Arkkipiispa Elia Ukrainan itsenäisyyspäivän aattona: ”Rukous ei korvaa oikeudenmukaisuutta; se vaatii sitä”
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Khrystyna Martyniuk
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia toimitti rauhanrukouspalveluksen Uspenskin katedraalissa Ukrainan itsenäisyyspäivän aattona 23 elokuuta.
Palveluksen yhteydessä pitämässään puheessa arkkipiispa muistutti, että Ukraina viettää 35:ttä itsenäisyyden vuosipäivää sodan kahdentenatoista vuotena. Ukraina viettää tätä vuosipäivää haudoilla.
– Miljoonat ovat menettäneet kotinsa. Kymmenettuhannet perheet ovat haudanneet läheisensä. Lapsia on viety pois kotiseudultaan ja opetettu unohtamaan, keitä he ovat. Kaupunkeja ja kyliä on tuhottu, elintarvikevarastoja hävitetty, uskonnollisia yhteisöjä ja eri uskontokuntien uskovia vainottu. Tämä ei ole onnettomuus. Tämä on teko, ja teolla on tekijä: Venäjän federaatio, totesi arkkipiispa Elia puheessaan.
– Ukraina tarvitsee poliittista, taloudellista ja humanitaarista apua. Se tarvitsee myös sitä, mitä vain uskovat voivat antaa: rukousta, myötätuntoa ja veljellistä osanottoa. Rukous ei korvaa oikeudenmukaisuutta; se vaatii sitä. Uskomme, että yhteinen rukous kantaa kärsiviä, vahvistaa uskoa ja todistaa väkevästi Jumalan rakkaudesta ja ihmisten keskinäisestä solidaarisuudesta.
Ukrainan itsenäisyyspäivästä tuli aikanaan sen totalitaarisen järjestelmän romahduksen symboli, joka rakentui valtiolliselle ateismille, ihmisen perusoikeuksien kieltämiselle ja uskonnon vainoamiselle, totesi arkkipiispa puheessaan ja jatkoi:
– Kreml pystyttää nyt kaatunutta uudelleen. Siksi rukouksemme ei ole vain hengellinen osoitus solidaarisuudesta: se on tunnustus vapaudelle, ihmisarvolle ja kansojen oikeudelle päättää omasta tulevaisuudestaan.
Arkkipiispa Elia kutsui kaikkia rukoilemaaan yhdessä, että sota ja kärsimys loppuisivat; että viattomat varjeltuisivat ja ihmiselämää suojeltaisiin,että rauha olisi oikeudenmukainen ja kestävä ja että että totuus, vapaus ja ihmisarvo palaisivat.
– Tulkoon yhteisestä rukouksestamme todistus siitä, että hyvää tahtovat ihmiset ovat yhtä. Tulkoon siitä toivon lähde kärsiville ja tuki kaikille niille, jotka eivät ole antaneet periksi.
Palveluksessa lauloi Helsingin ortodoksisen seurakunnan ukrainankielinen kirkkokuoro Intermezzo.
Viime vuosikymmeninä syntynyt ikonibuumi on tuonut ikonimaalauksen suosittuuden myötä ikonit osaksi myös luterilaista kirkkotilaa. Ikoneja on esillä ympäri maatamme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa sekä pysyvästi että väliaikaisina näyttelyinä. Ikonit saavat uusissa ympäristöissä uusia merkityksiä ja uudenlaisia esitystapoja, mutta tuovat myös kirkkojamme yhteen ekumenian kautta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suvi Toivanen | Kuva: Suvi Toivanen
Viime vuosikymmeninä ikonien maalaamisesta on innostuttu laajasti, ja ikonimaalauskursseja järjestetään Valamon opiston ja ortodoksisten seurakuntien lisäksi kansalais- ja työväenopistojen sekä luterilaisten seurakuntien ikonipiireissä. Ikoneista on tullut näin osa luterilaistaustaisten suomalaisten koteja ja kasvavassa määrin myös osa luterilaista kirkkotilaa – osin lahjoitusten, hankintojen ja seurakuntien ikonipiirien näyttelyiden kautta.
Perinteiseen ortodoksiseen tapaan maalattuja ikoneja on ollut jo pitkään esillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa eri puolilla maata kymmenissä kirkoissa ja kappeleissa, kuten Turun tuomiokirkossa, Ahvenanmaalla Föglön kirkossa, Vaasassa tilattuna Vetokannaksen kirkon alttaritauluksi sekä Kittilässä Marian kappelissa – arkkipiispa Johanneksen vuonna 1999 tekemänä lahjoituksena. (Ks. lisää Bastubacka 2005.)
Ikoneja on esillä luterilaisissa kirkoissa ja seurakuntien muissa tiloissa myös väliaikaisesti näyttelyiden ja vaihtuvien esillepanojen muodossa – sekä luterilaisten että ortodoksien maalaamina. Esimerkiksi ukrainalaiset ammuslaatikoiden kansiin maalatut ikonit kiersivät kevään 2026 aikana esillä niin Helsingin Lauttasaaressa, Espoon Olarissa, Tampereella kuin Oulussakin.
Luterilainen ikonimaalari ja ikonimaalauksenopettaja Kerttu Haapaniemi lahjoitti Pyhän Luukkaan ikonin Tuiran seurakunnalle Oulun yliopiston kampusalueella sijaitsevaan Pyhän Luukkaan kappeliin vuonna 2004.
Ekumeniaa Oulussa
Oulussa ikoneja on sijoitettu useaan kohteeseen: esimerkiksi Oulun tuomiokirkossa on lasivitriini, jossa on esillä paikallisilta luterilaisilta ikonimaalareilta vaihtuva ikoni, ja esille ollaan asettamassa seurakunnan hankkima ikoni myös pysyvästi. Karjasillan kirkon seurakuntasalissa on jo pitkään olleet suurikokoiset Arkkienkeli Mikaelin, Kristus Kaikkivaltiaan ja Jumalanäidin ikonit, ja ikoneja löytyy Oulussa myös esimerkiksi Tuiran, Kastellin ja Pyhän Andreaan kirkoista. Ilmiön taustalla ovat kaupungissa aktiivisesti vuosikymmeniä toimineet luterilaiset ikonimaalarit, joiden ikoneja on esillä ympäri Pohjois-Suomea sekä ortodoksisissa että luterilaisissa tiloissa.
Oulun ortodoksisessa seurakunnassa vuodesta 1976 toiminut Oulunseudun ikonimaalarit ry piti tänä keväänä 50 vuotisjuhlanäyttelynsä luterilaisessa Sofia seurakuntakeskuksessa. Avajaisissa helmikuussa 2026 piispa Sergei ja Pohjois-Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Marko Patronen toimittivat rukouspalveluksen.
Oulun tuomirovasti Satu Saarinen kehuu kirkkojen välisiä ekumeenisia suhteita Oulussa oikein hyviksi ja lämpimiksi, ja kertoo yhteisten tilaisuuksien olevan mutkattomien suhteiden ansiosta säännöllisiä. Saarinen pitää myös suurena ilona sitä, ortodoksisen seurakunnan maalarit halusivat pitää juhlanäyttelynsä Oulun tuomiokirkkoseurakunnan tiloissa. Aiempana vuonna luterilaiset ikonimaalarit pitivät näyttelynsä samassa seurakuntakeskuksessa.Oulu on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja kevään näyttely oli osa virallista Oulu 2026 -ohjelmaa.
Myös ukrainalaisten ikonien esillepanoon liittyen kirkoilla oli toukokuussa yhteinen rukoushetki, johon osallistui myös Pohjois-Pohjanmaan ukrainalaisten yhdistys. Tuomiorovasti Saarinen iloitsee ikonien myötä vahvistuneesta ekumeenisesta yhteydestä, ja tietää seurakunnassaan järjestettyjen ikoninäyttelyiden tuoneen monelle ensi kokemuksen ortodoksisesta rukoushetkestä.
Ikoneihin liittyviä ekumeenisia tilaisuuksia on järjestetty kaupungissa jo pitkään. Oulun yliopiston vieressä sijaitsevaan luterilaiseen Pyhän Luukkaan kappeliin oululaisen, jo edesmenneen ikonimaalarin, KerttuHaapaniemen vuonna 2004 lahjoittaman ikonin olivat tuolloin siunaamassa käyttöön metropoliitta Panteleimon ja isä Raimo Kiiskinen. Sittemmin kappeliin on saatu kaksi ikonia lisää: Käsittätehty Kristuksen ikoni esille ja Konevitsan Jumalanäidin ikoni sakastiin.
Paavalinkirkon kappelissa esillä olevan suomenkielisin tekstein varustetun ikonisarjan on maalannut puolalainen, katolinen Anna Makać vuonna 2017. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymä” -ikonissa Neitsyt Maria ja Kristus-lapsi on porosta ja värivalinnoista päätellen sijoitettu Saamenmaalle.
Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian yliopistonlehtorina toimiva dosentti Johan Bastubacka on tutkinut vuosia ortodoksisuutta ja käsitellyt muun muassa perinteiseen bysanttilaisvenäläiseen tapaan maalattujen eli uusbysanttilaisiksi kutsuttujen ikonien maalaamista ja kulkeutumista uusiin yhteyksiin, kuten luterilaisiin kirkkoihin. (Ks. Bastubacka 2005; 2020.)
Bastubackan (2020) mukaan ikonit saavat erilaisia tehtäviä ja merkityksiä uusissa konteksteissa, ja myös kuvien kunnioittamisen tavat osin muuttuvat. Luterilaisessa kirkkotilassa ortodokseille luontainen kuvan kanssa vuorovaikutuksessa tapahtuva rituaalinen toiminta jää osin pois korvautuen pyhään kuvaan suuntautuvalla katselemisella ja olemisella. Ikoneihin liittyvä ortodoksinen oppi ei ole keskiössä, vaikka ikoni edelleen edustaakin alkukuvaansa.
Oulun tuomiokirkon kirkkoherrana toimiva Satu Saarinen tuo esiin, että heidän kirkossaan vitriinissä esillä oleva ikoni on erittäin pidetty matkailijoiden ja kirkkokansan parissa, ja sen edessä myös hiljennytään. Kynttilänsytytyspaikka ja esirukousten kirjoittamispöytä ovat ikonin vieressä, mikä lisännee rukouksia ikonin äärellä. Ikoni vaihtuu luterilaisten maalareiden toimesta aina kirkkovuoden ajan vaihtuessa; he ovat itse aktiivisia vaihdon suhteen ja kysyvät papistolta toiveita.
Ikonitutkija Bastubackan (2020) mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tuomasmessuissa ja hiljaisuuden retriiteillä ikonit toimivat kristillisyyden kuvina, joita voidaan käyttää edistämään rukousta ja asettaa vaikkapa yhteisen meditaation kohteeksi. Bastubacka katsoo uusbysanttilaisten kuvien olevan ei-ortodokseille myös osa alkuperäisen hengellisyyden etsimistä, sillä ikonia pidetään perustavanlaatuisella tavalla oikeana hengellisenä kuvana.
Monilla seurakunnilla on jo pitkät perinteet ikonien esillepanossa ja käytössä. Bastubackan (2005) väitöskirjan tietojen mukaan Huopalahden kirkko Helsingissä sai ensimmäisen ikoninsa jo vuonna 1975, kun ikonimaalausopettajana tunnettu katolinen pappi Robert de Caluwé lahjoitti Maija Puustisen maalaaman ikonin seurakunnalle.
Huopalahdessa pappina toimineen Hannele Päiviön mukaan kirkon toimintaan otettiin 1990-luvulla vaikutteita ranskalaisen ekumeenisen Taizé-yhteisön rukoushiljaisuudesta, lauluista ja ikonien käytöstä. Rukoushiljaisuudesta tuli osa seurakunnan nuorisotyötä ja rippikoulujen hengellistä perustaa. Tuolloin seurakunnan nuorisotalolla sijainneista painokuvaikonista tuli nuorille rakkaita: ikonit loivat rukousikkunoita, ”silmänpaikkoja”, ja ne otettiin mukaan myös leireille.
Nykyisin Haagan seurakuntaan kuuluvassa Huopalahden kirkossa on pysyvästi esillä suurikokoisia painokuvaikoneja, ja muita sakastissa säilytettäviä kristillisiä painokuvia hyödynnetään kirkkovuoden mukaan myös muun muassa Hiljaisuuden joogassa®.
Kiinnostavalla tavalla ikonit ovat löytäneet myös seurakuntien sakasteihin ja henkilökunnan toimistotiloihin. Esimerkiksi Helsingissä Paavalinkirkossa ikoneja – niin maalattuja kuin painokuviakin – löytyy niin sakastista, pappien toimistosta kuin aulatiloistakin.
Kristusta kuvaavan ikonin on maalannut Anna Makać.
Vapaita toteutuksia
Ei-ortodoksisessa ympäristössä ikonit saavat toisinaan myös vapaampia esitystapoja, kuten katolisen ikonimaalari Anna Makaćin ikoneista voi todeta. Työkseen perinteistä ikonimaalausta Puolassa opettava ja 30 vuoden aikana yli 3000 ikonia maalannut Makać koordinoi Lutheran Icon -nimisen kansainvälisen näyttelyn Helsingissä vuosina 2016 ja 2017. Paavalinkirkko Helsingissä osti tuolloin hänen neliosaisen teoskokonaisuutensa kirkon kappeliin. Taiderestauroijan koulutuksen saanut Makać maalaa tilauksesta myös perinteisiä ikoneja, mutta kutsuu omaa – sarjakuvamaisen värikkääksi luonnehdittavaa ja erilaisia materiaaleja yhdistelevää – ikonimaalaustyyliään ”modern-folkiksi”.
Myös Paavalinkirkossa kokoontuva ikonimaalausryhmä on profiloitunut muita ikonipiirejä vapaammaksi, ja he kutsuvatkin Paavalin ikonikurssin tyyliä moderniksi ikonimaalaukseksi. Paavalinkirkon kuvataide- ja ikonimaalausryhmän teoksia esitellään kirkon aulassa kesä- ja joulunäyttelyissä.
Andrei Rublevin Pyhä Kolminaisuus on yksi Huopalahden kirkossa esillä olevista painokuvaikoneista. Ikoneista tuli tärkeä osa Huopalahden kirkon nuorisotoimintaa, kun pappi Hannele ”Toto” Päiviö ja seurakunnan nuoret vierailivat ekumeenisessa yhteisössä Taizéssa, Ranskassa 1990-luvulla.
