Hautaus Kristuksen aikana

Tässä kirjoituksessa tarkastelen sitä, mitä tiedetään hautaustavoista, suremisesta ja vainajien muistelemisesta ajanlaskun alun Palestiinassa. Uskonnontutkimuksessa kuoleman kohtaamista ja kuolemaa voidaan lähestyä prosessina, jossa on eri vaiheita, kuten vainajan valmistelu, hautajaismenot, hautaaminen ja erilaisia tapoja muistella edesmennyttä. Tarkasteluni perustuu arkeologisiin löytöihin ja niistä esitettyihin tulkintoihin, joita peilaan evankeliumien teksteihin.

Kuolema ja hautaan saattaminen

Korkean lapsikuolleisuuden maailmassa lapsen tai nuoren kuolema kosketti useimpia perheitä. Tämä käy ilmi myös evankeliumikertomuksissa. Kun jotakuta ollaan saattamassa viimeiselle matkalle, on usein kyse lapsesta tai nuoresta. Tällainen on esimerkiksi kertomus Jairoksen kaksitoistavuotiaan tyttären kuolemasta ja herättämisestä tai Luukkaan kertomus leskiäidin pojan herättämisestä.

Antiikin maailmassa kuolema tapahtui usein kotona, ja näin on tapahtunut kertomuksessa Jairoksen tyttärestä. Hautaan valmistelusta ja hautaamisesta vastasi perhe, mutta tiedetään, että hautaamisesta saattoivat huolehtia myös erilaiset yhdistykset.

Valmistelut aloitettiin välittömästi kuoleman tapahduttua, sillä vainaja tuli haudata samana päivänä. Hänet pestiin ja voideltiin tuoksuvilla öljyillä ja käärittiin pellavaisiin käärinliinoihin. Mukaan lisättiin yrttejä tai tuoksuvia kasveja.

Vainajan mukaan saatettiin laittaa koru, kosmetiikka-astia tai jokin muu merkityksellinen esine. Näiden hautalahjojen tutkimusta vaikeuttaa se, että haudat on yleensä ryöstetty historian saatossa.

Intensiivisin suruaika kesti seitsemän päivää. Silloin ystävät ja sukulaiset kokoontuivat kuolleen kotiin suremaan. Paikalla saattoi olla itkijänaisia ja huilunsoittajia. Kertomuksessa Jairoksen tyttären herättämisestä mainitaan, että paikalla on itkevä ja valittava väkijoukko. Matteus mainitsee erikseen huilunsoittajat (Mark. 5:38, Matt. 9:23, Luuk. 8:52).

Iso surijoiden joukko mainitaan myös kertomuksessa, jossa Jeesus herättää leskiäidin ainoan pojan kuolleista (Luuk. 7:11–15). Samoin kertomuksessa Lasaruksen herättämisestä mainitaan, että Martan ja Marian luona oli väkeä suremassa ja lohduttamassa (Joh. 11:31). Evankeliumikertomuksissa sureminen on siis vahvasti yhteisöllistä.

Erityyppisiä hautoja

Kertomuksessa lesken pojan herättämisestä vainajaa ollaan kantamassa haudattavaksi kaupungin ulkopuolelle. Asutuksen ulkopuolisiin hautoihin viittaa myös kertomus Gerasan alueella kohdatusta demonien valtaamasta miehestä, joka asui hautaluolissa (Mark. 5). Arkeologian valossa tiedetään, että ajanlaskun alun Palestiinassa haudat sijaitsivat asutuksen ulkopuolella, usein kylän tai kaupungin pohjois-, etelä- tai itäpuolella.

Arkeologinen aineisto antaa kuvan monenlaisista hautaamistavoista, jotka usein liittyivät haudattavan ja hänen perheensä varallisuuteen. Ajanlaskun alun Palestiinan hautakulttuureissa oli paljon samoja piirteitä kuin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa laajemmin.

Usein haudat oli louhittu kallioon tai ne sijaitsivat luolissa. Tavalliset ihmiset haudattiin vaatimattomiin, maahan kaivettuihin tai louhittuihin hautoihin. Tällainen hautausmaa oli käytössä Qumranissa Kuolleen meren lähellä. Maahan kaivettuun ja vaikeasti havaittavaan hautaan viitannevat Jeesuksen moitesanat fariseuksille, joiden hän sanoo olevan kuin merkitsemättömiä hautoja, joita ihmiset tietämättään tallovat (Luuk. 11:44).

