Kuuntele
Luterilaisen maailmanliiton ja ortodoksisen kirkon kansainvälinen teologisen dialogin komissio kokoontui 19. kokoontumisensa toiseen täysistuntoon Ranskan Sètessä 10.–16. toukokuuta 2026.
Kokouksen isännöi Luterilainen maailmanliitto yhdessä Ranskan yhdistyneen protestanttisen kirkon kanssa, ja se pidettiin Domaine Le Lazaretin keskuksessa. Suomen ortodoksista kirkkoa edusti kokouksessa arkkipiispan kanslian teologinen sihteeri, TT Jelisei Heikkilä, joka osallistui Ekumeenisen patriarkaatin valtuuskunnan neuvonantajana.
Komissio oli edellisessä työvaiheessaan tarkastellut Pyhän Hengen asemaa kirkon elämässä, mikä johti merkittävään yhteiseen julkilausumaan “Common Statement on the Holy Spirit, the Church, and the World”. Dialogi on nyt siirtynyt synodaalisuuden ja primaatin tarkasteluun – ekklesiologian (Avaa uuden sivuston) ydinkysymyksiin, jotka ovat keskeisiä sekä luterilaisille että ortodoksisille kirkoille.
Kokousta johtivat puheenjohtajina ortodoksisella puolelta Krinin metropoliitta Kyrillos (Ekumeeninen patriarkaatti) ja luterilaisella puolelta piispa Johann Schneider (Keski-Saksan evankelinen kirkko). Komission työ rakentui niin, että kutakin osa-aluetta käsitteli kaksi esitelmöitsijää – toinen ortodoksisesta ja toinen luterilaisesta perinteestä – mitä seurasi yhteinen keskustelu. Istunnot tarkastelivat synodaalisuuden ja primaatin teologisia perusteita historiallisesta, kanonisesta ja sakramentaalisesta näkökulmasta. Erityistä huomiota kiinnitettiin synodien historiaan, synodaalisuuden hermeneutiikkaan ja reseption kysymykseen sekä eukaristian ja kasteen ekklesiologiseen merkitykseen.
Laaja kansainvälinen kokoonpano
Luterilaisen osapuolen jäseninä olivat piispa Johann Schneider (puheenjohtaja, Keski-Saksa), Dirk Lange (sihteeri, LML, Geneve), Stephanie Dietrich (Norja), Maria Louise Munkholt Christensen (Tanska), Heta Hurskainen (Suomi), Ian McFarland (Yhdysvallat), Priit Rohtmets (Viro), Jazmin Soto Mayta (Bolivia), Martin Wallraff (Italia) ja Nim Yan Lai (Hongkong) sekä neuvonantajana Jennifer Wasmuth (Saksa).
Ortodoksisen osapuolen jäseniä olivat Krinin metropoliitta Kyrillos (puheenjohtaja, Ekumeeninen patriarkaatti), diakoni Eulogios Tsatsas (sihteeri, Ekumeeninen patriarkaatti), Philip Hall (Antiokian patriarkaatti), Chrysostomos Nassis (Jerusalemin patriarkaatti), Rade Kisić (Serbian patriarkaatti), Cosmin Pricop (Romanian patriarkaatti), Tamasoksen metropoliitta Isaias (Kyproksen kirkko), Peristerin metropoliitta Grigorios (Kreikan kirkko), Jerzy Betlejko (Puolan kirkko), Nathan Hoppe (Albanian kirkko) ja Václav Ježek (Tšekin maiden ja Slovakian kirkko) sekä neuvonantajina Haapsalun piispa Damaskinos (Ekumeeninen patriarkaatti, Viron ortodoksinen kirkko), Stefanos Chrysanthou (Kyproksen kirkko), Demetrios Bathrellos (Kreikan kirkko) sekä Jelisei Heikkilä (Ekumeeninen patriarkaatti – Suomen ortodoksinen kirkko).