Lopuksi
Kuten Bastubacka (2020) tuo artikkelissaan esiin, aiemmin luostareiden ikonimaalaamoille ja muille eksperteille kuulunut ikonien tuottaminen on nyt kaikille avoin harrastus – maalarin kulttuurisesta ja uskonnollisesta taustasta riippumatta. Siirryttyään ortodoksisuuden ulkopuolelle ikonien tehtävä, esillepano ja maalaustapa ovat saattaneet osin muuttua. Tämän artikkelin haastatteluista kuitenkin ilmenee, että íkonit kutsuvat rukoukseen myös luterilaisissa tiloissa.
Ikonimaalaamisen avautuminen kaikkien kiinnostuneiden ulottuville on tuonut ikoneja laajemmin esille ja niiden teologiaa myös paremmin tunnetuksi. Ikonien suosittuus on tuonut uusia ihmisiä ortodoksisen kirkon piiriin, toisinaan ehkä jäseniksi asti, ja lisännyt kirkkojen välistä ekumeniaa. Ikonit tosiaan puhuttelevat yli kirkkokuntarajojen!
Lähteitä
Bastubacka, Johan (Malmisalo, Juha), 2005. In pursuit of the genuine Christian image: Erland Forsberg as a Lutheran producer of icons in the fields of culture and religion. Helsinki: [University of Helsinki]. http://hdl.handle.net/10138/21579 (Avaa uuden sivuston)
Bastubacka, Johan, 2020. Uusbysanttilainen kuvamaailma ortodoksisuuden tuolla puolen. Semioottisia ja fenomenologisia kysymyksiä. Kulttuuriperinnön muuttuvat merkitykset. Heikki Hangan juhlakirja. Toim. Hanna Pirinen, Tuuli Lähdesmäki ja Annika Waenerberg.Helsinki: Taidehistorian seura, 36–47.
Kuva ylhäällä: Luterilaisen Maire Ojan maalaama Kärsimyksen Jumalanäiti oli esillä Oulun tuomiokirkossa lasivitriinissä keväällä 2026. Oja on maalannut 1980-luvulta asti monissa ikonimaalausryhmissä Oulussa, alun perin myös Robert de Caluwén ja Petros Sasakin ohjauksessa. 81-vuotiaalle maalarille rukouksellisuus on ikonimaalauksen ytimessä, ja hän käy aina siunauttamassa maalaamansa ikonit Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa.
Kilvoittelevat naiset ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla Nísyroksella
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suvi Toivanen | Kuva: Suvi Toivanen
Tänä vuonna keljoissa asui 25 enniameritissaa.
Kymmenet naiset eri puolilta Kreikkaa kerääntyvät joka vuosi elokuussa Nísyroksen saarelle Panagía Spilíani -luostariin yhdeksäksi päiväksi omistautumaan Jumalanäidin kunnioittamiselle hänen ihmeitätekevän ikoninsa edessä. Enniamerítissa-nimellä tunnettujen maallikkonaisten kilvoittelu luostarissa koostuu paastosta, rukouksesta, veisuista ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan valmistelusta.
Nísyroksen saaren elokuinen perinne
Dodekanesian saariryhmään kuuluva Nísyros on kuuluisa vulkaanisista kraatereistaan ja kuumista lähteistään, ja saaren syntytarina kerrotaan jo antiikin mytologiassa. Kreikkalaisten parissa saari tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea pyhiinvaelluskohteestaan, pääkylässä Mandrákissa korkealla jyrkänteellä, upean merinäköalan yllä sijaitsevasta Panagía Spilianín eli Luolan Neitsyt Marian luostarista ja sen ihmeitätekevänä pidetystä samannimisestä Jumalanäidin ikonista.
Erityisen suosittua on vierailla Nísyroksella elokuussa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan aikaan. Erityispiirteensä tähän tuo saarella vuosisatoja jatkunut perinne, joka tuo nykyisin yksin igumeni, arkkimandriitta Stéfanoksen asuttamaan luostariin eri ikäisiä naisia sitoutumaan Jumalanäitiä kunnioittavaan rukouselämään yhdeksäksi päiväksi.
Traditio on säilynyt läpi aikojen siitä huolimatta, että Nísyroksen saarella on valta vaihtunut moneen otteeseen vielä viime vuosisadallakin: Ajanlaskun alun jälkeen roomalaisen, bysanttilaisen ja Johanniittain ritarikunnan ajan jälkeen ottomaanit pitivät saarta hallussaan vuoteen 1912, jolloin Italian laivasto valtasi Dodekanesian saaret. Toisen maailman sodan myötä saari päätyi saksalaisten käsiin, minkä jälkeen sitä turvasivat britit, kunnes Nísyros viimein vuonna 1947 liitettiin Kreikkaan. Menneen ajan konfliktit ovat onneksi takanapäin: nykyään pienellä Nísyroksen saarella on noin 1000 asukasta, ja paikallisten aito ystävällisyys saa vierailijan tuntemaan olonsa lämpimästi tervetulleeksi.
Luolaluostari ja sen ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni
Perimätieto kertoo maanviljelijän löytäneen Nísyroksen saarelta pienen Neitsyt Marian ikonin ja vieneen sen Panagía Potamítissan kirkkoon. Kuten usein ihmeitätekeviä ikoneja koskevissa legendoissa, tämänkin kuvan kerrotaan kadonneen toistuvasti ja löytyneen yhä uudestaan paikasta, tässä tapauksessa luolasta, johon lopulta päätettiin rakentaa Jumalanäidille omistettu kirkko.
On arvioitu, että Panagía Spilianín luolakirkko olisi valmistunut 1300-luvulla Johanniittain ritarikunnan Nísyrokselle rakentamaan Mandrákin linnaan aiemman kirkon tilalle. Luostarin kirkko on tosiaan rakennettu luolaan, jonka kapeaan ja matalaan kirkkosaliin päästäkseen tulee laskeutua useammat portaat alaspäin.
Neitsyt Marian luolakirkon 1700-luvun koristeelliseen, puiseen ikonostaasiin on sijoitettu hopeisissa riisoissaan suurikokoiset Kristus Pantokrátor -ikoni sekä Jumalansynnyttäjää ja Kristus-lasta kuvaava Panagía Spilianí -ikoni. Ne on sijoitettu tavallisesta poiketen Kristus kuninkaan ovien vasemmalle ja Neitsyt Maria oikealle puolelle. Jumalanäidin ikoni on ajoitettu 1700–1800-luvulle, mutta hiljattain sen toiselta puolelta on löydetty 1300–1400-luvun vaihteessa maalattu puolivartalokuva Pyhästä Nikólaoksesta. Perimätiedon mukaan Jumalanäidin ikonin hopeiseen riisaan, hänen vasemman kätensä alle, olisi asetettu tuo legendan kuvaama pieni ikoni.
Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan alla ikonille tuodaan päivittäin lukuisia uusia rukouspyyntöjä ja kiitoksia táma-votiiviesineiden muodossa. Kirkossa käy jatkuva virta kreikkalaisten pyhiinvaeltajien käydessä kunnioittamassa ikonia ja satunnaisten turistien ilmaantuessa paikalle.
Kuten ympäri Kreikkaa, ikonin ihmeitätekevän maineen voi päätellä jo sen valtavasta táma-nimellä tunnettujen votiivilahjojen määrästä. Nísyroksella on rukouspyyntöinä ja kiitoksina annettu metallisten votiiviesineiden lisäksi myös vahasta valmistettuja vauvahahmoja, joita raskautta toivovat tai siitä kiittävät antavat Neitsyt Marian hoiviin etenkin katolisissa maissa. Lähellä luostaria on myös kirkkomuseo, johon on asetettu kattavasti esille vuosikymmenien aikana pyhiinvaeltajien Jumalanäidille lahjoittamia esineitä: rukousaiheita kuvaavien metalli- ja vahahahmojen lisäksi satoja kultakoruja, hääpukuja ja muita arvoesineitä.
Nísyroksen tunnetuimman ikonin riisan paljastamat kasvot ovat kärsineet ajan saatossa, mutta siinäkin tämä kuva liittyy ihmeitätekevien ikonien tyypilliseen joukkoon: pyhiinvaeltajien suosimat ikonit eivät ole suosittuja esteettisten ominaisuuksien vuoksi, vaan painavammista syistä. Luolaluostarin ikoniin liitetyt ihmeet ovat liittyneet esimerkiksi parantumisiin, lapsen saamiseen ja merihädästä pelastumiseen.
Tapaamani luostariin saapuneet enniamerítissat kertoivat ihmeistä myös toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäessä saarta: Jumalanäidin, Panagían, kerrotaan säikyttäneen sotilaita pois ja estäneen heitä varastamasta luostarin arvoesineitä. Ikonin sanotaan myös itkeneen sodan aikana, kun naisten perinne keskeytyi, eivätkä he päässeet saarelle useampaan vuoteen.
Naisten kilvoitteluperinne elää vahvana Panagía Spilianín luostarissa
Vanhan perinteen mukaisesti Nísyrokselta ja muilta Dodekanesian lähisaarilta Egeanmereltä ja kauempaakin Kreikasta saapuu naisia Panagía Spilianín luostariin omistautumaan hengelliselle elämälle yhdeksäksi päiväksi ennen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaa 15. elokuuta. Heitä kutsutaan kreikaksi nimellä enniamerítisses (kr. εννιαμερίτισσα, mon. εννιαμερίτισσες), mikä sanana viittaa yhdeksän päivän naisiin. Tänä vuonna luostariin on saapunut 25 naista; vanhimmilla heistä tapa on säilynyt jo yli 20 vuotta, mutta mukana on myös nuori nainen kolmatta kertaa.
Kristuksen kirkastumisen juhlasta eli 6. elokuuta lähtien mustiin pukeutuneet enniamerítissat asuvat luostarin keljoissa ja keskittyvät Jumalanäitiä kunnioittaviin rituaaleihin aloittaen luostarin tilojen ja pyhien esineiden puhdistamisesta. Yhdeksän päivän ajan naiset paastoavat, keskittyvät rukoukseen tehden 300 kumarrusta päivässä polvillaan, laulavat veisuja Jumalanäidille hänen ikoninsa edessä ja osallistuvat kahdesti päivässä toimitettaviin jumalanpalveluksiin.
Jumalansynnyttäjän juhlan aattona naiset koristelevat luostarin Jumalanäidin ikonin ja tarjoavat jumalanpalvelukseen saapuville kolivaa, vainajan muistoksi tarjottavaa mantelein ja rusinoin maustettua keitettyä muisteluvehnää. He valmistavat myös paastoon sopivaa kikherneruokaa, joka tarjotaan kylän juhlapaikalla aattoiltana. Juhlapäivän ruoanlaittoon, lihan ja perunoiden valmistamiseen, osallistuu sen sijaan suuri joukko kyläläisiä.
Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen päivänä liturgian jälkeen 15.8. järjestetään juhlakulkue luostarista alas kylän kapeita kujia Mandrákin kylän juhlapaikalle. Enniamerítissa-naiset johtavat kulkuetta kantaen kukkaseppeleellä koristettua Panagía Spilianí -ikonia ja vetäytyvät sivuun kylän perinteisten tanssien alkaessa. Nísyroksella kreikkalaiset tanssit ovat tärkeä osa Jumalanäidin juhlaa, ja niitä tanssitaan sekä aattoiltana että juhlapäivänä.
Hengellinen kaipuu
Nísyroksen hengellinen perinne mahdollistaa maallikkonaisten tavanomaista merkittävämmän toimijuuden kirkkotilassa ja juhlarituaaleissa. Enniamerítissoista tulee mieleen keskiajalla Keski-Euroopassa syntynyt maallikkonaisten hengellinen begiiniliike, jossa korostui naisten ruumiillinen ja kokemuksellinen mystiikka, askeesi ja toiminnallinen hurskauselämä.
1200-luvun alusta lähtien nykyisten Alankomaiden, Ranskan ja Saksan alueella toimineet begiinit sekä italiankielisellä alueella toimineet penitentit omistivat elämänsä hengellisyydelle, vaikkeivät vannoneetkaan luostarivalaa. Keskiajan katolisessa maailmassa hengellinen maallikkoelämä oli nunnaksi ryhtymisen ohella ainoa uskonnollisen kilvoittelun muoto naisille. Beginaattiyhteisöt ja naisten itsellinen toimijuus niiden suojeluksessa herättivät myös vastustusta, ja liike pyrittiin sekä saamaan tiiviimmin katolisen kirkon ohjaukseen että kieltämään. (Lehmijoki-Gardner 2002, 291–314.)
Nísyroksen ortodoksisten maallikkonaisten ja etenkin leskien hengellisiin tarpeisiin vastaava traditio on jäänyt suhteellisen tuntemattomaksi, eikä vastaavaa tiettävästi tunneta Kreikassa laajemmin. Yhteisöllisyyden ja yhteisön palvelemisen sekä hengellisen omistautumisen ilon ja täyttymyksen voi kuitenkin aistia Panagía Spilianíssa Jumalansynnyttäjän juhlaan valmistautuvien enniamerítissojen parissa. Se saa toivomaan, että hengellisen elämän syventäminen mahdollistuisi sopivalla tavalla kaikille sitä kaipaaville.
Juhlan iloa
Kreikassa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla on kansallinen vapaapäivä ja sitä vietetään paaston päättyessä riemullisissa merkeissä. Suomenruotsalainen, Ruotsissa kirjailijan uraa tehnyt Willy Kyrklund (1921–2009) kertoo elämästään Nísyroksen saarella 1950-luvulla matkakirjassaan Aigaion, ja kuvailee toista saaren koillispuolella sijaitsevaa luostaria:
Siellä ei asu nykyään yhtään munkkia, mutta Marian uneksi nimitettynä päivänä sinne tulee ihmisiä koko saarelta. Aamupäivän jumalanpalveluksen jälkeen luostari tarjoaa kaikille juhla-aterian; hedelmiä ja oúzoa on yllin kyllin eikä niissä kursailla. Sen jälkeen tanssit luostarin puutarhassa mandariinipuun varjossa, tunti tunnin jälkeen, dodekanesialaista ja rumbaa, samalla kun papit ja kirjailijat ja muut vakavamman oloiset henkilöt juovat anisviinaa.
