuonna 2026

Kristus nousi kuolleista! – Totisesti nousi!
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Rovasti Heikki Huttunen sai arkkipiispa Tapio Luoman myöntämän Pyhän Henrikin ristin

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma jakoi 8.4. Turussa myöntämänsä kunniamerkit, Pyhän Henrikin ristin ja Mikael Agricolan ristin.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintä Kuva: Seela Hintsala

Pyhän Henrikin ristin sai rovasti Heikki HuttunenHelsingin ortodoksisesta seurakunnasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tiedotteessa todetaan, että isä Heikki on ”monin tavoin edistänyt ekumeenista yhteistyötä oman kirkkomme ja Suomen ortodoksisen kirkon välillä. Hän on suomalaisen ekumenian pitkän linjan vaikuttaja sekä kotimaassa että kansainvälisesti”.

Arkkipiispa voi myöntää Pyhän Henrikin ristin sekä suomalaisille että ulkomaalaisille henkilöille erityisesti ekumeenisista ansioista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisarkirkkoihin suhteita edistävästä toiminnasta. Pyhän Henrikin risti voidaan myöntää myös merkittävistä ulkomaille suuntautuneesta humanitaarisesta toiminnasta tai lähetystyöhön liittyvistä ansioista.

Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa venäjänkielisen työn pappina työskennellyt isä Heikki on toiminut aiemmin Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteerinä (2006–2015), ja sitä ennen hän oli pitkään Suomen ortodoksisen kirkon edustajana Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa. Myöhemmin hän työskenteli Euroopan kirkkojen konferenssin pääsihteerinä Brysselissä. Vuonna 2013 Huttunen sai Euroopan parlamentin myöntämän Euroopan kansalaispalkinnon tunnustuksena ansioistaan ekumeniassa ja kansainvälisissä projekteissa. Isä Heikki on myös pitkäaikainen kirkolliskokousedustaja.

Mikael Agricolan ristin arkkipiispa Tapio myönsi säveltäjä Pekka Simojoelle, joka on yksi tunnetuimmista suomalaisista hengellisen musiikin säveltäjistä, sanoittajista ja sovittajista. Hänen tuotantonsa on hyvin laaja ja ulottuu yli 40 vuoden ajalle. Hän on tehnyt yli 800 laulua ja eri kokoonpanojen kanssa noin 80 äänitettä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa on viisi Simojoen säveltämää virttä. Muusikon uransa ohella Simojoki on tehnyt merkittävän uran kirkon luottamushenkilönä – esimerkiksi kirkolliskokousedustajana.

Mikael Agricolan risti voidaan myöntää kotimaisena huomionosoituksena merkittävästä kirkon tarkoitusperiä edistävästä toiminnasta. Mikael Agricolan ristin myöntämisessä voidaan ottaa huomioon myös suomalaisen kulttuurin kehittämiseen ja edistämiseen liittyvät ansiot.

 

Uutinen julkastiin aiemmin Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Itse tehty kuolinvaate kertoo rakkaudesta

Kirkkolaulupäivillä tutustutaan innolla naisäänten mahdollisuuksiin

Skeemanunna Melania viettää 62. pääsiäistään Lintulan luostarissa
Näytä kaikki
Kulttuuri

Kirkkolaulupäivät – laulavaisten piispojen lahja kirkkomme musiikkielämälle

Helsingissä 24.–26.4.2026 järjestettävien ortodoksisten kirkkolaulupäivien myötä kirjoitetaan uusi luku lähes satavuotiseen kehityksen jatkumoon. 

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Takala-Roszczenko ja Maria Hattunen Kuva: Riisan valokuva-arkisto

Moni käytäntö Suomen ortodoksisen kirkon musiikkitoiminnassa tuntuu itsestään selvältä. Kanttorit ovat teologian maistereita, jotka ovat saaneet työhönsä erityisen kirkkomusiikillisen koulutuksen. Heidät luetaan seurakunnan hengellisten työntekijöiden joukkoon ja heidän joukossaan on sekä miehiä että naisia. Heillä on omat edustajansa kirkolliskokouksessa. He saavat työstään palkkaa, joka riittää toimeentuloon. He toimivat seurakuntien kirkkomusiikkityön ensisijaisina kehittäjinä ja raportoivat työstään seurakunnan hallinnolle. He muodostavat kollegiaalisen yhteisön, jossa jaetaan resursseja ja tehdään monenlaista yhteistyötä. Myös ortodoksisen kirkon läsnäolo ekumeenisissa tapahtumissa nojaa usein kanttorien ammattitaidon varaan.

