Minisaarna: Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys
Neitseen Marian ilmestys. Ilosanoman juhla. Keskiviikko 25. maaliskuuta 2026.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Wikimedia Commons
Luuk. 1:24–28
Evankeliumissa enkeli Gabriel ilmoittaa Joosefin kanssa kihlautuneelle Marialle, että tämä tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Pojan, Jeesuksen, joka on Daavidin sukua ja joka perii isänsä Daavidin valtaistuimen. Enkeli kertoo Marian saaneen osakseen Jumalan armon. Myös hänen sukulaisensa Elisabet odottaa lasta. Tämän kaiken kuultuaan Maria sanoo olevansa Herran palvelijatar ja suostuu Jumalan tahtoon.
***
Jumalan avusta ja ilosanomasta kertoo evankeliumin ilmoitus Neitsyt Marian raskaudesta. Tästä juhlasta on yhdeksän kuukautta jouluun, Kristuksen syntymään. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi ihmisestä, mutta Pyhän Hengen voimasta: hän on sekä ihminen että Jumala.
Maria suostui Jumalan tahtoon Herran äitinä. Myös meitä kutsutaan toteuttamaan elämässämme Jumalan tahtoa. Tätä kutsu on rakkaudellinen ja vapauttamme kunnioittava. Myös kirkko kunnioittaa vapauttamme, mutta neuvoo, rohkaisee ja auttaa seuraamaan Jumalan tahtoa, jotta meistäkin tulisi Marian tavoin Herran palvelijoita.
Minisaarnoja julkaistaan uudelleen kyseisen muistopäivän, sunnuntain tai juhlan aikaan, sillä niiden sisältö on ajaton.
Suomen ortodoksinen kirkko katkaisee yhteyden Lammin Panagia-keskukseen
Suomen ortodoksinen kirkko katkaisee yhteyden Lammilla sijaitsevan Panagia-toimintakeskuksen kanssa. Päätöksen taustalla on perustavanlaatuinen näkemysero kasteopetuksesta ja paikalliskirkon liturgisesta yhtenäisyydestä. Panagia-keskusta ylläpitää Athos-säätiö.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Jelisei Heikkilä | Kuva: Vladimir Sokratilin
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous totesi jo 31.8.2023 pidetyssä istunnossaan, että Lammin toimintakeskuksen profiili poikkeaa monissa asiakysymyksissä kirkon linjauksista.
Samana syksynä Hänen Kaikkipyhyytensä, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vahvisti Suomen-vierailunsa yhteydessä kirkon noudattaman kastekäytännön. Athos-säätiön toiminnanjohtaja toi kuitenkin avoimessa kirjeessään samaisen vuoden syksyllä selkeästi esille kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin näkemyksistä poikkeavan käsityksensä kasteopetuksesta ja ekumeniasta. Piispainkokous vahvisti 15.11.2024 antamassaan paimenkirjeessä yksiselitteisesti kirkon opetuksen jo kastettujen kirkkoon liittämisestä.
Kirkon käytäntö, jossa toisessa kristillisessä yhteisössä Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut otetaan mirhavoitelulla kirkon yhteyteen, on siten sekä piispainkokouksen että Ekumeenisen patriarkaatin selkeästi vahvistama linja.
Athos-säätiölle ja sen toiminnanjohtajalle on annettu todellinen ja toistuva mahdollisuus tarkentaa linjaansa. Vuoropuhelua on haluttu käydä keskinäisen kunnioituksen hengessä. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia on itsekin vieraillut Panagia-keskuksessa, ja toiminnanjohtaja on vuorostaan tavannut arkkipiispan Helsingissä. Linjaa ei kuitenkaan ole haluttu muuttaa. Näkemyserojen takia kirkko ei voi olla yhteydessä keskukseen. Tie yhteistyölle on avoin, kun säätiö sitoutuu elämään kirkon sisällä, sen piispojen ohjauksessa ja sen yhteisen linjan mukaisesti.
Tälläkään hetkellä Panagia-keskuksessa ei ole pitkään aikaan voitu toimittaa säännöllisiä pyhiä palveluksia eikä sakramentteja. Keskuksessa ei ole hiippakunnan piispan siunaamaa antiminssia (Avaa uuden sivuston), joka on ehtoollisen toimittamisen välttämätön edellytys. Kyse ei viime kädessä ole siitä, löytyisikö liturgian toimittavaa pappia, vaan siitä, että sakramentaalinen elämä on kirkollisessa järjestyksessä mahdollista vain piispojen siunauksella. Juuri tämä yhteys piispaan on se perustavanlaatuinen kysymys, josta on kyse myös kasteopetusta ja kalenteria koskevissa erimielisyyksissä.
Yleisortodoksinen linja
Näkemys, jonka mukaan toisten kristittyjen yhteisöissä Kolminaisuuden nimeen toimitettu kaste olisi lähtökohtaisesti mitätön, ei edusta yleisortodoksista linjaa – eikä se ole Suomen ortodoksisen kirkon eikä Ekumeenisen patriarkaatin opetus.
Lammilla omaksutussa näkemyksessä pitäytyminen kertoo taipumuksesta asettaa yksittäiset opin tulkinnat piispojen opetusviran yläpuolelle. Tämä aiheuttaa hämmennystä sekä seurakuntalaisten että kirkkoon liittymistä harkitsevien parissa – ja viittaa pikemminkin yhteisestä kirkollisesta traditiosta erkaantumiseen kuin sen vaalimiseen.
Yhteistyön päättämiseen vaikuttaa myös Athos-säätiön halu pidättäytyä erityisesti pääsiäisen osalta vanhassa ajanlaskussa. Suomen ortodoksinen kirkko on noudattanut uutta kalenteria – myös pääsiäisen osalta – jo yli sadan vuoden ajan Ekumeenisen patriarkaatin siunauksella.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia toteaa: ”Kalenterikysymys ei ole kirkollisen identiteetin mittari, vaan osoitus käytännöllisestä ja hallinnollisesta järjestyksestä. Vanhan ajanlaskun omavaltainen noudattaminen rikkoo paikalliskirkon liturgista yhtenäisyyttä ja asettaa yksityisen vakaumuksen piispojen ja Ekumeenisen patriarkaatin auktoriteetin yläpuolelle – samalla logiikalla, jota tämä toimija soveltaa kysymykseen siitä, mikä on ja mikä ei ole hyväksytty kaste.”
Kutsu yhteyteen
On sinänsä ilahduttavaa ja arvokasta, että maassamme on uskovia, jotka haluavat rakentaa yhteisöllistä elämää perinteisen ortodoksisen opetuksen pohjalta ja tuoda Pyhän Vuoren ikiaikaista, kaunista hengellistä perinnettä tunnetuksi Suomessa. Pyhien isien opetukselle, askeettiselle traditiolle ja erityisesti Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän aseman sanoittamiselle on yhteiskunnassamme merkittävää tilausta aikana, jolloin moni etsii syvempää hengellistä perustaa elämälleen. Panagia-keskuksen toiminnassa on mukana ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi etsineet ja löytäneet sieltä hengellistä ravintoa, ja moni on kokenut keskuksen yhteisön turvapaikkana, hiljaisuuden ja rukouksen tyyssijana.
Vetäytyminen hengelliselle elämälle omistautuneeseen yhteisöön on ymmärrettävä ja inhimillinen toive etenkin maailmassa, joka usein tuntuu hengellisesti vieraalta. Tällainen yhteisö voi kuitenkin sisältää piirteitä, joita maallikon – erityisesti kirkkoon vastikään liittyneen – ei ole helppo havaita.