Lehmijoki-Gardner, Maiju, 2002. Hengelliset maallikkoliikkeet. Kokemuksellinen mystiikka, toiminnallinen hurskaus. Keskiajan kirkko. Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa. Toim. Tuomas Heikkilä & Maiju Lehmijoki-Gardner. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 289–349.
Kirkkoherra Markku Salmisen uran opetukset: Kohti yhteistä maalia
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen juhli elokuussa 2026 viimeistä kertaa Uspenskin katedraalin praasniekkaa nykyisessä asemassaan. Isä Markku jää eläkkeelle 1. huhtikuuta 2027. Nyt hän kertoo seurakuntansa ja sen hallinnon nykytilasta, eläkesuunnitelmistaan ja uransa opetuksista.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Tanja-Lotta Hakala
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrasta, rovasti Markku Salmisesta, 64, piti alun perin tulla valtion virkamies – mutta Jumala päätti toisin.
Ennen pappisseminaariin hakeutumistaan hän nimittäin valmistui merkonomiksi Kouvolan liiketalouden ja ulkomaankaupan instituutista pääaineenaan julkishallinto. Lopputyön aiheena tosin oli Suomen ortodoksisen kirkon hallinto, mutta muilta osin tie valtion virkamieheksi vaikutti selvältä. Valmistumisensa jälkeen kyseinen virkamies ehti työskennellä lyhyen aikaa verohallinnossa, kunnes tuli valituksi Kuopion pappisseminaariin – ja loppu onkin historiaa.
Valmistuessaan pappisseminaarista isä Markku oli jo vihitty diakoniksi, joten tästä käännekohdasta tulee pian kuluneeksi 40 vuotta.
Isä Markku vihittiin papiksi Uspenskin katedraalissa 15. elokuuta 1988 ja sen jälkeen alkoi työ nuorisopappina. Nuorisopapin sijaisuudesta isä Markku siirtyi kirkkoherran sihteerin tehtävään.
Vuodet 1992–1997 kuluivat Tukholmassa suomalaisen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana. Merkittävä jakso oli myös joulukuusta 1997 tammikuuhun 2009 kestänyt diakoniapapin tehtävä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana isä Markku on toiminut 1. helmikuuta 2009 lähtien.
Isä Markku, olet jäämässä eläkkeelle 1. huhtikuuta 2027. Seuraajasi on näillä näkymin määrä valita lokakuussa 2026. Milloin on läksiäisjuhlien aika?
– Läksiäisiäni vietetään Uspenskin katedraalissa Tuhlaajapojan sunnuntaina tammikuun lopulla 2027. Ensimmäinen eläkepäiväni sattuu Kirkkaalle viikolle, joten seuraajani toimeen siunaaminen toimitetaan toivottavasti huhtikuun alkupuolella. Toivon, että hän saa mahdollisimman myönteisen alun kirkkoherran tehtäväänsä.
Kirkkoherra Markku Salminen Uspenskin katedraalin praasniekassa elokuussa 2026.
Millaisin tunnelmin olet päättämässä uraasi Suomen ortodoksisen kirkon suurimman seurakunnan kirkkoherrana?
– Minulla on huojentunut olo, koska olen tehnyt vilpittömästi töitä ja enempään en pysty. En voi vaikuttaa menneisiin asioihin ja eteenpäin vain sen verran kuin mihin omat voimat riittävät ja olosuhteet mahdollistavat.
– Olen toisaalta myös huolissani kirkollisesta tilanteesta – siitä, mihin Suomen ortodoksinen kirkko on menossa suhteessa muuhun ortodoksiseen maailmaan. Meillä ei enää niinkään puhuta laissa määritellystä ensimmäisestä tehtävästämme, joka on hengellinen elämä ja sen edistäminen. Keskustelu on mennyt liikaa hallintojargoniksi ikään kuin vain hallinto olisi tärkeää – vaikka seurakunta on ensisijaisesti Kristuksen kirkon paikallinen yksikkö, hengellinen yhteisö. Elämme enemmän kuplassa unohtaen, että emme voi irrottautua yleismaailmallisesta ortodoksisesta opista ja traditiosta.
– Minulla on huojentunut olo, koska olen tehnyt vilpittömästi töitä ja enempään en pysty, isä Markku kuvailee tunnelmiaan.
Entä millaisia ikimuistoisia hetkiä tulee mieleesi urasi varrelta?
Isä Markku oli tuolloin haastateltavana MTV3-kanavan suorassa lähetyksessä ja sai tietää varkaudesta vasta studiosta poistuttuaan. Hän kiiruhti heti kirkkoon toimittamaan rukouspalveluksen tyhjän analogin äärellä. Isä Markku pitää ikonin palautumista kirkkoon ihmeenä – mutta hän on saanut todistaa vuosien varrella todistaa muitakin tähän ikoniin liittyviä ihmeitä.
Esille nousevat myös ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailut, erityisesti syyskuussa 2023. Tuolloin patriarkka Bartolomeos nimitti isä Markun ja Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi.
Anekdoottina isä Markku kertoo patriarkan kehuneen häntä siitä, kuinka hyvin hän oli onnistunut poikansa kasvatuksessa. Perheen esikoinen, ylidiakoni Andreas Salminen on tuttu näky arkkipiispan rinnalla.
– Vastasin hänelle, että olen ollut työni takia poissaoleva isä, joten vaimoni on vastannut lastenkasvatuksesta varsin pitkälti. Niinpä patriarkka kaivoi taskustaan rukousnauhan ja antoi sen vaimolleni vietäväksi, isä Markku nauraa.
Monet muutkin mieluisat muistot liittyvät rakkaaseen katedraaliin kirkollisten juhlien ohella: rukouspalvelukset Ukrainan rauhan puolesta sekä presidenttien ja muiden merkkihenkilöiden vierailut pyhäkössä. Kaikkia on mahdotonta luetella.
Pitkän uran varrelle on mahtunut myös paljon muuta. Isä Markku on toiminut kirkolliskokousedustajana talousvaliokunnassa 1998 alkaen, lukuun ottamatta viimeksi kulunutta kautta. Hän on toiminut myös kahdessa jaksossa kirkollishallituksen pappisjäsenenä, yhteensä 12 vuotta.
Lisäksi hän on ehtinyt toimia Ortodoksisen opiskelijaliiton samoin kuin Ortodoksisten nuorten liiton puheenjohtajana sekä Ortodoksisen lähetyksen johtokunnassa ja Valamon opiston johtokunnan puheenjohtajana. Tukijoikseen uransa varrella isä Markku mainitsee muun muassa arkkipiispat Paavalin, Johanneksen ja Leon (nykyisen arkkipiispa Elian edeltäjä) sekä metropoliitat Tiihonin ja Ambrosiuksen– oman perheensä ja läheistensä lisäksi.
Taustalla näkyvän ihmeitätekevän Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin varkaus ja sen löytymisen riemu ovat painuneet isä Markun mieleen.
Millaisia ilon aiheita olet kokenut työssäsi viime aikoina?
– Pääkaupunkiseudun ulkopuolella olen havainnut, että sieltä löytyy valtavasti osaamista ja yhteisöllisyyttä. Se tuo iloa ja voimaa: tapahtuu paljon hyviä asioita, jotka ovat täysin riippumattomia hallintoelinten toiminnasta. Toki sielläkin on huolta pappisresursseista ja toimintarahoista. Koko kirkon tilanne on vaikea, kun valtio leikkaa valtionapua ja toisaalta keskusrahastomaksut kyseenalaistetaan. Jos kirkon keskushallinnossa ei ole resursseja ja seurakunnista niitä on jo vähennetty, niin kuka työt sitten tekee?
– Merkityksellistä on ollut myös yhteistyö Viron apostolisen ortodoksisen kirkon (EAÕK) kanssa: se on ollut sekä hengellisesti että kirkko-opillisesti virkistävää. Merkityksellinen kokemus oli myös valtakunnallinen maanpuolustuskurssi jatkokursseineen. Ne tarjosivat hyvää näkemystä yhteiskuntaan.
Entä millaisia konkreettisia esimerkkejä sinulla on edellä mainitsemistasi huolenaiheista?
– Tarkoitan esimerkiksi hankkeita, joissa piispoilta tai papistolta yritetään viedä toimivalta. Ortodoksinen traditio ei ole koskaan erottanut hallintoa ja hengellistä elämää toisistaan. Aloitteet kirkkoherran tehtävän määräaikaisuudesta tai piispan eläkeiästä kuuluvat protestanttiseen malliin. Ymmärrän, että nämä ehdotukset tarkoittavat hyvää, mutta esimerkiksi kuntapuolella on ollut isoja vaikeuksia määräaikaisuuksista. Papin ja piispa tehtävä on julistaa kirkon opetusta eikä miellyttää jotakin tiettyä joukkoa, jotta tulisi valituksi uudelleen määräaikaisuuden jälkeen.
– En näe traditiota kivirekenä, vaan se on Pyhän Hengen toimintaa kirkossamme. Meidän pitää kuulostella, mitä maailmassa tapahtuu, mutta siihen pitää vastata Kirkon omasta itseymmärryksestä käsin: maailma ei voi määrittää kirkon kantaa. Ihmisten hyvinvointia lisäävät osallisuus ja kokemus merkityksellisyydestä – ja näitä Kirkko tarjoaa silloin, kun se on avoin ja uskollinen omalle traditiolleen.
– Jossain määrin se on vaikuttanut. Kun joudutaan viime vuosien tavoin jatkuvaan keskusteluun toimivaltarajoista, hallinto ei enää palvelekaan seurakuntalaisia vaan itse hallintoa. Se vie aikaa papilliselta työltä. Lisäksi olen huolissani alueellisen osallisuuden kaventumista seurakuntayhdistymisten myötä. Nähdäänkö osaamista ja tarjotaanko osallisuutta myös Helsingin keskustaa kauempana?
Onko tämä heijastunut tavallisiin seurakuntalaisiin?
– Varmasti jossain määrin, joskin toivon, että mahdollisimman vähän. Kyse on vallasta ja sen jakautumisesta. Tällä hetkellä äänestysprosentti on 4 %, joten tulisi käydä vakava keskustelu siitä, miksi näin on. Nythän me elämme elitistisessä demokratiassa, kun vain näin pieni prosentti äänestää. Sitä suuremmalla syyllä valittujen päättäjien pitäisi kuunnella koko kenttää herkällä korvalla; ei vain omaa tuttavapiiriä. Koko yhteiskunnassa koetaan polarisaatiota, ja sille emme ole immuuneita seurakunnassakaan. Mutta meillä on lääke siihen: Kirkon opetus ja hengellinen perinne: yhteisöllisyys, toiseuden sietäminen, ja kaikki se armo, jota Kirkko julistaa toiminnassaan ja sakramenteissaan.
Millainen tilanne on seurakunnan hallinnossa nyt?
– Meillähän oli ylimääräinen seurakunnantarkastus, ja sen jälkeen on otettu myönteisiä askeleita. Puheenjohtajiston toiminta ja säännölliset kokoontumiset ovat luoneet dialogia, ja keskustelu käydään pääosin rakentavalla tavalla. Minua huolestuttaa edustuksellisuus: meillä on nykyisessä valtuustossa vähemmän edustajia Länsi-Uudeltamaalta ja Hämeenlinnan ja Lahden alueilta kuin edellisessä; vain yksi edustaja kustakin. Neuvostossa on yksi edustaja Helsingin ja Espoon ulkopuolelta – ja kiinteistölautakunnassa ei ketään. Minulle ei riitä, että piispalle sanotaan seurakunnantarkastuksessa, että olemme koko seurakunnan asialla ja luotamme kaikkiin työntekijöihin, vaan sen pitää näkyä kokouskäytännöissä ja tehdyissä päätöksissä. Seurakunta on enemmän kuin sen työntekijät ja luottamushenkilöt: on myös 22 000 seurakuntalaista, ja heitä kaikkia me olemme täällä palvelemassa.
Millaisia asioita seurakunnantarkastuksessa nousi erityisesti esille?
– Molemminpuolinen luottamuspula työntekijöiden ja luottamuselinten välillä. Meidän (työntekijöiden) on tietyissä tilanteissa vaikea luottaa siihen, että päätöksenteko menee avoimesti ja läpinäkyvästi. Onko rinnakkaisvalmistelua, kun viitataan sovittuihin asioihin, joita ei kokouksissa ole sovittu eikä niistä ole edes keskusteltu? En ole saanut vastausta siihen, miksi meihin (työntekijöihin) ei voi luottaa. Olen nimittäin kovin ylpeä tästä työyhteisöstä; työntekijämme ovat hyvin ammattitaitoisia, vilpittömiä ja sitoutuneita. Jos heidän osaamistaan kyseenalaistetaan siten, että esitykset eivät mene läpi tai vihjaillaan taka-ajatuksista… Toki sekin on totta, että parannettavaakin on: voisimme valmistella asioita paremmin, mutta millä ajalla? Me teemme kaikki myös perusseurakuntatyötä, ja tarkastuksessa todettiin niukat henkilöstöresurssit.
Missä epäluulon juuret mielestäsi ovat?
– Luulen, että taustalla on näkemysero toimivaltarajoista ja siitä, pitäisikö niitä muuttaa vai ei. Voimassa olevia säädöksiä on vain yksinkertaisesti noudatettava. Toki aina voidaan keskustella siitä, pitäisikö niitä muuttaa. Kyse lienee myös yksittäisistä mielipide-eroista: jollekulle jokin asia on tärkeä, ja jos operatiivinen johto näkee asian toisin, niin ajatellaan, että me emme vain halua ymmärtää toisen näkemystä. Väitän kuitenkin osaavani lukea tasetta ja investointisuunnitelmaa sekä kuulevani laajastikin seurakuntalaisten palautetta.
Isä Markku haluaa suunnata varoja ensisijaisesti seurakuntatyöhön.
Millaisiin kohteisiin seurakunnan varoja pitäisi mielestäsi suunnata?
– Laitan seurakuntatyön etusijalle. On arvokasta, että ideoidaan ja unelmoidaan, mutta silloin pitää tarjota resurssit ideoiden toteuttamiseen. Toisaalta minusta Keep it simple -periaate (suom. pidä se/asia yksinkertaisena) voisi ratkaista monia ongelmia: seurakuntalaiset haluavat jumalanpalveluksia, pyhiä toimituksia, opetusta, kasvatusta, diakoniaa ja läsnäoloa elämänsä eri vaiheissa – näillä he pääsevät jo hyvin pitkälle.