Lisäksi kirkossa järjestetään säännöllisesti valtakunnallisia ortodoksisia kirkkolaulupäiviä, jotka kokoavat kirkkomusiikin ammattilaiset ja harrastajat yhteen.

Näin hyvin eivät asiat kuitenkaan ole aina olleet. Nykyhetkeen johtaneen kehityksen käynnisti tapahtuma, jota voi pitää suunnannäyttäjänä kirkkomusiikkitoiminnalle Suomessa: Karjalan hiippakunnan laulujuhlat Laatokan Valamossa kesäkuussa 1929.

Ryhmäkuva Valamon laulujuhlilta 1933
Ryhmäkuva Valamon laulujuhlilta 1933. Kuva: Riisan valokuva-arkisto

Arkkipiispa Herman ajan hermolla

Aloite laulujuhlien järjestämiseen tuli arkkipiispa Hermanilta. Virolainen Herman Aav oli vihitty apulaispiispaksi Suomen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kesällä 1923, kirkon siirtyessä Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Herman tuli kirkon palvelukseen äärimmäisen jännitteisenä aikana, Suomen itsenäisyyden varhaisina vuosina, joita leimasi sisällissodan tragedia, voimakas kansallistunne ja venäläisvastaisuus.

Näinä vuosina toimeenpantiin perustavanlaatuisia uudistuksia: kirkkokunnan virkakieli muutettiin suomeksi, suomi syrjäytti kirkkoslaavin jumalanpalveluskielenä Karjalan hiippakunnassa ja kirkko siirtyi juliaanisesta kalenterista uuteen ajanlaskuun.

Arkkipiispa Herman osoittautui – kirkollishallituksen tuella ja todennäköisesti myös aloitteilla – määrätietoiseksi johtajaksi, jolla oli vahva, ja kenties ajan yhteiskunnallisessa paineilmastossa realistinen, visio kirkon tulevaisuudesta: sen oli tarpeen todistaa lojaalisuutensa Suomen valtiolle ja integroitumishalunsa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Vuonna 1928 kirkollishallitus teki aloitteen Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon ”itsenäisyysjuhlasta”, jota vietettiin kirkkokunnasta 26.11.1918 annetun asetuksen 10-vuotisjuhlapäivänä. Tapahtumaa voi pitää varsinaisten kirkkolaulujuhlien ensiaskeleena, sillä jo sen ohjelmaan sisältyi runsaasti musiikkia: kirkkolaulua, yhteislaulua, sekä säveltäjä Otto Kotilaiselta tilattu erityinen juhlakantaatti.

Musiikkimiehenä tunnetun arkkipiispan silmissä kirkkolaulu oli yksi niistä keinoista, joilla rakennettiin kirkon yhtenäisyyttä ja vahvistettiin sen elinvoimaisuutta. Kirkkokunnan itsenäisyysjuhlan yhteydessä tehdyssä haastattelussa hän toi esiin huolensa suomenkielisen kirkkolaulun ”huonosta kannasta” ja ilmoitti seuraavalle kesälle suunniteltavan suurta juhlajumalanpalvelusta, jossa laulaisivat kaikki Karjalan kirkkokuorot.

Laulujuhla-aloitetta ei voi pitää yllättävänä ajan kontekstissa. Laulujuhlaperinne oli rantautunut Suomeen 1800-luvulla ja edelliset suuret laulupäivät oli pidetty Sortavalassa vuonna 1926. Luterilainen kirkko oli puolestaan järjestänyt ensimmäiset kirkkolaulupäivänsä vuonna 1927. Oli siis otollinen hetki ottaa tapahtumista mallia myös ortodoksisessa kirkossa.