Kirkon kokemus opettaa, että yhteisön vaarana voi olla ajautuminen sen hengellisen johtajan tai auktoriteetin epäterveeseen korostamiseen: yksittäisten pyhien näkemyksiä saatetaan ylikorostaa kirkon yhteisen opetustradition kustannuksella (γεροντολατρεία), ja yhteisö itsessään voi sokaistua omista painotuksistaan. Sokea pidättäytyminen niistä voi puolestaan jättää uskovan kirkon sakramentaalisen elämän – ja siten myös sen täyteyden – ulkopuolelle. Lähimpänä Lammia sijaitsevat pyhäköt kuuluvat Tampereen ja Helsingin ortodoksisille seurakunnille (Hämeenlinna, Lahti, Tampere, Riihimäki).
Arkkipiispa Elia korostaa, että päätös yhteyden katkaisemisesta ei ole tuomio kenellekään henkilökohtaisesti eikä se mitätöi kenenkään hengellistä matkaa. Ortodoksinen kirkko on aina ymmärtänyt, että hengellinen elämä kypsyy yhteydessä – ei eristäytymisessä. Kirkon pyhät isät opettavat, että kristillinen usko on luonteeltaan yhteisöllistä: se syntyy kasteessa, ravitaan eukaristiassa ja kasvaa lähimmäisten keskuudessa. Tämän yhteyden täyteys toteutuu eukaristisessa seurakuntaelämässä, siellä missä piispojen siunauksella kokoonnutaan yhteisen ehtoollispöydän ympärille, missä papisto palvelee paikallisen seurakunnan paimenina ja missä uskovat kantavat toinen toistensa kuormia.
Kanonisen järjestyksen näkökulmasta yhteys piispaan ei ole hallinnollinen muodollisuus, vaan se on kirkon olemuksen ytimessä. Jokainen paikallisseurakunta on kirkon täyteys juuri siksi, että se on eukaristisessa yhteydessä piispaansa, piispa paikalliskirkkoonsa ja paikalliskirkko Ekumeenisen patriarkaatin kautta koko maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon – siihen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon, jonka tunnustamme uskontunnustuksessamme. Tämän yhteyden ulkopuolella hengellinen elämä voi olla vilpitöntä ja harrasta, mutta se jää vaille sitä kirkollista täyteyttä, johon jokainen kristitty on kutsuttu.
”Haluan lämpimästi rohkaista jokaista, joka on Athos-säätiön toiminnan piirissä, ottamaan osaa paikallisseurakuntansa elämään. Kirkon ovet ovat auki – eivät vaatimuksena, vaan kutsuna. Älkää jääkö sen ulkopuolelle. Kirkon perinne ei ole koskaan ollut yksiäänistä – se on elänyt juuri siitä jännitteestä, jossa perinteinen askeettisuus ja pastoraalinen avoimuus kohtaavat. Kirkko tarvitsee niitä, jotka muistavat ja niitä, jotka etsivät uskoa tässä ajassa. Sama Kristus, jota olette etsineet ja rukoilleet, sama Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, jonka esirukousten varaan olette heittäytyneet, samat pyhät isät, joiden opetusta olette janonneet – he kaikki ovat edelleen läsnä. Tämä päätös on tehty rakkaudesta kirkkoa ja sen jäseniä kohtaan – ei vastakkainasettelun, vaan ykseyden vaalimisen hengessä. Kirkon moniäänisyys mahdollistuu vain kirkon kanonisessa järjestyksessä, esipaimenen ohjauksessa. Suuren paaston aikana muistutan, mitä kirkkomme laulaa paaston neljännen viikon torstain virrelmästikiirassa: ’Älä ylennä itseäsi hyveittesi tähden, älä pidä itseäsi yksin oikeana äläkä tuomitse lähimmäistäsi, kuten teki ylvästelevä fariseus.’ Rukoilen, että Jumala johdattaisi meitä kaikkia yhä syvempään ykseyteen, nöyryyteen ja keskinäiseen rakkauteen,” arkkipiispa Elia päättää.
Kirjoittaja on arkkipiispa Elian teologinen sihteeri.
Palmusunnuntaina Kristusta tervehdittiin palmunoksin ja hoosianna-huudoin – mutta miksi ne ärsyttivät fariseuksia?
Suuren paaston lopussa Kirkko muistelee Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin. Palmusunnuntain tapahtumat ovat alkusoittoa kristinuskon suurimmalle ihmeelle: Kristuksen ylösnousemukselle.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Jyri Pitkänen
Suuret väkijoukot tervehtivät Jerusalemiin aasin selässä ratsastavaa JeesustaDaavidin Poikana, odotettuna Messiaana ja pelastajana palmunoksia huiskuttaen. Pian tervehtijöiden ilo kääntyi pettymykseksi, ja jopa vihaksi Jeesusta kohtaan. Pelastus ei tullutkaan odotetulla tavalla; nopeasti ja konkreettisesti. Sen sijaan kuninkaan tapaan Jerusalemiin ratsastava Messias osoittikin heikkoutensa annettuaan vangita ja ristiinnaulita Itsensä. Jopa opetuslasten mielestä Mestarin tarina tuntui saavuttaneen päätepisteensä.
Kaikkien neljän evankelistan mukaan (Мatt. 21:1–11; Мк 11:1–11; Luuk. 19:28–40; Joh. 12:12–19) Kristuksen juhlallinen saapuminen Jerusalemiin pääsiäisjuhlan alla oli keskeinen merkkipaalu. Sen merkitys perustuu Vanhan testamentin messiaanisiin profetioihin (1.Moos. 49:10–11; Ps. 8:2-3; Sak. 9:9). Tänä päivänä Kirkko juhlii vuosittain Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamista palmusunnuntaina. Pohjolassa palmunlehvät ovat tosin vaihtuneet pajunkissoihin.
”Hoosianna” juontuu psalmista
Apostoli Johanneksen mukaan Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia opetuslapsineen viisi päivää ennen pääsiäistä. (Joh. 12:1, 12) Tuolloin Herra antoi kahdelle opetuslapselleen tehtäväksi tuoda hänelle aasin varsa, jonka selässä Hän lähti ratsastamaan kohti Jerusalemia. Jeesusta saattavat opetuslapset ja paikalle kerääntynyt väkijoukko tervehti Häntä levittäen Hänen tielleen vaatteita ja puista katkottuja palmunoksia huutaen: ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!” (Мatt. 21:9; Мk. 11:9; Luuk. 19:38; Joh. 12:13). Hoosianna-tervehdys on parafraasi psalmista, jota veisattiin suurina juhlina, ja jota pidettiin laajemmin messiaanisena tervehdyksenä: ”Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.” (Ps. 118:25–26). Fariseukset kimpaantuivat siitä, että Jeesus ei kieltänyt kansaa tervehtimästä Häntä kauan ja hartaasti odotettuna Messiaana.
Evankelistat katsovat tärkeäksi kertoa jopa aasin varsan löytämisen yksityiskohdat. Tämä johtuu siitä, että Jeesuksen aikalaisille aasin varsa liittyi muinaisaikojen profetiaan (1.Moos. 49:10–11), johon Jeesuksen antaman tehtävän täyttäminen opetuslasten mielestä viittasi.
