Kuuntele
Tapahtuma käynnistyi Uspenskin katedraalissa toimitetulla liturgialla, jonka yhteydessä kirkon kehitysyhteistyö ja lähetysjärjestö Filantropian työntekijät siunattiin tehtäväänsä (Avaa uuden sivuston).
Tapahtuma oli tarkoitettu koko Suomen paikalliskirkolle, joskin paikalla oli piispoista ainoastaan Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Ekumeenisen patriarkaatin edustaja Andidonin piispa Isidoros. Oulun hiippakunnan hiippakuntapäivät oli myös järjestetty tapahtumakokonaisuuden kanssa päällekkäin, minkä vuoksi Oulun hiippakunnan työntekijät eivät voineet osallistua tapahtumaan tai seurata sen keskusteluja etänä. Kuopion ja Karjalan hiippakunnan osalta järjestäjien tiedossa ei ole, miksi piispallinen edustus puuttui.
Liturgian jälkeen järjestetyssä avajaistilaisuudessa kuultiin Ekumeenisen patriarkan tervehdys (Avaa uuden sivuston) sekä paneelikeskustelu, jossa pohdittiin naisten asemaa, tehtäviä ja osallistumismahdollisuuksia ortodoksisessa kirkossa. Päivän päätteeksi yleisö sai nauttia naiskvartetti Murusten ja Ortodoksisen kamarikuoron konsertista. Tapahtumaa seurasivat kanttori Anneli Pietarinen ja seurakunta-aktiivi Raisa Lindroos.
– Piispa Isidoros kuvasi puheessaan, kuinka hänen tehtävänään ei ole ratkaista Suomen kirkon edessä olevia kysymyksiä, vaan kuulla ne ja viedä ne Konstantinopolin äitikirkon tietoon, Anneli Pietarinen kertoo. – Hän myös puhui naisten vaikuttamistyön historiasta kirkossamme alkaen Raamatun ensimmäiseltä sivulta lähtien, Raisa Lindroos jatkaa. –Onkin tärkeää, että papisto ja kirkkokansa pohtivat yhdessä naisen asemaa rohkeasti ja rukouksen hengessä.
Puheiden jälkeisessä paneelissa keskustelivat filosofian tohtori Merja Merras, teologian opiskelija Timo Kesti, teologian ja kirkkomusiikin opiskelija Silja Tiittanen sekä Jyväskylän seurakunnan pappi Joonas Ratilainen. Keskustelua johti kirjailija ja kouluttaja Marianna Stolbow.
Keskustelu oli monipuolista ja polveilevaa.
– Kukin osallistuja tulkitsi keskustelua oman roolinsa ja asemansa kautta, Pietarinen kuvaa. –Merraksen puheenvuoroissa tuli esille, kuinka naisten tulisi pysyä tradition määräämissä rooleissa synnyttäjinä, huolehtijoina ja papin puolisoina, ja kuinka muun yhteiskunnan tasa-arvokäsitystä ei tule tuoda kirkon sisälle. Tiittanen puolestaan peräänkuulutti naisten asemasta käydyn keskustelun luonnetta kirkon ihmiskuvasta käytynä keskusteluna. Kestin viesti oli monissa puheenvuoroissa se, että liturgista traditiota ei tule muuttaa. Ratilainen taas toi puheenvuoroissaan esille seurakuntaelämän todellisuuden ja sen, kuinka keskusteluissa usein tunteet kuumenevat.
– Pohdin itsekin ennen keskustelua sitä, kuinka nämä teemat ovat myös herkkiä ja tunteita nostattavia, Lindroos kertoo. –Onneksi yleisökysymyksille oli ohjelmassa runsaasti tilaa, koska monet yleisöstä halusivat puhua ja jakaa kokemuksiaan. Keskustelua käytiin niin rohkeasti, tunteikkaasti, herkistyen, kiivastuen, opettaen kuin muistellenkin.
– Kirkossa saa olla tunnetta ja mielipiteitä. Samalla tarvitaan vastaavia keskusteluja ja työpajoja seurakuntiin, kirkon tapahtumiin, leireille, luostareihin ja kirkkokahveille, mutta hyvin valmistellun turvallisen tilan rakentamisen kautta, Lindroos toteaa.