Annantehtaan-kirkkokuoro-kirkkolaulujuhlilla-Suistamolla-vuodelta-1936
Annantehtaan kirkkokuoro laulujuhlilla Suistamolla vuonna 1936. Kuva: Riisan valokuva-arkisto

Tiedolla johtamista 1920-luvun malliin

Arkkipiispan esittämä laulujuhla-aloite oli erityisen luonteva: virolaisena hän oli kasvanut laulujuhlien perinteeseen ja oli ollut mukana suunnittelemassa kirkollisia laulupäiviä Virossa. Itse aloite tehtiin tosin yhteisen jumalanpalveluksen nimissä: Leo Kasangon (tuolloin vielä Kasanskin) arkkipiispalta toimeksi saama kiertokirje lähetettiin marraskuussa 1928 Karjalan hiippakunnan seurakuntien esimiehille.

Tapahtuman valmistelu käynnistyi arkkipiispa Hermanille ominaiseen tapaan yksityiskohtaisella kyselyllä. Seurakuntien esimiesten tuli raportoida paikallisen kuoron halukkuudesta osallistua yhdistettyjen kuorojen lauluun, esittää toive tapahtuman tarkemmasta ajankohdasta sekä toimittaa tiedot kuoron kokoonpanosta ja sen ohjelmistossa olevista suomenkielisistä kirkkoveisuista.

On merkille pantavaa, ettei tätä ennen ollut kerätty kirkkolaulutoiminnasta täsmällistä tietoa. Seurakunnan hallinnon pöytäkirjoissa, toisinaan myös piirinvalvojien vuosiraporteissa kirkkolaulua käsiteltiin varsin yleisellä tasolla. Hermanin aloitteesta kerättiin siis kuorojen ja niiden ohjelmiston kattava rekisteri, jonka pohjalta oli mahdollista suunnitella sekä itse tapahtumaa samoin kuin muitakin toimenpiteitä.

Vaikka laulujuhlat koskivatkin vain Karjalan hiippakuntaa, Herman näki tilaisuuden selvittää laajemmallakin otannalla kirkkomusiikkitoiminnan organisoinnin tilaa. Hän lähetti toisen kyselyn, joka käsitti kaikki kirkkokunnan seurakunnat, siis myös Viipurin hiippakunnan, joka oli pitkälti venäjänkielinen. Tämä kysely selvitti kuorojen rahoitusta, seurakunnan hallinnon vastuuta laulutoiminnan suunnitelmallisuudesta, kuorojen harjoittelurytmiä ja kehittämistä.

Vastaukset osoittivat vanhojen venäläisseurakuntien laulutoiminnan olleen huomattavan vakiintuneempaa ja taloudellisesti tuetumpaa kuin Karjalan hiippakunnassa. Leo Kasanko koosti vastauksista yksityiskohtaiset taulukot, jotka mahdollistivat laulupäivien suunnittelun ja nykytermeillä ”tiedolla johtamisen” seurakuntien kirkkomusiikkitoiminnassa – kaikki tämä jo ennen varsinaisten laulujuhlien järjestämistä!

Arkkipiispa Paavali johtaa isoa kuoroa Uspenskin katedraalissa Helsingin-kirkkolaulujuhlilla 5.6.1954.
Paavali johtaa isoa kuoroa Uspenskin katedraalissa Helsingin laulujuhlilla 5.6.1954. Kuva: Riisan valokuva-arkisto

”…eihän Valamoon oltu menty nukkumaan”

Valamossa järjestettävien laulujuhlien käytännön järjestelyt annettiin Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan vastuulle. Ne ilmoitettiin järjestettäviksi apostolien juhlana 29.–30. kesäkuuta 1929. Aamun Koitto kuvaili laulujuhlia matkanteosta lähtien:

”Viisi laivaa välitti alinomaa liikennettä Sortavalasta, Salmista, Pitkästärannasta, Impilahdelta y.m. paikoista Valamoon. … Ihanan sään vallitessa lipuivat laivat täynnä kuorolaisia mikä miltäkin haaralta Laatokan tyyntä pintaa myöten Valamon kuuluisaa pyhättöä kohti. Nukkumapaikkojen saanti suurille joukoille tuotti perillä vaikeuksia, mutta tyytyväisin mielin alistuttiin kohtaloon, sillä eihän Valamoon oltu menty nukkumaan, vaan korottamaan laulussa sydämet Jumalan puoleen.”