Miten kuvailisit itseäsi henkilöstöjohtajana?
– Olen oppinut kaikenlaista. Olen tehnyt virheitä, mutta osaan tietyt perusperiaatteet ja pyrin niitä noudattamaan. Vaikeimpana koen sen, että minulla olisi henkilöstölle enemmän annettavaa, kun vain olisi aikaa. Riittämättömyys johtuu ajan puutteesta; esimerkiksi kehityskeskustelut laahaavat perässä. Erilaiset käymäni valmennus- ja täydennyskoulutukset pitävät minut ainakin hereillä sen suhteen, että voisin tehdä paremminkin. Siitä huolimatta olen saanut aika hyvää palautetta. Lähtökohtani on moderni luottamusjohtaminen: vain tiukoissa paikoissa käytetään kontrollijohtamista määräaikaisesti. Ei turhaa raportointia, mutta tiedon tulee kulkea myös alhaalta ylöspäin.
Mitä tekisit kirkkoherrana toisin, jos nyt saisit muuttaa jotakin menneisyydessä?
– Varjelisin sydäntäni enemmän. Olisin tarkempi siinä, kehen luotan – enkä puhu nyt hallintoasioista vaan ylipäätään. Olen ymmärtämättömyyttäni ollut väline joillekin ihmisille tiettyjen asioiden tavoittelussa; minut on voitu kutsua mukaan johonkin vain siksi, että asemani avulla ajatellaan saavutettavan jotakin – tai että alistun johonkin komentoon, jos kuulun ystäväpiiriin. Olisi pitänyt olla jämäkämpi tietyissä tilanteissa.
Koet siis, että ystävyyden varjolla on pyritty vaikuttamaan tiettyihin asioihin?
– Ennen kaikkea siten, että ystävyys muokkaisi minua luopumaan omasta vallastani, jotta joku muu saisi valtaa. Sanoin vaimolleni tässä yksi päivä, etten ole menettänyt yhtään ystävää. Kutsut erilaisiin tilaisuuksiin ovat loppuneet. Mutta eiväthän kaikki ole koskaan ystäviäni olleetkaan. Olen ehkä luullut, että aineksia aitoon ystävyyteen on ollut. Kaikesta liehittelystä huolimatta olen omasta mielestäni pitänyt seurakunnan ja työyhteisön puolta, en tietyn sisäpiirin puolta.
– Minulla ei ole paljon ystäviä, mutta minulla on hyviä ystäviä. Ihminen, joka viihtyy myös yksin eikä ole tiettyjen henkilöiden suosiosta riippuvainen, on monille pelottava. En ole riippuvainen siitä, kutsutaanko minut jonnekin vain ei; minun perusturvallisuuteni ei horju siitä.
Olet siis kokenut vaikuttamisyrityksiä yksityiselämässäsi. Seurakunnan tasolla puolestaan Yle nosti uutisessaan 6.11.2025 (Avaa uuden sivuston)esiin valtuustovaaleissa 2025 ehdolla olleiden henkilöiden taustoja ja mielipiteitä erityisesti Venäjään ja Ukrainaan liittyen. Aamun Koiton haastattelussa nostit myös itse esiin riskin Venäjän vaikuttamispyrkimyksille Helsingin seurakunnan toimintaan ja päätöksentekoon.
– Sitähän tämänhetkinen poliittinen tilanne tekee. Yhtenä tavoitteena voi olla hallinnon hämmentäminen, jotta saataisiin näyttämään siltä, että Suomen suurin ortodoksinen seurakunta toimii huonosti.
– Meidän kirkkoamme on todistetusti käytetty aikaisemminkin vaikuttamiseen. Esimerkiksi KGB:n värväämä pappi toimi 1950–60-luvuilla sijaisena useissa kirkoissa ja väärensi manuaalisia kirkonkirjoja lisäämällä niihin nimiä.
Isä Markun mukaan kyseisen papin tekosia korjailtiin jäsenrekisteristä vielä 1990-luvulla.
Aiemmin oli isä Markun mukaan myös tapana, että Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra sai kutsuja Venäjän suurlähetystöön Tehtaankadulle.
– Itse en ole saanut Tehtaankadulle ensimmäistäkään kutsua, joten en ole joutunut niistä kieltäytymäänkään.
Yhteydenpito Venäjän suurlähettilääseen on isä Markun mukaan rajoittunut lähinnä pään nyökkäykseen Saksan suurlähetystön juhlissa ennen Venäjän täysimittaisen, Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan alkamista.
– Minulla on kontakti suojelupoliisiin, mutta keskustelut ovat luottamuksellisia. Toivottavasti näin on myös seuraajani kohdalla.
Yksi vaikuttamisen keino on häiriökysyntä: tuotetaan kysymyksiä ja selvityspyyntöjä, joihin vastaaminen ja asioiden perinpohjainen selvittäminen sitoo kirkon työntekijöiden jo valmiiksi rajallisia resursseja. Koetko, että seurakunnassa on häiriökysyntää?
– On. Joitakin (henkilöitä) on, jotka eivät ole vilpittömiä ja joitakin, jotka seurailevat ymmärtämättä, missä he ovat mukana. Olen ollut mielenkiintoisessa koulutuksessa häiriökysynnästä: siinä usein koetaan hankalaksi esimerkiksi seurakuntalainen tai muu taho, kun asiaa pitää selvittää. Tosiasiassa on kyse siitä, että organisaation rakenne tai toimivaltasuhteet ovat rikki: seurakuntalainen ei saa palvelua, kun keskitytään hallintohimmeliin.
Häirinnän lisäksi kirkkoherra ei ole välttynyt tappouhkauksiltakaan. Isä Markku kertoo uhkauksesta, jonka takia hän joutui jättämään jumalanpalveluksen väliin viranomaisen suosituksesta. Tuolloin uhkauksen esittäjäksi paljastui mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö. Isä Markun mukaan on kuitenkin olemassa myös niin hienovaraista häirintää, että sitä voi olla vaikea tunnistaa tai nimetä häirinnäksi.
Vaikuttamisyritykset heijastelevat omalta osaltaan kiristynyttä tilannetta Euroopassa etenkin Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alettua. Entä heijastuuko sota ukrainalaisten ja venäläistaustaisten seurakuntalaisten välisiin suhteisiin?
– Seurakuntalaisten parissa ollaan pääosin tietoisia siitä, että meidän turvamme on Ekumeenisessa patriarkaatissa ja arvostetaan kirkkomme suhtautumista Ukrainaan samoin kuin ukrainalaispakolaisten tukemista. Suurin osa venäläistaustaisesta yhteisöstä haluaa elää aivan tavallisesti suomalaisessa yhteiskunnassa – yksittäisiä putinisteja toki voi löytyä kuten mistä tahansa muustakin yhteisöstä.
Perinteisesti Pyhän Kolminaisuuden kirkko on venäläistaustaisten seurakuntalaisten suosima pyhäkkö ja vastaavasti ukrainankielisiä palveluksia toimitetaan Pyhän profeetta Elian kirkossa – ja molempien yhteisöjen edustajia nähdään toki myös Uspenskin katedraalissa.
– Yksittäiset ukrainalaiset käyvät Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, mutta osa ukrainalaisista on toivonut ukraina-suomi-palveluksia erikseen. Osa ukrainalaisista on niin traumatisoituneita, että he eivät ehkä niinkään koe vihaa, mutta saattavat saada paniikkikohtauksen kuullessaan venäjän kieltä. Joku on voinut olla kiinniotettuna ja kidutettuna, joten pelkkä venäjän kielen kuuleminen laukaisee reaktion.
– Uspenskissa käy joitakin ukrainalaisia, joilla on venäjä äidinkielenään, ja he käyvät sielunhoitokeskustelut venäjänkielisestä työstä vastaavan papin kanssa, mutta he eivät välttämättä halua olla muuten kyseisen yhteisön kanssa tekemisissä, vaan he haluavat oppia suomea. Hyvinkäällä taas ukrainalaiset ja venäläiset ovat tehneet koko ajan yhteistyötä: mitä pienempi paikkakunta, sen luontevampaa yhteistyö on.
Uspenskin katedraalin praasniekkajuhla elokuussa 2026.
Kirkkoherra kohtaa työssään siis monenlaisia haasteita. Millä tavalla työsi on vaikuttanut perhe-elämääsi?
– Työni on vaatinut perhe-elämältäni paljon. Olen ollut paljon poissa, mutta perhe on ollut minulle voimanlähde. Perheenjäseniltä työni on vaatinut poissaoloni sietämistä, ja joskus he ovat olleet turhaan ja joskus syystäkin huolissaan jaksamisestani. Toisaalta olemme perheenä osanneet tehdä asioita, jotka ovat vieneet ajatuksia muuallekin. Toivottavasti myös seuraajallani olisi ”se muu elämä”, jonka ei toki tarvitse olla ristiriidassa kirkon elämän kanssa – mutta jos kotona puhutaan vain kirkon asioista, se on vaarallista.
Vaikka perheen kolmesta lapsesta vanhin, ylidiakoni Andreas Salminen työskentelee niin ikään näkyvällä paikalla kirkossamme, isä ja poika eivät juurikaan keskustele keskenään työasioista.
– Ainoat työasiat, jotka hän minulle kertoo, ovat sellaisia, jotka hänen kuuluukin kertoa Helsingin seurakunnan kirkkoherralle. Onneksi meillä on perheessä muitakin asioita puhuttavana! Meillä on rikas ja ihana elämä, isä Markku sanoo.
Lisäksi perheeseen kuuluu vaimo, nuorin poika Anton ja Olga-tytär, joka on kuulemma vastaillut 5-vuotiaasta lähtien lankapuhelimeen, kun isää on kysytty.
– Eläkkeellä toivon voivani olla enemmän läsnä myös heille. Meille syntyi toinen lapsenlapsi kesäkuun lopussa.
Myös vaimosi on toiminut kirkolliskokousedustajana. Onko se näkynyt jollakin tavalla teidän keskinäisessä suhteessanne tai muulla tavalla?
– Vaimoni on ollut mukana paitsi kirkolliskokouksessa, myös kirkollishallituksen jäsenenä. Silloinkin meillä on ollut eri ”pinot” asioilla. Osaamme pitää asiat erillisinä. Ainoastaan silloin olen pyytänyt häneltä juridista neuvontaa, kun olen kokenut oman oikeusturvani olevan vaarantuneeksi – mutta en seurakunnan asioissa; hän ei hoida seurakunnan hallintoa selkäni takaa, isä Markku naurahtaa.
Mitkä asiat ovat sinulle perheen ja Kirkon lisäksi tärkeitä voimanlähteitä? Kaulaliinasta päätellen olet ainakin Bayer Münchenia kannattava jalkapallofani.
– Kirkon koko traditio. Jalkapallo, eläimet – meillä on koira tälläkin hetkellä. Meillä on Ebba-whippet ja Gunwald-apinapinseri kuoli äskettäin 15-vuotiaana. Kirjallisuus, musiikki, luonto – ja se, että olen jaksanut innostua milloin mistäkin. Vastikään olin kurssilla, jolla käsiteltiin ajattelun ajattelemista.
– Paikallistasolla kannatan EIFiä (Ekenäs Idrottsförening). Ostin jopa kolme EIFin osaketta ja lapset kysyivät, miksi juuri kolme. Saatte kukin periä yhden, vastasin. Olen myös Bayer Münchenin osaomistaja yhdessä satojentuhansien muiden kanssa, isä Markku nauraa.
– Luen myös jalkapallokirjallisuutta, mutta en niinkään jalkapallotähtien elämäkertoja tai taktiikkakirjoja, vaan yhteisöllisyyttä ja sen ongelmallisuutta käsitteleviä kirjoja; lieveilmiöitä ja vahvuuksia – näen yhtymäkohtia siihen, mitä ihmiset hakevat kirkosta. Pitäisi tulla pois omasta kuplasta potkimasta palloa, koska sillä tavalla se ei löydä maaliin.
Mitä aiot tehdä eläkkeellä? Millä tavalla aiot olla aktiivinen liturgisessa elämässä?
– Tietysti olen edelleenkin käytettävissä rippi-isänä ja toivon, että jaksan toimittaa yhteispalveluksissa jonkin verran ja sovitusti itsenäisestikin. Voin edelleen toimittaa kirkollisia toimituksia. Minulla on hengellisesti valveutuneita rippilapsia ja toivon, että voisin keskittyä heidän asioihinsa enemmän. En kaipaa eroon Kirkon liturgisesta elämästä. Aion lukea, hoitaa puutarhaa, ulkoiluttaa koiraa ja tehdä vaimolle ruokaa, kun hän tulee töistä. Ja toivon mukaan minulla olisi ennen kaikkea aikaa rukoilla enemmän.
Entä aiotko olla eläkkeellä mukana kirkon tai seurakunnan päätöksenteossa?
– Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallintotehtäviin en hakeudu. Osaamista ja annettavaa minulla olisi, ja jos toivotaan, tuen seuraajani, mutta seurakunnan päätöksentekoon en osallistu.
Isä Markun ajatukset viivähtävät myös maallisen elämän päättymisessä. Hän sai vasta jokin aika sitten kuulla, että kotikaupungissa Tammisaaressa sijaitsee pieni Helsingin ortodoksisen seurakunnan omistama hautausmaa, jonne ei ole haudattu ketään yli sataan vuoteen. Ajatusleikki huvittaa isä Markkua etenkin, koska hautausmaan viereen on valmistunut koirapuisto. Kuitenkin isä Markku toivoo, että hänet siunataan aikanaan haudan lepoon Uspenskin katedraalissa.
– Hautapaikkakysymys on mielenkiintoinen, mutta tärkeämpää on rukous sielun pelastumiseksi, isä Markku sanoo.
Sitä ennen hänellä on kuitenkin iloisempi suunnitelma oman pyhäkön varalle.
– Ehkä tulen vielä ensi pääsiäisenä vielä viimeistä kertaa kirkkoherrana Uspenskiin pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Tai menen muualle.
Millaisia neuvoja antaisit seuraajallesi?
– Seuraajalle neuvon tai evästyksen antaminen on herkkä asia. Rohkenen kuitenkin neuvoa jotakin nyt, kun vielä ei tiedetä, kuka seuraajani on.
