Kuuntele
Vanhauskoiset nousivat vastustamaan tsaari Aleksei Mihailovitsin (1629–1676) alulle panemia uudistuksia, jotka koskivat jumalanpalvelustekstejä sekä monia muitakin kirkon käytäntöjä. Uudistusten toteuttajaksi ryhtyi patriarkka Nikon Moskovalainen (1605–1681).
Vanhauskoisten johtohahmoksi nousi pappi Avvakum Petrov (1621–1682), joka piti uudistuksia harhaoppisina. Keskeisin kiistan kohde oli ristinmerkki, joka alettiin tehdä kolmella sormella eli peukalolla, etusormella ja keskisormella. Nimetön ja pikkusormi ovat kämmentä vasten. Vanhauskoiset jatkoivat ristinmerkin tekemistä vain etu- ja keskisormella painaen nimettömän ja pikkusormen peukalolla kämmentä vasten.
Sormilla oli myös eri merkitys. Vanhauskoisten kaksi pystyssä olevaa sormea edustavat Kristuksen kahta luontoa eli ihmisyyttä ja jumaluutta. Kolme kämmentä vasten olevaa sormea symboloivat pyhää kolminaisuutta Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä.
Valtasuuntauksella sormien merkitys on jokseenkin päinvastainen. Kolme yhteen liitettyä sormea, joilla ristinmerkki tehdään, kuvaavat pyhää kolminaisuutta ja kaksi kämmentä vasten olevaa sormea Kristuksen kahta luontoa. Vanhauskoiset tulkitsivat kolmen yhteen liitetyn sormen kuvaavan apokalypsin antikristillistä kolmikkoa eli lohikäärmettä, petoa ja väärää profeettaa.
Toinen näkyvä ero on risti, joka valtasuuntauksella on kuusipäätyinen eli pystypuun ohella risti muodostuu lyhemmästä ja pidemmästä poikkipuusta. Vanhauskoisten ristissä poikkipuita on kolme. Vanhauskoiset erotti myös maahan asti ulottuneista rukouskumarruksista sekä yksiäänisen kirkkolaulun suosimisesta yhä, kun valtionkirkko siirtyi moniääniseen laulutyyliin.
Kirkolliskokous hyväksyi tsaarin ajamat muutokset vuonna 1667. Uskonto ja politiikka saattoivat sekoittua tuolloinkin, eli uudistusten takana oli myös maallisia valtapyyteitä. Vanhauskoisten protestien ei annettu vaikuttaa uudistusten läpivientiin, ja niinpä jumalanpalvelusmenot sekä kirkolliset tekstit palautettiin muutoksen myötä kreikkalaiseen muotoon. Erot eivät olleet suuria, mutta silti ne riittivät järkyttämään perinteissä pitäytymistä arvostavaa osaa kirkkokunnasta.
Vanhauskoiset julistettiin anateemaan
Kiistan seurauksena vanhauskoiset julistettiin anateemaan, joka merkitsee syrjään asettamista tai erottamista. Äärimmillään sen voi tulkita kirkonkiroukseksi, jollaista katolisessa kirkossa edustaa pannaan julistaminen. Anateema oli tuolloin ortodoksisen kirkon äärimmäinen kurinpidon muoto. Yksilö erotettiin uskonyhteisöstä joko määräajaksi tai kokonaan. Anateema ei kuitenkaan kohdistunut ihmiseen henkilönä vaan hänen mielipiteisiinsä. Lievempi rangaistus on ekskommunikaatio eli ehtoollisyhteydestä erottaminen.
Yhteisöstä erottaminen ei riittänyt, vaan Venäjän valtio ja ortodoksinen kirkko ryhtyivät vainoamaan vanhauskoisia pyrkimyksenään valtion yhtenäisyyden ja turvallisuuden varjelu. Jotkut vanhauskoiset pakenivat vainoja oma-aloitteisesti, mutta sinnikkäimmät karkotettiin. Äärimmillään vaino johti joukkoitsemurhiin. Vanhauskoisten johtohahmo Avvakum poltettiin roviolla yhdessä monien seuraajiensa kanssa vuonna 1682.
Viimeistään tuolloin vanhauskoiset alkoivat hakeutua turvaan mahdollisimman syrjäisille seuduille, ja 1700-luvun mittaan vanhauskoisuus vakiintui Karjalaan, myös Suomen lähialueille. Vanhauskoisten tukikohdaksi tuli Vienanmerellä sijaitseva Solovetskin luostari sekä Vienanmeren, Äänisen ja Laatokan rannikkoseudut.
Vienanmerelle hakeutuneita vanhauskoisia kutsuttiin myös pomoreiksi venäjän kielen ilmaisun po more eli meren äärellä mukaan. Vanhauskoisia hakeutui myös Vetkan alueelle silloiseen Puolaan. Nykyään alue on osa Valko-Venäjää. Osansa pakenevista sai Viro joidenkin suunnatessa etelään Donille ja koilliseen Komin alueelle Jäämeren tuntumaan. Vanhauskoisiin liittyi myös sellaista maallista väestöaineista, jolla oli hankaluuksia silloisen yhteiskunnan tai hallinnon kanssa.
Vanhauskoisuus saapui Suomeen
Suomikin sai osansa turvaa hakeneista vanhauskoisista. Heitä saapui etenkin Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Vanhauskoisuus jakautui kahteen päähaaraan ja useisiin pienempiin suuntauksiin. Päähaarat olivat papilliset (popovitsit) ja papittomat (bespopovitsit). Papiton siipi joutui luopumaan muista sakramenteista kuin kasteesta, koska pappeja ei ollut. Avioliitto solmittiin ilman kirkollista siunausta.
