– Työpajassa tulee olemaan koolla kirkkomme historian ensimmäinen tämän kokoluokan naiskuoro. Odotamme jännityksellä sitä, millainen sen sointi tulee olemaan, kertovat työpajaa vetävät kanttorit Sari Ahponen Tampereelta ja Riikka Patrikainen Turusta.
Sekakuoro ei ole välttämättömyys
Naisista koostuva kirkkokuoro ei ole kirkon perinteelle vieras: naiskuoro voi täyttää kuoron liturgisen tehtävän siinä missä mies- tai sekakuorokin. Joissakin paikalliskirkoissa – esimerkiksi Bulgariassa – onkin olemassa upea naiskuorolaulun perinne. Suomessa naiskuorojen potentiaalia ei ole kirkossa kovin paljon hyödynnetty. Syyt ovat ainakin osin historiallisia.
Meillä valtaosa seurakuntien aktiivisista kirkkolaulajista on usein ollut naisia. Kanttorit olivat kuitenkin pitkään miehiä, ja tämä lienee yksi syy siihen, että seurakuntakuoroissa on perinteisesti pyritty neliääniseen sekakuorosointiin.
– Omassa paikalliskirkossamme vanhoja naiskuorosovituksia ei ole paljon olemassa ja mielestäni se kertoo siitä, että naisista koostuvaa kuoroa ei ole meillä osattu aiempina vuosikymmeninä ajatella kokonaisena instrumenttina, vaan se on hahmotettu kuorona, josta puuttuvat miesäänet. Itse pidän naisäänistä koostuvaa kuoroa erityisenä ja olen kiinnostunut tutkimaan, millaista kauneutta sellaisella voidaan saada aikaan, toteaa Riikka Patrikainen.
Käytännön tarve ja kaipaus
Sari ja Riikka päätyivät naiskuorotyöpajan vetäjiksi, koska molemmat ovat tahoillaan virittäneet seurakunnissaan naiskuorotoimintaa.
– Kyllä tämä innostus on omalla kohdalla syttynyt ihan käytännön havainnoista. Kanttorit ovat paikoin aika usein siinä tilanteessa, että käytettävissä on vain naisääniä. Siinä tilanteessa harmittaa, että valmista naiskuorolle sovitettua materiaalia on niin niukasti, toteaa Sari.
Sari on ryhtynyt Tampereella työskennellessään harjoituttamaan kolmiäänistä naiskokoonpanoa.
– Olemme opetelleet dir.cant. Jarmo Lehdon säveltämää kolmiäänistä naisäänille sävellettyä liturgiaa ja Viktor Hentusen puhtaaksikirjoittamaa perinteisille melodioille perustuvaa kolmiäänistä liturgiaa, jonka Jarmo Huttu on kirjoittanut digitaaliseen muotoon.
Naisäänten varaan rakentuva harmonia voi ensi alkuun kuulostaa erikoiselta. Sari tietää tämän omasta kokemuksesta.
– Olimme noin kymmenhenkisen naisjoukon kanssa Kolhossa laulamassa Hentusta ja muistan, kuinka hämmästyin sitä, miten omakin korva on tottunut miesääniin. Meni aikaa, ennen kuin osasin luottaa siihen, että tältä tämän on tarkoitus kuulostaa. Eli kyllä tässä kanttorin näkökulmasta on mukavasti haastetta ja opittavaa.
Riikka innostui naistrion perustamisesta Turussa jo ennen työllistymistään seurakuntaan. Trio kasvoi kvartetiksi ja se tunnetaan nyt nimellä Muruset.
– Haaveilin itsenäisistä nuotinlukutaitoisista laulajista, joiden kanssa voisi lähteä kokeilemaan erilaisia asioita. Löysin kaipaamani laulajat Turun ortodoksisen kirkon kuorosta ja Muruset on nyt osa seurakunnan kirkkolaulutoimintaa. Parhaillaan harjoittelemme valamolaisiin sävelmiin perustuvaa kokonaisuutta, jonka sovittamiseen neliääniselle naiskuorolle saimme viime vuonna tukea sekä kirkkomusiikkiavustuksista että Helsingin metropoliittakunnan säätiöltä.
Nuotit julkaistaan Turussa 25.9. Murusten konsertissa, joka on osa Turun pyhän Aleksandran kirkon 180-vuotisjuhlan ohjelmaa. Tämän jälkeen niitä voi käyttää vapaasti.
Musiikki liturgiikan palveluksessa
Nyt järjestettävässä työpajassa työskentely ei tähtää esiintymiseen, vaan sen tarkoituksena on esitellä kanttoreille ja laulajille olemassa olevaa naiskuoroille sovitettua materiaalia ja kokeilla yhdessä, miten teokset soivat parhaiten.
– Suomeksi sovitettua materiaalia on edelleen vähänlaisesti ja se on hajallaan siellä täällä. Olisi hyvä saada se koottua yhteen paikkaan, jotta kukaan ei sovita jotain, mistä on jo toimiva nuotti olemassa, toteaa Riikka.
– Itse toivon, että saisimme jossain vaiheessa lisää naiskuorolle sovitettua georgialaista materiaalia, sillä heiltä löytyy paljon kaunista valmiiksi kolmiäänistä kirkkomusiikkia. Kanttorikollegani Markus Hänninen on jo sovittanut mukavia kolmiäänisiä kirkkoveisuja. Säveltäjä Timo Ruottista olen koettanut aktiivisesti houkutella tuottamaan kolmiäänistä naiskuoro-ohjelmistoa, Sari kertoo.
Uusista sovituksista puhuttaessa molemmat kanttorit muistuttavat kuitenkin siitä, että kirkossa musiikilla ei ole itseisarvoa, vaan sen on aina palveltava liturgista kokonaisuutta.
– Jumalanpalveluksessa käytettävässä musiikissa pitäisi aina olla joku yhtenäinen idea tai ajatus, muuten kokonaisuudesta tulee helposti rauhaton, toteaa Sari.
– Liturgista laulua ei tosiaan voi rikastaa tuomalla palvelukseen räikeästi muusta kokonaisuudesta erottuvia piikkejä. Musiikkivalinnoissa pitää tasapainoilla kirkon rikkaan perinteen ja seurakunnan liturgisen elämän todellisuuden välillä. Mikä toimii jossain muualla ei välttämättä toimi meillä, Riikka tiivistää.
Joskus muusta kokonaisuudesta erottuva kirkkolaulu kuitenkin puolustaa paikkaansa. Sekä mies- että naiskuoro voi sekakuoron keskellä alleviivata ja korostaa jotain kohtaa jumalanpalveluksessa. Tunnetuin esimerkki on varmasti Bortnjanskin kaunis Pyhä Jumala -trio, joka kuullaan yleensä naiskuoron laulamana. Itse asiassa niin usein, että se ei välttämättä enää toimi alleviivauksena.
– Sisar Vassa kuuli helmikuussa papiston päivillä toimitetussa liturgiassa tämän trion mieskuoron laulamana ja oli ihastuksissaan: ”Olipa ihanaa kuulla vaihteeksi erilainen versio, kun yleensä tulee aina se enkelikuoro”, kertoo Sari.
Optimaalista sointia etsimässä
Sari ja Riikka ovat koonneet työpajaa varten sekä helpompaa että vaativampaa aineistoa.
– Meillä tulee olemaan koolla suuri joukko hyvinkin taitavia ja itsenäisiä laulajia, joten voimme saada monet sävellykset soimaan hienosti. Tarvitaan kuitenkin paitsi taitoa, myös harjoitusta ja intoa kokeilla, jotta korva oppii kuulemaan, kuinka naiskuoron sointi syntyy ja mikä soi kauniisti, Riikka toteaa.
Vaikka naiskuorolaulu ei ole välttämättä aina kolmiäänistä, niin molemmat ovat huomanneet, että parhaiten soi usein sopraanon, väliäänen (toinen sopraano) ja alton kokonaisuus.
– Olen tutkinut esimerkiksi Jarmo Lehdon äskettäin naisäänille säveltämää panihidaa ja siinä voi huomata neliäänisyyden ongelmat. Eri stemmat pitää levittää laajalle, jotta sointi säilyy hyvänä ja silloin tarvitaan jo tosi korkeita ja toisaalta tosi matalia ääniä, Sari huomauttaa.
Helsingissä on tarkoitus tarttua ainakin georgialaiseen Pyhä Jumala -veisuun ja kolmiääniseen Enkeli huusi -veisuun. Simonilaisesta kerubiveisustakin on olemassa mukava kolmiääninen versio.
– Jos oikein vaativaa aineistoa kaivataan, niin otetaan työn alle Jarmo Lehdon kolmiäänisen liturgian ehtoollislauselma. Eivät haasteet naiskuorolaulussakaan lopu kesken, toteaa Sari Ahponen.
Pääkuvassa Muruset-kvartetti Turusta. Henkilöt vasemmalta oikealle: Vera Nazimova, Tiina Vuorisalo, Riikka Harikkala-Laihinen ja Riikka Patrikainen.
Bartolomeos, Jumalan armosta Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka: koko kirkon täyteydelle kunniassa ylösnousseen Kristuksen armoa, rauhaa ja laupeutta.