Paikalle saapui Aamun Koiton mukaan suuri joukko papistoa, noin 200 laulajaa ja runsaasti muita osallistujia – arvioiden mukaan noin tuhat henkeä. Koska tapahtuma kesti vain yhden viikonlopun, sen ohjelma oli tiivis ja rakentui jumalanpalvelusten varaan. Heti lauantaina luostariin saavuttua pidettiin kuorojen yhteisharjoitus, illalla toimitettiin juhlavigilia, sunnuntaiaamuna taas juhlaliturgia, jonka jälkeen tehtiin ”virkistysmatkoja” luostariympäristöön.

Koska oheiskonsertteja ei järjestetty, tapahtuman lauluohjelmisto rakentui jumalanpalvelusten veisuista; ainoina liturgisen järjestyksen ulkopuolisina sävellyksinä esitettiin Dmitri Bortnjanskin Sinua Jumala kiitämme eli Ambrosiuksen ylistysveisu sekä Otto Kotilaisen vuotta aiemmin vietettyyn kirkkokunnan itsenäisyysjuhlaan säveltämä juhlakantaatti.

Juhlaliturgiassa arkkipiispa Herman piti saarnan, jonka voi ymmärtää hänen kirkkomusiikillisena ”linjapuheenaan”. Arkkipiispa kiinnitti huomiota musikaalisen sivistyksen kukoistukseen Suomessa ja nimitti nykyaikaisten vaatimusten laiminlyönnin kirkkolaulun suhteen kuolemansynniksi ekumeenista ortodoksista uskoa vastaan. Laulujuhlien hän toivoi käynnistävän hyvän herätyksen, joka antaisi kirkkolaulumme kehitykselle uudet perusteet, määräisi uudet suuntaviivat ja valaisi uutta innostusta.

Arkkipiispa Herman korosti myös myöhemmissä yhteyksissä laulun ja erityisesti kansan yhteislaulun roolia ortodoksisen kirkon puolustusmuurina, jonka avulla lahkolaisten ja yhteiskunnallisen murroksen synnyttämät paineet saataisiin torjuttua.

Historiallinen laulunharrastajain neuvottelukokous

Laulujuhlien päätteeksi järjestettiin viisituntinen  ”laulunharrastajain neuvottelukokous”, jossa puitiin kirkkolaulun ajankohtaisimpia kysymyksiä.

Neuvottelukokous järjestäytyi rovasti Mikael Fiilinin johtamaksi, sihteerinä toimi opettaja Jaakko Härkönen Kitelästä. Kokouksessa kuultiin kolme alustusta: Suistamon diakoni Mihail Sidonskij (eli Mikael Rajamo) käsitteli lukkarikysymystä ja heidän musiikillisen koulutuksensa tukemista, Taipaleen kirkkoherra Nikolai Routa esitti seurakuntiin hankittaviksi soittimia kuoron harjoittamisen edistämiseksi, ja Kitelän kirkkoherra Isaak Musovski (eli Taivasto) alusti kansan yhteislaulusta jumalanpalveluksissa.

Lukkareita koskeva keskustelu jäsensi hyvin laulujuhlien valmisteluissa kerättyjä tietoja. Kokouksessa esitettiin, että seurakuntien oli myönnettävä matka-avustusta lukkareille seurakuntien alueella pidettäviin kirkkolauluharjoituksiin ja todettiin, että lukkarit olivat ”itse oikeutettuja ja velvoitettuja, jos he siihen pystyvät”, pitämään kuoroharjoituksia ja johtamaan kuoroa jumalanpalveluksissa, mutta muidenkin kykenevien toivottiin ottavan työhön osaa. Koulutuksesta todettiin, että lukkareita ja kuoronjohtajia varten pitäisi järjestää valmennuskursseja ja papiston keskuudesta tulisi lähettää kuoronjohtajan koulutukseen sopivia henkilöitä musiikkiopistoon kirkkokunnan yleisen rahaston määrärahalla.

Esitetyistä ponsista heijastuu seurakuntalukkareiden usein vajavaiset valmiudet johtaa ja kehittää kuoroa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä useimmat kanttorit työskentelivät ilman muodollista musiikillista koulutusta; työhön kasvettiin käytännössä tai siihen saatiin pohjaa pappiskoulutuksesta, joka tosin monelta lukkarilta oli jäänyt kesken. Jo aikaansaadut yritykset järjestää täydennyskursseja lukkareille olivat kariutuneet siihen, ettei seurakunnilla ollut varaa palkata sijaisia kursseille osallistuville.