Jeesuksen ratsastus aasilla Jerusalemiin tulkittiin siten, että profeetta Sakarjan sanat kävivät toteen (Sak. 9:9). Perinteisesti pyhiinvaeltajat saapuivat Jerusalemiin jalan kunnioittaakseen pyhää kaupunkia ja siellä sijaitsevaa Jumalan pyhäkköä. Sen sijaan Jeesuksen saapuminen Jerusalemiin aasin varsan selässä viittasi Salomon kuninkaaksi voitelemiseen (1.Kun. 1:32–40). Jerusalemin ja lähiseutujen asukkaat näkivät tapahtumassa pyhistä teksteistä tutun messiaanisen Kuninkaan saapumisen Jerusalemiin.
Aasin valitseminen ratsun sijaan osoittaa myös Jeesuksen uudenlaista kuninkuutta, joka perustuu rauhaan, eikä valtaan, nöyryyteen eikä mahtiin. Tämä poikkeaa aikalaisten käsityksestä siitä, millainen viimeisten aikojen Kuningas olisi. Jeesuksen toiminta, joka selkeästi viittasi Messiaan saapumiseen, ei johtanut kansannousuun ja yhteenottoihin roomalaisten kanssa. Jeesuksen pidätys tapahtui vasta viiveellä, eikä Pilatuskaan löytänyt painavia syitä Jeesuksen teloittamiseen.
Tapahtumat enteilevät suurta viikkoa
Palmusunnuntain tapahtumat ovat alkusoittoa Kristuksen kärsimyksille. Jeesusta vastassa olivat tuolloin opetuslapset ja muut Hänen kanssaan liikkuvat (Мark. 10:46; 15:40-41), jotka tunsivat Jeesuksen ja Hänen opetuksensa. Paikalla olivat myös Jerusalemin asukkaat, jotka eivät tunteneet Jeesusta, eivätkä uskoneet Häneen ja suhtautuivat Häneen epäröiden (Мatt 21:10-11). Ehkä juuri heidän uskonpuutteensa vuoksi Jeesus ei tehnyt Jerusalemissa ihmetekoja eikä parantanut ketään. Evankelista Johanneksen mukaan juhlaväen joukossa oli myös fariseuksia (Joh. 12:18-19), jotka suhtautuivat Jeesukseen erittäin kielteisesti.
Evankelistat kertovat Jeesusta saattavien ihmisten heittäneen Jeesuksen eteen tielle ”lehviä, joita he katkoivat tienvarresta” (Мark. 11:8), ”puiden oksia” (Мatt. 21:8) tai palmunoksia (Joh. 12:13). Palmuoksat tekevät tapahtumasta sen ajan uskovien juutalaisten silmissä miltei uskonnollisen saattueen, koska niitä kannettiin juhlasaattueissa lehtimajajuhlan yhteydessä. Kyseisen juhlan yhtenä teemana oli tuomiopäivä ja yleinen ylösnousemus pasuunan soidessa (3.Moos. 23:24; 4.Moos. 29:1).
Myös tervehdyshuudahdus ”hoosianna” liittyi olennaisesti lehtimajajuhlaan Vanhan liiton aikana. Heprean kielestä käännettynä ”hoosianna” merkitsee ”oi auta” tai ”pelasta”, ja sitä alettiin jo varhain käyttää kuninkaille ja Jumalalle sekä erityisesti odotetulle Messiaalle osoitettuna riemu- ja ylistyshuutona. Vanhassa testamentissa sana esiintyy muun muassa psalmissa 118 (jae 25). Tosin on myös näyttöä siitä, että Kristuksen aikana kyseinen huudahdus oli jo menettänyt uskonnollista lataustaan ja vastasi nykyistä ”hurraa” -huutoa.
Kirkon opetuksessa Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin on ymmärretty jo toisella vuosisadalla (p.mt. Justinos Filosofi) messiaanisen Kuninkaan juhlallisena saapumisena kaupunkiin, jossa Hänen piti kärsiä ja kuolla ristillä. Pyhä Ambrosius Milanolainen (+ 397) korosti, että Kristus tuli Jerusalemiin pääsiäisen alla – päivänä, jolloin lain mukaan valittiin karitsa pääsiäisuhriksi.
Pyhä Johannes Krysostomos huomautti, että Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin poikkesi muista käynneistä siten, että palmusunnuntaina Hänen kuninkaallinen arvonsa tuli selvästi esiin. Pyhä Greogorios Palamas näki todellisen ihmeen siinä, että totuus Jeesuksesta Kristuksena eli voideltuna Messiaana kuului juuri lasten suusta.
Juhlan viettoa eri puolilla kristillistä maailmaa
Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen juhla sijoittuu kirkon liturgisessa vuodessa Lasaruksen kuolleista herättämisen ja suuren viikon väliin. Näin liturginen perinne heijastaa kirkon opillista näkemystä, jonka mukaan nämä tapahtumat muodostavat tapahtumaketjun.
Jeesuksen Jerusalemiin saapumista juhlittiin järjestämällä ristisaattoja ja juhlasaattueita jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 300-luvulla roomalainen Egeria kirjoitti Pyhään maahan suuntautunutta pyhiinvaellustaan kuvaavan matkakertomuksensa Matka Pyhälle maalle (ItinerariumEgeriae). Siinä hän mainitsee, että juhlaa vietettiin muun muassa järjestämällä juhlakulkueita Öljymäen pyhäkköjen välillä. Tuolloin kirkkokansa kantoi palmun ja öljypuun oksia veisaten juhlaveisua: ”Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen”. Juhlakulkueen suunnattua kohti Jerusalemia piispa saapui kaupunkiin samalla tavalla (lat. in eo typo), kuin Herra, eli aasin selässä. Jerusalemissa juhlajumalanpalvelus päättyi Pyhän haudan kirkkoon.
Tämä palvelus on kuvattu seikkaperäisesti myös jerusalemilaisessa jumalanpalvelusohjeessa 400–600-luvulta. Sen mukaan juhlasaattue pysähtyi muun muassa Öljymäellä ja Getsemanen puutarhassa. Pysähdyspaikoissa toimitettiin lyhyet rukoushetket, jolloin veisattiin juhlatropareja, luettiin ekteniat, rukoukset ja otteet evankeliumista. Jokaisella pysähdyksellä siunattiin myös palmunoksia, joita ihmiset kantoivat mukanaan. Jerusalemiin saavuttiin veisaten psalmia 118 lisäyksin: ”Siunattu on aasin selässä istuva Kunnian kuningas. Hoosianna Daavidin Pojalle!”.
Myöhemmin Konstantinopolissa juhlaa vietettiin Hagia Sofian jumalanpalveluohjesäännön mukaan (800–1100-l.) järjestämällä juhlasaatto. Bysantin pääkaupungissa juhlanviettoon vaikutti katekumeenien kirkkoon liittäminen Lasaruksen lauantaina. Juhlapäivänä jumalanpalvelus alkoi Sebastian neljänkymmenen marttyyrin kirkossa, missä osallistujille jaettiin palmunoksia. Sieltä kirkkokansa lähti ristisaatossa Hagia Sofian kirkkoon aamupalveluksen päätteeksi. Toisin kuin muut osallistujat, patriarkka ratsasti matkan aasilla. Ristisaatossa osallistujat kantoivat palmun ja öljypuun oksia sekä pieniä ristejä. Juhlapalvelus jatkui liturgialla Hagia Sofian pyhäkössä.