Tradition tulkinta haastaa tutkijoita
Tapahtuman akateeminen osuus toteutui maanantaina ja tiistaina kansainvälisen Women in Eastern Orthodoxy: Questions of Pastoral and Liturgical Participation -konferenssin muodossa. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa ja Tieteiden talolla järjestetty konferenssi kokosi yhteen tutkijoita eri maista tarkastelemaan naisten paikkaa ortodoksisessa kirkossa teologisista, historiallisista ja yhteiskunnallisista näkökulmista. Akateemista osuutta seurasi tutkija Tuovi Haikala.
Kahtena päivänä kuultiin yhteensä 18 tutkimusesittelyä, joissa käsiteltiin muun muassa naisten hengellistä toimijuutta, liturgista osallistumista sekä muita sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ortodoksisessa perinteessä. Maanantai–iltapäivän konferenssiohjelma huipentui professori Ashley Purpuran keynote-luentoon, jonka otsikko oli ”Liberating Orthodoxy: Exploring Orthodox Christianity’s Feminist Theological Potential”.
– Monet esitykset tiivistyivät kokemukseen siitä, että uskonto itsessään ei ole erotteleva, mutta kirkolliset käytännöt ovat sitä, Haikala kiteyttää. – Havainnot tiivistyvät siis kokemukseen kirkossa vallitsevasta kaksoisstandardista. Kirkon puheessa naiset ovat tasa-arvoisia, mutta kirkollisina toimijoina heidän mahdollisuutensa ovat rajoitetut.
Kuten sunnuntain paneelissakin, kysymys traditiosta ja sen luonteesta tuli esille myös akateemisessa osiossa.
– Niin esityksissä kuin keskustelussa näkyi tradition tulkinnan ristiriitaisuus ja sen kyseenalaistaminen, miten traditiota tulisi tulkita suhteessa nykypäivään, Haikala kuvaa. – Voisi pohtia myös sitä, kenellä on tradition tulkinnan valta. Seminaari ja sen keskustelut olivat selkeä osoitus tarpeesta käydä tätä keskustelua tuoreesta näkökulmasta.
– Suurin jännite tapahtuman ympärillä muodostui kunkin osallistujan oletuksista sen suhteen, mistä käydyssä keskustelussa on kyse ja mistä ei, Haikala arvioi. – Siis puhutaanko naispappeudesta – joskin epäsuorasti – vai laajemmin naisten toimijuudesta ja tasa-arvosta ylipäätään. Tässä suhteessa paikalliskirkoissa on hyvin erilaisia käytäntöjä.
Akateemisen osion esitelmien pohjalta tullaan julkaisemaan myöhemmin antologia.
Diakoniatyö on hengellistä työtä
Konferenssin viimeisen iltapäivän ohjelmassa tarkasteltiin diakoniatyön näkökulmia. Professori Pekka Metso piti esitelmän Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäisestä diakonissasta Ida Pajarisesta sekä hänen ja muiden diakonissojen työkentästä 1920- ja 1930-luvuilla. Esitelmän jälkeen järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistuivat kuusi Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniatyöntekijää esihenkilöineen. Isä Kimmo Kallinen seurasi ohjelmaa.
– Nykyisten diakoniatyöntekijöiden työn luonne on hyvin pitkälle samankaltaista kuin Ida Pajarisen aikana, isä Kimmo Kallinen toteaa. –Heidän työnsä oli enimmäkseen sosiaalityötä, jossain määrin myös hartaustilaisuuksien johtamista ja opetusta. Epäselväksi tosin jäi, millaisilla eväillä he opettivat ortodoksisuutta tai johtivat hartaustilaisuuksia.
– Nykypäivänä oleellinen kysymys olisikin, onko tänä päivänä tarvetta diakonissan tehtävän elvyttämiseen, Kallinen toteaa. –Jos on, millaisia heidän tehtävänsä voisivat olla? Voisivatko he esimerkiksi avustaa jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa, opettaa ja kohdata ihmisiä sielunhoidollisesti? Millaista koulutusta tehtävään kutsuttavilta edellytettäisiin?