Kunnioitettavimmat veljet esipaimenet ja siunatut lapset Herrassa,
saavuttuamme paaston, rukouksen ja hartauden kautta pääsiäisen loistavaan juhlapäivään, veisaamme ja ylistämme Herramme ja Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta, joka merkitsee elämän voittoa kuolemasta ja joka uudistaa koko luomakunnan ja avaa ihmiskunnalle polun jumaloitumiseen armon kautta. Kristuksen Kirkko on säilyttänyt tämän pääsiäiskokemuksen liturgisessa elämässään, pyhien ja uskon marttyyrien kamppailussa, luostarielämän eskatologisessa horisontissa; se säilyy kirkon julistaessa evankeliumia koko maailmassa, kirkon teologiassa ja kirkkotaiteessa, uskovaisten hyvässä todistuksessa maailmassa, rakkauden ja solidaarisuuden kulttuurissa – sillä järkähtämättömällä varmuudella, että pahuudella ei ole historiassa viimeistä sanaa.
Herran ylösnousemus tulee elettäväksi Kristuksen antamassa vapaudessa, joka innoittaa, ravitsee ja vahvistaa ihmispersoonan luovia kykyjä ja hyvää taistelua kaiken sen puolesta ”mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista”. (Fil. 4:8) Samalla ylösnousemus muistuttaa meitä kaikkia siitä, että matka ylösnousemukseen on erottamattomasti kietoutunut ristiin. Tämä yhteys on suojellut Jumalaa kansaa samaistumasta tämän maailman henkeen ja samanaikaisesti se on varjellut meitä hedelmättömältä eristäytymiseltä ja sellaiselta hengellisyydeltä, josta puuttuvat dynaamisuus ja toivon henkäys.
Uskovaisten elämä ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Herrassa torjuu yhtä tänäkin päivänä kaikki vieraat tulkinnat kristillisestä eetoksesta ”heikkojen ihmisten moraalina”. Nämä tulkinnat näkevät kristinuskossa esiintyvän nöyryyden, anteeksiantamisen, uhrautuvan rakkauden, askeettisuuden, Herran sanat ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39) ja muut kristillisen identiteettimme periaatteet ja vakaumukset merkkeinä heikkouden moraalista. Tällainen kristillisen eetoksen tulkinta ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä kristilliseen elämään kuuluu uhrimielinen rakkaus, joka ei ”etsi omaansa”, rakkaus yhdessä rohkeuden kanssa sekä eksistentiaalinen aitous. Pääsiäinen on hymni tälle vapaudelle, rakkautena vaikuttavalle uskolle (ks. Gal. 5:6), joka ei ole omaa aikaansaannostamme vaan armoa ja lahjaa ylhäältä ja jota eletään Kirkon sakramentaalisessa yhteydessä ja lähimmäisen palvelemisen ”mysteerissä”. Todellakin: ”Rakkaus Jumalaan ei näet siedä minkäänlaista ihmiseen kohdistuvaa vihaa.”1
Kristuksen kirkko, ”maan suola, maailman valo, kaupunki vuorella, lampunjalasta loistava valo” (ks. Matt. 5:13-15) tuo aktiivisen todistuksensa maailmaan ajan merkkien edessä julistaen maailmaan tulleesta armosta ja meissä asuvasta toivosta (ks. 1. Piet.3:15). Viesti rististä ja ylösnousemuksesta kaikuu tänä päivänä rauhan, sovinnon ja oikeudenmukaisuuden evankeliumina. Sota, viha ja epäoikeudenmukaisuus ovat vastakkaisia kristinuskon perustaville periaatteille, joiden toteutumista ja enenemistä Jumalan kansa rukoilee ja joiden puolesta se ahkeroi joka ikisenä päivänä. Ylösnousemuksen valossa käännymme anoen Herran puoleen sodan väkivallan uhrien puolesta, orpojen ja lapsiaan surevien äitien puolesta ja kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat kehoissaan tai sieluissaan ihmisen julmuuden ja välinpitämättömyyden haavoja. ”Kristus nousi kuolleista” tarkoittaa väkivallan ja pelon torjumista ja tuomitsemista. Tuo huudahdus on kutsu rauhan elämään. Sota tuo mukanaan surua ja kuolemaa; ylösnousemus kukistaa kuoleman ja tuo mukanaan turmeltumattomuuden.
Sodan julmuuksien päivittäisten kuvien äärellä Kirkko nostaa äänensä julistamaan jokaisen ihmispersoonan pyhyyttä, jokaisen konkreettisen, missä tahansa maan päällä asuvan ihmisen pyhyyttä sekä tuon arvokkuuden mukanaan tuomaa absoluuttista velvollisuutta tuota pyhyyttä kohtaan. Kirkko kutsuu meitä ”tuntemaan oman arvomme, kunnioittamana Alkukuvaa, tunnistamaan mysteerin voiman ja ymmärtämään kenen puolesta Kristus on kuollut.”2 Herran ylösnousemus on ihmisen palauttamista hänen ikuisen kutsumuksensa äärelle. Toisen ikuisen elämän alkuna ylösnousemus korjaa kaikki vieraantuneet ja vieraannuttavat suhteet ja asettaa rauhan ”joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7) – rauhan, joka pitää sisällään myös maailman asioiden sovituksen ja rauhoittamisen.
Suuri ja pyhä ortodoksisen kirkon suuri, Jumalan innoittama, synodi, jonka kokoontumista kymmenen vuotta sitten muistelemme nyt, korosti: ”Kirkko uskoo lisäksi, että on sen tehtävä rohkaista kaikkia todelliseen rauhantyöhön (Room. 14:19). Näin kirkko avaa ihmiskunnan lapsille ja kaikille yhden ihmisyyden perheen jäsenille tien ainoan taivaallisen Isän oikeudenmukaisuuteen, veljeyteen, todelliseen vapauteen ja ihmisten väliseen rakkauteen.”3
Pyhässä pääsiäisessä kyse on koko hengellisestä kulttuuristamme, hartautemme kovimmasta ytimestä. Herran ylösnousemus merkitsee myös omaa ylösnousemustamme tässä ajassa ja samanaikaisesti kyse on esikuvasta ja esimausta koko ihmiskunnan yhteisestä ylösnousemuksesta ja luomakunnan uudistamisesta. Ylösnousseen Kristuksen, tuon rauhan ruhtinaan, joka on kanssamme nyt ja aikojen loppuun asti, kasvojen kaikkialle säteilevän kirkkauden valaisemana ja hänen kaikkipyhää nimeään psalmein, veisuin ja hengellisin lauluin ylistäen, me toivotamme teille siunattua ylösnousemusjuhlaa, jumalallisten lahjojen täyttämää pääsiäisaikaa ja kaikkia elämienne päiviä huutaen koko maailmalle yhteistä riemuhuutoa: Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!
Fanarissa pääsiäisenä 2026
Konstantinopolin Bartolomeos
palava esirukoilijanne kuolleista nousseen Kristuksen edessä
1 Maksimos Tunnustaja, Rakkaudesta, I.15. (Filokalia 2, s. 62)
2 Greogrios Teologi, PG 35, 397.
3 Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa, C5. Suom. Jyrki Härkönen.
Rovasti Heikki Huttunen sai arkkipiispa Tapio Luoman myöntämän Pyhän Henrikin ristin
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma jakoi 8.4. Turussa myöntämänsä kunniamerkit, Pyhän Henrikin ristin ja Mikael Agricolan ristin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintä | Kuva: Seela Hintsala
Pyhän Henrikin ristin sai rovasti Heikki HuttunenHelsingin ortodoksisesta seurakunnasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tiedotteessa todetaan, että isä Heikki on ”monin tavoin edistänyt ekumeenista yhteistyötä oman kirkkomme ja Suomen ortodoksisen kirkon välillä. Hän on suomalaisen ekumenian pitkän linjan vaikuttaja sekä kotimaassa että kansainvälisesti”.
Arkkipiispa voi myöntää Pyhän Henrikin ristin sekä suomalaisille että ulkomaalaisille henkilöille erityisesti ekumeenisista ansioista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisarkirkkoihin suhteita edistävästä toiminnasta. Pyhän Henrikin risti voidaan myöntää myös merkittävistä ulkomaille suuntautuneesta humanitaarisesta toiminnasta tai lähetystyöhön liittyvistä ansioista.
Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa venäjänkielisen työn pappina työskennellyt isä Heikki on toiminut aiemmin Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteerinä (2006–2015), ja sitä ennen hän oli pitkään Suomen ortodoksisen kirkon edustajana Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa. Myöhemmin hän työskenteli Euroopan kirkkojen konferenssin pääsihteerinä Brysselissä. Vuonna 2013 Huttunen sai Euroopan parlamentin myöntämän Euroopan kansalaispalkinnon tunnustuksena ansioistaan ekumeniassa ja kansainvälisissä projekteissa. Isä Heikki on myös pitkäaikainen kirkolliskokousedustaja.