Palmusunnuntain vietto on saanut nykyisen muotonsa erityisesti jerusalemilaisen jumalanpalvelusohjesäännön laajan käyttöönoton jälkeen 1100–1300-luvuilla. Myös Venäjällä juhlan viettoon kuului viimeistään 1500-luvulla se, että piispa ratsasti aasilla. Venäjällä tämä perinne sai kuitenkin erikoisen piirteen: aasia ohjasi ratsastajan vieressä kävelevä tsaari tai korkea-arvoinen virkamies. Aasin edessä kannettiin ”virpipuuta”, johon oli ripustettu makeisia, ja jonka oksat jaettiin kirkkokansalle palveluksen päätyttyä. Tätä toimitusta ei enää toimitettu tsaari Pietari Suuren aikoina.
Palmunlehvät vaihtuivat Pohjolassa pajuihin
Palmun ja öljypuun oksien käyttö korvattiin Pohjolassa jo keskiajalla virpovitsoilla eli pajuoksilla, mihin oli syynä ilmasto: ”kukkivia” pajunoksia on saatavilla jo kevättalvella. Muihin juhlan viettämiseen liittyviin perinteisiin ovat vaikuttaneet esimerkiksi paikalliset tavat, joilla ei ole aina ollut kristillistä latausta.
Esimerkiksi Suomessa elää tänäkin päivänä virpomisperinne, jonka juuret ovat karjalaisten ja Venäjän syrjäseutujen vanhauskoisten ortodoksien keskuudessa. Pajunoksien ja virpomisen uskottiin toimivan siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana. Palmusunnuntain alla lapset koristelivat pajunoksia, ja vitsat siunattiin kirkossa juhlan aattona. Varhain juhlapäivän aamuna perheenäiti virpoi lapset, jotka lähtivät juhlajumalanpalveluksen jälkeen virpomaan kummia, sukulaisia ja naapureita. Karjalaiselle virpomiselle ovat ominaisia runsaat ja hauskat virpomisluvut. Muita olennaisia piirteitä ovat virpovitsan luovuttaminen virvotulle ja tämän maksama palkka, joka haettiin vasta pääsiäisenä. Myös karja tai hevonen saatettiin virpoa.
Toisen maailmansodan jälkeen evakkoon joutuneen karjalaisväestön mukana tullut ortodoksinen virpomisperinne sekoittui läntisen trulliperinteen kanssa. Tämän seurauksena syntyi nykyään yleistynyt lasten tapa kulkea ovelta ovelle virpomassa pääsiäislauantaina noidiksi pukeutuneina. Pikkunoitien virpomisaika on sittemmin siirtynyt aikaisesta aamusta keski- tai iltapäivään, ja palkka saadaan välittömästi.
Pääkuva ylhäällä: Jeesus ratsastaa Jerusalemiin. Kuva ja kuvankäsittely: Jyri Pitkänen
Juttu on julkaistu ensi kertaa 03.04. 2023, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi muulloinkin – etenkin palmusunnuntain aikoihin. Pääkuva on vaihdettu Rubensin maalauksesta päivän ikoniin 11.4.2025 klo 15:14.
Lasaruksen lauantai – miksi Jeesus viivytteli, vaikka lopulta herätti ystävänsä kuolleista?
Evankelistan mukaan Lasaruksen kuolleista herättäminen on ikään Kristuksen kärsimysten, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen alkusoitto. Siksi jo varhaisessa vaiheessa tätä tapahtumaa on muisteltu Kärsimysviikon kynnyksellä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Hramikona/Shutterstock
Ennen Lasaruksen lauantain tapahtumia Betania-nimisessä kylässä asuvan Lasaruksen (lyhenne nimestä Eleasar) sisaret Martta ja Maria olivat kestinneet Jeesusta aiemminkin.
Betania sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Jerusalemista. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa (Luuk.10:38-39) on kerrottu heidän keskustelustaan sitä koskien, mikä on keskeisintä pelastuksen kannalta.
Lasaruksen kutsuminen Jeesuksen ystäväksi kertoo hänen kuuluvan Herran opetuslasten, ”ystävien”, yhteisöön, jota Jeesus ja Hänen Isänsä rakastivat (vrt. 3.Joh.1:15).
Lasaruksen lauantaihin liittyvät tapahtumat alkavat jo päiviä aikaisemmin, kun Martta ja Maria lähettävät Jeesukselle sanan veljensä sairastumisesta. Kuultuaan siitä Jeesus kuitenkin viivyttelee lähtemistään Betaniaan, mikä saattaa ihmetyttää monia: olihan Lasarus Jeesukselle jopa niin rakas, että Hänen kerrotaan itkeneen ystävänsä kuolemaa.
Selitys piilee siinä, että Lasaruksen kuolleista herättäminen on yksi tärkeimmistä ja voimallisimmista Jeesuksen tunnusteoista. Tällöin ei saanut muodostua pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Lasarus olisi todellakin kuollut – eikä vaipunut esimerkiksi koomaan.
Näin ollen Vapahtaja odotti riittävän pitkän ajan, jotta Lasaruksen kuolema olisi täysin ilmeinen myös hänen vastustajilleen, ja jotta se olisi tullut todetuksi rabbien noudattamien perinteiden mukaisesti.
Lasaruksen sielu oli ilmiselvästi jättänyt hänen ruumiinsa, joka oli jo alkanut hajota luonnolliseen tapaan. Neljännen päivän ollessa käsillä kukaan ei voinut enää kyseenalaistaa, että Jeesus herätti ystävänsä nimenomaan kuolleista, ei esimerkiksi jonkinlaisesta unenomaisesta tilasta.
Lisäksi Jeesus ilmaisee rakkaan ystävänsä sairastumisen ja kuoleman palvelevan Jumalan kunniaa: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.” (Joh.11:4).
Nämä Vapahtajan sanat voidaan ymmärtää kahdella tavalla: Lasaruksen kuolemansairaus ja ylösnousemus tuovat julki Jeesuksen vallan ja voiman, mutta samalla ne ennakoivat ja suorastaan aiheuttavat Hänen ristinkuolemansa ja sen kautta saattavat Hänet lopulliseen kunniaansa: ”kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh.12:32).
Näin ollen Lasaruksen kuolleista herättäminen antaa Jeesukselle tilaisuuden tehdä ”tavanomaista” parantamisihmettä paljon suuremman ihmeen, jonka on tarkoitus vahvistaa opetuslasten uskoa Kristuksen kärsimysten ja kuoleman hetkinä sekä julistaa Hänen valtaansa kuolleiden ja elävien Jumalana: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh.11:25)
Näin Jeesus sanoo Martalle, joka suree veljensä kuolemaa.
Tosi Jumala – ja inhimillinen ihminen
Kuolleen ja haudatun Lasaruksen henkiin herättäminen osoittaa paitsi Kristuksen jumalallista valtaa ja voimaa, myös Hänen ihmisyyttään: Jeesus osoitti syvästi inhimillistä tunnetilaa itkiessään Lasaruksen kuolemaa.
Kertomuksen yksityiskohdat korostavat myös kuoleman raakaa todellisuutta: Lasarus oli ehtinyt olla kuolleena jo neljättä päivää, ja hänen ruumiinsa oli alkanut haista.
Samalla korostuvat ihmeen merkitys ja sen ydinsanoma, Jeesuksen lupauksen täyttymys: ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh.5:24-29)
Myös tapa, miten Jeesus herätti Lasaruksen henkiin, viittaa tähän samaiseen lupaukseen: ”Jeesus huusi kovalla äänellä: »Lasarus, tule ulos!»” (Joh.11:43) Näin neljättä päivää haudassa kuolleena olleelle Lasarukselle ”tuli aika” kuulla Jumalansa kutsu ja tulla ulos haudasta, elämään.