– Tärkeää on olla lojaali Kirkon koko traditiolle. Kirkkoherrankin tehtävä on kirkon perinteen – ei oman ajattelun – välittäminen eteenpäin. Tehtävät ovat pitkälti lakisääteisiä: itsenäinen työskentely, avoin dialogi myös toisin ajattelevien kanssa, jos voit asiaan vaikuttaa – ja tiedon eikä luulojen mukaan toimiminen vie pitkälle. Ole lojaali piispalle, jonka omoforin alla toimit. Rukoile paljon, huolehdi jaksamisestasi. Ison seurakunnan kirkkoherran työ on yksinäistä eikä kuitenkaan ole: Jumala ja hänen pyhänsä ovat läsnä, jos sallimme sen.
Piispojen ja hiippakuntien määrä – mikä merkitys niillä on historian valossa ja nykyään?
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Heta Hurskainen | Kuva: Timo Tynkkynen
Kirkolliskokous päätti marraskuussa 2025 asettaa työryhmän selvittämään Suomen ortodoksisen kirkon rakenteellisia muutostarpeita. Taustana selvitystyössä on kirkolliskokoukselle tehty aloite, jossa ehdotetaan siirtymistä kahden hiippakunnan malliin.
Kirkollishallitus asetti työryhmän keväällä 2026. Työryhmän jäsen, teologian tohtori, arkkipiispan kanslian teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä kertoo, että työryhmä antaa raporttinsa 21.–22.elokuuta 2026 pidettävään kirkolliskokousseminaariin mennessä Oulussa.
– Luonnoksen puolesta olemme todella lähellä tämän työn valmistumista, Heikkilä sanoo.
Suomen ortodoksisen kirkon autonomia ja sen edellytykset
Suomen ortodoksinen kirkko (SOK) on autonominen kirkko ja kuuluu Ekumeeniseen patriarkaattiin. Kysymykseen autonomian toteutumisesta liittyy kysymys piispojen määrästä.
– Raportti tulee nostamaan esille Tomoksen (1923) (Avaa uuden sivuston), joka itsessään paljasti historiallisen lähtötilanteen: ei ollut kolmea piispaa, mutta se ei tarkoita, etteikö kirkolla voisi siitä huolimatta olla autonomista asemaa ilman kolmea piispaa.
– Kolme hiippakuntapiispaa on kuitenkin paikallisen piispainkokouksen edellytys. Piispainkokous on olennainen, ja paikallisen kirkon identiteetti on olennainen kussakin maailmanosassa. Autonomia on myönnetty siksi, että meidän kirkollinen elämämme tässä maassa on tunnustettu paikalliseksi. Tomos on sisältänyt tietynlaisen toiveen, että synodaalinen elämä pääsisi syntymään, Heikkilä valottaa työryhmän työtä.
Nyt meneillään oleva hallinnonmuutos ei ole ensimmäinen kerta, kun kysymykset kirkon itsenäisestä asemasta kansallisesti ja osana maailmanlaajaa ortodoksisuutta nousevat esille.
Aamun Koiton (AK) lehdille historian tapahtumista ja tämän kysymyksen pohdinnoista on tallentunut kuvauksia ja tulkintoja, joihin seuraavassa sukelletaan.
Autokefalia suomalaisen ortodoksisuuden takeena
1970-luvulla Suomen ortodoksinen kirkko valmisteli autokefalian pyytämistä. Syynä oli joutuminen osaksi kansainvälisiä ortodoksisen maailman kiistoja.
Ekumeeninen patriarkaatti esti Amerikan ortodoksisen kirkon (OKA) johtajan saapumisen Suomeen, sillä OKA:n asema oli kanonisesti epäselvä, eikä Ekumeeninen patriarkaatti ollut sitä tunnustanut – toisin kuin Moskovan patriarkaatti.
Konstantinopolin tulkinnassa Suomen ortodoksisen kirkon autonominen asema takasi itsenäisyyden sisäisissä asioissa, mutta ulkosuhteissa olisi noudatettava Konstantinopolin linjaa (AK 10/2011).
OKA:n piispan kutsumisesta lähti liikkeelle tapahtumasarja, jossa Suomeen pyrittiin saamaan autokefalia, jotta Suomen ortodoksinen kirkko ei jäisi kansainvälisen (kirkko)politiikan vangiksi ja voisi toimia paremmin juuri suomalaisen ortodoksisuuden puolesta.
Suomeen saatiin kolmas piispa, ja piispainkokous voitiin järjestää kokonaan Suomen ortodoksisen kirkon voimin. Tämän nähtiin vahvistavan kirkon asemaa ja järjestystä 1970-luvulla, vaikka keskustelut autokefaliasta eivät edenneetkään.
Viron kirkollisen kiistan laineet lyövät Suomeen
Suomen ortodoksisen kirkon asema osana yhteiskuntaa muuttui kuitenkin 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Maahanmuuton myötä kirkosta tuli monikulttuurisempi, ja sen sisään mahtuukin jäseniä eri kansallisuuksista ja kielistä. Myös hallinnon tasolla kansainvälisyys tuli uudella tavalla näkyväksi.
Kun Moskovan ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä käytiin kiistaa Viron ortodoksisuuden asemasta, Ekumeeninen patriarkaatti nimitti Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Johanneksen Viron kirkon väliaikaiseksi johtajaksi, kunnes kirkolle saataisiin oma piispa (AK 5/1996).
Patriarkka Bartolomeoksen mukaan Johanneksen tehtävä oli auttaa Viron kirkkoa rakentumaan hallinnollisesti ja hengellisesti täyteen mittaansa sekä valmistaa virolaisen henkilön valinta piispaksi (AK 6/1996).
Arkkipiispa Johanneksen mukaan hänen suostumuksensa Viron kirkon väliaikaiseksi päämieheksi ei vaatinut erillistä hyväksyntää Suomen ortodoksisen kirkon sisällä, sillä sen suhteet muihin kirkkoihin hoidettiin Konstantinopolin patriarkaatin kautta (AK 4/1996).
Näin Johannes hyväksyi Ekumeenisen patriarkaatin 1970-luvulla esittämän tulkinnan Suomen ortodoksisen kirkon itsenäisyydestä omissa asioissaan, mutta ulkosuhteissa osana Ekumeenisen patriarkaatin linjaa. (AK 6/1996).
Moskovassa puolestaan arkkipiispa Johanneksen nähtiin osaltaan olevan vastuussa syntyneestä kanonisesta kiistasta, jonka aikana ehtoollisyhteys oli patriarkaattien välillä poikki hetken aikaa. Ehtoollisyhteys palautettiin, mutta Viroon jäi edelleen kaksi erillistä ortodoksista kirkkoa.
Vuonna 2009 (AK 23-24) Suuren ja Pyhän koko ortodoksista maailmaa koskevan synodin valmistelut nytkähtivät eteenpäin.
Tähän kansainväliseen kehitykseen liittyi myös patriarkka Bartolomeoksen tapa sijoittaa Suomen ortodoksisen kirkon asema osaksi kysymystä eurooppalaisten kirkkojen hallintoa vuonna 2011.
Tuolloinen arkkipiispa Leo tuki Konstantinopolin patriarkaatin näkemystä lännen alueiden kuulumisesta Konstantinopolin patriarkaattiin ja autokefalian myöntöperusteita. Niiden mukaan autokefalia myönnettäisiin kaikkien ortodoksisten kirkkojen yhteisellä päätöksellä ja vahvistettaisiin Ekumeenisen patriarkan allekirjoituksella. (AK 3/2011).
Samaan aikaan Suomessa oli kirkolliskokouksessa menossa kirkon hallinnon yleinen uudistus. Tarkoituksena oli järjestää autokefaliaa käsittelevä seminaari, johon olisi kutsuttu mukaan myös Konstantinopolin edustaja. Seminaari peruttiin, sillä patriarkka Bartolomeos katsoi, ettei Suomen ortodoksisen kirkon tulisi järjestää omin päin katsauksia kanoniseen asemaansa (AK 3 & 10/2011).
Vaikka seminaaria ei järjestetty, kysymys autokefaliasta oli esillä Suomessa vuoden 2011 kirkolliskokouksessa (AK 10/2011). 2010-luvulle tultaessa autokefalia-kysymys kytkeytyi keskusteluun Suomen ortodoksisen kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä siitä, miten Suomen ortodoksinen kirkko asemoitui osaksi kansainvälistä ortodoksisuutta. (AK 10/2011).
Ukrainan kirkollinen tilanne ja sota tuovat uusi painotuksia
Vuonna 2014 alkanut sota Ukrainassa, 2019 Ekumeenisen patriarkaatin myöntämä autokefalia Ukrainaan ja vuonna 2022 Venäjän hyökkäyssodan laajentuminen täysimittaiseksi Ukrainassa on kärjistänyt myös kansainvälisen ortodoksisen maailman suhteita – erityisesi Moskovan patriarkaatin ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä. Kiistat ovat näkyneet niin kahtia jakautuneessa ortodoksisuudessa Ukrainassa kuin eri tavoin jännittyneissä kirkko–valtio suhteissa esimerkiksi Ukrainassa tai Virossa.
Uusimman hallintouudistusprosessin myötä nostettiin vuonna 2025 esiin epäilyksiä siitä, että hiippakuntien ja piispojen määrän lasku kahteen altistaisi Suomen ortodoksisen kirkon ulkomailta tulevalle vaikuttamisella. Ulkomailta tulevalla vaikuttamisella tarkoitettiin vihamielistä tai manipulatiivista vaikuttamista Moskovan patriarkaatin tai Venäjän taholta Suomen ortodoksisen kirkon asemaan.
Sitä vastoin Ekumeeninen patriarkaatti ei näytä reagoineen keskusteluun piispojen määrästä. Tervehdyksessään (Avaa uuden sivuston) vuoden 2025 kirkolliskokoukselle patriarkka Bartolomeos mainitsee kirkolliskokouksen asialistalla olevat hallinnolliset haasteet ja uudet mahdollisuudet, jotka muovaavat kirkon todistusta.
Onko patriarkaatilta tullut ohjeita piispojen tai hiippakuntien määrään liittyen?
– Ei ole tullut, Jelisei Heikkilä vastaa.
– Aloite on yksi kirkolliskokousaloite muiden joukossa. Ekumeenista patriarkaattia tullaan informoimaan raportista osana paikallisen elämän raportointia.
Keskustelu hiippakuntien määrän vähentämisestä ei siis näytä linkittyvän kysymykseen kansallisen suomalaisen ortodoksisuuden suhteesta Ekumeeniseen patriarkaattiin 2020-luvulla, vaan pikemminkin Suomen ortodoksinen kirkko nähdään vahvasti osana kansainvälistä ortodoksisuutta nimenomaan Ekumeenisen patriarkaatin osana.
Suomen ortodoksisen kirkon Tomoksessa mainitaan kuitenkin Viro erikseen kirkkona, josta voi pyytää täydennystä piispainkokoukseen. Heikkilän mukaan tänä päivänä asiaa katsotaan niin, että molemmilla kirkoilla on omat Tomoksensa ja kyseessä on kaksi erillistä kirkkoa, jollaisina kirkot myös pysyvät.
Yhteistyötä tehdään silti esimerkiksi Ortodoksisten pappien liiton ja arkkipiispan kautta. Suomen ortodoksisen kirkon kansainvälisestä roolista nykyhetkessä Heikkilä toteaa:
– Kirkollamme on aina ollut erilaisia aloitteita, joilla olemme tukeneet mahdollisuuksien mukaan Viron kirkkoa myös taloudellisesti, kuten nyttemmin myös Liettuan kirkkoa, johon on vihitty äitikirkon eksarkki johtamaan Moskovan patriarkaatista irtaantunutta Liettuan eksarkaattia. Seuraavaksi haluamme kääntää suuntamme Liettuaan samalla tavalla kuten aikoinaan autoimme Viroa [1990-luvulla].
Hiippakuntien ja vakituisten piispojen määrä näyttäytyykin nyt Suomen sisäisenä kysymyksenä, johon ei liity jännitteitä autonomisen aseman ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä.
Heikkilän mukaan Ekumeeninen patriarkka arvostaa Suomen ortodoksista kirkkoa. Arvostus on syntynyt elämästä tällä alueella osana demokraattista yhteiskuntaa, jossa kirkon päätökset tehdään kollektiivisesti seurakunnan ja koko kirkon tasolla osallistaen jäseniä päätöksentekoon.
– Tämä on tulokulma, johon arvostus perustuu, Heikkilä päättää.
Kirjoittaja on systemaattisen teologian apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.
Tuomas Simulan elämässä ovat korostuneet niin näyttämisen halu kuin ortodoksisuuskin
VTT Tuomas Simulan (ent. Salminen) elämä on esimerkki tarmosta ja näyttämisen halusta. Ortodoksiseen kirkkoon hänet liitettiin vuonna 1983, ja hän ehti toimia muun muassa ortodoksisen uskonnon opettajana yli 14 vuotta.
Julkaistu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Tuomas Simulan arkisto
Tuomas Simula väitteli tohtoriksi lokakuussa 2025 poliittisen historian alalta aiheenaan ”Suomalaisesta puolueesta Lapuan liikkeeseen. K. W. Huhtalan poliittisyhteiskunnallinen toiminta autonomian ajalta 1930-luvun alkuun”.
Aihe sopi Ulvilassa kasvaneelle Simulalle hyvin. Ulvilalainen K.W. Huhtala (1874–1941) oli aikansa merkittävä maanviljelijä, rakennusmestari, kunnallispoliitikko ja kansanedustaja. Hän toimi muun muassa Ulvilan kunnanvaltuuston ensimmäisenä puheenjohtajana sekä Kaasmarkun VPK:n päällikkönä. Huhtala vaikutti niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa yhteiskunnallisessa elämässä. Hän osallistui myös Lapuan liikkeen toimintaan, muun muassa talonpoikaismarssille vuonna 1930.
Tuomas Simulalle itselleen väitös oli kuitenkin päätepiste sille monia solmuja sisältäneelle elämänlangalle, joka hänen sanojensa mukaan on kietoutunut haluun näyttää muille; osoittaa, että minäkin osaan ja riitän. Simula ei ole koskaan käynyt lukiota eikä kirjoittanut ylioppilaaksi. Ortodoksinen usko on kaiken keskellä antanut Simulalle elämän perustan.
Töistä teologian opintoihin
Koulun jälkeen Tuomas Simula meni monen muun satakuntalaisen tavoin töihin Friitalan nahkatehtaalle.