Mikael Agricolan ristin arkkipiispa Tapio myönsi säveltäjä Pekka Simojoelle, joka on yksi tunnetuimmista suomalaisista hengellisen musiikin säveltäjistä, sanoittajista ja sovittajista. Hänen tuotantonsa on hyvin laaja ja ulottuu yli 40 vuoden ajalle. Hän on tehnyt yli 800 laulua ja eri kokoonpanojen kanssa noin 80 äänitettä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa on viisi Simojoen säveltämää virttä. Muusikon uransa ohella Simojoki on tehnyt merkittävän uran kirkon luottamushenkilönä – esimerkiksi kirkolliskokousedustajana.
Mikael Agricolan risti voidaan myöntää kotimaisena huomionosoituksena merkittävästä kirkon tarkoitusperiä edistävästä toiminnasta. Mikael Agricolan ristin myöntämisessä voidaan ottaa huomioon myös suomalaisen kulttuurin kehittämiseen ja edistämiseen liittyvät ansiot.
Helsingissä 24.–26.4.2026 järjestettävien ortodoksisten kirkkolaulupäivien myötä kirjoitetaan uusi luku lähes satavuotiseen kehityksen jatkumoon.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Takala-Roszczenko ja Maria Hattunen | Kuva: Riisan valokuva-arkisto
Moni käytäntö Suomen ortodoksisen kirkon musiikkitoiminnassa tuntuu itsestään selvältä. Kanttorit ovat teologian maistereita, jotka ovat saaneet työhönsä erityisen kirkkomusiikillisen koulutuksen. Heidät luetaan seurakunnan hengellisten työntekijöiden joukkoon ja heidän joukossaan on sekä miehiä että naisia. Heillä on omat edustajansa kirkolliskokouksessa. He saavat työstään palkkaa, joka riittää toimeentuloon. He toimivat seurakuntien kirkkomusiikkityön ensisijaisina kehittäjinä ja raportoivat työstään seurakunnan hallinnolle. He muodostavat kollegiaalisen yhteisön, jossa jaetaan resursseja ja tehdään monenlaista yhteistyötä. Myös ortodoksisen kirkon läsnäolo ekumeenisissa tapahtumissa nojaa usein kanttorien ammattitaidon varaan.
Lisäksi kirkossa järjestetään säännöllisesti valtakunnallisia ortodoksisia kirkkolaulupäiviä, jotka kokoavat kirkkomusiikin ammattilaiset ja harrastajat yhteen.
Näin hyvin eivät asiat kuitenkaan ole aina olleet. Nykyhetkeen johtaneen kehityksen käynnisti tapahtuma, jota voi pitää suunnannäyttäjänä kirkkomusiikkitoiminnalle Suomessa: Karjalan hiippakunnan laulujuhlat Laatokan Valamossa kesäkuussa 1929.
Aloite laulujuhlien järjestämiseen tuli arkkipiispa Hermanilta. Virolainen Herman Aav oli vihitty apulaispiispaksi Suomen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kesällä 1923, kirkon siirtyessä Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Herman tuli kirkon palvelukseen äärimmäisen jännitteisenä aikana, Suomen itsenäisyyden varhaisina vuosina, joita leimasi sisällissodan tragedia, voimakas kansallistunne ja venäläisvastaisuus.
Näinä vuosina toimeenpantiin perustavanlaatuisia uudistuksia: kirkkokunnan virkakieli muutettiin suomeksi, suomi syrjäytti kirkkoslaavin jumalanpalveluskielenä Karjalan hiippakunnassa ja kirkko siirtyi juliaanisesta kalenterista uuteen ajanlaskuun.
Arkkipiispa Herman osoittautui – kirkollishallituksen tuella ja todennäköisesti myös aloitteilla – määrätietoiseksi johtajaksi, jolla oli vahva, ja kenties ajan yhteiskunnallisessa paineilmastossa realistinen, visio kirkon tulevaisuudesta: sen oli tarpeen todistaa lojaalisuutensa Suomen valtiolle ja integroitumishalunsa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Vuonna 1928 kirkollishallitus teki aloitteen Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon ”itsenäisyysjuhlasta”, jota vietettiin kirkkokunnasta 26.11.1918 annetun asetuksen 10-vuotisjuhlapäivänä. Tapahtumaa voi pitää varsinaisten kirkkolaulujuhlien ensiaskeleena, sillä jo sen ohjelmaan sisältyi runsaasti musiikkia: kirkkolaulua, yhteislaulua, sekä säveltäjä Otto Kotilaiselta tilattu erityinen juhlakantaatti.
Musiikkimiehenä tunnetun arkkipiispan silmissä kirkkolaulu oli yksi niistä keinoista, joilla rakennettiin kirkon yhtenäisyyttä ja vahvistettiin sen elinvoimaisuutta. Kirkkokunnan itsenäisyysjuhlan yhteydessä tehdyssä haastattelussa hän toi esiin huolensa suomenkielisen kirkkolaulun ”huonosta kannasta” ja ilmoitti seuraavalle kesälle suunniteltavan suurta juhlajumalanpalvelusta, jossa laulaisivat kaikki Karjalan kirkkokuorot.
Laulujuhla-aloitetta ei voi pitää yllättävänä ajan kontekstissa. Laulujuhlaperinne oli rantautunut Suomeen 1800-luvulla ja edelliset suuret laulupäivät oli pidetty Sortavalassa vuonna 1926. Luterilainen kirkko oli puolestaan järjestänyt ensimmäiset kirkkolaulupäivänsä vuonna 1927. Oli siis otollinen hetki ottaa tapahtumista mallia myös ortodoksisessa kirkossa.
Annantehtaan kirkkokuoro laulujuhlilla Suistamolla vuonna 1936. Kuva: Riisan valokuva-arkisto
Tiedolla johtamista 1920-luvun malliin
Arkkipiispan esittämä laulujuhla-aloite oli erityisen luonteva: virolaisena hän oli kasvanut laulujuhlien perinteeseen ja oli ollut mukana suunnittelemassa kirkollisia laulupäiviä Virossa. Itse aloite tehtiin tosin yhteisen jumalanpalveluksen nimissä: Leo Kasangon (tuolloin vielä Kasanskin) arkkipiispalta toimeksi saama kiertokirje lähetettiin marraskuussa 1928 Karjalan hiippakunnan seurakuntien esimiehille.
Tapahtuman valmistelu käynnistyi arkkipiispa Hermanille ominaiseen tapaan yksityiskohtaisella kyselyllä. Seurakuntien esimiesten tuli raportoida paikallisen kuoron halukkuudesta osallistua yhdistettyjen kuorojen lauluun, esittää toive tapahtuman tarkemmasta ajankohdasta sekä toimittaa tiedot kuoron kokoonpanosta ja sen ohjelmistossa olevista suomenkielisistä kirkkoveisuista.
On merkille pantavaa, ettei tätä ennen ollut kerätty kirkkolaulutoiminnasta täsmällistä tietoa. Seurakunnan hallinnon pöytäkirjoissa, toisinaan myös piirinvalvojien vuosiraporteissa kirkkolaulua käsiteltiin varsin yleisellä tasolla. Hermanin aloitteesta kerättiin siis kuorojen ja niiden ohjelmiston kattava rekisteri, jonka pohjalta oli mahdollista suunnitella sekä itse tapahtumaa samoin kuin muitakin toimenpiteitä.
Vaikka laulujuhlat koskivatkin vain Karjalan hiippakuntaa, Herman näki tilaisuuden selvittää laajemmallakin otannalla kirkkomusiikkitoiminnan organisoinnin tilaa. Hän lähetti toisen kyselyn, joka käsitti kaikki kirkkokunnan seurakunnat, siis myös Viipurin hiippakunnan, joka oli pitkälti venäjänkielinen. Tämä kysely selvitti kuorojen rahoitusta, seurakunnan hallinnon vastuuta laulutoiminnan suunnitelmallisuudesta, kuorojen harjoittelurytmiä ja kehittämistä.
Vastaukset osoittivat vanhojen venäläisseurakuntien laulutoiminnan olleen huomattavan vakiintuneempaa ja taloudellisesti tuetumpaa kuin Karjalan hiippakunnassa. Leo Kasanko koosti vastauksista yksityiskohtaiset taulukot, jotka mahdollistivat laulupäivien suunnittelun ja nykytermeillä ”tiedolla johtamisen” seurakuntien kirkkomusiikkitoiminnassa – kaikki tämä jo ennen varsinaisten laulujuhlien järjestämistä!
Paavali johtaa isoa kuoroa Uspenskin katedraalissa Helsingin laulujuhlilla 5.6.1954. Kuva: Riisan valokuva-arkisto
”…eihän Valamoon oltu menty nukkumaan”
Valamossa järjestettävien laulujuhlien käytännön järjestelyt annettiin Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan vastuulle. Ne ilmoitettiin järjestettäviksi apostolien juhlana 29.–30. kesäkuuta 1929. Aamun Koitto kuvaili laulujuhlia matkanteosta lähtien:
”Viisi laivaa välitti alinomaa liikennettä Sortavalasta, Salmista, Pitkästärannasta, Impilahdelta y.m. paikoista Valamoon. … Ihanan sään vallitessa lipuivat laivat täynnä kuorolaisia mikä miltäkin haaralta Laatokan tyyntä pintaa myöten Valamon kuuluisaa pyhättöä kohti. Nukkumapaikkojen saanti suurille joukoille tuotti perillä vaikeuksia, mutta tyytyväisin mielin alistuttiin kohtaloon, sillä eihän Valamoon oltu menty nukkumaan, vaan korottamaan laulussa sydämet Jumalan puoleen.”