Evankelistan mukaan Lasaruksen kuolleista herättäminen on ikään Kristuksen kärsimysten, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen alkusoitto. Siksi jo varhaisessa vaiheessa tätä tapahtumaa on muisteltu Kärsimysviikon kynnyksellä.
Fariseusten aikeet paljastuvat
Lasaruksen kuolleista herättäminen paljastaa myös kansan johtajien, ylipappien ja farisealaisten, todelliset aikeet Jeesuksen suhteen.
Lasaruksen lauantain jumalanpalvelustekstit kertovat, että Lasaruksen kuolleista herättäminen sai ylipapit ja fariseukset lopullisesti päättämään Jeesuksen pidättämisestä ja surmaamisesta: ”Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: »Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.» Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: »Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?» […] Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus” (Joh.11:47-50, 53).
Suuren neuvoston jäsenet esittivät huolestuneisuutensa siitä, että Jeesuksen alullepanema uusi messiaaninen liike saattaisi provosoida roomalaisia miehittäjiä rankaisemaan juutalaisia, mutta todellisuudessa he etsivät mahdollisuutta surmata Hänet ”pelkästä kateudesta” (Matt.27:18). Siksi ylipappi Kaifas uskoo, että Jeesuksen Kristuksen eliminointi voi pelastaa kansan tuholta.
Yllättävällä tavalla Kaifaksen sanat osoittautuvatkin todeksi, kun ne sijoitetaan Jumalan pelastustyön perspektiiviin: evankelista Johannes huomauttaa, että ”tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset” (Joh.11:51-52).
Kaifaksen ennustus kävi siis toteen, sillä Jeesuksen Kristuksen kuolemassa pelastus tuli ei vain juutalaisten, vaan kaikkien kansojen osaksi.
Herätettyään Lasaruksen kuolleista – kuten aina ennenkin ennen suurempia ratkaisujaan ja tekojaan – Jeesus vetäytyi hetkeksi julkisuudesta.
Lasaruksen herättämisellä oli lukuisia silminnäkijöitä, myös farisealaisia, jotka saattoivat Vapahtajan sen jälkeen Jerusalemiin. Siellä Hän astui ristille vievälle kärsimystielleen. Juuri Betanian tapahtumien todistajien paljous oli viimeinen pisara, joka yllytti kansan johtajia pidättämään ja surmaamaan Jeesuksen: ”Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.” (Joh.12:19) – ja tämäkin oli käymässä toteen.
Ennusmerkki yleisestä ylösnousemuksesta
Kristuksen aikana moni juutalainen uskoi, että historian lopussa Jumala herättää kuolleet eloon. Ensimmäinen mainita tästä uskosta löytyy 200–300 -luvuilta eKr.: ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään.” (Jes.26:19).
Myös profeetta Danielin kirjassa (n.165 eKr) kerrotaan: ”Sinun kansasi pelastuu, pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan. Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun” (Dan.12:1-2).
Jumala on kaiken elämän alkusyy. Evankelistojen kertomuksissa parantamalla sairauksista ja herättämällä kuolleista Jeesus Kristus julistaa olevansa ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, yksi Pyhästä Kolminaisuudesta.
Jeesus paljastaa olevansa elämä itsessään: ”Kristus, kaikkien ilo, totuus ja valkeus, elämä ja maailman ylösnousemus, ilmestyi hyvyydessään maan päälle ja oli ylösnousemuksen esikuva, antaen kaikille jumalallisen vapahduksen.” (Lasaruksen lauantain kontakki, 2.säv)
Kirkko juhlii Lasaruksen kuolleista herättämistä todistuksena Jeesuksesta Kristuksesta Jumalan Poikana ja Jumalana, Hänen vallastaan kuoleman voittajana sekä Hänen ylösnousemuksensa ja yleisen ylösnousemuksen ennusmerkkinä: ”Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen Sinä, oi Kristus Jumala, kärsimyksiesi edellä herätit kuolleista Lasaruksen. Sen tähden mekin lapsukaisten tavoin kantaen voiton merkkejä huudamme Sinulle, kuoleman voittajalle: Hoosianna korkeuksissa, siunattu olet Sinä, joka tulet Herran nimeen.” (Lasaruksen lauantain tropari, 1.säv.)
Vv. 381–384 kirjoitetussa Matka Pyhälle maalle -tekstissä (lat. Itinerarium Egeriae) sekä 400-luvun Lectionarium-jumalanpalveluskirjan armeniankielisessä käännöksessä kerrotaan juhlan vietosta Suuren paaston kuudennen viikon lauantaina ns. Lasariumissa eli kirkossa, joka rakennettiin Lasaruksen haudalle Betaniassa. Juhlan merkitystä ovat avanneet muun muassa Johannes Krysostomos (+407), Augustinus (+430) ja muut kirkon opettajat.
Andreas Kreetalainen, Kosmas Maiumilainen ja Johannes Damaskolainen laativat 600-700-luvulla juhlan liturgiset tekstit ja kanonit, jotka veisataan ortodoksisissa kirkoissa Lasaruksen lauantaina tänäkin päivänä.
Voitele kakkuvuoka Eloplant-rasvalla ja korppujauhota se.
Sekoita kakkupohjan ainekset keskenään mahdollisimman vähän vatkaten.
Paista kakkua 45 min. 175 asteessa. Jos haluat siitä kuvassa olevan kakun korkuisen, tee ohje kaksinkertaisena ja paista pohjat kahdessa erässä.
Halkaise jäähtynyt pohja kahtia ja kostuta sitruunamehulla. Laita levyn päälle hilloa ja vatkattua Oddlygood-vispituotetta. Toista kerrokset ja kuorruta kakku vispituotteella. Koristele kakku marjoilla tai hedelmillä.
Paaston ajan moussekakku
200 g vegaanisia keksejä, esim digestive
50 g Eloplant-rasvaa sulatettuna
Tee näin:
Murusta keksit ja sulata rasva. Sekoite aineet keskenään.
Minisaarna: Pyhittäjä Maria Egyptiläisen sunnuntai
Sunnuntai 22.3.2026. Pyhittäjä Maria Egyptiläisen sunnuntai.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Liturgiassa
(Mark. 10:32‒45)
Evankeliumissa Jeesus kertoo opetuslapsilleen, miten Ihmisen Poika luovutetaan Jerusalemissa oppineille, tuomitaan kuolemaan ja annetaan pakanoille. Häntä pilkataan, syljetään ja ruoskitaan. Lopulta hänet tapetaan, mutta hän nousee kuolleista kolmen päivän kuluttua.
Jaakob ja Johannes pyytävät Jeesukselta, että saisivat istua hänen vierelleen Kristuksen kirkkauden tullessa. Jeesus sanoo, etteivät he tiedä, mitä he pyytävät, ja kysyy, voivatko he juoda saman maljan ja ottaa saman kasteen kuin hän. He myöntävät voivansa. Jeesus sanoo näin tapahtuvan, mutta hänen vierellään istuminen ei ole hänen vallassaan, sillä ne sijat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.
Muut opetuslapset närkästyvät tästä. Jeesus sanoo hallitsijoiden etsivän valtaa, mutta niin ei saa olla heidän keskuudessaan: joka tahtoo tulla suureksi ja ensimmäiseksi, sen on oltava toisten palvelija ja orja. Ihmisen Poikakaan ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.
***
Jeesus kertoo opetuslapsilleen kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. He taas pohtivat kunniasijoja.
Kirkon synnyn jälkeen apostolit seurasivat Vapahtajan kärsimystietä. Tämä tapahtui Herran tavoin toisia palvellen, ei valtaa etsien.