Alustus kansan yhteislaulusta heijasti samoin laajempaa keskustelua, jota käytiin muun muassa Aamun Koiton sivuilla ja papiston kokouksissa; arkkipiispa oli voimakkaasti seurakunnallisen laulun kannalla ja oli saarnassaankin todenut, että ”kansan osanotto laulun muodossa seurakunnan jumalanpalvelukseen on se voima, joka kokoaa kansaa kirkkoihin ja lähentää heitä Jumalaan”.

Kyse oli yhdestä sotienvälistä kautta voimakkaimmin leimanneista kirkkomusiikkidiskursseista, joka jatkui teologisemmin värittyneenä myöhemmin arkkipiispa Paavalin aikana.

Neuvottelukokous ei edustanut mitään virallista päätöksenteon elintä, mutta yllättäen sen pöytäkirja julkaistiin Aamun Koitossa marraskuussa kirkollishallituksen virallisessa osastossa: kirkollishallitus oli käsitellyt esitetyt ponnet ja todennut, että papiston musiikkikoulutuksen rahoittamisen osalta käännyttäisiin kirkolliskokouksen puoleen, mutta ”muiden kysymysten johdosta seurakuntain seurakunnanneuvostojen puoleen”.

Näin siis jokseenkin tyhjästä polkaistu Karjalan hiippakunnan laulunharrastajien kokous ponsineen esitettiinkin koko kirkkokuntaa velvoittavana ohjeistuksena laulutoiminnan kehittämiselle. Heti seuraavan vuoden alussa arkkipiispa lähestyi seurakuntien esimiehiä ja neuvostoja kyselyllä, ”mitkä laulunharrastajien kokouksessa ehdotetuista toivomuksista kirkkokuoron sekä kansanlaulun kohottamiseksi olivat seurakunnassanne toteutetut tai onko ryhdytty niitä toteuttamaan”.

Ensimmäisten laulujuhlien satoa

Vuoden 1929 laulujuhlista käynnistyi useita konkreettisia kehitysprojekteja. Ensimmäinen alkoi jo seuraavalla viikolla, kun Valamossa järjestetty kirkkokunnan papiston veljeskokous päätti pyytää kirkollishallitusta asettamaan erityisen komitean tuottamaan laulujulkaisuja – aloitteen tähän teki, kukas muu kuin laulupäiväkomitean Aleksanteri Kasanski, josta tuli myös vuonna 1930 perustetun nuottikomitean päätoimittaja, apunaan diakoni Petr Akimov.

Arkkipiispa Herman puolestaan ryhtyi oitis suunnittelemaan seuraavia laulujuhlia: tarkoitus oli järjestää kahdet erilliset juhlat: toiset Karjalan hiippakunnassa ja toiset Viipurin hiippakunnassa. Karjalan hiippakunnan juhlat järjestettiinkin Valamossa vuonna 1930, ja sen jälkeen vielä 1933 Valamossa ja Konevitsassa sekä 1936 Suistamolla, kunnes sota katkaisi käytännön 11 vuodeksi. Viipurin hiippakunnan kuorojen vastauksista ei saatu aikaan konsensusta koskien järjestämispaikkaa tai kuoronjohtajaa, ja juhlat jäivätkin järjestämättä, mutta kysely oli tuottanut jälleen uutta tietoa kuorojen kokoonpanoista ja ohjelmistoista.

Herman jatkoi hyväksi todettua tiedonkeruuta kiertokirjeillään ja keskitti yhden niistä seurakuntien yhteislaulun tilan ja kehitysmahdollisuuksien kartottamiseen vuonna 1930. Säännöllinen kirkkokansan yhteislaulu ei kuitenkaan tuntunut vakiintuvan seurakuntien käytäntöön; vuoden 1930 tietojen perusteella sitä harrastettiin vain muutamissa seurakunnissa, kuten Pitkässärannassa, Palkealassa ja Sortavalassa. Yritystä kuitenkin oli: muun muassa Joensuussa lukkari sai seurakunnan esimieheltä ja arkkipiispalta useasti nuhteita siitä, ettei sallinut kansan laulaa palveluksissa mukana.