Paikalle saapui Aamun Koiton mukaan suuri joukko papistoa, noin 200 laulajaa ja runsaasti muita osallistujia – arvioiden mukaan noin tuhat henkeä. Koska tapahtuma kesti vain yhden viikonlopun, sen ohjelma oli tiivis ja rakentui jumalanpalvelusten varaan. Heti lauantaina luostariin saavuttua pidettiin kuorojen yhteisharjoitus, illalla toimitettiin juhlavigilia, sunnuntaiaamuna taas juhlaliturgia, jonka jälkeen tehtiin ”virkistysmatkoja” luostariympäristöön.
Koska oheiskonsertteja ei järjestetty, tapahtuman lauluohjelmisto rakentui jumalanpalvelusten veisuista; ainoina liturgisen järjestyksen ulkopuolisina sävellyksinä esitettiin Dmitri Bortnjanskin Sinua Jumala kiitämme eli Ambrosiuksen ylistysveisu sekä Otto Kotilaisen vuotta aiemmin vietettyyn kirkkokunnan itsenäisyysjuhlaan säveltämä juhlakantaatti.
Juhlaliturgiassa arkkipiispa Herman piti saarnan, jonka voi ymmärtää hänen kirkkomusiikillisena ”linjapuheenaan”. Arkkipiispa kiinnitti huomiota musikaalisen sivistyksen kukoistukseen Suomessa ja nimitti nykyaikaisten vaatimusten laiminlyönnin kirkkolaulun suhteen kuolemansynniksi ekumeenista ortodoksista uskoa vastaan. Laulujuhlien hän toivoi käynnistävän hyvän herätyksen, joka antaisi kirkkolaulumme kehitykselle uudet perusteet, määräisi uudet suuntaviivat ja valaisi uutta innostusta.
Arkkipiispa Herman korosti myös myöhemmissä yhteyksissä laulun ja erityisesti kansan yhteislaulun roolia ortodoksisen kirkon puolustusmuurina, jonka avulla lahkolaisten ja yhteiskunnallisen murroksen synnyttämät paineet saataisiin torjuttua.
Historiallinen laulunharrastajain neuvottelukokous
Laulujuhlien päätteeksi järjestettiin viisituntinen ”laulunharrastajain neuvottelukokous”, jossa puitiin kirkkolaulun ajankohtaisimpia kysymyksiä.
Neuvottelukokous järjestäytyi rovasti Mikael Fiilinin johtamaksi, sihteerinä toimi opettaja Jaakko Härkönen Kitelästä. Kokouksessa kuultiin kolme alustusta: Suistamon diakoni Mihail Sidonskij (eli Mikael Rajamo) käsitteli lukkarikysymystä ja heidän musiikillisen koulutuksensa tukemista, Taipaleen kirkkoherra Nikolai Routa esitti seurakuntiin hankittaviksi soittimia kuoron harjoittamisen edistämiseksi, ja Kitelän kirkkoherra Isaak Musovski (eli Taivasto) alusti kansan yhteislaulusta jumalanpalveluksissa.
Lukkareita koskeva keskustelu jäsensi hyvin laulujuhlien valmisteluissa kerättyjä tietoja. Kokouksessa esitettiin, että seurakuntien oli myönnettävä matka-avustusta lukkareille seurakuntien alueella pidettäviin kirkkolauluharjoituksiin ja todettiin, että lukkarit olivat ”itse oikeutettuja ja velvoitettuja, jos he siihen pystyvät”, pitämään kuoroharjoituksia ja johtamaan kuoroa jumalanpalveluksissa, mutta muidenkin kykenevien toivottiin ottavan työhön osaa. Koulutuksesta todettiin, että lukkareita ja kuoronjohtajia varten pitäisi järjestää valmennuskursseja ja papiston keskuudesta tulisi lähettää kuoronjohtajan koulutukseen sopivia henkilöitä musiikkiopistoon kirkkokunnan yleisen rahaston määrärahalla.
Esitetyistä ponsista heijastuu seurakuntalukkareiden usein vajavaiset valmiudet johtaa ja kehittää kuoroa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä useimmat kanttorit työskentelivät ilman muodollista musiikillista koulutusta; työhön kasvettiin käytännössä tai siihen saatiin pohjaa pappiskoulutuksesta, joka tosin monelta lukkarilta oli jäänyt kesken. Jo aikaansaadut yritykset järjestää täydennyskursseja lukkareille olivat kariutuneet siihen, ettei seurakunnilla ollut varaa palkata sijaisia kursseille osallistuville.
Alustus kansan yhteislaulusta heijasti samoin laajempaa keskustelua, jota käytiin muun muassa Aamun Koiton sivuilla ja papiston kokouksissa; arkkipiispa oli voimakkaasti seurakunnallisen laulun kannalla ja oli saarnassaankin todenut, että ”kansan osanotto laulun muodossa seurakunnan jumalanpalvelukseen on se voima, joka kokoaa kansaa kirkkoihin ja lähentää heitä Jumalaan”.
Kyse oli yhdestä sotienvälistä kautta voimakkaimmin leimanneista kirkkomusiikkidiskursseista, joka jatkui teologisemmin värittyneenä myöhemmin arkkipiispa Paavalin aikana.
Neuvottelukokous ei edustanut mitään virallista päätöksenteon elintä, mutta yllättäen sen pöytäkirja julkaistiin Aamun Koitossa marraskuussa kirkollishallituksen virallisessa osastossa: kirkollishallitus oli käsitellyt esitetyt ponnet ja todennut, että papiston musiikkikoulutuksen rahoittamisen osalta käännyttäisiin kirkolliskokouksen puoleen, mutta ”muiden kysymysten johdosta seurakuntain seurakunnanneuvostojen puoleen”.
Näin siis jokseenkin tyhjästä polkaistu Karjalan hiippakunnan laulunharrastajien kokous ponsineen esitettiinkin koko kirkkokuntaa velvoittavana ohjeistuksena laulutoiminnan kehittämiselle. Heti seuraavan vuoden alussa arkkipiispa lähestyi seurakuntien esimiehiä ja neuvostoja kyselyllä, ”mitkä laulunharrastajien kokouksessa ehdotetuista toivomuksista kirkkokuoron sekä kansanlaulun kohottamiseksi olivat seurakunnassanne toteutetut tai onko ryhdytty niitä toteuttamaan”.
Ensimmäisten laulujuhlien satoa
Vuoden 1929 laulujuhlista käynnistyi useita konkreettisia kehitysprojekteja. Ensimmäinen alkoi jo seuraavalla viikolla, kun Valamossa järjestetty kirkkokunnan papiston veljeskokous päätti pyytää kirkollishallitusta asettamaan erityisen komitean tuottamaan laulujulkaisuja – aloitteen tähän teki, kukas muu kuin laulupäiväkomitean Aleksanteri Kasanski, josta tuli myös vuonna 1930 perustetun nuottikomitean päätoimittaja, apunaan diakoni Petr Akimov.
Arkkipiispa Herman puolestaan ryhtyi oitis suunnittelemaan seuraavia laulujuhlia: tarkoitus oli järjestää kahdet erilliset juhlat: toiset Karjalan hiippakunnassa ja toiset Viipurin hiippakunnassa. Karjalan hiippakunnan juhlat järjestettiinkin Valamossa vuonna 1930, ja sen jälkeen vielä 1933 Valamossa ja Konevitsassa sekä 1936 Suistamolla, kunnes sota katkaisi käytännön 11 vuodeksi. Viipurin hiippakunnan kuorojen vastauksista ei saatu aikaan konsensusta koskien järjestämispaikkaa tai kuoronjohtajaa, ja juhlat jäivätkin järjestämättä, mutta kysely oli tuottanut jälleen uutta tietoa kuorojen kokoonpanoista ja ohjelmistoista.
Herman jatkoi hyväksi todettua tiedonkeruuta kiertokirjeillään ja keskitti yhden niistä seurakuntien yhteislaulun tilan ja kehitysmahdollisuuksien kartottamiseen vuonna 1930. Säännöllinen kirkkokansan yhteislaulu ei kuitenkaan tuntunut vakiintuvan seurakuntien käytäntöön; vuoden 1930 tietojen perusteella sitä harrastettiin vain muutamissa seurakunnissa, kuten Pitkässärannassa, Palkealassa ja Sortavalassa. Yritystä kuitenkin oli: muun muassa Joensuussa lukkari sai seurakunnan esimieheltä ja arkkipiispalta useasti nuhteita siitä, ettei sallinut kansan laulaa palveluksissa mukana.
Koulutus ja ammatti-identiteetti kohdilleen
Merkittävin seuraus laulujuhlilla tehdyistä esityksistä oli kuitenkin huomion kääntyminen lukkareiden ammattitaitoon. Kirkollishallitus ilmoitti huhtikuussa 1930 musiikkipedagogisista kursseista, jotka järjestettäisiin kesällä Viipurissa ja joihin kirkollishallitus oli varannut 1200 markkaa apurahoiksi niille osallistuville lukkareille ja kirkkokuorojen johtajille.