Viikon kuluessa osallistujat tutustuivat Domaine du Lazaret’n johtajan Catherine Prat’n vieraina kokouspaikkaan, kuulivat Ranskan yhdistyneen protestanttisen kirkon alueneuvoston puheenjohtajan, pastori Jean-François Breynen tervehdyksen, vierailivat Avignonin historiallisessa kaupungissa ja keskiaikaisessa paavinpalatsissa sekä osallistuivat piispa Johann Schneiderin toimittamaan helatorstain luterilaiseen messuun, jota seurasi juhlaillallinen.
Patriarkan ja Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteerin tervehdykset
Sekä Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos että Luterilaisen maailmanliiton pääsihteeri, pastori, tohtori Anne Burghardt lähettivät kokoukselle tervehdyksensä ja rohkaisunsa. Patriarkan viestin keskeinen sisältö kiteytyy seuraavaan:
“Synodaalisuus ja primaatti eivät ole vastakkaisia periaatteita, vaan kirkon elämään keskenään yhteenkuuluvia ulottuvuuksia. Synodaalisuus kuvastaa Kristuksen ruumiista, kun taas primaatti, oikein ymmärrettynä, ei toteudu vallankäyttönä vaan koordinoinnin, vastuun ja palvelun virkana. Tässä mielessä kirkko on jokaisena aikakautena kutsuttu ilmentämään auktoriteettia, joka ei ole mielivaltainen eikä yksilökeskeinen, vaan juurtunut yhteisöllisyyteen, vastuuseen ja rakkauteen.”
Patriarkka muistutti lisäksi, että vuosikymmeniä jatkunut dialogi on osoittanut, ettei rehellinen kohtaaminen heikennä kirkollista identiteettiä vaan syventää sitä: aito vuoropuhelu on mahdollista vain silloin, kun osallistujat pysyvät uskollisina omalle perinteelleen ja ovat samalla valmiit kuulemaan toisiaan nöyryydellä ja rakkaudella.
Jutun kirjoittaja kommentoi seuraavasti:
“Viikko osoitti, että ortodoksis–luterilainen dialogi on tällä hetkellä elinvoimaisessa vaiheessa. Parasta oli, että keskustelu pääsi siirtymään muodollisten asetelmien ohi varsinaiseen teologiseen työhön, ja että pieni autonominen kirkko sai tuoda siihen tunnistettavan äänensä.”
Esitelmien pääajatukset
Esitelmöitsijöiden kokoavat pääajatukset voidaan tiivistää seuraavasti. Synodaalisuuden historiaa tarkasteltiin Apostolien kokouksesta ja kolmen ensimmäisen vuosisadan piispainsynodeista Nikeaan ja vuoden 1054 jälkeiseen aikaan. Keskeisenä havaintona oli erottelu synodaalisuuden jatkuvuudessa konsiilin koollekutsumisen ja sen auktoriteetin näkökulmasta. Keskiajan läntisen kirkon synodien kanoniset perusteet, kokoonkutsumisen ehdot ja toimivaltarakenteet osoittivat synodien toimineen paikallisen piispan ja paavillisen keskusjohtoisuuden välittäjinä.
Reseption kysymystä lähestyttiin sekä yhteisön sisäisenä että julkisena, kirkon ulkopuolelle suuntautuvana prosessina, jossa konsiilin auktoriteetti vahvistuu vasta koko kirkon vastaanoton – “kansan lausuman aamenen” – kautta. Synodaalisuuden ja primaatin epikleettistä, pneumatologista perustaa tarkasteltiin eukaristisen ekklesiologian valossa, jossa primaatti ja konsiliaarisuus ovat liturgian rakenteesta nousevia, toisiaan edellyttäviä ulottuvuuksia. Primaatin lähteitä ja kirkollista yhteyttä käsiteltiin “evankeliumin primaatin” ja paikalliskirkon autokefalian/autonomian vertailun kautta. Sakramentaalista perustaa tarkasteltiin kasteen ja eukaristian ekklesiologisten seurausten näkökulmasta yhteisesti laaditussa esitelmässä.
Neljä teemaa jatkotyöskentelyyn
Kokous nimesi neljä aihealuetta, jotka edellyttävät uutta tai jatkokehittelyä.
Ensinnäkin sakramentaalisuus: kasteen ja eukaristian sekä toisaalta synodaalisuuden ja primaatin keskinäistä yhteenkuuluvuutta on syvennettävä.