Kirkossa tämän maailman arvojen on tarkoitus kääntyä päinvastaisiksi. Kristityn kutsumus on ensimmäiseksi tuleminen palvelemalla. Jeesuksen sanat varoittavat meitä etsimästä valtaa. Jumalan valtakunnan portti on matala: se avautuu niille, jotka nöyrtyvät palvelemaan.
(Maria Egyptiläiseen liittyen tänä sunnuntain luetaan Luuk. 7:36‒50, joka luetaan myös Luukkaan neljännen viikon maanantaina.)
Pyhittäjä Maria Egyptiläinen
(Luuk. 7:36–50)
Evankeliumissa Jeesus kutsutaan fariseuksen kotiin. Paikalle saapuu myös syntinen nainen, joka pesee kyynelin Jeesuksen jalat ja kuivaa ne hiuksillaan. Fariseus ajattelee, ettei Jeesus voi olla profeetta, koska ei ymmärrä millainen nainen häneen koski. Silloin Jeesus kertoo vertauksen kahdesta miehestä, joille rahanlainaaja antaa pienen ja suuren velan anteeksi. Sitten hän kysyy, kumpi miehistä rakasti rahanlainaajaa enemmän. Kun fariseus vastaa, että se, joka sai enemmän anteeksi, Jeesus kertoo syntisen naisen ottaneen hänet vastaan fariseusta paremmin. Naiselle Jeesus sanoo tämän saaneen syntinsä anteeksi uskonsa vuoksi: se, joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon.
***
Tänään muistelemme Maria Egyptiläistä, joka vietti syntistä elämää, kunnes kääntyi ja vetäytyi kilvoituselämään erämaahan vuosikymmeniksi. Se, joka sai paljon anteeksi, rakasti paljon.
Evankeliumin fariseus ja pöytävieraat hämmentyivät Jeesuksen anteeksiantavaa tekoa. Syntinen nainen vain palveli Herraa.
Evankeliumi kutsuu meitä syntejään katuvien joukkoon. Kirkko on tarkoitettu syntisten sairaalaksi, ei omahyväisten notkuvaksi pitopöydäksi. Jumalan Pojan anteeksiantamus muuttaa kovat sydämemme, kun seuraamme syntisen naisen katumuksen esimerkkiä.
Minisaarnoja julkaistaan uudelleen kyseisen muistopäivän, sunnuntain tai juhlan aikaan, sillä niiden sisältö on ajaton.
Vanhauskoiset – keitä he olivat ja miksi heitä vainottiin?
Ortodoksisen kirkkokunnan vanhauskoisiksi kutsuttu vähemmistö sai alkunsa 1600-luvulla. Tätä protestiliikettä kutsuttiin myös starovertseiksi ja raskolnikoiksi. Vanhauskoisuuden johtavana ideana oli säilyttää kaikessa uskonnollisessa toiminnassa vanhat venäläiset muodot.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola | Kuva: SA-kuva
Vanhauskoiset nousivat vastustamaan tsaari Aleksei Mihailovitsin (1629–1676) alulle panemia uudistuksia, jotka koskivat jumalanpalvelustekstejä sekä monia muitakin kirkon käytäntöjä. Uudistusten toteuttajaksi ryhtyi patriarkka Nikon Moskovalainen (1605–1681).
Vanhauskoisten johtohahmoksi nousi pappi Avvakum Petrov (1621–1682), joka piti uudistuksia harhaoppisina. Keskeisin kiistan kohde oli ristinmerkki, joka alettiin tehdä kolmella sormella eli peukalolla, etusormella ja keskisormella. Nimetön ja pikkusormi ovat kämmentä vasten. Vanhauskoiset jatkoivat ristinmerkin tekemistä vain etu- ja keskisormella painaen nimettömän ja pikkusormen peukalolla kämmentä vasten.
Sormilla oli myös eri merkitys. Vanhauskoisten kaksi pystyssä olevaa sormea edustavat Kristuksen kahta luontoa eli ihmisyyttä ja jumaluutta. Kolme kämmentä vasten olevaa sormea symboloivat pyhää kolminaisuutta Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä.
Valtasuuntauksella sormien merkitys on jokseenkin päinvastainen. Kolme yhteen liitettyä sormea, joilla ristinmerkki tehdään, kuvaavat pyhää kolminaisuutta ja kaksi kämmentä vasten olevaa sormea Kristuksen kahta luontoa. Vanhauskoiset tulkitsivat kolmen yhteen liitetyn sormen kuvaavan apokalypsin antikristillistä kolmikkoa eli lohikäärmettä, petoa ja väärää profeettaa.
Toinen näkyvä ero on risti, joka valtasuuntauksella on kuusipäätyinen eli pystypuun ohella risti muodostuu lyhemmästä ja pidemmästä poikkipuusta. Vanhauskoisten ristissä poikkipuita on kolme. Vanhauskoiset erotti myös maahan asti ulottuneista rukouskumarruksista sekä yksiäänisen kirkkolaulun suosimisesta yhä, kun valtionkirkko siirtyi moniääniseen laulutyyliin.
Kirkolliskokous hyväksyi tsaarin ajamat muutokset vuonna 1667. Uskonto ja politiikka saattoivat sekoittua tuolloinkin, eli uudistusten takana oli myös maallisia valtapyyteitä. Vanhauskoisten protestien ei annettu vaikuttaa uudistusten läpivientiin, ja niinpä jumalanpalvelusmenot sekä kirkolliset tekstit palautettiin muutoksen myötä kreikkalaiseen muotoon. Erot eivät olleet suuria, mutta silti ne riittivät järkyttämään perinteissä pitäytymistä arvostavaa osaa kirkkokunnasta.
Kahdeksanpäätyinen risti on pystytetty vanhauskoisen vainajan haudalle Aunuksen Nurmoilassa. Kuva: SA-kuva
Vanhauskoiset julistettiin anateemaan
Kiistan seurauksena vanhauskoiset julistettiin anateemaan, joka merkitsee syrjään asettamista tai erottamista. Äärimmillään sen voi tulkita kirkonkiroukseksi, jollaista katolisessa kirkossa edustaa pannaan julistaminen. Anateema oli tuolloin ortodoksisen kirkon äärimmäinen kurinpidon muoto. Yksilö erotettiin uskonyhteisöstä joko määräajaksi tai kokonaan. Anateema ei kuitenkaan kohdistunut ihmiseen henkilönä vaan hänen mielipiteisiinsä. Lievempi rangaistus on ekskommunikaatio eli ehtoollisyhteydestä erottaminen.
Yhteisöstä erottaminen ei riittänyt, vaan Venäjän valtio ja ortodoksinen kirkko ryhtyivät vainoamaan vanhauskoisia pyrkimyksenään valtion yhtenäisyyden ja turvallisuuden varjelu. Jotkut vanhauskoiset pakenivat vainoja oma-aloitteisesti, mutta sinnikkäimmät karkotettiin. Äärimmillään vaino johti joukkoitsemurhiin. Vanhauskoisten johtohahmo Avvakum poltettiin roviolla yhdessä monien seuraajiensa kanssa vuonna 1682.
Viimeistään tuolloin vanhauskoiset alkoivat hakeutua turvaan mahdollisimman syrjäisille seuduille, ja 1700-luvun mittaan vanhauskoisuus vakiintui Karjalaan, myös Suomen lähialueille. Vanhauskoisten tukikohdaksi tuli Vienanmerellä sijaitseva Solovetskin luostari sekä Vienanmeren, Äänisen ja Laatokan rannikkoseudut.
