Pyhäkoulussa lapsena mieleeni jäi ikuisesti virren säe: "Jok´ ainut hyödytön hetkistäs, on hukkaan tuhlattu leiviskäs." Silloin tulkitsin tämän pietistisesti. Pitää olla ahkera, kiltti ja keskittyä hengellisiin juttuihin.
Vasta aikuisena älysin, että sitähän se on, mutta paljon holistisemmin. Ihmisinä meidän tulee kasvaa, oppia lisää. Ottaa kokonaisvaltaisesti vastuuta itsestämme, sitten myös toisista. Huolehtia kunnosta, syömisestä, mutta samalla löytää tasapaino aineen ja hengen, ruumiin ja sielun välillä. Erityisesti myös suhteessa toisiimme ja luontoon. Syyskuun ensimmäinen päivä on patriarkkamme nimeämä päivä luonnon puolesta.
Tällä uuden vuoden päivällämme on pitkä historia. Sen juuret ovat vanhassa juutalaisessa kalenterissa. Tämän päivän evankeliumi vie meidät aikaan 600 vuotta ennen Kristusta. Aikansa poliittisten mullistusten keskellä profeetta Jesaja ennusti uudesta tulevaisuudesta ja rauhasta, hyvyyden ja rakkauden ajasta, joka Jeesuksessa Kristuksessa toteutui. (Lännessä oli vallalla toinen juutalainen kalenteri. Niinpä kirkkovuosi alkaa adventtina.)
Historia, elämän kulku, ei kuitenkaan ole vain ajan kulumista. Eikä se typisty jokapäiväiseen elämään tässä ja nyt. Olisi myös väärin projisioida iankaikkisuutta vasta kuoleman jälkeen. Koko kristillinen pelastushistoria ja ajattelu alleviivaavat ihan muuta. Sillä aika ja iankaikkisuus ovat sisäkkäin koko ajan. Elämän syvyysulottuvuus löytyy jatkuvista henkisistä ja hengellisistä ponnisteluista. Hyvyys, rakkaus ja käden ojentaminen tarvitsevalle kertovat, että olemme löytämässä tasapainoa omaankin elämäämme.
Tämä ei ole unohduksen maailma. Kaikki hyvä, mitä me teemme tai saavutamme, säilyy ikuisessa muistossa. Ympärillämme on aina sotia, mullistuksia ja kipua. Kristityillä ei ole erityistä reseptiä niiden poistamiseksi, vaikkakin lievittämiseksi ja toivon välittämiseksi. Kuitenkin Kristuksen työ maailmanlaajuisessa todellisuudessa jatkuu, ja tehtävämme on olla työtovereita.
Kirkko on kirkko, kun se jäsentensä kautta välittää tätä hyvyyttä ja rakkautta. Tämä on tänäänkin myös perinteisille kirkoille valtava mahdollisuus. Panostamalla ydintehtäväämme kuluvaan aikaan löytyy läpinäkyvyyttä, iankaikkisuutta, mittaamattoman paljon. Samalla saamme itsekin olla enemmän osallisia Jumalan hyvyydestä ja kirkkaudesta. Uusi vuosi on tähän meille tehtävä.
(Opetuspuhe uuden vuoden liturgiassa Sofiassa/isä Ambrosius 31.8.2024)