Äiti Gavrilia enkelten jalkapallona

Netistä löytyy äiti Gavrilian sanontoja pitkinä listoina, mutta vasta paljon myöhemmin löysin pienen ateenalaisen kustantajan, Niorasin, valikoimista häntä käsittelevän kirjan. Nunna Gavrilian (jota ei siis pidä sekoittaa äiti Gavriliaan) kirjoittama kirja The Ascetic of Love; Mother Gavrilia on pitkälti toiminut tämän artikkelin taustoittajana.

Äiti Gavrilia, sisar Lila, syntymänimeltään Avrilia Papayanni, kutsui itse itseään enkelien jalkapalloksi. Tällä hän viittasi kohtaloonsa ja elämänasenteeseensa: hän oli avoin enkelien kutsulle ja aina valmis lähtemään mihin tahansa maailmankolkkaan, minne joku vain häntä hädässään pyysi tai minne sisäinen ääni kehotti häntä lähtemään. Hänen maallisen elämänsä aikana kulkema reitti onkin hengästyttävä: Turkki, Kreikka, Ranska, Englanti, USA, Intia, Israel, Saksa, Sveitsi, Itävalta, Afrikka. Matkat hän teki rahattomana. Toisinaan kutsun lähettänyt maksoi hänen matkansa, toisinaan taas ystävät ja läheiset keräsivät hänelle tärkeää matkaa varten tarvittavan rahamäärän.

Suhde äitiin oli läheinen

Avrilia Papayanni syntyi Konstantinnopolissa 15.10.1897. Hänen kerrotaan säteilleen ihmeellistä valoa syntymästään asti. Hän oli vanhempiensa neljäs lapsi, ja suhde äitiin oli miltei poikkeuksellisen läheinen. Avrilia kertoi myöhemmin, että äidin varaukseton ja valtaisa rakkaus häntä kohtaan antoi pohjan hänen omalle lähimmäisenrakkauden periaatteelleen.

Perhe oli varakas, ja Avrilia sai hyvän kasvatuksen. Hän sai kotiopetusta niin kielissä kuin myös musiikissa ja pianonsoitossa. Collegen hän kävi Sveitsissä, kasvitieteeseen painottuneet yliopisto-opinnot hän suoritti Thessalonikin Aristoteles-yliopistossa (AUTH). Perhe oli muuttanut Turkista Kreikkaan jo Avrilian lapsuusvuosina.

Vasta vuonna 1932 hän sai ensimmäisen sisäisen kutsun lähteä. Hän tiesi varmasti, että hänen pitää päästä Ateenaan.

Hoitotyössä Ateenassa

Ateenassa Avrilia sai töitä mielenterveyspotilaiden klinikalta ja opetteli hoitoalan töitä muillakin klinikoilla. Hän halusi kuitenkin päästä Englantiin, mutta viisumi sinne oli keploteltava Pariisin Iso-Britannian konsulaatin kautta. Englannissa häneltä vierähtikin peräti kahdeksan vuotta, osittain sodan vuoksi. Noina vuosina Avrilia elätti itsensä pääasiassa antamalla kielten yksityistunteja varakkaiden perheiden lapsille. Samalla evankeliumin sanoma alkoi aueta hänelle ja tulla yhä syvemmin lähemmäksi jokapäiväistä elämää.

Lontoon aika oli Avrilialle merkittävä hänen tulevaisuutensa kannalta, sillä noina vuosina hän oppi jalkahoitajan ja fysioterapeutin taidot. Venäläisen teologin Nicholas Zernovin ihmetellessä, miksi hän ei opiskele teologiaa, Avrilia totesi tien sydämeen kulkevan jalkojen kautta.

Äidin kuolema vedenjakajana

Toisen maailmansodan päätyttyä Avrilia palasi Thessalonikiin. Vuonna 1947 hän muutti Ateenaan ja alkoi harjoittaa fysioterapeutin ammattia. Tuolloin hänelle alkoi kirkastua, että asiakkaat eivät parantuneet pelkästään hänen taitojensa ansiosta.  Avrilia koki, että parantaja oli joku muu kuin hän itse, ja hänestä tuntui välillä väärältä ottaa rahaa vastaan.