Vienanmerelle hakeutuneita vanhauskoisia kutsuttiin myös pomoreiksi venäjän kielen ilmaisun po more eli meren äärellä mukaan. Vanhauskoisia hakeutui myös Vetkan alueelle silloiseen Puolaan. Nykyään alue on osa Valko-Venäjää. Osansa pakenevista sai Viro joidenkin suunnatessa etelään Donille ja koilliseen Komin alueelle Jäämeren tuntumaan. Vanhauskoisiin liittyi myös sellaista maallista väestöaineista, jolla oli hankaluuksia silloisen yhteiskunnan tai hallinnon kanssa.
Vanhauskoisuus saapui Suomeen
Suomikin sai osansa turvaa hakeneista vanhauskoisista. Heitä saapui etenkin Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Vanhauskoisuus jakautui kahteen päähaaraan ja useisiin pienempiin suuntauksiin. Päähaarat olivat papilliset (popovitsit) ja papittomat (bespopovitsit). Papiton siipi joutui luopumaan muista sakramenteista kuin kasteesta, koska pappeja ei ollut. Avioliitto solmittiin ilman kirkollista siunausta.
Kummatkin päähaarat – mutta etenkin papiton haara – jakautui edelleen pienempiin ryhmiin, joista monet ovat jo kauan sitten kuihtuneet pois. Osa ryhmistä erkani niin kauas alkuperäisestä ortodoksisuudesta, että niitä ei enää pidetty kristittyinä.
Suomessa vanhauskoisia kutsuttiin yleensä starovertseiksi. Heillä oli lukuisia valtaväestöstä poikenneita tapoja kuten erilaiset hygieniasäännöt. Vanhauskoiset eivät suostuneet syömään ja juomaan samoista astioista kuin muut väestöryhmät, joita vanhauskoiset nimittivät mierolaisiksi.
Toisuskoisia varten oli yleensä erikseen mieronkupit. Heille saatettiin myös osoittaa omat huoneet yöpymispaikoiksi, jotta nämä eivät olisi ”pakanoineet” vanhauskoisten huoneita. Vanhauskoiset tuomitsivat myös tupakanpolton ja noudattivat paastoa tiukasti. Kyse oli pitkälti elämäntavasta eikä pelkästään erosta uskonnon harjoittamisen muodoissa.
Historia oli opettanut vanhauskoiset varovaisiksi ja suorastaan epäluuloisiksi ympäröivää yhteiskuntaa ja etenkin valtaa pitäviä kohtaan. Tämä saattoi ulkopuolisista näyttäytyä joskus töykeytenä. Toisaalta tiukka eristäytyminen piti omat perinteet ja tavat muuttumattomina.
Kuusamoon perustetaan luostari
Suomen puolelle asettuneet vanhauskoisten yhteisöt olivat usein pieniä, vain muutamien kymmenien jäsenten suuruisia. Vanhauskoiset muodostivat kuitenkin kokonaisuutena merkittävän väestöryhmän ortodoksisessa Karjalassa. Suomessa vanhauskoisia asettui esimerkiksi Kuusamon seudulle.
Kuusamon vanhauskoisten johtajaksi nousi Ilja Otso. Hänen uskottiin olleen Tuoppajärvellä vuonna 1770 tuhotun luostarin johtohenkilöitä, mutta hänen taustoistaan liikkui muunkinlaisia tarinoita. Hän osti Kuusamosta Hautaniemen tilan, jonne rakennutti suuren luostariksi kutsutun päärakennuksen. Lopulta lähiseudulle alkoi muodostua useita erakkoloita, kun Hautaniemen tilat eivät riittäneet. Pieniä luostariyhteisöjä toimi myös Ilomantissa.
Kuusamossa rajanveto luostarielämän ja maailman välillä ei ollut niin tiukka kuin perinteisissä luostareissa. Luostarin viimeisellä asukkaalla Vasselilla tiedetään olleen tytär luostarin isännän Iljan sisaren kanssa. Vasseli katui tekoaan, mutta huolehti tyttärestä tämän aikuisikään saakka.
Luostarista muodostui keskeinen paikka, jonne matkasi paljon vanhauskoisia myös rajan takaa etenkin kirkollisten juhlien ja paastojen aikaan. Pelloilla viljeltiin laajalti sipulia, jonka kasvattajina vanhauskoiset erityisesti tunnettiin. Kyläläiset kutsuivat luostarin asukkaita rukoilijoiksi tai Jumalan molijoiksi. Pyhisin munkit jakoivat leipää köyhille.
Vanhauskoisuus hiipui 1910-luvulla
Kuusamon vanhauskoiset kuuluivat eri lähteiden mukaan useampaan suuntaukseen. Osa heistä hyväksyi pappeuden, mutta osa oli ehdottomasti papittomia. Normaalisti nämä vähemmistön vähemmistöt olisivat eristäytyneet täysin toisistaan, mutta Kuusamossa elettiin rinnakkain. Ilmeisesti maanpakolaisuus oli niin voimakas yhdistävä tekijä, että se laimensi opillisten ja liturgisten erojen normaalioloissa jyrkkää vaikutusta.
Luostarin johtajan Ilja Otson kuoltua yhteisön ulkopuolinen henkilö osti päärakennuksen asuinkäyttöön. Uuden omistajan poika purki sen aikanaan, eikä luostarista tiedetä olevan jäljellä enää kuin kynttilänjalkoja ja kynttiläpihdit.
Edellä mainittu Vasseli oli luostariyhteisön viimeinen asukas. Erakkovanhuksen luona käyneet pyhiinvaeltajat yrittivät houkutella tätä turhaan mukaansa. Vasseli kertoi uskonsa olevan sellainen, että hänen piti pyrkiä pois paikoista, joissa on paljon väkeä. Hän kuoli lokakuussa 1915 ja oli ilmeisesti Kuusamon viimeinen vanhauskoinen. Toisen maailmansodan alueluovutusten jälkeen Kuusamon vanhauskoisten asuinsijat jäivät pääosin Neuvostoliiton puolelle.
Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.
Irma-Riitta Järvinen: Karjalan vanhauskoisuus ja kansanperinne, artikkeli julkaisussa Ortodoksia 40 (1991)
Ortodoksi.net / Vanhauskoiset
Hanna Kemppi: Kielletty kupoli, avattu alttari (2016)
Pääkuvassa: Aunus ja Viena olivat vanhauskoisten tärkeitä asuinsijoja. Vuonna 1942 otetussa valokuvassa näkyy paljon vanhauskoisten kahdensanpäätyisiä ristejä Kizin saarella Äänisjärvellä. Kuva: SA-kuva
Oman uskonnon opetus halutaan lopettaa – ortodoksisen uskonnon opettajat vastustavat
Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän mielestä oman uskonnon opetus pitää lopettaa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Maura Ihatsu
Opetus- ja kulttuuriministeriön väestönkehityksen vaikutuksia perusopetukseen tarkastelleen työryhmän loppuraportti (Avaa uuden sivuston) julkaistiin 12. maaliskuuta 2026. Työryhmä ehdottaa oman uskonnon opetuksen lopettamista ja yhteiseen katsomusopetukseen siirtymistä. Työryhmä perustelee näkemystään yhdenvertaisuudella ja säästöillä.
Myös Helsingin kaupunki valmistelee yhteisen katsomusopetuksen mallia. Mallin on määrä tulla voimaan lukuvuodesta 2027–2028 alkaen.