Vielä merkittävämpi päätös tehtiin saman vuoden kirkolliskokouksessa, jossa ilmoitettiin järjestettäviksi joka toinen vuosi kolmiviikkoiset lukkarikurssit, 3000 markan avustuksella kirkkokunnan yleisestä rahastosta. Arkkipiispasta tuli tämän koulutustoimikunnan puheenjohtaja.
Vaikka ensimmäinen lukkarikurssi todettiin heti liian suppeaksi ja osallistujien lähtötason takia pintapuoliseksi, se oli lähtölaukaus lukkareiden kouluttamiselle, myöhemmin kanttorikursseille, nykyisellään kirkkomusiikin koulutukselle yliopistossa.
1930-luvun alkussa kirkon ilmapiirissä ja ajattelussa oli siis tapahtumassa murros: syntyi odotus ammattitaitoisesta lukkarista, joka saisi koulutusta ja vastaisi itsenäisesti seurakunnan musiikkielämästä. Yksi osoitus tästä oli arkkipiispa Hermanin kyselypatteriston ulottaminen myös lukkareihin: seurakunnan vuosittaisen raportoinnin yhteydessä lukkarien tuli kirjoittaa omat vuosikertomuksensa osoittaen, mitä oli saatu aikaan kuorolaulun ja yhteislaulun saralla.
Myös lukkarit itse kokivat muutoksen ja alkoivat pohtia omaa ammatti-identiteettiään: osoituksena tästä voi pitää Suomen Kreikkalaiskatolisten Lukkarien Liiton perustamista heinäkuussa 1932. Kehityksen summasi osuvasti rovasti Nikolai Ortamo vuoden 1932 papiston veljeskokouksessa: ”Lukkari oli aikaisemmin vain papin käskyläinen, renki, miten hän luki tai lauloi, siihen ei kiinnitetty huomiota. Nyt on muutos tapahtunut, eikä nyt ole enää montakaan sellaista lukkaria, joka ei koettaisi kirkkolaulua viedä eteenpäin.”
Monta uutta alkua
Sota katkaisi juuri kukkaan puhjenneen laulujuhlaperinteen. Kuorot, lukkarit ja laulajat hajaantuivat siirtoseurakuntiin ympäri Suomea. Monet kirkot ja kaikki luostarit olivat jääneet rajan tuolle puolen.
Laulujuhlatoiminta elpyi vuonna 1947 kun Viinijärvelle, Taipaleen seurakuntaan, kutsuttiin koolle ”koko ortodoksinen siirtokansa kesäiseen kirkkojuhlaan”. Tapahtuman primus motorina toimi pappismunkki Paavali, jolle arkkipiispa Herman oli luovuttanut vastuun laulupäivistä. Puute leimasi valmisteluja. Osallistujia kehotettiin tuomaan mukanaan sotaa edeltäneillä laulupäivillä jaettuja monisteita, kuten myös viltit ja elintarvikekortit.
Tämän jälkeen kirkkolaulupäiviä järjestettiin noin kolmen vuoden välein. Iisalmen laulupäiville julkaistiin painettu nuottivihko juhlaliturgian lauluista, mistä tuli myös pitkään jatkunut perinne. Paavalin kädenjälki näkyi erityisesti laulupäivillä lauletussa ohjelmistossa. Esimerkiksi Ilomantsin laulupäivillä kantaesitettiin niin sanottu uusi liturgiasävelmistö, eli tuttavallisemmin Muoviliturgia.
1960–1970-lukujen taitteessa järjestetyt laulupäivät nostivat esiin suomalaisen kirkkomusiikin tuoreita voimia, esimerkiksi juhlakuoroa johtaneen kanttori Pekka Torhamon. Laulupäiväinnostus alkoi kuitenkin tämän jälkeen hiipua, ja kahdeksi vuosikymmeneksi ne katkesivatkin kokonaan.
Perinne elpyi vasta vuonna 1995, kun pitkälti kanttori Risto Matsin ansiosta laulujuhlat kutsuttiin koolle Joensuuhun. Laulupäivien järjestelyyn on sittemmin antanut merkittävän panoksensa Ortodoksisten kanttorien liitto. Juhlien nuottijulkaisut ovat nostaneet esiin suomalaisia säveltäjiä, joiden teokset rikastuttavat edelleen seurakuntien jumalanpalveluksia.
Tämänkin elpymisen tielle tuli mutkia matkaan, kun vuodelle 2020 suunnitellut kirkkolaulupäivät jouduttiin koronapandemian vuoksi ensin siirtämään vuodella eteenpäin ja lopulta järjestämään etänä vuonna 2021. Tänä keväänä tapahtuma toteutuu kuitenkin suunnitellusti Helsingissä, jossa kirkkolaulupäivät (Avaa uuden sivuston) on järjestetty edellisen kerran yli neljännesvuosisata sitten.
Mitkä ilmiöt jäävät mieleen tästä tapahtumasta ja mitä uutta kenties lähtee viriämään? Sen aika näyttää.
Kirkkolaulupäivät järjestyksessä Valamon laulujuhlista tähän päivään:
Suomen ortodoksisen kirkon piispojen yhteinen pääsiäistervehdys Herran vuonna 2026
Suomen ortodoksisen kirkon toimessa olevat piispat julkaisivat yhteisen pääsiäistervehdyksensä.
Julkaistu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Haminan piispa Sergei | Kuva: Joni Ylimäki/Riisa
Kristus nousi kuolleista!
Neljänkymmenen päivän vaelluksemme on päättynyt, ja me seisomme nyt sen äärellä, mitä kohti koko matka suuntautui. Joillekin teistä tämä on ensimmäinen pääsiäinen Kirkon helmassa; toisille vuosikymmenten tuttu ilo.
Inhimillinen ymmärrys ei kykene tyhjentämään sitä, mitä ylösnousemus merkitsee. Se ylittää käsityskykymme ja murtaa kaikki rajamme. Emme osaa selittää, voimme vain kokea, astua sisään sen todellisuuteen.
Kirkkomme uskoo ja opettaa, että Kristus astui alas tuonelaan ja kokosi ympärilleen langenneen ihmiskunnan. Hän, joka oli kärsinyt ristin ja laskettu hautaan, mursi kuoleman vallan sisältä käsin. Kuolema ei voinut pitää hallussaan Elämän Ruhtinasta. Siinä missä ensimmäinen Adam oli valinnut erillisyyden Jumalasta ja johdattanut koko luodun kuoleman alaisuuteen, toinen Adam astui tuohon samaan kuolemaan ja teki siitä portin elämään. Tässä on uskomme ydin.
Ylösnousemus ei ole ainoastaan muisto menneestä tapahtumasta. Se on elävä todellisuus, joka muuttaa kaiken. Se on Jumalan lupauksen täyttymys – ja tuossa täyttymyksessä kuulemme hänen äänensä: Älkää pelätkö (Matt. 28:10). En jätä teitä orvoiksi (Joh. 14:18). Koskaan en sinua hylkää (Hepr. 13:5). Sillä Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi osalliseksi Jumalasta. Hän antoi itsensä ristille, jotta synti menettäisi valtansa. Hän astui kuolemaan, jotta kuolema ei enää pitäisi meitä vallassaan. Hän nousi haudasta, jotta mekin nousisimme – ei vain viimeisenä päivänä, vaan jo nyt, uuteen elämään hänessä.
Ylösnousemuksen valossa näemme, miksi meidät on luotu. Emme ole olemassa kuolemaa varten emmekä syntiä varten – vaan yhteyttä ja kirkastumista varten. Ylösnousemus ei ainoastaan palauta meitä siihen, mitä olimme: se avaa meille sen, mitä emme vielä ole, mutta joksi olemme kutsutut.
Eikä tämä ilo ole vain meidän omaamme. Kristuksen ylösnousemus koskettaa koko luomakuntaa, sillä hänessä Jumala on astunut luotuun todellisuuteen ja avannut sille tien uudistumiseen. Luomakunta huokaa yhä, mutta se huokaa nyt toivossa, sillä kuoleman viimeinen sana on kumottu. Ja me, jotka olemme saaneet tämän toivon, olemme kutsutut elämään sen todeksi – varjelemaan luotua, parantamaan särkynyttä ja tekemään ylösnousemuksen valo näkyväksi siellä, missä pimeys yhä vallitsee.
Siksi, Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret, jättäkäämme taaksemme se, mikä meitä painaa – synti, pelko, katkeruus, epätoivo. Ottakaamme toisemme vastaan anteeksiannossa ja rakkaudessa, sillä me kaikki olemme ylösnousseen Kristuksen lapsia. Suunnatkaamme elämämme kiitokseen ja iloon.
Pyhän Johannes Krysostomoksen iki-ihana pääsiäissaarna luetaan pääsiäisyön palveluksessa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Pyhä Johannes Krysostomos | Kuva: Esko Jämsä
Kristus nousi kuolleista!
Se, joka on hurskas ja rakastaa Jumalaa, iloitkoon tästä hyvästä ja riemuisasta juhlasta.