Toisaalta hautoihin saattoi liittyä jonkinlainen rakennelma tai muistomerkki. Matteuksen Jeesus moittii oppineita ja fariseuksia ja sanoo, että he ovat kuin valkoisella kalkittuja hautoja, jotka ovat täynnä kuolleiden luita ja saastaa. Edelleen hän kritisoi heitä siitä, että he rakentavat hautamuistomerkkejä profeetoille ja koristelevat oikeamielisten hautoja, eivätkä ymmärrä olevansa profeetantappajien jälkeläisiä (Matt. 23:27–32). Monumentaalisia hautoja ja muistomerkkejä on säilynyt Jerusalemissa esimerkiksi Kidronin laaksossa. Näitä ovat esimerkiksi Absalomin ja Sakariaan haudoiksi kutsutut monumentit ajanlaskun alun tienoilta.

Kallioihin louhituissa haudoissa on usein keskustila ja sen ympärillä huonemaisia hautakammioita. Tällaiset haudat olivat yleisiä Levantissa laajemmin, eivätkä ne siis olleet tyypillisiä nimenomaan juutalaiselle kulttuurille. Hautakammioissa oli joko pitkittäisiä syvennyksiä tai seinänsuuntaisia penkkejä, joihin vainajat asetettiin erilaisissa arkuissa tai käärinliinaan kiedottuna ilman arkkua. Kallioon louhitut haudat olivat usein sukuhautoja ja käytössä sukupolvien ajan. Johanneksen evankeliumissa Lasaruksen hauta mainitaan luolaksi, jonka suu on suljettu kivellä (Joh. 11:38).

Ajanlaskun alun tienoilla Jerusalemin ympäristössä tunnettiin niin kutsuttu toinen hautaaminen. Kyseessä oli tapa koota vainajan luut maatumisen jälkeen niin kutsuttuun ossuaariin eli luulaatikkoon. Vaikka käytäntöä ei sellaisenaan tunneta muualta, on ajateltu, että ossuaarihautaus heijastaa kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista omaksuttuja piirteitä. Ossuaarit nimittäin muistuttavat kreikkalaisia tuhkauurnia. Tavan on nähty korostavan vainajan yksilöllisyyttä. Luita ei siirretty hautakammiossa yhteen kasaan muiden kanssa, kuten aiemmin, vaan ne pidettiin erillään omassa laatikossaan. Ossuaarihautaaminen päättyi toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen.

Vainajia muisteltiin konkreettisesti hautapaikoilla

Suru ja muisteleminen eivät pääty hautaamiseen. Antiikin maailmassa hautojen läheisyydessä vietettiin muistojuhlia ja -aterioita, mutta ajanlaskun alun Palestiinassa ei tästä ole varmoja viitteitä. Juutalaisiin puhtaussääntöihin kuuluu käsitys vainajiin liittyvästä epäpuhtaudesta, ja sen valossa muistoaterioiden viettäminen hautapaikoilla ei olisi ollut ongelmatonta. Toisaalta on selvää, että kuolemaan liittyviä käytäntöjä omaksuttiin kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista.

Vaikka muistoaterioiden viettämisestä ei ole selkeitä merkkejä, jättivät haudoilla vierailleet ihmiset jälkensä hautapaikoille. Hautakammioiden seinillä on erilaisia kaiverruksia tai kirjoituksia, jotka kertovat vierailijoista. Tyypillisiä kuva-aiheita ovat ihmishahmot, tietyt eläimet, laivat, menora-kyntteliköt, verkkomaiset kuviot sekä X- tai V-symbolit. Niitä on tulkittu eri tavoin. Ihmishahmoilla ja verkkokuvioilla on todennäköisesti suojeleva tarkoitus. Laivat viittaavat jollakin tapaa ihmisen viimeiseen matkaan, ja menora yhdistyy juutalaiseen identiteettiin.