Diakoniatyöntekijät kuvasivat, kuinka tiimityön merkitys ja osaamisen jakaminen korostuvat heidän arjessaan. Yhteistyö seurakunnan pappien kanssa on myös saumatonta, ja papit hyödyntävät usein diakoniatyöntekijöiden osaamista ja asiantuntemusta.
Diakoniatyöntekijät on myös siunattu tehtäväänsä.
– Tehtävään siunaaminen koettiin merkitykselliseksi, Kallinen kertoo seuraamastaan keskustelusta. – Jokainen työntekijä ja työ tarvitsee siunauksen. Työntekijät profiloituvat hyvin vahvasti nimenomaan kirkon työntekijöiksi. Silti toisinaan on tilanteita, joissa heidän työnsä hengellistä luonnetta ei tunnisteta.
Nuorten piireissä keskusteltiin tasa–arvosta
Tapahtumakokonaisuuden lopettivat eri puolilla Suomea kokooontuneet nupit eli nuortenpiirit ja niitä yhteen koonnut, verkossa toteutettu etänupi, josta vastasi Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry. Helsingin nuortenpiiriin ja etänupiin osallistui seurakunta-aktiivi Noora Särkkä.
Kuten muissakin tapahtumakokonaisuuden osissa, arkkipiispa Elia ja piispa Isidoros olivat mukana nuorten piirissä. Arkkipiispa Elia vastaili nuorten kysymyksiin ja kannusti nuoria dialogisuuteen. Piispa Isidoros painotti puheessaan sitä, kuinka nuorilla on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kirkkoonsa ja kirkolliseen kulttuuriin.
–Ajattelen, että piispojen läsnäolo oli olennaista. Etenkin oman arkkipiispan läheisyys on nuorille tärkeää, ja koen sen myös itse tosi tärkeäksi. Piispallisesta läsnäolosta välittyy arvostus nuoria kohtaan, Särkkä kertoo.
– Nuoret kokivat piispojen puheenvuorot rohkaisevina. Nuorten keskuudessa pohdittiin, miten rohkaisevat neuvot voisi käytännössä toteuttaa, Särkkä kuvailee.
Nuorten piireissä keskusteltiin myös muun muassa tasa-arvosta ja nuorten naisten oikeudesta päättää omasta pukeutumisestaan. Nuorten jakamista kokemuksista tuli esille, että vain tyttöjen pukeutumiseen puututaan, Särkkä kertoo.
–Tietysti kirkkoon pukeudutaan tietyllä tavalla, mutta on ongelmallista, jos vain tyttöjen pukeutumiseen kiinnitetään huomiota eikä poikien. Myös huivinkäytöstä keskusteltiin.
Särkkä kertoo, että myös mukana olleet leiriohjaajat pohtivat sitä, kuinka kysymyksiin voisi vastata ja millaisia perusteita epätasa-arvoisilla käytännöillä on teologisesti. Pienetkin tytöt kysyvät, mikseivät he saa toimia ponomareina, ja epäreiluuden ja -tasa-arvoisuuden kokemus kirkossa voi seurata nuoruuteen ja aikuisuuteen saakka.
Samoin kuin tapahtumakokonaisuuden muissakin ohjelmissa, myös nuorten piireissä oli ennen muuta läsnä tyttöjä ja nuoria naisia.
–Esille nousi huoli siitä, miten näihin keskusteluihin saadaan mukaan niitä, jotka eivät pidä näitä asioita tärkeinä ja joita tällaiset tapahtumat eivät tavoita, Särkkä kertoo. Hän korostaa, kuinka tärkeää olisi, että naisten asemaan ja kokemuksiin liittyvissä keskusteluissa on mukana sekä naisia että miehiä, kirkon työntekijöitä ja seurakuntalaisia.
Pääkuvassa ylhäällä Filantropia ry:n järjestötyöntekijä Milja Sarlin. Taustalla kotimaan Ukraina-hankkeen työntekijä Oksana Horbanova. Kuva: Vlada Wahlstén