Koulutus ja ammatti-identiteetti kohdilleen

Merkittävin seuraus laulujuhlilla tehdyistä esityksistä oli kuitenkin huomion kääntyminen lukkareiden ammattitaitoon. Kirkollishallitus ilmoitti huhtikuussa 1930 musiikkipedagogisista kursseista, jotka järjestettäisiin kesällä Viipurissa ja joihin kirkollishallitus oli varannut 1200 markkaa apurahoiksi niille osallistuville lukkareille ja kirkkokuorojen johtajille.

Vielä merkittävämpi päätös tehtiin saman vuoden kirkolliskokouksessa, jossa ilmoitettiin järjestettäviksi joka toinen vuosi kolmiviikkoiset lukkarikurssit, 3000 markan avustuksella kirkkokunnan yleisestä rahastosta. Arkkipiispasta tuli tämän koulutustoimikunnan puheenjohtaja.

Vaikka ensimmäinen lukkarikurssi todettiin heti liian suppeaksi ja osallistujien lähtötason takia pintapuoliseksi, se oli lähtölaukaus lukkareiden kouluttamiselle, myöhemmin kanttorikursseille, nykyisellään kirkkomusiikin koulutukselle yliopistossa.

1930-luvun alkussa kirkon ilmapiirissä ja ajattelussa oli siis tapahtumassa murros: syntyi odotus ammattitaitoisesta lukkarista, joka saisi koulutusta ja vastaisi itsenäisesti seurakunnan musiikkielämästä. Yksi osoitus tästä oli arkkipiispa Hermanin kyselypatteriston ulottaminen myös lukkareihin: seurakunnan vuosittaisen raportoinnin yhteydessä lukkarien tuli kirjoittaa omat vuosikertomuksensa osoittaen, mitä oli saatu aikaan kuorolaulun ja yhteislaulun saralla.

Myös lukkarit itse kokivat muutoksen ja alkoivat pohtia omaa ammatti-identiteettiään: osoituksena tästä voi pitää Suomen Kreikkalaiskatolisten Lukkarien Liiton perustamista heinäkuussa 1932. Kehityksen summasi osuvasti rovasti Nikolai Ortamo vuoden 1932 papiston veljeskokouksessa: ”Lukkari oli aikaisemmin vain papin käskyläinen, renki, miten hän luki tai lauloi, siihen ei kiinnitetty huomiota. Nyt on muutos tapahtunut, eikä nyt ole enää montakaan sellaista lukkaria, joka ei koettaisi kirkkolaulua viedä eteenpäin.”

Monta uutta alkua

Sota katkaisi juuri kukkaan puhjenneen laulujuhlaperinteen. Kuorot, lukkarit ja laulajat hajaantuivat siirtoseurakuntiin ympäri Suomea. Monet kirkot ja kaikki luostarit olivat jääneet rajan tuolle puolen.

Laulujuhlatoiminta elpyi vuonna 1947 kun Viinijärvelle, Taipaleen seurakuntaan, kutsuttiin koolle ”koko ortodoksinen siirtokansa kesäiseen kirkkojuhlaan”. Tapahtuman primus motorina toimi pappismunkki Paavali, jolle arkkipiispa Herman oli luovuttanut vastuun laulupäivistä. Puute leimasi valmisteluja. Osallistujia kehotettiin tuomaan mukanaan sotaa edeltäneillä laulupäivillä jaettuja monisteita, kuten myös viltit ja elintarvikekortit.

Tämän jälkeen kirkkolaulupäiviä järjestettiin noin kolmen vuoden välein. Iisalmen laulupäiville julkaistiin painettu nuottivihko juhlaliturgian lauluista, mistä tuli myös pitkään jatkunut perinne. Paavalin kädenjälki näkyi erityisesti laulupäivillä lauletussa ohjelmistossa. Esimerkiksi Ilomantsin laulupäivillä kantaesitettiin niin sanottu uusi liturgiasävelmistö, eli tuttavallisemmin Muoviliturgia.