Vuodesta 1954 tuli merkkipaalu Avrilian hengelliselle elämälle. Äiti, jonka kanssa hänellä oli ollut voimakas, rakkaudellinen tunneside,  kuoli. Side äitiin oli pitänyt hänet kiinni normaalissa maallisessa elämässä. Nyt hän tunsi olevansa kuollut maailmalle ja näki ainoana mahdollisuutenaan jatkaa eteenpäin Jeesuksen ohjein  “Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on…”

Muutama yö äidin kuoleman jälkeen Avrilia sai uutta suuntaa osoittavan näyn. Kirkas valo oli valaissut koko huoneen ja erityisesti seinällä olleen Kristus-ikonin. Samalla ääni hänen sisällään oli sanonut: INTIA.

Nytkin oli viisumin saamisessa ongelmia, mutta vuoden 1954 lopulla se lopulta järjestyi puolitutun henkilön kontaktien kautta. Avrilia lähti matkaan bussilla, ensin Libanonin läpi Bagdadiin, sieltä Teheraniin ja viimein Pakistanin kautta Intiaan.

Intian vuosia

Avrilia vietti Intiassa viisi vuotta. Tuona aikana hän tutustui moniin merkittäviin saarnaajiin ja poliitikkoihin, niin lännestä kuin idästä. Hän oli aikaisemmilla matkoillaan perehtynyt hinduguru Swami Sivanandan ajatuksiin ja ryhtyikin alkuun työskentelemään tämän ashramissa fysioterapeuttina. Siellä hän sai katon päänsä päälle ja vaatimattoman kasvisaterian päivittäin. Hän viipyi ashramissa seitsemän kuukautta. Sinä aikana siellä julkaistiin hänen fysioterapiaa käsittelevä kirjansa.

Vuoden 1956 alussa Avrilian tie kulki AnanWanin leprasiirtolaan Warariin. Siirtolan oli perustanut kuuluisa ja arvostettu sosiaalityöntekijä Baba Amte. Heidän välilleen kehittyi syvä ystävyys, ja koko Amten perheestä tuli kuin oma perhe äiti Gavrilialle. Baba Amten säilyttämät kirjeet ovatkin olleet tärkeä lähde äiti Gavrilian elämänvaiheita taltioitaessa.

Avrilia viipyi AnanWanissa alkuun vain muutaman kuukauden, mutta palasi sinne myöhemmin useamman kerran uudelleen. Hän hoiti spitaalisten haavoja, leikkasi raajoista pois kuollutta solukkoa ja käytti fysioterapeutin taitojaan sairaiden kuntouttamiseen. Hän oli kehittänyt hoitomenetelmän, jossa kristalliviolettia (väriaine) liuotetaan veteen ja imeytetään pieniin tyynyihin. Kun nämä tyynyt sidotaan leprasairaan kipukohtiin, liikkuminen helpottuu ja haavat paranevat. Kristallivioletin sinisen värin vuoksi äiti Gavrilian klinikkaa alettiinkin kutsua “tohtori Lilan siniseksi klinikaksi”.

Avrilia kierteli eri puolilla Intiaa, hoiti sairaita ja osallistui mm. erilaisiin konferensseihin. Työskenneltyään uupumatta miltei neljän vuoden ajan hän vetäytyi Ganges-joen alkulähteille Uttar Kashiin. Siellä, Himalajan henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa, hän asui miltei kokonaan maailmasta vetäytyneenä 11 kuukauden ajan. Uskotaan, että tuona aikana Jumala valmisti häntä luostarielämään.

Tie johtaa Jerusalemiin…

Elokuussa 1959 Avrilian tie kulki viimein Jerusalemiin. Hän oli tullut Intiaan muukalaisena, mutta lähti sieltä rakastettuna, kaikkien tuntemana hyväntekijänä, äiti Lilana. Lähdön hetkellä itse Intian pääministeri Nehru laittoi hänen kaulaansa kukkaköynnöksen. Muuta lahjaa hän tuskin olisi hyväksynytkään.

Avrilia saapui Jerusalemin lähellä sijaitsevaan Bethanian luostariin elokuussa 1959. Kirjeessään eräälle ystävälleen hän kuvailee luostariin saapumisen olleen kuin astumista takaisin maailmaan. Ajan hesykastiassa Uttar Kashissa hän koki nyt pyhänä ja vertasi luostariin saapumista Aatamin ja Eevan paratiisista lähtemiseen. Ensimmäiset kolme vuotta Avrilia vietti luostarissa noviisina. Hän työskenteli ahkerasti: siivosi luostaria ja pihaa, kantoi vettä ja huolehti puutarhasta.