Yhteiseen katsomusopetukseen siirtyminen on herättänyt vastustusta Suomen Ortodoksisten Opettajien Liiton (SOOLi ry) taholta. Liitto julkaisi yhteisen kannanoton yhdessä Helsingin ortodoksisen seurakunnan kanssa. Siinä kommentoidaan Helsingin kaupungin edellä mainittua suunnittelemaa.
”Oman uskonnon opetus on perusopetuslaissa turvattu oikeus. Siihen puuttuminen edellyttää erittäin huolellista arviointia sekä toiminnan laillisuuden että sen vaikutusten näkökulmasta”, kannanotossa painotetaan.
Nykymuodossaan jokainen oppilas osallistuu joko uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Eri katsomusaineiden oppimääriin kuuluu tutustumista muihin uskontoihin ja elämänkatsomuksiin.
Maallinen ja ortodoksinen näkökulma ovat erilaisia
Helsingin ortodoksisen seurakunnan ja Suomen Ortodoksisten Opettajien Liiton SOOLi) yhteisessä kannanotossa todetaan muun muassa, että voimassa oleva lainsäädäntö ei mahdollista katsomusaineiden opettamista yhtenä kokonaisuutena. Yhteisopetus ei myöskään mahdollista poikkeamista opettajien kelpoisuusvaatimuksista.
Kannanotossa todetaan, että sekulaari humanismi ja yksilökeskeinen maailmankuva eivät ole katsomuksellisesti neutraaleja lähtökohtia.
Lisäksi siinä kyseenalaistetaan väite, jonka mukaan oman uskonnon opetus olisi oppilaita eriarvoistavaa. Perusteluna mainitaan, ettei tällaiselle näkemykselle ole esitetty tutkimusnäyttöä. Jo nyt oppilaat työskentelevät koulussa erilaisissa ryhmissä, eri oppiaineissa ja eri opettajien johdolla.
Yhteisopetus ei mahdollista poikkeamista opetussuunnitelman sitovista tavoitteista ja sisällöistä.
Lisäksi tuodaan esiin, että näennäisesti yhteisetkin teemat voivat sisältää kullekin traditiolle ominaisia lähtökohtia ja painotuksia. Esimerkiksi sekulaari näkökulma ja ortodoksisen kristityn näkökulma ihmisarvoon ja ihmisoikeuksiin ovat erilaiset.
Koulun oltava turvallinen tila
Yhdenvertaisuuslaki velvoittaa opetuksen järjestäjää arvioimaan yhdenvertaisuuden toteutumista toiminnassaan sekä osallistamaan oppilaat ja huoltajat yhdenvertaisuutta edistäviin toimenpiteisiin.
”Yhteinen katsomusopetus ei saa johtaa tilanteeseen, jossa vähemmistöön kuuluva oppilas asetetaan oman katsomuksensa edustajaksi enemmistön keskelle. Koulun tulee olla identiteettiturvallinen tila, jossa oppilas voi ilmaista katsomustaan ilman leimautumisen pelkoa”, kannanotossa todetaan.
Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liiton näkemyksen mukaan eri oppiaineiden opetuksen järjestämiseen liittyy useita haasteita sekä käytännön tasolla että yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi tietyn uskonnon opetuksen velvoittavuus toteutuu vasta, jos koulussa on vähintään kolme kyseiseen uskontokuntaan kuuluvaa oppilasta, kelpoisia opettajia on haastavaa löytää ja katsomusopetusta joudutaan järjestämään koulujen ulkopuolella, kuten etänä.
Riisasta tuli osa toisesta maailmansodasta kertovaa kulttuurireittiä
Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa on liittynyt mukaan Liberation Route Europe -kulttuurireittiin. Reitin tarkoituksena on muistaa toista maailmansotaa ja sen päättymistä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Joni Ylimäki ja Riisan valokuva-arkisto
Kyseessä on yksi Euroopan neuvoston 49:stä sertifioidusta kulttuurireitistä. Sen teemana on toisen maailmansodan ja sen päättymisen muistaminen.
– Riisan jäsenyys perustuu siihen, että kokoelmamme pääosa on evakuoitu sodan keskellä niiltä alueilta, jotka sodan jälkeen menetettiin Neuvostoliitolle, toteaa museonjohtaja Anne Laiti.
Liberation Route Europe (Avaa uuden sivuston) on vuonna 2013 alkunsa saanut kulttuurireitti, joka yhdistää toisen maailmansodan tärkeitä paikkoja kymmenessä Euroopan maassa. Liberation Route Europe lähestyy toista maailmansotaa useasta näkökulmasta esittäen sodan moninaisia jälkiä ja kokemuksia jäsenmaissaan.
Pyhien apostolien ikonista tuli ovi
Yksi puhuttelevimmista Riisan (Avaa uuden sivuston) kokoelmissa olevista ja toisen maailmansodan tapahtumia heijastelevista esineistä on ikoni, johon on kuvattu pyhät apostolit Matteus, Simon ja Tuomas. Ikoni on sijainnut alun perin Salmin pääkirkon eli Pyhän Nikolaoksen kirkon ikonostaasin kolmannessa kerroksessa.
Sodan aikana pyhien apostolien (Matteus, Simon ja Tuomas) ikoni päätyi oveksi, mistä todistavat siinä yhä kiinni olevat saranat ja kahvan paikka. Ikonissa on niin ikään luodin- ja naulanreikiä. Ikoni sijaitsee Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa Riisassa Kuopiossa. Kuva: Riisan valokuva-arkisto
Talvisodan aikana Salmin kirkko jäi kuitenkin silloisen Neuvostoliiton puolelle. Ikonia on käytetty sen jälkeen ovena. Tätä varten siihen on sahattu oviaukko, minkä lisäksi alareunan ornamenttireunusta on poistettu. Ikonissa on edelleen saranat. Lisäksi siinä on nähtävissä kahvan paikka sekä naulan- ja luodinreikiä.
Kun suomalaiset palasivat Salmiin, kirkko oli tyhjennetty ja turmeltu. Riisasta saatujen tietojen mukaan vanhoista sotakuvista on nähtävissä, että puna-armeija oli kaivanut kirkon läheisyyteen poteroita. On mahdollista, että ikonia olisi käytetty esimerkiksi korsun ovena.
Ikoni on suhteellisen isokokoinen ja painava, joten on epätodennäköistä, että sitä olisi kannettu kovin pitkiä matkoja.
– Jäsenyys tuo Riisalle uudenlaista kansainvälistä näkyvyyttä, erityisesti sotahistoriasta kiinnostuneiden joukossa. Harva tuntee kokoelmamme mielenkiintoisen ja ainutlaatuisen historian, jota nyt esitellään uusitussa kokoelmanäyttelyssämme, kertoo Laiti.
Euroopan neuvoston kulttuurireittitoiminnan tavoitteena on muun muassa lisätä tietoisuutta eurooppalaisista arvoista ja monimuotoisesta kulttuuriperinnöstä sekä kehittää kestävää kulttuurimatkailua.
Liberation Route Europe -reitin lisäksi Suomeen ulottuu kahdeksan muuta sertifioitua Euroopan neuvoston reittiä: Alvar Aalto -reitti, Prehistoric Rock Art Trails -reitti, St. Olav Ways -reitti, European Route of Industrial Heritage -reitti, Viikinkireitti, Impressionismireitti, Hansareitti ja Iron Curtail Trail -pyöräilyreitti.
Pääkuvan ikoni on sijainnut alun perin Salmin pääkirkon eli Pyhän Nikolaoksen kirkon ikonostaasin kolmannessa kerroksessa.
Kuuntele