1960–1970-lukujen taitteessa järjestetyt laulupäivät nostivat esiin suomalaisen kirkkomusiikin tuoreita voimia, esimerkiksi juhlakuoroa johtaneen kanttori Pekka Torhamon. Laulupäiväinnostus alkoi kuitenkin tämän jälkeen hiipua, ja kahdeksi vuosikymmeneksi ne katkesivatkin kokonaan.

Perinne elpyi vasta vuonna 1995, kun pitkälti kanttori Risto Matsin ansiosta laulujuhlat kutsuttiin koolle Joensuuhun. Laulupäivien järjestelyyn on sittemmin antanut merkittävän panoksensa Ortodoksisten kanttorien liitto. Juhlien nuottijulkaisut ovat nostaneet esiin suomalaisia säveltäjiä, joiden teokset rikastuttavat edelleen seurakuntien jumalanpalveluksia.

Tämänkin elpymisen tielle tuli mutkia matkaan, kun vuodelle 2020 suunnitellut kirkkolaulupäivät jouduttiin koronapandemian vuoksi ensin siirtämään vuodella eteenpäin ja lopulta järjestämään etänä vuonna 2021. Tänä keväänä tapahtuma toteutuu kuitenkin suunnitellusti Helsingissä, jossa kirkkolaulupäivät (Avaa uuden sivuston) on järjestetty edellisen kerran yli neljännesvuosisata sitten.

Mitkä ilmiöt jäävät mieleen tästä tapahtumasta ja mitä uutta kenties lähtee viriämään? Sen aika näyttää.

Kirkkolaulupäivät järjestyksessä Valamon laulujuhlista tähän päivään:

Valamo 1929

Valamo 1930

Valamo & Konevitsa 1933

Suistamo 1936

Iisalmi 1948

Kotka 1951

Helsinki 1954

Varkaus 1957

Iisalmi 1961

Ilomantsi 1965

Oulu 1967

Helsinki 1973

Joensuu 1995

Helsinki 2000

Kajaani 2005

Joensuu 2010

Tampere 2014

Joensuu 2021

Helsinki 2026 (Avaa uuden sivuston)

Kirjallisuus:

Hannu Kilpeläinen (2000). Valamo – karjalaisten luostari? Helsinki: SKS.

Teuvo Laitila (2012). Herman. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: SKS.

 

Pääkuvassa Paavali johtaa kuoroa Kotkan laulujuhlilla vuonna 1951. Kuva: Riisan valokuva-arkisto

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Rudolf Koivu -näyttely avautuu Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa

Riisasta tuli osa toisesta maailmansodasta kertovaa kulttuurireittiä

Jumalanäidin ikoneja ammuslaatikoissa – vetoomus Ukrainan lasten puolesta
Näytä kaikki
Ajassa

Suomen ortodoksisen kirkon piispojen yhteinen pääsiäistervehdys Herran vuonna 2026

Suomen ortodoksisen kirkon toimessa olevat piispat julkaisivat yhteisen pääsiäistervehdyksensä.

Julkaistu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Haminan piispa Sergei Kuva: Joni Ylimäki/Riisa

Kristus nousi kuolleista!

Neljänkymmenen päivän vaelluksemme on päättynyt, ja me seisomme nyt sen äärellä, mitä kohti koko matka suuntautui. Joillekin teistä tämä on ensimmäinen pääsiäinen Kirkon helmassa; toisille vuosikymmenten tuttu ilo.

Inhimillinen ymmärrys ei kykene tyhjentämään sitä, mitä ylösnousemus merkitsee. Se ylittää käsityskykymme ja murtaa kaikki rajamme. Emme osaa selittää, voimme vain kokea, astua sisään sen todellisuuteen.

Kirkkomme uskoo ja opettaa, että Kristus astui alas tuonelaan ja kokosi ympärilleen langenneen ihmiskunnan. Hän, joka oli kärsinyt ristin ja laskettu hautaan, mursi kuoleman vallan sisältä käsin. Kuolema ei voinut pitää hallussaan Elämän Ruhtinasta. Siinä missä ensimmäinen Adam oli valinnut erillisyyden Jumalasta ja johdattanut koko luodun kuoleman alaisuuteen, toinen Adam astui tuohon samaan kuolemaan ja teki siitä portin elämään. Tässä on uskomme ydin.