Kuvasymbolien lisäksi hautakammioiden seiniltä löytyy myös tekstejä kreikaksi, hepreaksi ja arameaksi. Haudanryöstäjien karkottamiseksi kirjoitettiin erilaisia varoituksia ja kirouksia. Toisaalta sanat saatettiin osoittaa edesmenneille. Haifan lähellä sijaitsevan Beit Shearimin hautakammioiden seiniin on kreikaksi raapustettu toivotukset: ”Rohkeutta, hurskaat vanhemmat! Kukaan ei ole kuolematon!” ja ”Onnea ylösnousemukseen!”

Ristiinnaulitun hautaaminen

Neljässä evankeliumissa keskeisin kertomus, jossa kuvataan hautaan saattamista, on kuvaus Jeesuksen kuolemasta ja hautaamisesta. Jokainen evankelista mainitsee edellä kuvattuja, yleisesti tunnettuja hautaamiseen liittyviä tapoja: vainajan kääriminen pellavavaatteeseen, tuoksuvat öljyt ja yrtit – Johanneksen evankeliumissa mirhan ja aaloen sekoitus – sekä hauta, joka kuvataan kallioon louhituksi huoneeksi (Mark 15:42–16:4, Matt. 27:55–61, 28:1; Luuk. 23:50–24:3; Joh. 19:38–20:7).

Tutkijat ovat esittäneet erilaisia arvioita evankeliumikertomusten ja historiallisten tapahtumisen suhteista. Jeesuksen kuolema ristillä oli väkivaltainen, hänet oli tuomittu kuolemaan kapinallisena. Kuolemaantuomittujen hautaamisessa ei aina noudatettu tavanomaisia käytäntöjä. On ajateltu, että todennäköisimmin hautaaminen olisi tapahtunut tavalla, joka heijasti kuolemantuomion häpeää. Evankeliumeissa hautaaminen tapahtuu kiireessä ja Pilatuksen erityisellä luvalla. Naiset menevät haudalle pienenä ryhmänä aamuhämärissä eikä surevia väkijoukkoja mainita.

Kertomus Joosef Arimatialaisesta ja kalliohaudasta on myös kyseenalaistettu. Kalliohaudat olivat varakkaiden hautoja, eikä Jeesus ollut vaurasta jerusalemilaissukua vaan kuolemaantuomittu profeetta Galileasta. Toisaalta on ajateltu, että lähestyvän pääsiäisjuhlan vuoksi häntä ei haluttu jättää ristille vaan pyydettiin luovutettavaksi ja haudattavaksi saatavilla olevaan paikkaan.

Joskus ristiinnaulittuja luovutettiin omaisille hautaamista varten. Jerusalemista on löydetty ossuaari, jossa oli Jeesuksen tavoin ensimmäisellä vuosisadalla ristiinnaulitun Johanan-nimisen miehen luut. Naula Johananin kantapään luussa paljastaa kuoleman tavan: hänkin kuoli ristillä. Löytö on harvinainen, siksikin, että yleensä naulat irrotettiin, kun uhri nostettiin pois ristiltä (vrt. Pietarin evankeliumi 6:21). Kuolintavasta huolimatta Johanan oli haudattu sukuhautaan ja siirretty ossuaariin.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Pietarin evankeliumi, suom. Matti Myllykoski. Pietarin evankeliumi: Akhmim-fragmentin käännös ja kommentaari. Teologinen Aikakauskirja 4/2008: 291–300.

Gudme, Anne Katrine de Hemmer & Kirsi Valkama. Approaching the Dead: Studies on Mortuary Ritual in the Ancient World. Suomen Eksegeettinen Seura 2020.

Hachlili, Rachel. Jewish Funerary Customs, Practices and Rites in the Second Temple Period. Brill 2005.

Magness, Jodi. Ossuaries and the Burials of Jesus and James. Journal of Biblical Literature 124/2005: 121–154.

McCane, Byron. Roll Back the Stone: Death and Burial in the Time of Jesus. Trinity Press 2003.

Stern, Karen. Writing on the Wall: Graffiti and the Forgotten Jews of Antiquity. Princeton University Press 2018.

Pääkuva: Johanneksen evankeliumissa Lasaruksen hauta mainitaan luolaksi, jonka suu on suljettu kivellä (Joh. 11:38). Kuvan Ukrainassa sijaitseva ikoni kuvaa Lasaruksen kuolleista herättämistä. Kuva: hramikona/Shutterstock

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran painetussa Aamun Koitossa 1/2026. Painetun lehden sisältöä tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.