Toiseksi ortodoksista autokefaliaa ja luterilaista autonomiaa on tarkasteltava vertailevasti.
Kolmanneksi on tarkasteltava opin ja kanonien sekä uskon ja järjestyksen välistä suhdetta.
Neljänneksi on syvennettävä kysymystä siitä, millainen on synodien ja mahdollisen ekumeenisen konsiilin välinen suhde. Nämä teemat siirtyvät seuraavaan, Peristerin hiippakunnassa Ateenassa 12.–15. lokakuuta 2026 pidettävän valmistelevan istunnon työlistalle.
Ortodoksinen näkökulma: trinitaarinen synodaalisuus
Kokouksen teema osoittautui poikkeuksellisen hyödylliseksi myös ortodoksien sisäiselle keskustelulle. Se tarjosi tilaisuuden selkeyttää näkemystä siitä, miten ortodoksinen ekklesiologia ankkuroituu nimenomaan trinitaariseen synodaalisuuteen – siihen, että synodaalisuus heijastaa Pyhän Kolminaisuuden keskinäisen rakkauden järjestystä eikä redusoidu hallinnolliseksi koneistoksi tai enemmistöpäätökseksi.
Samalla teema nostaa esiin tähän liittyvän dialogisen jännitteen: trinitaarisesti perusteltu synodaalisuus edellyttää, että kirkon täyteys huomioidaan sen armolahjan kaikilla tasoilla – piispoissa, papeissa, diakoneissa ja maallikoissa – samalla kun lopullinen ratkaisuvalta säilyy synodiin kokoontuvilla piispoilla, jotka toimivat paikalliskirkkojensa eukaristisen yhteisön todistajina.
Tämän “yhden ja monien” tasapainon artikulointi on ortodoksiselle itseymmärrykselle yhtä tärkeä tehtävä kuin ekumeeniselle vuoropuhelulle. Reseptiota ja kuninkaalliseen pappeuteen – kasteessa ja mirhalla voitelussa annettuun osallisuuteen Kristuksen papillisuudesta (1. Piet. 2:9) – liittyvät painotukset tarjoavat tähän hedelmällisen peilauspinnan.
Kirjoittaja kommentoi aihetta:
“Aika ei kuluta teologiaa, se kerrostaa sitä. Tämän viikon istunnoissa havainto kävi käsinkosketeltavaksi. Saman kysymyksen muoto voi muuttua vuosisatojen mittaan. Ortodoksiselle ajattelulle traditio ei ole kuitenkaan peittävä päällyste vaan kantava rakenne: se mahdollistaa sen, mikä rakennetaan päälle, sen sijaan että sulkisi sen sisäänsä.”
Kunnioituksen henki ja kirkollinen vastuu
Kokousta leimasi koko viikon ajan kunnioituksen henki ja jaettu sitoutuminen kirkon ykseyteen. Dialogi ei näyttäytynyt diplomaattisena harjoituksena vaan kirkollisena vastuuna ja palveluna.
Komissio esitti kiitoksensa Luterilaiselle maailmanliitolle ja Ranskan yhdistyneelle protestanttiselle kirkolle vieraanvaraisuudesta ja kokouksen erinomaisesta järjestelystä. Dialogin valmisteleva työskentely jatkuu loppusyksystä Kreikassa, jossa työlistalle siirtyvät edellä mainitut neljä jatkokehittelyä vaativaa teemaa.
Suomen ortodoksisen kirkon kannalta osallistuminen oli arvokas: se vahvisti yhteyttä Ekumeenisen patriarkaatin koordinoimaan teologiseen työhön, antoi mahdollisuuden tuoda esiin pienen autonomisen kirkon näkökulmaa kokouksen mittaan sekä syvensi ymmärrystä niistä kysymyksistä, jotka koskettavat välittömästi myös kirkkomme omaa synodaalista elämää ja sen suhdetta kanoniseen perinteeseen.
Kirjoittaja on TT, teologinen sihteeri, arkkipiispan kanslia.
Kuva: Luterilaisen maailmanliiton ja ortodoksisen kirkon kansainvälinen teologisen dialogin komissio koolla Ranskan Sètessä 10.–16. toukokuuta 2026.