… ja takaisin Intiaan

Huhtikuussa 1962, aika pian nunnavihkimyksensä jälkeen,  äiti Gavrilia jätti Bethanian ja lähti Istanbuliin. Hän oli kuullut, että Athenagorasin ekumeeninen patriarkaatti etsi ortodoksista nunnaa lähetystehtäviin Ranskaan, Taizéen. Hänen aikansa Taizéssa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä lähetystehtävän organisoinut taho vetäytyi hankkeesta.

Enkelien jalkapallo jatkoi kulkuaan, se kävi muun muassa Sveitsissä, USA:ssa ja Kanadassa (näissä hänellä oli yhteinen kiertue lähetyssaarnaaja Stanley Jonesin kanssa, teemana Jeesuksen rukous), Belgiassa, Tanskassa, Ruotsissa, Saksassa ja Itävallassa. Huhtikuussa 1963 se päätyi Ateenaan – mutta vain vähäksi aikaa: toukokuussa 1963 äiti Gavrilia pääsi taas rakastamaansa Intiaan.

Stanley Jones oli pyytänyt häntä mukaansa lähetystehtäviin Sat Taliin, seitsemän järven muodostamalle alueelle Himalajalle. Sat Taliin saapui myös Venäjän ortodoksisesta kirkosta isä Lazarus. Hän toi mukanaan ortodoksiset traditiot, jokapäiväiset liturgiat, joista äiti Gavrilia iloitsi suuresti. Isä Lazarus oli merkittävä oppi-isä äiti Gavrilialle. Isä Lazarus oli antanut ohjeen, jonka mukaan ihminen voi mennä minne tahansa, tehdä mitä tahansa niin kauan kuin vain pitää paastonsa. Tätä ohjetta äiti Gavrilia jakoi eteenpäin myös omille opetuslapsilleen, joista yksi oli Ascetic of Love -kirjan kirjoittaja sisar Gavrilia.

Äiti Gavrilian aika Himalajalla päättyi viisumin umpeutuessa syksyllä 1966, mutta noinakin vuosina hän ehti välillä käväistä ainakin Essexissä, Englannissa ja tapaamassa sisaruksiaan Ateenassa. Viettipä äiti Gavrilia aikaa Afrikassakin, mutta sitä ennen hän käväisi kaihileikkauksessa Ateenassa ja pääsi toipumaan siitä Kouvarasin pinjametsän keskellä sijaitsevan Uusi Jerusalem -luostarin rauhaan.

Äiti Gavrilia oli suuresti kiitollinen saatuaan näön takaisin melkein sokeutuneeseen vasempaan silmäänsä. Hän kiitti ja ylisti Jumalaa ja tunsi olevansa kuin uudestisyntynyt. Nunnat antoivat hänen levätä. Monet ystävät eri puolilta maailmaa kävivät kuitenkin tervehtimässä äit Gavriliaa tuossa melko lähellä Ateenaa sijaitsevassa pienessä luostarissa niiden reilun kahden vuoden aikana, jotka hän siellä vietti.

Enkelien talossa

Luostarin arkkimandriitan, isä Antonios Romaioksen ehdotuksesta äiti Gavrilia lähti sitten Keniaan, Afrikkaan. Siellä hän vietti noin puolitoista vuotta. Tuona aikana hän opetti sairaanhoitajille kehittämänsä leprasairaiden hoitomenetelmän. Vuoden 1969 lopussa hän palasi ensin Uuden Jerusalemin luostariin Kreikkaan, mutta koko 1970-luvun äiti Gavrilia kierteli vanhoissa tutuissa paikoissa (Saksa, Sveitsi, Jerusalem, Ateena, Itävalta…) ja muutamassa uudessakin, kuten esimerkiksi Faranissa, Siinain autiomaassa.

Keväällä 1979 äiti Gavrilian tahti viimein rauhottui. Hän oli jo yli 80-vuotias, kun isä Agathangelos Michaelidis antoi hänen hallintaansa Ateenan Medeias-kadulta kokonaisen huoneiston. Huoneisto oli aikaisemmin ollut nuorten teologien veljeskunnan käytössä, mutta seissyt vuosia tyhjillään. Nyt se sai nimekseen Enkelien talo (The House of the Angels).