Paikkakunnalle muutti kuitenkin Uusitalon perhe, jonka rouva Veera, entisen Salmin seurakunnan papin tytär, kutsui nuoren miehen mukaan ortodoksiseen jumalanpalvelukseen Poriin.
Kaupungissa ei tuolloin ollut ortodoksista kirkkoa vaan palvelukset järjestettiin Porin luterilaisessa kirkossa, myöhemmin pienessä ortodoksiseksi kirkoksi sisustetussa puurakennuksessa.
– Menin mukaan ja löysin sieltä heti oman yhteisöni.
Simula kertoo käyneensä paljon palveluksissa. Niistä tuli tärkeä osa elämää. Ortodoksiseen kirkkoon hänet liitettiin vuonna 1983.
Traditio kiinnosti Tuomas Simulaa niin, että hän sai arkkipiispa Paavalilta yksityisen opiskeluluvan ortodoksisen teologian opiskeluun silloisessa Kuopion pappisseminaarissa.
– Kävin Ulvilasta käsin Kuopiossa suorittamassa tenttejä ja huomasin ilokseni, että suoriuduin niistä hyvin. Ne menivät aina läpi ja vielä aika hyvin numeroin, Simula muistelee.
Kuopion pappisseminaari kuitenkin lopetettiin ja koulutus siirtyi silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä- Suomen yliopistoon. Ortodoksisen teologian ryhmä oli silloin Joensuun yliopiston ensimmäinen.
– Ainakin silloin yliopistot saivat ottaa opiskelijoiksi määrätyn määrän heitä, jotka eivät olleet ylioppilaita. Simula kertoo.
Muistot eivät kyseisestä ajasta ole Simulalle pelkästään mukavia. Hän tuntee kokeneensa arvostelua sekä ”käännynnäisyydestään”* että siitä, ettei ollut ylioppilas.
Kokemus, ympäristön epäluulo, johti lopulta siihen, että Simula vaihtoi pääaiheekseen historian ja jatkoi ortodoksisen teologian opiskelua sivuaineena, myöhemmin Tampereen yliopistossa. Opintojen vaatimusten vuoksi hän opiskeli samalla vieraita kieliä Karkun kansanopistossa.
– Itselleni oli hyvin arvokasta se, että olin päässyt yliopistoon taustastani huolimatta. Koulupohjani kun oli perin vaatimaton. Koulu ei lapsena innostanut. Siksi tuntui hienolta, että ylsin yliopisto-opiskelijaksi asti, Tuomas Simula sanoo.
Opettamisen lahja
Tuomas Simula luki itsensä filosofian lisensiaatiksi ja auskultoi. Ensimmäinen vakituinen opettajan työ löytyi Posion lukiosta.
– Posio oli kuitenkin kaukana perheestä ja sukulaisista.
Tampereelle perustettiin silloin ortodoksisen uskonnon lehtorin virka. Simula haki paikkaa ja sai sen. Posiolla olo jäi näin yhteen vuoteen. Tampereella hän viihtyi ortodoksisen uskonnon opettajana yli 14 vuotta.
– Opetin ala-asteelta lukioon saakka kaikkia luokka-asteita.
– Yläasteella ja lukiossa tapanani oli luennoida. Se on aina ollut minun vahva puoleni. Samalla kirjoitin taululle ja opiskelijat tekivät muistiinpanoja. Pienemmät tekivät työkirjaa ja neuvoin parhaani mukaan.
Uskonnon opetuksen tuli olla tunnuksetonta. Simula tulkitsi asian omalla tavallaan.
– Ajattelin, etten ole Suomen ortodoksisen kirkon vaan koko ortodoksisen maailman opettaja sikäli kuin se koskee Tamperetta, joka kuului opetuspiiriini.
Tuomas Simulalla oli tunneilla oman Kirkon jäsenten lisäksi muun muassa Egyptin kopteja ja Moskovan patriarkaattiin kuuluneiden perheiden lapsia. Jokainen sai hänen huomassaan elää traditiota omalla tavallaan.
– Koptit saivat tehdä ristinmerkin katolisella tavalla vasemmalta oikealle, Moskovan patriarkaatin perheet viettivät pääsiäistä omana aikanaan.
Tuomas Simula sai kokea opetustavastaan vastustusta, mutta pysyi päätöksissään.
– Halusin kunnioittaa jokaisen omia tapoja elää todeksi traditiotaan.
Simula myöntää kyllä olevansa välillä aikamoisen jäärä. Se on auttanut menemään elämässä eteenpäin. Hän uskaltaa olla muita vastaan.
– Olen halunnut näyttää, etteivät kaikki mielipiteet minua hetkauta. Teen omat päätökseni.
Mutta rakkaus hetkauttaa, ja sitä Tuomas Simula sai kokea muun muassa oppilailtaan.
– Kun jäin eläkkeelle, oppilaat olivat järjestäneet selkäni takana läksiäisjuhlan. Mukana oli kaikenikäisiä oppilaita. Osaa olin opettanut kaikki kouluvuodet.
– Se oli ikimuistettava juhla. Venäjänkieliset lauloivat venäjäksi kuorossa laulun ”Oi niitä aikoja”. Kirkon puolesta minulle luovutettiin Pyhän Karitsan 1. luokan ritarimerkki. Kaikki se tuntui uskomattomalta. Hyvästelimme toisemme kyyneleet silmissä.
Kollega Juha Järvinen onnittelee entistä naapuriaan väitöstilaisuuden jälkeen.
Näyttämisen halu
Tuomas Simula aloitti väitöskirjan teon jo työvuosinaan.
Hiljalleen, kymmenen vuoden kuluessa väitöskirja muotoutui valmiiksi Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vareksen tukemana. Väitöstilaisuus oli Porissa, jossa on yksi Turun yliopiston toimipisteistä. Vastaväittäjänä toimi Helsingin yliopiston professori Juha Siltala. Tuomas Simula sai työstään hyvät arvosanat.
VTT Tuomas Simula iloitsee urakan valmistumisesta, mutta myös kaikista niistä mahdollisuuksista, joita elämä on lopulta antanut. Myöhemmin väitöskirja muotoutuu vielä kenties kirjaksi, kaikkien luettavaksi.
Hän myöntää kuitenkin, että oman mielenkiinnon lisäksi työn takana oli myös halu näyttää muille, epäilijöille, että täältä pesee. Tehkää perässä!
– Opettajan työni aikana minusta vasta tuli todella ortodoksi, kun opin huomaamaan, mikä valtava voima Kirkossamme on, Simula sanoo.
Samalla hän vähän jyrähtää.
– Kaikkien ortodoksisten paikalliskirkkojen ohjeistuksen tulee koskea myös Suomen ortodoksista kirkkoa. Tämä meidän tulisi entistä selvemmin muistaa. Emme voi olla muiden joukossa erillinen saareke täällä Pohjolassa vaan olemme osa maailmanlaajuista kirkkoa.
– Meidän tulisi luoda yhä kiinteämmät suhteet Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin ja noudattaa heiltä tulevia ohjeistuksia.
Omaa ortodoksisuuttaan Tuomas Simula elää osallistumalla jumalanpalveluksiin. Myös monet kodin ikonit kuljettavat rukouksen äärelle. Eläkkeellä on myös aikaa väitöskirjaan perustuville luennoille.
– Monet ikävät muistot ovat nyt jääneet taakse, kun olen saanut Valtiotieteen tohtorin arvon. Se on ollut itselleni suuri ilo ja arvostan sitä.
Vastaväittäjä, professori Juha Siltala ja ohjaaja, professori Vesa Vares karonkassa. Vesa Vares toimi myös väitöstilaisuuden kustoksena.
Pääkuva: Porin prikaatin ja Porilaismuseon onnittelut Tuomas Simulan väitöstilaisuuteen toi kapteeni Heikki Saarinen.
* Toim. huom. tätä termiä ei suositella käytettäväksi ortodoksisuudessa.
Kesätyö hautausmaalla on parhaimmillaan mukavaa ja merkityksellistä
Seurakunnat tarjoavat kesätöitä nuorille vuosittain. Jussi Haapalainen ja Maria Haukka kertovat kesätyöstään Joensuun ortodoksisella hautausmaalla.
Julkaistu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen
Perinteikäs, vuonna 1862 perustettu hautausmaa vaatii moninaisia hoitotoimenpiteitä pysyäkseen arvoisessaan kunnossa. JussiHaapalainen, 16, ja Maria Haukka, 23, kertovat omista tehtävistään.
– Kukkia olemme hoitaneet hoitohaudoilla. Siistimme niitä ja kastelemme. Nurmikkoa on myös leikattu, Haapalainen luettelee työtehtäviään.
Tehtäviin lukeutuu myös käytävien kunnostusta ja kaikenlaista vihertyötä täällä hautausmaalla.
– Monipuolista hommaahan tämä on, Maria Haukka sanoo.
Vaihtelevan pituisia työsuhteita
Seurakunnan nuorille tarjoamien työsuhteiden ja päivän pituus vaihtelevat. Haukalla työrupeama on kuukauden mittainen, Haapalaisella kaksi ja puoli viikkoa. Työpäivä on hänellä alaikäisenä kuusituntinen, kun taas Haukka tekee täyttä päivää.
Tyypillinen työpäivä alkaa hyvissä ajoin aamulla.
– Me tulemme seitsemältä tuonne huoltorakennukselle ja siinä on meillä työnjako. Sitten otamme työvälineet ja lähdemme kukin hoitamaan sitä tehtävää, mikä meille on jaettu. Tänään aloitimme kastelukierroksella. Jokainen otti kärryyn kastelukannut ja lähdimme omille alueillemme. Kun yksi homma tulee valmiiksi, niin sitten vaihdetaan tehtävää, Haukka kertoo.
– Tauolla käydään välissä, niin sitten taas jaksaa. Sellaista aktiivista tekemistä, mutta ihan leppoisaa täällä on ollut.
Asiakaspalveluakin tarvitaan
Kesäisin hautausmailla käy paljon ihmisiä, ja päivän mittaan syntyy asiakaspalvelutilanteita. Aikaisemmin nimenomaan asiakaspalvelutyössä ollutta Haapalaista tämä ei hätkäytä hänen nuoresta iästään huolimatta.
– Tilanteita on suhteellisen vähän verrattuna vaikka aikaisempaan kesätyöhön kaupassa. Kuitenkin ihmisiä päivän mittaan kohtaa, mikä on kiva. Aika paljon täällä liikkuu vanhempia ihmisiä, ja heitä sitten aina moikkailen.
– Joillakin on kysymyksiä ja parhaani mukaan niihin vastailen. Tarpeen mukaan ohjaan sitten kokeneemmille työntekijöille.
– Aika moni on kysynyt jonkun haudan sijaintia.
Haukka kertoo karjalaisen puheliaisuuden näkyvän kohtaamisissa Joensuussa.
– Joskus ihmiset kertovat omista kuulumisistaan, hetkisen aikaa tässä ehtii jutella. Ja hautojen sijainteja kysellään, niitä enimmäkseen.
Suosikkikukkia
Kesäisen hautausmaan ilmeeseen kuuluvat erilaiset istutukset. Nuoret ovat jo löytäneet omat suosikkinsa, joskin Haapalaisella kaikkien kasvien nimet eivät ole vielä muistissa.
– Minä en oikein niiden kukkien nimiä tiedä, mutta se on semmoinen kukka, missä on liilaa ja nuput ovat pinkkejä.
Haukka kuitenkin auttaa.
– Onko se verenpisara?
– Joo, taitaa olla. Siihen olen tykästynyt.
Haukka hieman harmittelee, ettei oma suosikki ole päätynyt vaihtoehdoksi haudanhoitosopimuksiin.
– Minulla on sellainen lempikukka kuin tulikellukka sellainen oranssi. Sitä ei ole täällä hoitohaudoilla meidän seurakunnalla. Mutta niistä, mitä meillä on hoitohaudoilla, niin tykkään kesäbegonioista ja sillä lailla perinteisistä hautausmaan kukista.
Oravat piristävät työpäiviä
Joensuun hautausmaalla kasvaa runsaasti järeitä, tukkikokoluokkaan kasvaneita kuusia ja mäntyjä. Ortodoksinen sekä aidan toisella puolella sijaitseva evankelis-luterilainen hautausmaa tunnetaan kaupunkilaisten keskuudessa niin ikään alueeseen ihastuneista oravistaan. Ne ovat tehneet tuttavuutta myös kesätyöntekijöiden kanssa, Haukka kertoo.
– Minulla oli yhtenä aamuna kohtaaminen. Tulin taukotuvalta ja kuljin yhden tolpan vierestä, ja sen päällä oli orava. Se päästi lähelle, noin metrin päähän. Minusta ne ovat tosi hauskoja kavereita, kiva on täällä olla niiden kanssa.
Haapalainen on löytänyt itselleen jo nimikko-oravan.
– Ovathan ne hauskoja, kun ne vipeltävät. Minulla on ollut yksi vakio-orava, jota olen täällä nähnyt. Sellainen ruipelohäntä – se ei ole oikein tuuhea. Se aina juoksentelee ohi.
Merkityksellistä työtä
Molemmat kesätyöntekijät ovat viihtyneet ja arvostavat omaa työtään.
– Tämä on ollut hyvä työpaikka. Jos tykkää työskennellä kirkon parissa, niin tämä on oiva paikka siihen. Ympäristö on hyvin rauhallinen. Itse tykkään siitä, että olemme ikään kuin luonnon äärellä, vaikka aika keskustassa tämä onkin, Haapalainen sanoo.
– Mielestäni tämä on arvokasta työtä. Toisten hautojen hoitaminen on sellaista, johon liittyy tunteita. Hartaudella.
Haukka korostaa merkityksellisyyttä ja suosittelee hautausmaalla työskentelyä myös muille nuorille.
– Oivallinen paikka minusta, meillä on tosi ihana porukka. Täällä saa tehdä omaan tahtiin ja itsenäisesti, mutta et kuitenkaan ole yksin. Tauoilla saa jutella ja olla porukassa. Ympäristö – mikäs sen parempi kuin olla kesällä täällä. Työ tuntuu merkitykselliseltä juuri sen takia, kun saa olla seurakunnassa töissä ja pitää huolta tästä kauniista paikasta. Tätä voi suositella kesätyönä: jos vain on intoa ulkotyöhön, niin tosi hyvä paikka.