Joka on oikeamielinen palvelija, tulkoon riemuiten Herransa iloon.
Joka on paastoten kilvoitellut, iloitkoon palkasta.
Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion.
Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa.
Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään.
Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä.
Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään,
sillä valtias on jalomielinen:
hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.
Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.
Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon.
Riemuitkaa kaikki oikeamielisyyden rikkaudesta.
Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.
Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt.
Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.
Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:
kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman.
Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan.
Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.
Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:
”Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla”. (Jes.14:9)
Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.
Se kukistui ja se saatettiin häpeään.
Se kukistui ja niin se kuoletettiin.
Se kukistui ja niin se menetti valtansa.
Se kukistui ja pantiin kahleisiin.
Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.
Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.
Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.
”Kuolema, missä on sinun otasi?
Tuonela, missä on sinun voittosi?
Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.
Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat.
Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee.
Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.
Sillä Kristus nousi kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.”(1.Kor.15:20)
Hänelle olkoon kunnia ja valta iankaikkisesta iankaikkiseen.
Skeemanunna Melania viettää 62. pääsiäistään Lintulan luostarissa
Skeemanunna Melanialla on edessään 62. pääsiäinen Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hän tuli Lintulaan vuonna 1965 ja on nyt pisimpään Heinäveden Lintulan luostarissa kilvoitellut henkilö. Tänä aikana luostarilla on ehtinyt olla viisi johtajaa, kirkolla neljä arkkipiispaa ja Suomella kuusi presidenttiä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Lasse Simonen
Vuosi 2026 on Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin juhlavuosi. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta luostarin siirtymisestä Heinävedelle.
Edellinen vuosi oli Lintulan luostarin perustamisen 130-vuotisjuhlavuosi. Näitä molempia merkkipaaluja juhlitaan Lintulassa 14.6.2026 kello 8:30 alkavalla vedenpyhityksellä ja juhlaliturgialla, joita seuraa kenttälounas sekä päiväjuhla lammen rannalla.
Ensimmäiset suomalaiset sisaret tulivat Heinäveden luostariin 1940-luvulla. Palmusunnuntaina vuonna 1965 luostariin muutti Maija Holopainen, josta oli sittemmin tuleva ensimmäinen suomalainen skeemanunna Lintulassa. Kukapa olisi sopivampi muistelemaan menneitä vuosikymmeniä kuin luostarissa kaikkein pisimpään kilvoitellut 92-vuotias äiti Melania.
Neiti Maija Holopainen oli hiljattain käynyt luostarissa turistimatkalla. Laivamatka Kuopiosta Lintulaan oli herättänyt kiinnostuksen luostaria kohtaan: voisiko sinne tulla töihin? Työvoima oli tarpeen, joten Holopainen muutti Kuopiosta Lintulaan 14.4.1965, viikko ennen pääsiäistä. Uusi koti oli löytynyt myös hengellisessä mielessä: vuoden 1966 syksyllä Holopainen liitettiin ortodoksiseen kirkkoon.
Samoihin aikoihin Lintulassa kilvoitteli kolme muuta suomalaista sisarta: Sanni, (sittemmin äiti Serafima), Irmeli (äiti Elisabet) ja Irja (äiti Varvara). Suurin osa sisaristosta oli venäläisiä.
– Minä en tullessani osannut venäjää. Opettelin sitä täällä. Kieli kuitenkin pääsi unohtumaan sitten, kun ei enää ollut ketään, jonka kanssa sitä puhua, äiti Melania kertoo.
Holopaisen tullessa luostariin sisaret asuivat kahden hengen huoneissa kartanorakennuksessa. Jumalanpalvelukset pidettiin kartanon salissa. Trapesaa tai muita yhteisiä tiloja ei ollut, joten ensimmäinen pääsiäinen ja ensimmäinen joulu luostarissa kuluivat töissä, palveluksissa ja omassa huoneessa.
Toisin kuin vanhemmat sisaret, sisar Maija oli saanut oman huoneen hiljattain remontoidusta sivurakennuksesta eli nykyisestä “talkoolaisten talosta”. Hänen huoneeseensa majoitettiin muita ihmisiä vain satunnaisesti.
Vuonna 1966 Lintulaan saatiin uusi asuinrakennus, jossa äiti Melania asui samassa huoneessa äiti Elisabetin kanssa. Hänen nykyinen keljansa on vuonna 1992 rakennetussa uudessa asuinsiivessä.
1970-luku
Vuonna 1965 Lintula oli maatalousluostari. Tähän oli kuitenkin tulossa muutos. 1960- ja 70-lukujen taitteessa lehmät vaihtuivat helppohoitoisempiin lampaisiin, sillä matkailun merkitys oli alkanut kasvaa ja luostari oli saanut vastuulleen tuohusten valmistamisen. Ensi alkuun tuohustehdas sijaitsi päärakennuksessa nykyisen kirkon alla. Sisar Maija toimi tehtaassa koneen käyttäjänä ja tuohusten pakkaajana.
Lintulan kirkko valmistui vuonna 1973. Pääasiallinen jumalanpalveluskieli vaihtui kirkkoslaavista suomeksi 1970–80-lukujen vaihteessa.
Pääsiäistä vietetään luostarissa pitkälti samalla tavalla kuin jo 1960-luvulla. Kuva: Lasse Simonen
1980-luku
Sisar Maijan ohjaajavanhus skeemanunna Serafima lähti tuonilmaisiin vuonna 1986. Rakkainta muistoa kysyttäessä äiti Melania mainitsee juuri ohjaajansa, joka rukoili lakkaamatta Jeesuksen rukousta (Avaa uuden sivuston) ja muistutti rukoilemisen tärkeydestä nuorempaansakin. Äiti Melania kokee äiti Serafiman olleen hänelle hyvä esikuva.
1990-luku
Heti 1990-luvun alussa oli äiti Eugenian vuoro lähteä tuonilmaisiin. Hän ehti olla vanhassa ja uudessa Lintulassa yhteensä 82 vuotta, mikä on toistaiseksi pisin aika.
Sisar Maija vihittiin pieneen skeemaan vuonna 1991 ja sai nimekseen Taisia pyhittäjä Taisia Aleksandrialaisen (Avaa uuden sivuston) mukaan. Hän ehti olla luostarissa yli neljännesvuosisadan ennen nunnavihkimystä.
– Eivät uskaltaneet vihkiä nunnaksi, kun pelkäsivät, että rupean vielä igumeniaksi, äiti Melania vitsailee.
Luostarin pääelinkeinot ovat jo pitkään olleet tuohusten ja yrttituotteiden valmistaminen sekä matkailu. Sisaret ovat myös maalanneet ikoneita ja valmistaneet käsitöitä myyntiin. Lisäksi Lintulan luostari on kustantanut ja kääntänyt hengellistä kirjallisuutta, jossa Lintulaan vuoden 2001 tammikuussa tulleella äiti Kristodulilla oli tärkeä rooli.
Äiti Melanialla oli vuosien saatossa useita kuuliaisuustehtäviä. Hän työskenteli ainakin navetassa, tuohustehtaalla, kasvimaalla, keittäjän apulaisena, kahvioapulaisena ja vierasmajan siivoajana. Lisäksi hän toimi alttaripalvelijana isä Hermanin kanssa yli kaksi vuosikymmentä.
– Tein myös käsitöitä – sellaisia patalappuja, äiti Melania muistelee. Tässä hän on turhankin vaatimaton, sillä hänen käsistään kerrotaan valmistuneen monenlaisia töitä, kuten virkattuja ristejä ja nyplättyjä liinoja, joita myytiin valtavat määrät luostarin myymälässä.
Etualalla olevassa punaisessa munassa esiintyy vanhan Lintulan kirkko ja venäjänkielistä tekstiä. Se on löytynyt vanhan Lintulan raunioista erään luostarin ystävän vieraillessa siellä. Kyseinen henkilö toi munan myöhemmin Palokin Lintulaan. Kuva: Lasse Simonen
Skeemanunnan arkea 2020-luvulla
– Sukulaiseni testamenttasi ruumiinsa lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Viimeksi sairaalassa käydessä piti melkein lähteä pois, kun alkoi pelottaa, alkavatko ne nyt leikellä minuakin, äiti Melania veistelee.
Huumori tuntuu kuuluvan skeemanunnan elämään yhtä kiinteästi kuin luostarin arkirutiinit. Äiti Melania herää joka aamu ilman kelloa neljän aikaan rukoilemaan. Kuudelta alkaa aamupalvelus, jota seuraa aamupala.
Aamupalan ja kello 11 tarjoiltavan lounaan välissä äiti Melanialla on omaa aikaa. Hän lukee paljon. Nyt on menossa Kirkkovuoden pyhät -teos. Lukuisten portaiden takia on päädytty siihen, että skeemanunna menee alakerran trapesaan enää vain lounaalle. Muut ateriat hän nauttii keljassaan.
Kello 13 on iltapäiväkahvin aika. Kupissa voi olla myös lempiteetä Keisarin morsianta. Iltapäivisin äiti Melania ja häntä arjessa avustava viitankantajanunna Katariina käyvät kävelyllä. Lenkki kulkee hautausmaan, kartanon ja koivukujan kautta.