Luovuttaessaan huoneiston avaimet äiti Gavrielalle isä Agathangelos Michaelidis oli toivonut, että paikasta tulisi pieni keidas niille, jotka etsivät Kristusta. Tämä toive toteutui. Kymmenen vuoden ajan talossa vieraili satoja ihmisiä. Jotkut etsivät toivoa, jotkut rauhaa, jotkut rakkautta. Jotkut taas vastauksia hengellisiin kysymyksiin. Vierailijoita tuli eri puolilta maailmaa, USA:sta ja Euroopasta, Ateenasta ja sen lähiöistä sekä muualta Kreikasta. Heidän joukossaan oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, oli taiteilijoita ja tiedemiehiä, piispoja, pappeja, munkkeja ja nunnia.  Ketään ei käännytetty ovelta.

Erakkolaan ja Leroksen saarelle

Äiti Gavrilia jätti Enkelien talon huhtikuussa 1989. Hänelle oli osoitettu paikka Aghia Skepin erakkolasta, joka kuului Aiginan saarella sijaitsevaan St. Nektarioksen luostariin. Äiti Gavrilia oli tuolloin 92-vuotias.

Luostari houkutti äiti Gavrilian luokse tervehdyskäynnille niin vanhoja kuin uusia ystäviä. Kaikki heistä eivät olleet kirkonmiehiä, osa oli huolettomasti pukeutuneita hippejä, jotka istahtivat tupakalle kirkon ulkopuolelle. Äiti Gavrilia tervehti kaikkia lempeästi ja ihmetteli, mikseivät he tulleet sisälle kirkkoon. Aika Aiginassa ei kestänyt kuitenkaan kauaa. Vuoden 1990 helmikuussa pitkään kivuista kärsineellä äiti Gavrilialla diagnosoitiin Hodginin tauti. Kivut hän oli pitänyt salassa.

Hänet vietiin sairaalaan Ateenaan ja monet olettivat hänen loppunsa jo tulleen. Jonkinlainen ihmeparantuminen tapahtui kuitenkin saman vuoden pääsiäisen aikaan, suurena lauantaina. Saatuaan ehtoollisen ja palattuaan kotiinsa huomattiin voimakkaasti turvonneiden imusolmukkeiden laskeutuneen. Läheiset eivät olleet uskoa silmiään. Jumala oli antanut äiti Gavrilialle lisäaikaa.

Vielä kerran lähti enkelien jalkapallo jatkamaan matkaa. Nyt se päätyi Leroksen saarelle. Oli marraskuu vuonna 1990. Isä Nektarios, jonka piiriin saari kuului, toivotti äiti Gavrilian lämpimästi tervetulleeksi, ja kävi myöhemminkin tapaamassa tätä aina, kun vieraili saarella. Myös vanhat uskolliset ystävät eri puolilta maailmaa jatkoivat käyntejään hänen luonaan, ja äiti Gavriliaa jatkoi kirjeenvaihtoa rakkaiden opetuslastensa kanssa.

Äiti Gavrilian jäljillä

Oma tieni Leroksen saarelle kulkee toukokuussa 2026. Sisar Gavrilian kirja Ascetic of Love sekä netistä löytämäni äiti Gavrilian kootut sanonnat ovat vaikuttaneet sen verran, että haluan päästä paikkaan, missä hänen pyhät reliikkinsä lepäävät.

Matka Kosin saaren kautta Lerokselle ei suju ongelmitta, sillä drooniuhka Helsinki-Vantaan lentokentällä sotkee aikataulut heti alkuunsa. Kun viimein pääsemme hotelliimme Leroksella, käännyn heti vastaanottovirkailijan puoleen kyselemään, miten pääsee Pantelin linnalle Jumalanäidin kirkkoon ja äiti Gavrilian haudalle.

Hän osoittaa vasemmalle ikkunasta ulos; siellä linna seisoo korkean kukkulan päällä. Tosin paljon kauempana kuin ensi katsomalta näyttää. Apartementoksemme parvekkeelta linna näkyy myös, ja hauta muistuttaa koko ajan olemassaolostaan. Kestää kuitenkin muutama päivä ennen kuin saamme auton käyttöön ja pääsen määränpäähän.

Elokuussa 1991, vain seitsemän kuukautta ennen äiti Gavrilian kuolemaa, isä Dionysios Micrayannanitis Athokselta ja isä Spyridon Micra Hagia Annan luostarista olivat tulleet tapaamaan äiti Gavriliaa Lerokselle. Äiti Gavrilia kertoo kirjeessään ystävälleen Hariklia Zissamoulle, kuinka hänet istutettiin tuoliin ja kuinka isä Spyridon yhdessä isä Melitonin kanssa kantoi hänet Leroksen linnan yhteydessä sijaitsevaan Jumalanäidin kirkkoon. Siellä hänet vihittiin suureen skeemaan.