Kummatkin päähaarat – mutta etenkin papiton haara – jakautui edelleen pienempiin ryhmiin, joista monet ovat jo kauan sitten kuihtuneet pois. Osa ryhmistä erkani niin kauas alkuperäisestä ortodoksisuudesta, että niitä ei enää pidetty kristittyinä.
Suomessa vanhauskoisia kutsuttiin yleensä starovertseiksi. Heillä oli lukuisia valtaväestöstä poikenneita tapoja kuten erilaiset hygieniasäännöt. Vanhauskoiset eivät suostuneet syömään ja juomaan samoista astioista kuin muut väestöryhmät, joita vanhauskoiset nimittivät mierolaisiksi.
Toisuskoisia varten oli yleensä erikseen mieronkupit. Heille saatettiin myös osoittaa omat huoneet yöpymispaikoiksi, jotta nämä eivät olisi ”pakanoineet” vanhauskoisten huoneita. Vanhauskoiset tuomitsivat myös tupakanpolton ja noudattivat paastoa tiukasti. Kyse oli pitkälti elämäntavasta eikä pelkästään erosta uskonnon harjoittamisen muodoissa.
Historia oli opettanut vanhauskoiset varovaisiksi ja suorastaan epäluuloisiksi ympäröivää yhteiskuntaa ja etenkin valtaa pitäviä kohtaan. Tämä saattoi ulkopuolisista näyttäytyä joskus töykeytenä. Toisaalta tiukka eristäytyminen piti omat perinteet ja tavat muuttumattomina.
Kuusamoon perustetaan luostari
Suomen puolelle asettuneet vanhauskoisten yhteisöt olivat usein pieniä, vain muutamien kymmenien jäsenten suuruisia. Vanhauskoiset muodostivat kuitenkin kokonaisuutena merkittävän väestöryhmän ortodoksisessa Karjalassa. Suomessa vanhauskoisia asettui esimerkiksi Kuusamon seudulle.
Kuusamon vanhauskoisten johtajaksi nousi Ilja Otso. Hänen uskottiin olleen Tuoppajärvellä vuonna 1770 tuhotun luostarin johtohenkilöitä, mutta hänen taustoistaan liikkui muunkinlaisia tarinoita. Hän osti Kuusamosta Hautaniemen tilan, jonne rakennutti suuren luostariksi kutsutun päärakennuksen. Lopulta lähiseudulle alkoi muodostua useita erakkoloita, kun Hautaniemen tilat eivät riittäneet. Pieniä luostariyhteisöjä toimi myös Ilomantissa.
Kuusamossa rajanveto luostarielämän ja maailman välillä ei ollut niin tiukka kuin perinteisissä luostareissa. Luostarin viimeisellä asukkaalla Vasselilla tiedetään olleen tytär luostarin isännän Iljan sisaren kanssa. Vasseli katui tekoaan, mutta huolehti tyttärestä tämän aikuisikään saakka.
Luostarista muodostui keskeinen paikka, jonne matkasi paljon vanhauskoisia myös rajan takaa etenkin kirkollisten juhlien ja paastojen aikaan. Pelloilla viljeltiin laajalti sipulia, jonka kasvattajina vanhauskoiset erityisesti tunnettiin. Kyläläiset kutsuivat luostarin asukkaita rukoilijoiksi tai Jumalan molijoiksi. Pyhisin munkit jakoivat leipää köyhille.
Vanhauskoisuus hiipui 1910-luvulla
Kuusamon vanhauskoiset kuuluivat eri lähteiden mukaan useampaan suuntaukseen. Osa heistä hyväksyi pappeuden, mutta osa oli ehdottomasti papittomia. Normaalisti nämä vähemmistön vähemmistöt olisivat eristäytyneet täysin toisistaan, mutta Kuusamossa elettiin rinnakkain. Ilmeisesti maanpakolaisuus oli niin voimakas yhdistävä tekijä, että se laimensi opillisten ja liturgisten erojen normaalioloissa jyrkkää vaikutusta.
Luostarin johtajan Ilja Otson kuoltua yhteisön ulkopuolinen henkilö osti päärakennuksen asuinkäyttöön. Uuden omistajan poika purki sen aikanaan, eikä luostarista tiedetä olevan jäljellä enää kuin kynttilänjalkoja ja kynttiläpihdit.
Edellä mainittu Vasseli oli luostariyhteisön viimeinen asukas. Erakkovanhuksen luona käyneet pyhiinvaeltajat yrittivät houkutella tätä turhaan mukaansa. Vasseli kertoi uskonsa olevan sellainen, että hänen piti pyrkiä pois paikoista, joissa on paljon väkeä. Hän kuoli lokakuussa 1915 ja oli ilmeisesti Kuusamon viimeinen vanhauskoinen. Toisen maailmansodan alueluovutusten jälkeen Kuusamon vanhauskoisten asuinsijat jäivät pääosin Neuvostoliiton puolelle.
Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.
Lähteitä:
Elsa Kuittinen: Kuusamon vanhauskoiset, artikkeli julkaisussa Ortodoksia 40 (1991)
Irma-Riitta Järvinen: Karjalan vanhauskoisuus ja kansanperinne, artikkeli julkaisussa Ortodoksia 40 (1991)
Ortodoksi.net / Vanhauskoiset
Hanna Kemppi: Kielletty kupoli, avattu alttari (2016)
Pääkuvassa: Aunus ja Viena olivat vanhauskoisten tärkeitä asuinsijoja. Vuonna 1942 otetussa valokuvassa näkyy paljon vanhauskoisten kahdensanpäätyisiä ristejä Kizin saarella Äänisjärvellä. Kuva: SA-kuva