Nuorten työllistäminen erittäin tärkeää
Joensuun seurakunnan kirkkoherra, rovasti Aleksander Roszczenko kertoo kesätyöntekijöiden rekrytoinnin vaativan työaikaa ja valmistelua, mutta olevan oleellinen osa seurakunnan vuosikiertoa.
– Alkuvuodesta neuvosto valitsee päävastuussa olevat työntekijät. Alkukeväästä valitsemme avustavat työntekijät eli nuoret. Kesäksi palkataan myös kirkko-oppaita kuuteen pyhäkköön.
Kuluvan vuoden kevään ja kesän aikana tiedotusvälineissä on ollut säännöllisesti juttuja yhteiskunnan tiukasta taloustilanteesta ja kesätyömarkkinoiden erittäin kireästä kilpailutilanteesta.
Seurakunnan tarjoamilla työllistymismahdollisuuksilla on nuorille vallitsevassa ajassa erittäin suuri merkitys. Isä Aleksander kertoo, että nuorten työllistäminen on tärkeää myös seurakunnan päättäville luottamushenkilöille.
– Luottamushenkilöt pitävät sitä erittäin tärkeänä. Oman kirkkoherruuteni aikana en ole kertaakaan törmännyt siihen, että joku luottamushenkilö olisi kyseenalaistanut kesätyöntekijöiden rekrytoinnin tai sen, kuinka monta kesätyöntekijää meillä on.
Nuorten palkkaaminen kesäksi hautausmaalle on isä Aleksanderin mukaan taloudellisilta vaikutuksiltaan yllättävän maltillista.
– Kesätyöntekijöiden palkkaaminen ei ole seurakunnalle kovin suuri menoerä. Kokonaiskustannukset jäävät jopa pienemmiksi kuin esimerkiksi leirien ohjaajakustannukset.
Isä Aleksander muistuttaa, että nuorten työllistäminen hyödyttää myös koko kirkkoa, sillä näin harjoittelijat voivat keskittyä oman alansa tehtäviin.
– Aiemmin oli käytäntö, että seurakuntaharjoittelijat osallistuivat paljon hautausmaan hoitotöihin. Nykyisin pyrimme siihen, että he voivat käyttää harjoitteluaikansa mahdollisimman hyvin oman alansa tehtävien oppimiseen.
Kirkkoherra kertoo iloitsevansa myös siitä, että kesätyöntekijöissä on ollut tiettyä pysyvyyttä ja uudelleenhakijoita. Hänen mukaansa tämä kertoo seurakunnan onnistumisesta.
– Joskus on uusia, mutta usein kerran töissä olleet hakevat uudelleen. Se tarkoittaa, että ihminen kokee työn olleen suhteellisen hyvä. Se on hienoa, sillä se on kohtuullisen vaativa ulkotyö.
Lisäksi hän painottaa, että hautausmaan tehtävät ovat kirkon opetuksen mukaan merkityksellisiä ja seurakuntayhteisöä rakentavia.
– Kirkon näkökulmasta tämä ei ole pelkästään työ, vaan tämä on myös palvelua. Palvellaan seurakuntaa ja hautausmaalla lepäävien vainajien muistoa. Hautausmaa ei ole meille vain hoidettava viheralue, vaan pyhä paikka. Siksi sen hoitaminen on samalla kunnioituksen osoittamista vainajia ja heidän läheisiään kohtaan.
– Toivon, että nuorille jää tästä hyvä kokemus ja että into seurakunnan työhön säilyy.
Äiti Gavrilia, sisar Lila, syntymänimeltään Avrilia Papayanni, kutsui itse itseään ”enkelien jalkapalloksi”. Tällä hän viittasi kohtaloonsa ja elämänasenteeseensa.
Netistä löytyy äiti Gavrilian sanontoja pitkinä listoina, mutta vasta paljon myöhemmin löysin pienen ateenalaisen kustantajan, Niorasin, valikoimista häntä käsittelevän kirjan. Nunna Gavrilian (jota ei siis pidä sekoittaa äiti Gavriliaan) kirjoittama kirja The Ascetic of Love; Mother Gavrilia on pitkälti toiminut tämän artikkelin taustoittajana.
Äiti Gavrilia, sisar Lila, syntymänimeltään Avrilia Papayanni, kutsui itse itseään enkelien jalkapalloksi. Tällä hän viittasi kohtaloonsa ja elämänasenteeseensa: hän oli avoin enkelien kutsulle ja aina valmis lähtemään mihin tahansa maailmankolkkaan, minne joku vain häntä hädässään pyysi tai minne sisäinen ääni kehotti häntä lähtemään. Hänen maallisen elämänsä aikana kulkema reitti onkin hengästyttävä: Turkki, Kreikka, Ranska, Englanti, USA, Intia, Israel, Saksa, Sveitsi, Itävalta, Afrikka. Matkat hän teki rahattomana. Toisinaan kutsun lähettänyt maksoi hänen matkansa, toisinaan taas ystävät ja läheiset keräsivät hänelle tärkeää matkaa varten tarvittavan rahamäärän.
Suhde äitiin oli läheinen
Avrilia Papayanni syntyi Konstantinnopolissa 15.10.1897. Hänen kerrotaan säteilleen ihmeellistä valoa syntymästään asti. Hän oli vanhempiensa neljäs lapsi, ja suhde äitiin oli miltei poikkeuksellisen läheinen. Avrilia kertoi myöhemmin, että äidin varaukseton ja valtaisa rakkaus häntä kohtaan antoi pohjan hänen omalle lähimmäisenrakkauden periaatteelleen.
Perhe oli varakas, ja Avrilia sai hyvän kasvatuksen. Hän sai kotiopetusta niin kielissä kuin myös musiikissa ja pianonsoitossa. Collegen hän kävi Sveitsissä, kasvitieteeseen painottuneet yliopisto-opinnot hän suoritti Thessalonikin Aristoteles-yliopistossa (AUTH). Perhe oli muuttanut Turkista Kreikkaan jo Avrilian lapsuusvuosina.
Vasta vuonna 1932 hän sai ensimmäisen sisäisen kutsun lähteä. Hän tiesi varmasti, että hänen pitää päästä Ateenaan.
Hoitotyössä Ateenassa
Ateenassa Avrilia sai töitä mielenterveyspotilaiden klinikalta ja opetteli hoitoalan töitä muillakin klinikoilla. Hän halusi kuitenkin päästä Englantiin, mutta viisumi sinne oli keploteltava Pariisin Iso-Britannian konsulaatin kautta. Englannissa häneltä vierähtikin peräti kahdeksan vuotta, osittain sodan vuoksi. Noina vuosina Avrilia elätti itsensä pääasiassa antamalla kielten yksityistunteja varakkaiden perheiden lapsille. Samalla evankeliumin sanoma alkoi aueta hänelle ja tulla yhä syvemmin lähemmäksi jokapäiväistä elämää.
Lontoon aika oli Avrilialle merkittävä hänen tulevaisuutensa kannalta, sillä noina vuosina hän oppi jalkahoitajan ja fysioterapeutin taidot. Venäläisen teologin Nicholas Zernovin ihmetellessä, miksi hän ei opiskele teologiaa, Avrilia totesi tien sydämeen kulkevan jalkojen kautta.
Äiti Gavrilia. Kuva: Orthodoxwiki
Äidin kuolema vedenjakajana
Toisen maailmansodan päätyttyä Avrilia palasi Thessalonikiin. Vuonna 1947 hän muutti Ateenaan ja alkoi harjoittaa fysioterapeutin ammattia. Tuolloin hänelle alkoi kirkastua, että asiakkaat eivät parantuneet pelkästään hänen taitojensa ansiosta. Avrilia koki, että parantaja oli joku muu kuin hän itse, ja hänestä tuntui välillä väärältä ottaa rahaa vastaan.
Vuodesta 1954 tuli merkkipaalu Avrilian hengelliselle elämälle. Äiti, jonka kanssa hänellä oli ollut voimakas, rakkaudellinen tunneside, kuoli. Side äitiin oli pitänyt hänet kiinni normaalissa maallisessa elämässä. Nyt hän tunsi olevansa kuollut maailmalle ja näki ainoana mahdollisuutenaan jatkaa eteenpäin Jeesuksen ohjein “Mene jamyy kaikki, mitä sinulla on…”
Muutama yö äidin kuoleman jälkeen Avrilia sai uutta suuntaa osoittavan näyn. Kirkas valo oli valaissut koko huoneen ja erityisesti seinällä olleen Kristus-ikonin. Samalla ääni hänen sisällään oli sanonut: INTIA.
Nytkin oli viisumin saamisessa ongelmia, mutta vuoden 1954 lopulla se lopulta järjestyi puolitutun henkilön kontaktien kautta. Avrilia lähti matkaan bussilla, ensin Libanonin läpi Bagdadiin, sieltä Teheraniin ja viimein Pakistanin kautta Intiaan.
Intian vuosia
Avrilia vietti Intiassa viisi vuotta. Tuona aikana hän tutustui moniin merkittäviin saarnaajiin ja poliitikkoihin, niin lännestä kuin idästä. Hän oli aikaisemmilla matkoillaan perehtynyt hinduguru Swami Sivanandan ajatuksiin ja ryhtyikin alkuun työskentelemään tämän ashramissa fysioterapeuttina. Siellä hän sai katon päänsä päälle ja vaatimattoman kasvisaterian päivittäin. Hän viipyi ashramissa seitsemän kuukautta. Sinä aikana siellä julkaistiin hänen fysioterapiaa käsittelevä kirjansa.
Vuoden 1956 alussa Avrilian tie kulki AnanWanin leprasiirtolaan Warariin. Siirtolan oli perustanut kuuluisa ja arvostettu sosiaalityöntekijä Baba Amte. Heidän välilleen kehittyi syvä ystävyys, ja koko Amten perheestä tuli kuin oma perhe äiti Gavrilialle. Baba Amten säilyttämät kirjeet ovatkin olleet tärkeä lähde äiti Gavrilian elämänvaiheita taltioitaessa.
Avrilia viipyi AnanWanissa alkuun vain muutaman kuukauden, mutta palasi sinne myöhemmin useamman kerran uudelleen. Hän hoiti spitaalisten haavoja, leikkasi raajoista pois kuollutta solukkoa ja käytti fysioterapeutin taitojaan sairaiden kuntouttamiseen. Hän oli kehittänyt hoitomenetelmän, jossa kristalliviolettia (väriaine) liuotetaan veteen ja imeytetään pieniin tyynyihin. Kun nämä tyynyt sidotaan leprasairaan kipukohtiin, liikkuminen helpottuu ja haavat paranevat. Kristallivioletin sinisen värin vuoksi äiti Gavrilian klinikkaa alettiinkin kutsua “tohtori Lilan siniseksi klinikaksi”.
Avrilia kierteli eri puolilla Intiaa, hoiti sairaita ja osallistui mm. erilaisiin konferensseihin. Työskenneltyään uupumatta miltei neljän vuoden ajan hän vetäytyi Ganges-joen alkulähteille Uttar Kashiin. Siellä, Himalajan henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa, hän asui miltei kokonaan maailmasta vetäytyneenä 11 kuukauden ajan. Uskotaan, että tuona aikana Jumala valmisti häntä luostarielämään.
Tie johtaa Jerusalemiin…
Elokuussa 1959 Avrilian tie kulki viimein Jerusalemiin. Hän oli tullut Intiaan muukalaisena, mutta lähti sieltä rakastettuna, kaikkien tuntemana hyväntekijänä, äiti Lilana. Lähdön hetkellä itse Intian pääministeri Nehru laittoi hänen kaulaansa kukkaköynnöksen. Muuta lahjaa hän tuskin olisi hyväksynytkään.
Avrilia saapui Jerusalemin lähellä sijaitsevaan Bethanian luostariin elokuussa 1959. Kirjeessään eräälle ystävälleen hän kuvailee luostariin saapumisen olleen kuin astumista takaisin maailmaan. Ajan hesykastiassa Uttar Kashissa hän koki nyt pyhänä ja vertasi luostariin saapumista Aatamin ja Eevan paratiisista lähtemiseen. Ensimmäiset kolme vuotta Avrilia vietti luostarissa noviisina. Hän työskenteli ahkerasti: siivosi luostaria ja pihaa, kantoi vettä ja huolehti puutarhasta.
… ja takaisin Intiaan
Huhtikuussa 1962, aika pian nunnavihkimyksensä jälkeen, äiti Gavrilia jätti Bethanian ja lähti Istanbuliin. Hän oli kuullut, että Athenagorasin ekumeeninen patriarkaatti etsi ortodoksista nunnaa lähetystehtäviin Ranskaan, Taizéen. Hänen aikansa Taizéssa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä lähetystehtävän organisoinut taho vetäytyi hankkeesta.
Enkelien jalkapallo jatkoi kulkuaan, se kävi muun muassa Sveitsissä, USA:ssa ja Kanadassa (näissä hänellä oli yhteinen kiertue lähetyssaarnaaja Stanley Jonesin kanssa, teemana Jeesuksen rukous), Belgiassa, Tanskassa, Ruotsissa, Saksassa ja Itävallassa. Huhtikuussa 1963 se päätyi Ateenaan – mutta vain vähäksi aikaa: toukokuussa 1963 äiti Gavrilia pääsi taas rakastamaansa Intiaan.
Stanley Jones oli pyytänyt häntä mukaansa lähetystehtäviin Sat Taliin, seitsemän järven muodostamalle alueelle Himalajalle. Sat Taliin saapui myös Venäjän ortodoksisesta kirkosta isä Lazarus. Hän toi mukanaan ortodoksiset traditiot, jokapäiväiset liturgiat, joista äiti Gavrilia iloitsi suuresti. Isä Lazarus oli merkittävä oppi-isä äiti Gavrilialle. Isä Lazarus oli antanut ohjeen, jonka mukaan ihminen voi mennä minne tahansa, tehdä mitä tahansa niin kauan kuin vain pitää paastonsa. Tätä ohjetta äiti Gavrilia jakoi eteenpäin myös omille opetuslapsilleen, joista yksi oli Ascetic of Love -kirjan kirjoittaja sisar Gavrilia.