Isä Spyridonin ja  isä Melitonin kantourakka on kunnioituksen arvoinen. Elokuussa aurinko porottaa Kreikassa kuumimmillaan, ja kun portaita on mennen tullen yli 300, enkeleiden on täytynyt olla matkassa mukana. Itse turvaudun vähän häpeillen autokyytiin.

Ajamme kukkulalle ohjeista huolimatta pitkin vaikeampana pidettyä reittiä Agia Marinan kautta. Helpompi reitti kulkisi Pantelin kalastajakylän kautta, ohi tuulimyllyjen, Agia Marinan kiemurtelevat kujat ovat paikoin niin kapeita, että auton sivupeilit ovat osua talojen seiniin. Jumalan kiitos, emme kohtaa vastaantulevia autoja. Laakeita portaita saan kuitenkin nousta 32 ennen kuin olen Jumalanäidin kirkon ovella.

Äiti Gavrilian haudalla

Panagia tou Kastrou on pieni kirkko – ja ehkä vähän sekava. Tunnelman virittää kuitenkin nuorehko kirkonmies laulullaan. Paikalla ei ole muita ulkopuolisia kuin minä, enkä haluaisi keskeyttää äiti Gavriliaa ylistävää laulua kysymyksilläni.

Osoitan puhelimen kameraa, ja hän nyökkää hyväksyvästi. Kiertelen kirkkoa ikoneita ja freskoja katsellen, sytytän tuohuksenkin ennen kuin lähestyn äiti Gavrilian hautaa.

Kirkonmies laulaa aivan selkäni takana. Ehkä sillä on jokin tarkoitus, sillä selän läpi tunkeva melodia rauhoittaa pelonsekaista olotilaani. Kauniin silkkikankaan alta tuntuu hehkuvan voimakasta, ylimaallista lämpöä. Sellaista, joka saa ymmärtämään, mitä on oikea pyhyys ja miten vaikea tällaisen tavallisen syntisen on sitä tavoitella.

Laulu jatkuu, kunnes olen kävellyt kirkon ovesta ulos. Edessä on vain ne 32 isoa porrasta alas pysäköintipaikalle. Outoa, tunnen yhtäkkiä voimakasta kipua kehossani, kaikki aikaisemmat vammat ikään kuin iskevät päälle. Johtuuko se siitä syntisyyden tunnistamisesta, jostakin, jota koin haudan äärellä? Seuraavana päivänä kipuja ei kuitenkaan enää ole.

Pyhien joukkoon vuonna 2023

Skeemanunnaksi vihkimistä seuraavina päivinä käytiin isien kesken keskusteluja Leroksen saarelle perustettavasta luostarista. Äiti Gavrilia hyväksyi ajatuksen ja lähti viimeisen kerran ulos huoneestaan, kun mentiin katsomaan luostarille suunniteltua paikkaa, Hagios Petrosta. Luostarille annettaisiin nimeksi pyhien enkelien luostari. Luostarin rakennustyöt päästiin käynnistämään kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin, jolloin äiti Gavrilia oli jo siirtynyt tuonilmaisiin.

Äiti Gavrilia luettiin pyhien joukkoon lokakuussa 2023. On aika mielenkiintoista, että Euroopassa vaelsi samaan aikaan kaksi pyhää äitiä: äiti Maria Pariisilainen (1891–1945) ja äiti Gavrilia (1897–1992). Molemmat olivat kaupunkinunnia ja molemmilla oli oma tukikohtansa keskellä suurkaupunkia.

Äiti Maria Pariisilaisen huoneisto Pariisin Lourmel-kadulla oli avoinna vainotuille ja syrjäytyneille kuin myös teologeille ja runoilijoille, äiti Gavrilian huoneisto Ateenan Medeias-kadulla toimi samalla avoimien ovien periaatteella. Molempien työtä ohjasi vahvasti Jeesuksen kaksoiskäsky ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.

Lähteet:

Nun Gavrilia, Ascetic of Love; Mother Gavrilia, Akritas Books 2023

The Obedience of Love, sisar Gavrilian haastattelu lehdessä Road to Emmaus, Vol II, No 4, 2018