Ylösnousemus ei ole ainoastaan muisto menneestä tapahtumasta. Se on elävä todellisuus, joka muuttaa kaiken. Se on Jumalan lupauksen täyttymys – ja tuossa täyttymyksessä kuulemme hänen äänensä: Älkää pelätkö (Matt. 28:10). En jätä teitä orvoiksi (Joh. 14:18). Koskaan en sinua hylkää (Hepr. 13:5). Sillä Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi osalliseksi Jumalasta. Hän antoi itsensä ristille, jotta synti menettäisi valtansa. Hän astui kuolemaan, jotta kuolema ei enää pitäisi meitä vallassaan. Hän nousi haudasta, jotta mekin nousisimme – ei vain viimeisenä päivänä, vaan jo nyt, uuteen elämään hänessä.

Ylösnousemuksen valossa näemme, miksi meidät on luotu. Emme ole olemassa kuolemaa varten emmekä syntiä varten – vaan yhteyttä ja kirkastumista varten. Ylösnousemus ei ainoastaan palauta meitä siihen, mitä olimme: se avaa meille sen, mitä emme vielä ole, mutta joksi olemme kutsutut.

Eikä tämä ilo ole vain meidän omaamme. Kristuksen ylösnousemus koskettaa koko luomakuntaa, sillä hänessä Jumala on astunut luotuun todellisuuteen ja avannut sille tien uudistumiseen. Luomakunta huokaa yhä, mutta se huokaa nyt toivossa, sillä kuoleman viimeinen sana on kumottu. Ja me, jotka olemme saaneet tämän toivon, olemme kutsutut elämään sen todeksi – varjelemaan luotua, parantamaan särkynyttä ja tekemään ylösnousemuksen valo näkyväksi siellä, missä pimeys yhä vallitsee.

Siksi, Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret, jättäkäämme taaksemme se, mikä meitä painaa – synti, pelko, katkeruus, epätoivo. Ottakaamme toisemme vastaan anteeksiannossa ja rakkaudessa, sillä me kaikki olemme ylösnousseen Kristuksen lapsia. Suunnatkaamme elämämme kiitokseen ja iloon.

Elia
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa

Arseni
Kuopion ja Karjalan metropoliitta

Sergei
Haminan piispa

Jaa tämä juttu

Ajassa

Suomen Ekumeeninen Neuvosto puolustaa oman uskonnon opetusta

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen pääsiäistervehdys

Kristus nousi kuolleista! – Totisesti nousi!
Näytä kaikki
Ajassa

Kristus nousi kuolleista! – Totisesti nousi!

Pyhän Johannes Krysostomoksen iki-ihana pääsiäissaarna luetaan pääsiäisyön palveluksessa.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Pyhä Johannes Krysostomos Kuva: Esko Jämsä

Kristus nousi kuolleista!

Se, joka on hurskas ja rakastaa Jumalaa, iloitkoon tästä hyvästä ja riemuisasta juhlasta.
Joka on oikeamielinen palvelija, tulkoon riemuiten Herransa iloon.
Joka on paastoten kilvoitellut, iloitkoon palkasta.
Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion.
Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa.
Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään.
Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä.
Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään,
sillä valtias on jalomielinen:
hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.
Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.
Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon.
Riemuitkaa kaikki oikeamielisyyden rikkaudesta.
Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.
Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt.
Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.
Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:
kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman.
Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan.
Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.
Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:
”Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla”. (Jes.14:9)
Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.
Se kukistui ja se saatettiin häpeään.
Se kukistui ja niin se kuoletettiin.
Se kukistui ja niin se menetti valtansa.
Se kukistui ja pantiin kahleisiin.
Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.
Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.
Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.
”Kuolema, missä on sinun otasi?
Tuonela, missä on sinun voittosi?
Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.
Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat.
Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee.
Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.
Sillä Kristus nousi kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.”(1.Kor.15:20)

Hänelle olkoon kunnia ja valta iankaikkisesta iankaikkiseen.

Aamen.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Suomen Ekumeeninen Neuvosto puolustaa oman uskonnon opetusta

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen pääsiäistervehdys

Suomen ortodoksisen kirkon piispojen yhteinen pääsiäistervehdys Herran vuonna 2026
Näytä kaikki