Äiti Gavrilian aika Himalajalla päättyi viisumin umpeutuessa syksyllä 1966, mutta noinakin vuosina hän ehti välillä käväistä ainakin Essexissä, Englannissa ja tapaamassa sisaruksiaan Ateenassa. Viettipä äiti Gavrilia aikaa Afrikassakin, mutta sitä ennen hän käväisi kaihileikkauksessa Ateenassa ja pääsi toipumaan siitä Kouvarasin pinjametsän keskellä sijaitsevan Uusi Jerusalem -luostarin rauhaan.
Äiti Gavrilia oli suuresti kiitollinen saatuaan näön takaisin melkein sokeutuneeseen vasempaan silmäänsä. Hän kiitti ja ylisti Jumalaa ja tunsi olevansa kuin uudestisyntynyt. Nunnat antoivat hänen levätä. Monet ystävät eri puolilta maailmaa kävivät kuitenkin tervehtimässä äit Gavriliaa tuossa melko lähellä Ateenaa sijaitsevassa pienessä luostarissa niiden reilun kahden vuoden aikana, jotka hän siellä vietti.
Enkelien talossa
Luostarin arkkimandriitan, isä Antonios Romaioksen ehdotuksesta äiti Gavrilia lähti sitten Keniaan, Afrikkaan. Siellä hän vietti noin puolitoista vuotta. Tuona aikana hän opetti sairaanhoitajille kehittämänsä leprasairaiden hoitomenetelmän. Vuoden 1969 lopussa hän palasi ensin Uuden Jerusalemin luostariin Kreikkaan, mutta koko 1970-luvun äiti Gavrilia kierteli vanhoissa tutuissa paikoissa (Saksa, Sveitsi, Jerusalem, Ateena, Itävalta…) ja muutamassa uudessakin, kuten esimerkiksi Faranissa, Siinain autiomaassa.
Keväällä 1979 äiti Gavrilian tahti viimein rauhottui. Hän oli jo yli 80-vuotias, kun isä Agathangelos Michaelidis antoi hänen hallintaansa Ateenan Medeias-kadulta kokonaisen huoneiston. Huoneisto oli aikaisemmin ollut nuorten teologien veljeskunnan käytössä, mutta seissyt vuosia tyhjillään. Nyt se sai nimekseen Enkelien talo (The House of the Angels).
Luovuttaessaan huoneiston avaimet äiti Gavrielalle isä Agathangelos Michaelidis oli toivonut, että paikasta tulisi pieni keidas niille, jotka etsivät Kristusta. Tämä toive toteutui. Kymmenen vuoden ajan talossa vieraili satoja ihmisiä. Jotkut etsivät toivoa, jotkut rauhaa, jotkut rakkautta. Jotkut taas vastauksia hengellisiin kysymyksiin. Vierailijoita tuli eri puolilta maailmaa, USA:sta ja Euroopasta, Ateenasta ja sen lähiöistä sekä muualta Kreikasta. Heidän joukossaan oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, oli taiteilijoita ja tiedemiehiä, piispoja, pappeja, munkkeja ja nunnia. Ketään ei käännytetty ovelta.
Erakkolaan ja Leroksen saarelle
Äiti Gavrilia jätti Enkelien talon huhtikuussa 1989. Hänelle oli osoitettu paikka Aghia Skepin erakkolasta, joka kuului Aiginan saarella sijaitsevaan St. Nektarioksen luostariin. Äiti Gavrilia oli tuolloin 92-vuotias.
Luostari houkutti äiti Gavrilian luokse tervehdyskäynnille niin vanhoja kuin uusia ystäviä. Kaikki heistä eivät olleet kirkonmiehiä, osa oli huolettomasti pukeutuneita hippejä, jotka istahtivat tupakalle kirkon ulkopuolelle. Äiti Gavrilia tervehti kaikkia lempeästi ja ihmetteli, mikseivät he tulleet sisälle kirkkoon. Aika Aiginassa ei kestänyt kuitenkaan kauaa. Vuoden 1990 helmikuussa pitkään kivuista kärsineellä äiti Gavrilialla diagnosoitiin Hodginin tauti. Kivut hän oli pitänyt salassa.
Hänet vietiin sairaalaan Ateenaan ja monet olettivat hänen loppunsa jo tulleen. Jonkinlainen ihmeparantuminen tapahtui kuitenkin saman vuoden pääsiäisen aikaan, suurena lauantaina. Saatuaan ehtoollisen ja palattuaan kotiinsa huomattiin voimakkaasti turvonneiden imusolmukkeiden laskeutuneen. Läheiset eivät olleet uskoa silmiään. Jumala oli antanut äiti Gavrilialle lisäaikaa.
Vielä kerran lähti enkelien jalkapallo jatkamaan matkaa. Nyt se päätyi Leroksen saarelle. Oli marraskuu vuonna 1990. Isä Nektarios, jonka piiriin saari kuului, toivotti äiti Gavrilian lämpimästi tervetulleeksi, ja kävi myöhemminkin tapaamassa tätä aina, kun vieraili saarella. Myös vanhat uskolliset ystävät eri puolilta maailmaa jatkoivat käyntejään hänen luonaan, ja äiti Gavriliaa jatkoi kirjeenvaihtoa rakkaiden opetuslastensa kanssa.
Äiti Gavrilian jäljillä
Oma tieni Leroksen saarelle kulkee toukokuussa 2026. Sisar Gavrilian kirja Ascetic of Love sekä netistä löytämäni äiti Gavrilian kootut sanonnat ovat vaikuttaneet sen verran, että haluan päästä paikkaan, missä hänen pyhät reliikkinsä lepäävät.
Matka Kosin saaren kautta Lerokselle ei suju ongelmitta, sillä drooniuhka Helsinki-Vantaan lentokentällä sotkee aikataulut heti alkuunsa. Kun viimein pääsemme hotelliimme Leroksella, käännyn heti vastaanottovirkailijan puoleen kyselemään, miten pääsee Pantelin linnalle Jumalanäidin kirkkoon ja äiti Gavrilian haudalle.
Hän osoittaa vasemmalle ikkunasta ulos; siellä linna seisoo korkean kukkulan päällä. Tosin paljon kauempana kuin ensi katsomalta näyttää. Apartementoksemme parvekkeelta linna näkyy myös, ja hauta muistuttaa koko ajan olemassaolostaan. Kestää kuitenkin muutama päivä ennen kuin saamme auton käyttöön ja pääsen määränpäähän.
Elokuussa 1991, vain seitsemän kuukautta ennen äiti Gavrilian kuolemaa, isä Dionysios Micrayannanitis Athokselta ja isä Spyridon Micra Hagia Annan luostarista olivat tulleet tapaamaan äiti Gavriliaa Lerokselle. Äiti Gavrilia kertoo kirjeessään ystävälleen Hariklia Zissamoulle, kuinka hänet istutettiin tuoliin ja kuinka isä Spyridon yhdessä isä Melitonin kanssa kantoi hänet Leroksen linnan yhteydessä sijaitsevaan Jumalanäidin kirkkoon. Siellä hänet vihittiin suureen skeemaan.
Isä Spyridonin ja isä Melitonin kantourakka on kunnioituksen arvoinen. Elokuussa aurinko porottaa Kreikassa kuumimmillaan, ja kun portaita on mennen tullen yli 300, enkeleiden on täytynyt olla matkassa mukana. Itse turvaudun vähän häpeillen autokyytiin.
Ajamme kukkulalle ohjeista huolimatta pitkin vaikeampana pidettyä reittiä Agia Marinan kautta. Helpompi reitti kulkisi Pantelin kalastajakylän kautta, ohi tuulimyllyjen, Agia Marinan kiemurtelevat kujat ovat paikoin niin kapeita, että auton sivupeilit ovat osua talojen seiniin. Jumalan kiitos, emme kohtaa vastaantulevia autoja. Laakeita portaita saan kuitenkin nousta 32 ennen kuin olen Jumalanäidin kirkon ovella.
Näkymä kirkosta.
Äiti Gavrilian haudalla
Panagia tou Kastrou on pieni kirkko – ja ehkä vähän sekava. Tunnelman virittää kuitenkin nuorehko kirkonmies laulullaan. Paikalla ei ole muita ulkopuolisia kuin minä, enkä haluaisi keskeyttää äiti Gavriliaa ylistävää laulua kysymyksilläni.
Osoitan puhelimen kameraa, ja hän nyökkää hyväksyvästi. Kiertelen kirkkoa ikoneita ja freskoja katsellen, sytytän tuohuksenkin ennen kuin lähestyn äiti Gavrilian hautaa.
Kirkonmies laulaa aivan selkäni takana. Ehkä sillä on jokin tarkoitus, sillä selän läpi tunkeva melodia rauhoittaa pelonsekaista olotilaani. Kauniin silkkikankaan alta tuntuu hehkuvan voimakasta, ylimaallista lämpöä. Sellaista, joka saa ymmärtämään, mitä on oikea pyhyys ja miten vaikea tällaisen tavallisen syntisen on sitä tavoitella.
Laulu jatkuu, kunnes olen kävellyt kirkon ovesta ulos. Edessä on vain ne 32 isoa porrasta alas pysäköintipaikalle. Outoa, tunnen yhtäkkiä voimakasta kipua kehossani, kaikki aikaisemmat vammat ikään kuin iskevät päälle. Johtuuko se siitä syntisyyden tunnistamisesta, jostakin, jota koin haudan äärellä? Seuraavana päivänä kipuja ei kuitenkaan enää ole.
Äiti Gavrilian hauta.
Pyhien joukkoon vuonna 2023
Skeemanunnaksi vihkimistä seuraavina päivinä käytiin isien kesken keskusteluja Leroksen saarelle perustettavasta luostarista. Äiti Gavrilia hyväksyi ajatuksen ja lähti viimeisen kerran ulos huoneestaan, kun mentiin katsomaan luostarille suunniteltua paikkaa, Hagios Petrosta. Luostarille annettaisiin nimeksi pyhien enkelien luostari. Luostarin rakennustyöt päästiin käynnistämään kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin, jolloin äiti Gavrilia oli jo siirtynyt tuonilmaisiin.
Äiti Gavrilia luettiin pyhien joukkoon lokakuussa 2023. On aika mielenkiintoista, että Euroopassa vaelsi samaan aikaan kaksi pyhää äitiä: äiti Maria Pariisilainen (1891–1945) ja äiti Gavrilia (1897–1992). Molemmat olivat kaupunkinunnia ja molemmilla oli oma tukikohtansa keskellä suurkaupunkia.
Äiti Maria Pariisilaisen huoneisto Pariisin Lourmel-kadulla oli avoinna vainotuille ja syrjäytyneille kuin myös teologeille ja runoilijoille, äiti Gavrilian huoneisto Ateenan Medeias-kadulla toimi samalla avoimien ovien periaatteella. Molempien työtä ohjasi vahvasti Jeesuksen kaksoiskäsky ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Lähteet:
Nun Gavrilia, Ascetic of Love; Mother Gavrilia, Akritas Books 2023
The Obedience of Love, sisar Gavrilian haastattelu lehdessä Road to Emmaus, Vol II, No 4, 2018
Valamon luostarin kirkkojen kunnostukseen kerätään varoja
Kuumina kesäpäivinä Valamon luostarin pääkirkon ilma voi käydä tukalaksi. Tilannetta halutaan helpottaa keräysvaroin hankittavilla, hiljaisilla ilmalämpöpumpuilla.
Julkaistu
Teksti: Virva Suvitie | Kuva: Virva Suvitie
Moni on osallistunut jumalanpalveluksiin Valamon luostarin pääkirkossa eli Kristuksen kirkastumisen kirkossa, ja saanut sieltä lohdutusta ja rukouksellista voimaa. Kuumina kesäpäivinä kirkon ilma voi käydä kuitenkin tukalaksi ja ajoittain ihmisiä jopa pyörtyy korkean lämmön takia. Tilanteeseen yritetään löytää nyt pysyvää ratkaisua Valamon Ystävät ry:n käynnistämän rahankeräyksen (Avaa uuden sivuston) avulla.
Pappismunkki Viktor kertoo, että pääkirkkoon suunnitellaan kahta hiljaista ilmalämpöpumppua.
– Noin 9 000 euron investointi parantaisi kirkon sisäilman laatua, auttaisi keväisin ja syksyisin lämmityksessä sekä kosteuden hallinnassa ja toisi kesäisin kaivattua viilennystä. Näin kirkossa olisi miellyttävämpi osallistua jumalanpalveluksiin myös hellepäivinä ja suurten juhlien aikaan.
Kirkon oltava saavutettava ja turvallinen tila
Tavoitteena on tehdä kirkosta mahdollisimman saavutettava ja turvallinen tila kaikille. Viilennys helpottaisi erityisesti ikääntyneiden, liikuntarajoitteisten ja herkemmin kuumuudesta kärsivien osallistumista jumalanpalveluksiin.
Arkkitehti Ivan Kudrjavzevin suunnittelema kirkko vihittiin käyttöön 5. kesäkuuta vuonna 1977, joten ensi vuonna vietetään sen 50-vuotisjuhlaa. Kirkon temppelijuhlaa eli praasniekkaa vietetään vuosittain elokuun kuudentena päivänä.
Valamon Ystävät ry kerää varoja myös Vanhan kirkon eli Kaikkien Valamon pyhien kirkon kunnostukseen. Remontti on jo alkanut, ja esimerkiksi kirkon ikkunoita on irrotettu entisöitäviksi.
Edessä ovat lisäksi ulkoseinien, ovien ja niiden kehysten korjaus- ja maalaustyöt.
Valamon Vanhan kirkon rapistunutta seinää.
Vanhalle kirkolle tarvitaan vielä 15 000
Kuuliaisuusveli Mattias koordinoi Vanhan kirkon kunnostushanketta. Hänenarvionsa mukaan sen rahoituksesta puuttuu vielä noin 15 000 euroa.
Vanha kirkko on monelle rakas kesäkirkko ja tärkeä osa Valamon historiaa – näkyvä muistutus niistä vaatimattomista alkuvuosista, jolloin Laatokan Valamosta evakkoon saapuneet munkit rakensivat uuden kodin Heinävedelle.
Kahdesta aitasta yhdistämällä vuonna 1940 tehdyssä kirkossa toimitettiin kaikki luostarin päivittäiset jumalanpalvelukset aina vuoteen 1977 asti. Kirkon temppelijuhlaa vietetään vuosittain heinäkuun viimeisenä sunnuntaina.
Keräykseen voi osallistua alla olevilla tiedoilla:
Kuuntele