Vielä vuonna 2024 äiti Melania saattoi pulahtaa uimaankin, mutta nyt kunnon heikennyttyä kävely on turvallisempaa liikuntaa. Talviaikaan skeemanunna sytyttää kävelylenkin yhteydessä kynttilän edesmenneiden igumenioiden Antoninan ja Marinan haudoille.
Viideltä tai kesäaikaan kuudelta alkavan iltapalveluksen jälkeen alkavat iltatoimet. Iltakahdeksan aikaan – juuri ennen nukkumaanmenoa – äiti Melania saattaa kuunnella radiosta iltahartauksen. Juuri muita kuin hengellisiä ohjelmia hän ei radiosta kuuntelekaan.
Edessä 62. pääsiäinen Lintulassa
61 vuotta luostarissa on pitkä aika. Vuosien 1965 ja 2026 välissä on käyty kuussa, koettu rakennemuutos, liitytty Euroopan unioniin ja siirrytty digiaikaan. Presidentti on ehtinyt vaihtua viisi ja ortodoksisen kirkon arkkipiispa kolme kertaa. Vuonna 2023 toimeen asetettu igumenia Ksenia on luostarin viides johtaja äiti Melanian aikana.
Mitä skeemanunna sanoisi luostariin menoa pohtivalle?
– Ulkomaille voisi mennä. Suomessa on jo maallistunutta. Itse en tullut lähteneeksi ulkomaille, kun en osannut kieliä. (Igumenia Ksenia tuumii tähän, että maailma muuttuu ja että se maailma, josta äiti Melania tuli luostariin, oli kovin erilainen kuin nykyinen.)
Suuri paasto on näkynyt kuitenkin paastoruokana ja pidempinä palveluksina, kuten se näkyi myös kuusikymmentä vuotta sitten.
– Paastoruoka on parempaa kuin tullessani luostariin, äiti Melania huomauttaa.
Myös pääsiäistä vietetään luostarissa pitkälti samalla tavalla kuin jo 1960-luvulla. Paasto päättyy pääsiäisyön juhlavaan liturgiaan. Erona on se, että pashaa ja kulitsaa tarjotaan nyt kaikille: kauan sitten keittäjänä toiminut skeemanunna valmisti näitä herkkuja vain “vanhoille” nuorempien sisarten jäädessä ilman.
– Kun ei tulisi liikaa ihmisiä, äiti Melania esittää toiveen tulevaa pääsiäistä koskien.
Pitkään kilvoitelleesta skeemanunnasta välittyy kaipaus hiljaisuuteen ja rauhaan, joita Lintulassa voi kokea etenkin talvikuukausina.
– Parasta on ollut silloin, kun ei ole ollut liikaa työtä, vaan on saanut olla rauhassa, rukoilla ja käydä kirkossa, hän summaa kuluneita vuosikymmeniä.
Lopuksi äiti Melania ja sisar Katariina toivottavat kaikille Aamun Koiton lukijoille hyvää paastonaikaa ja Herran Pyhää Pääsiäistä!
Kirjallinen lähde: Hyvän osan valinneet (Lintulan luostari, 2008)
Pääkuvassa: Viitankantajanunna Katariina (vas.) ja skeemanunna Melania ihailevat vanhoja valokuvia Lintulan luostarin kalenterista. Kuva: Lasse Simonen
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2026. Painetun lehden sisältöjä tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.
Minisaarna: Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus – tulkaa kaikki Herramme iloon
Sunnuntai 5.4.2026. Herran pääsiäinen. Kristuksen ylösnousemus. Pyhä ja suuri pääsiäissunnuntai.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Heikki Santasalo
Pääsiäisyön aamupalveluksen ristisaatossa.
Ylösnousemusevankeliumi II
(Mark. 16:1–8)
Sapatin päätyttyä Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostavat tuoksuöljyä voidellakseen sillä Jeesuksen ruumiin.
Matkalla he pohtivat, kuka voisi vierittää kiven haudan suulta, mutta kivi olikin jo poissa. Haudan sisällä istuu nuorukainen valkoisissa vaatteissa ja kehottaa heitä olemaan pelkäämättä: ristiinnaulittu Jeesus Nasaretilainen on noussut kuolleista eikä ole enää haudassa.
Heidän tulee kertoa tästä opetuslapsille, erityisesti Pietarille.
***
Evankeliumissa enkeli todistaa Jumalan Pojan ylösnousemuksesta. Hauta on tyhjä.
Jeesusta rakkauden teolla palvelemaan tulleet naiset yllättyvät ja pelästyvät, mutta enkelin kaiken pelon poistava ilmoitus julistaa Herran ylösnousemusta.
Sanoma ylösnousemuksesta käskettiin viedä apostoleille ja Vapahtajan kieltäneelle Pietarille. Evankeliumi on Jumalan pelastuksen ilmoitusta langenneille ihmisille. Jumala kutsuu meistä jokaista yhteyteensä. Ketään ei ole unohdettu.
Pääsiäisyön liturgiassa
(Joh. 1:1–17)
Evankeliumi kertoo Sanasta, ihmisten valosta, joka oli alussa Jumalan luona ja jonka kautta kaikki sai syntynsä. Johannes Kastaja todisti tästä todellisesta maailmaan tulevasta valosta, joka loistaa pimeydessä eläville ihmisille.
Kaikille, jotka ottavat Jumalan Sanan vastaan ja uskovat häneen, annetaan voima tulla Jumalan lapsiksi. Kun Sana tuli lihaksi, ihmiset saivat katsella Isän ainoalle Pojalleen antamaa kirkkautta.
Hänen täyteydestään olemme saaneet armoa armon lisäksi. Laki annettiin Mooseksen välityksellä, mutta armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.
***
Suurena ja pyhänä pääsiäisenä luemme kirkossa pyhän Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnan. Juhlan ilosanoma julistaa suuren kirkkauden saapumista ja Jumalan laupeuden riemuvoittoa.
Saarnassaan Johannes kutsuu jokaista juhlaan valmistautunutta tulemaan Herransa iloon. Mukaan kutsutaan myös viime hetkellä saapuneita, sillä Valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan ensimmäisen ja viimeisen. Kukaan ei saa jäädä osattomaksi pääsiäisen riemusta.
Uskon pidot ovat alkaneet, yhteinen valtakunta on ilmestynyt, anteeksiantamus on noussut ylös ja kuolema on kukistettu. Kristus on noussut kuolleista ja elämä viimein hallitsee.
Kristus nousi kuolleista!
(Pääsiäissunnuntain iltaan sijoittuvan ehtoopalveluksen tekstiä Joh. 20:19–25 ei ole otettu mukaan tähän lukujaksoon, sillä teksti luetaan viikon päästä pääsiäisestä eli Tuomaan sunnuntaina hieman laajempana, Joh. 20:19–31. Teksti luetaan myös vigilioissa IX ylösnousemusevankeliumina vigilian evankeliumikierron mukaan).
Risti yhdistää kristittyjä – teloitusvälineestä tuli toivon merkki
Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia ja katolisen kirkon piispa Raimo Goyarrola avaavat haastatteluissaan ristin historiaa, merkitystä ja symboliikkaa. Esipaimenten mukaan molemmissa perinteissä tunnetaan erinäköisiä ristejä. Ulkoisia seikkoja tärkeämpää on se, mitä risti edustaa: sovitustyötä ja pelastusta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Lasse Simonen
– Risti on Jeesuksen valtaistuin ja kaiken keskipiste. Ainoa avain taivaaseen on ristinmuotoinen, Helsingin katolisen hiippakunnan piispa Raimo Goyarrolaavaa ristin merkitystä katolisessa perinteessä. – Jeesus pelasti meidät kuolemalla puolestamme ristillä.Siksi meidän pitää olla kiitollisia ristille. Risti on positiivinen symboli: rakkauden merkki, joka yhdistää ihmiset ja antaa toivoa sekä iloa. Se symboloi myös kuolemanjälkeistä elämää.
Myös Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia kutsuu ristiä kaiken keskipisteeksi:
– Ei voi olla kristinuskoa ilman ristiä: risti on kaiken A ja O. Ekumeenisessa mielessä, kaikkia kristittyjä yhdistävä tekijä on usko Kristuksen sovitustyöhön. Risti on siis pienin yhteinen nimittäjä kristittyjen kesken.
Arkkipiispa Elian mielestä Ristin ylentämisen juhlan kirkkoveisu kuvaa kauniisti ristin merkitystä:
“Risti, koko maailman suojelija
Risti, kirkon kaunistus
Risti, hallitsijain vahvistus
Risti, uskovaisten tuki
Risti, enkelten kunnia
ja pahojen henkien tuho.”
Arkkipiispa Elia esittelee värikästä koptiristiä. Kuva: Lasse Simonen
Ristin historia
Ristillä teloittaminen oli tuskallinen häpeärangaistus.
– Lääkärinä tiedän, mitä ristiin naulitseminen tarkoittaa fyysisesti, isä Raimo sanoo lisäten, että Mel Gibsonin The Passion of the Christ -elokuva (Avaa uuden sivuston) visualisoi hyvin Kristuksen kärsimyksiä. – Ei voi unohtaa, että Jeesus oli viettänyt edellisen yön vankilassa, todennäköisesti seisten. Hän oli syönyt viimeksi torstaina – viimeinen ateria oli tosiaankin viimeinen ateria! Ruoskittaessa Jeesus menetti arviolta kaksi litraa verta. Sitten hän joutui kantamaan koko ristiä, vaikka muut kantoivat yleensä vain poikkipuuta.
– Fyysisen kivun lisäksi oli psykologinen kipu: vain Johannes ja naiset jäivät ristin juurelle, muut opetuslapset lähtivät, piispa Raimo kertoo tuoden esiin Jeesuksen tunteman yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteen. – Jeesus kysyi Jumalalta, miksi olet hylännyt minut – mikä on mysteeri, onhan Jeesus itse Jumala.
Tyhjä risti ilmestyi kristilliseen kuvastoon vasta 300-luvulla. Varhaisimmat tunnetut kuvat Jeesuksesta ristillä ajoittuvat 400-luvulle. Arkkipiispa Elia selittää risti-symbolin myöhäistä käyttöönottoa alkuaikojen epävarmuustekijöillä:
– Kristuksen kuoleman jälkeen käytiin polemiikkia siitä, oliko Jeesus Messias vai ei. Tähän asiaan saatiin varmuus vuonna 325, kun uskontunnustus lyötiin lukkoon kirkolliskokouksessa. Lisäksi aiemmin kristittyjä vainottiin. Silloin he käyttivät salasymboleita, kuten kalaa.
Entä miksi kristityt alkoivat käyttää ristiä tunnuksenaan?
– Miten kuoleman symbolista tulee elämän lähde, kuinka häpeällisestä tuleekin kunniallista? Se on paradoksaalista, arkkipiispa Elia pohtii lisäten, että evankeliumeissa ja kristinuskossa on paljon tällaisia ristiriitaisia asioita.
Piispa Raimo käsittelee asiaa vertaamalla ristiä synnytykseen: siinäkin on yhtä aikaa läsnä kärsimystä ja iloa.
Erilaisia ristejä
Kristusta kaksipuisella ristillä, jalat yhdellä naulalla naulattuina kuvaavat veistoskrusifiksit edustavat läntistä perinnettä.
– Katolisessa kirkossa käytetään myös tyhjiä ristejä, isä Raimo ehättää kertomaan. – Jeesus kuvataan yleensä ristillä, koska se koskettaa. Hän on ristillä kädet auki, ikään kuin haluten halata meitä. Ristillä oleva Jeesus sanoo katsojalle: “Olen tässä, koska rakastan sinua. Mikä on sinun vastauksesi? Millä tiellä olet?”
– Ainoa avain taivaaseen on ristinmuotoinen, Helsingin katolisen hiippakunnan piispa Raimo Goyarrola sanoo. Kuva: Lasse Simonen
– On hyvä nähdä Jeesus ristillä, sillä meille tekee hyvää nähdä todellinen kärsimys, piispa jatkaa. – Jeesus ymmärtää inhimillistä kärsimystä, koska hän valitsi kärsiä ihmisenä: hän valitsi syntyä luolaan, lähteä pakolaiseksi Egyptiin ja lopulta kuolla ristillä. Olen ainoa katolinen piispa koko Suomessa. Kun kuorma painaa, otan krusifiksin esiin ja pyydän: “Sun risti on painava, mun kevyt, mutta voitko auttaa?”
Risti muistuttaa myös ortodoksia Kristuksen kärsimyksestä ja synnin sekä kuoleman voittamisesta. Itäiseen perinteeseen kuuluvat kaksiulotteiset kuvakrusifiksit (eli risti-ikonit), joissa Jeesuksen jalat on naulattu erikseen kahdella naulalla, tyhjät ristit sekä erilaiset käsiristit.
– Jokaisessa alttarissa on risti-ikoni, jolla Kristus esitetään joko kuolleena tai elävänä, arkkipiispa Elia toteaa. – Minua henkilökohtaisesti puhuttelee eniten ikoni, jossa Kristus on henkensä – ei siis elämänsä – antaneena. Tällainen on esimerkiksi Kunnian Kuningas -ikoni. Tyhjä risti viittaa pääsiäiseen.
Suomen ortodoksisessa kirkossa käytetään yleensä kaksi- tai kolmepoikkipuista ristiä. Mahdollinen ylin poikkipuu kuvaa laattaa, johon Pontius Pilatus kirjoitutti kolmella kielellä “Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas”.
Ristin alimmalle, vinolle poikkipuulle on arkkipiispa Elian mukaan annettu eri selityksiä. Yhden mukaan poikkipuu muistuttaa siitä, että vielä viime hetkellä voi katua ja pelastua, kuten kävi toiselle Jeesuksen kanssa yhtä aikaa ristiinnaulituista ryöväreistä. Arkkipiispa kuitenkin korostaa sitä, että ihmisten keksimät selitykset ja tulkinnat ovat eri asia kuin teologia eli oppi.
– Ristin muodollakaan ei sinänsä ole merkitystä. Kaikenlaisia ristejä tulee kunnioittaa, arkkipiispa alleviivaa. Erimuotoiset ristit – kuten isä esipaimenen työhuoneessa olevat ruteenien risti, koptiristi ja armenialainen risti – ovat paikallisten kirkkojen traditioita. Kreikassa käytetään kaksipuista latinalaista ristiä, Georgiassa käytössä on pyhän Ninon risti. Pyhän apostoli Pietarin risti oli ylösalaisin. Arkkipiispa muistelee nähneensä Serbiassa ikonografisesti kuvattuja pietarinristejä.
Arkkipiispa Elia pitelee ruteenien ristiä. Kuva: Lasse Simonen
Ristin kunnioittaminen
Molemmat esipaimenet kertovat, että ristiä kunnioitetaan suutelemalla, polvistumalla/kumartamalla ja tekemällä ristinmerkki, ja että syyskuun 14. päivänä vietetään Ristin löytymisen muistojuhlaa. Ristiä kunnioitetaan myös pääsiäistä edeltävällä viikolla, jolloin se nostetaan keskelle kirkkoa.
Ortodoksinen kirkko viettää lisäksi Ristinkumartamisen sunnuntaita keväällä ja Ristin esiintuomisen juhlaa syksyllä, joista jälkimmäiselle arkkipiispan oma tsasouna on pyhitetty. Katolisilla on erityinen ristin tie -traditio:
– Paaston aikana joka kirkossa on perjantaisin Via Crucis eli 14 ristiä muistuttamassa ristiinnaulitsemista edeltävistä tapahtumista, piispa Raimo selittää. – Kunkin ristin kohdalla luetaan tietty rukous rukouskirjasta. Joissain maissa Via Crucis järjestetään joka perjantai.
Risti on mukana myös arjessa.
– Kaulassa oleva risti on todiste kristittynä olosta ja rakennuksessa oleva risti symboli siitä, että kyseessä on kristitty huusholli tai kirkko, arkkipiispa Elia summaa.
– Jokaisessa katolisessa kodissa on krusifiksi, piispa Raimo mainitsee. – Krusifiksia voi pitää myös kaulassa tai taskussa. Se ei ole mikään amuletti, vaan se muistuttaa, että Jeesus on pelastanut meidät ja että me olemme Jumalan lapsia.
Ristinmerkki
– Päivä alkaa ristinmerkillä ja päivä päättyy ristinmerkkiin. Näin Jumala pysyy mielessä ja tulee annettua kiitos Jumalalle, arkkipiispa Elia opettaa. – Koska vain voi tehdä ristinmerkin, rukoilla ja turvata Jumalan apuun. Ortodoksi saattaa tehdä ristinmerkin aina kun näkee ristin. Eräskin henkilön teki ristinmerkin jopa nähdessään puhelinlinjojen muodostavan ristin.
Ristinmerkin tekemisestä kirjoitti jo 100- ja 200-lukujen taitteessa elänyt kirkkoisä Tertullianus. Itäisen perinteen mukaisessa tavassa tehdä ristinmerkki kolme yhteen liitettyä sormea muistuttavat kolmiyhteisestä Jumalasta ja kaksi kämmentä vasten olevaa sormea Kristuksen kahdesta luonnosta.
Katolilaiset tekevät ristinmerkin avoimella kämmenellä (mikä symboloi Kristuksen viittä haavaa) ja vasemmalta oikealle. Ristinmerkkiin kuuluu rukous: “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”
Yhteistä molemmille kirkoille on sekin, että ristinmerkkiä käytetään myös toisten ihmisten siunaamiseen.
– Itseäni liikuttaa se hetki, kun tulen kirkkoon ja alan siunata ihmisiä ristinmerkillä, piispa Raimo toteaa. – Sen hetken kauneus nostaa kyyneleet silmiin.
Armenialainen puusta valmistettu risti. Kuva: Lasse Simonen
Pääkuvassa vasemmalla on Suomessa ortodoksiseksi ristiksi mielletty slaavilainen risti ja krusifiksi.
Teksti on julkaistu ensi kertaa painetun Aamun Koiton numerossa 1/2026. Painetun lehden sisältöjä tuodaan ensijulkaisun jälkeen myös verkkolehden lukijoiden saataville.
Kuuntele
