Blogi

Todeksi eletty uskonto

Eletty uskonto on tutkimussuunta, jossa kiinnostuksen kohteena on uskonto sellaisena kuin sitä monin eri tavoin todeksi elämme. Tässä tutkimussuunnassa keskipisteessä ei ole instituutio ja oppi, vaan se, miten uskonnollisuus ihmisen elämässä ilmenee. (Vuola 2020.)
15.01.2024 - 01:02
Riikka Patrikainen
Riikka Patrikainen

Näkökulman siirtäminen instituution sijaan yksilöön on mielenkiintoista myös kirkolliselta kannalta, sillä mitä merkitystä sellaisella uskolla olisi, joka ei vaikuttaisi ihmisten jokapäiväiseen elämään, toimintaan ja ajatteluun?

Ei ole aina yksinkertaista elää todeksi omaa uskontoaan. Ortodoksina tämä voi olla vaikeaa esimerkiksi silloin, kun omassa kulttuurissa ei ole tarjolla vanhojen ortodoksimaiden lailla vahvoja ja vanhoja perinteitä, ei selkeää esimerkkiä siitä, miten viettää yhdessä esimerkiksi kirkollisia juhlia, häitä tai jopa hautajaisia. Kun kristillisiä tapoja joutuu kokoamaan itse ilman ympäröivän kulttuurin tarjoamaan esimerkkiä, jää helposti epävarma olo siitä, toimiiko linjassa kirkon opetuksen kanssa.

On monta syytä siihen, miksi esimerkiksi oman sukuni kohdalla ortodoksinen perinne ei ole siirtynyt menneiltä sukupolvilta uusille. Siirtyäkseen perinteen täytyisi elää. Jos emme syystä tai toisesta elä ortodoksisuuttamme, ei synny traditiota, joka yhdistäisi kirkon elämässä menneet ja tulevat sukupolvet; traditiota, johon osallistumisen kautta kirkon sanoma vaikuttaisi meissä konkreettisesti. Traditio ei voi elää esimerkiksi silloin, kun uskosta ja uskonnosta tulee jotain niin henkilökohtaista, että se ei enää näy ihmisen elämässä. Traditiosta osallistuminen on tekoja, mutta se on myös puhetta, keskustelua, se on kasvamista monitasoisen vuorovaikutuksen kautta.

Siirtyäkseen perinteen täytyisi elää.

Keskustelu kirkon opettajien kanssa on tärkeä osa traditiosta oppimista. Mutta kirkon opettajienkin kannattaa muistaa, että esimerkki ei ole vain sanoja ja puheita – se on paljon enemmän. Kun ihminen todella haluaa oppia jotakin, hän ei seuraa vain opettajansa sanoja vaan myös hänen elämänsä esimerkkiä. Esikuvien voima on kristityn elämässä valtava. Pyhien ihmisten omalla elämällään antama esimerkki Jumalan tahdon seuraamisessa loistaa yli sukupolvien, yli ajan. Mutta esimerkkinä meille voivat toimia myös ympärillämme olevat ihmiset: On ihmeellistä, miten joidenkin ihmisten lähellä on tilaa kohtaamiselle ja nähdyksi tulemiselle. Tällaisten ihmisten lähellä ainakin itse muutun vähemmän kyyniseksi, tällaiset ihmiset toimivat minulle valoina polkuni varrella. 

Kristityn elämässä ei päde ajatus, että jos ei tee mitään, ei tee virhettäkään. Tämä ajatus on myös kirkon yhteisöllisyyden rakentamisen kannalta toimimaton. Passiivisuuden sijaan ratkaisu kirkon jäsenenä elämiseen pitäisi löytyä aktiivisuudesta, osallisuudesta. Annan esimerkin kanttorin työstäni: jos harjoituksissa en voi kuulla jotakuta laulajaa, minun on äärimmäisen vaikeaa ohjata häntä laulamaan paremmin, ohjata hänen ääntään soimaan paremmin osana kuoroa ja saada koko kuoroa soimaan paremmin tämän laulajan kautta.

Samasta syystä mielestäni kirkossakaan ei pitäisi vaieta silloin, kun pitäisi keskustella hankalista aiheista: jokainen keskustelu on kirkon opettajille mahdollisuus ohjata ihmistä kohti pelastusta. Tarkoitan tässä oikeaa keskustelua, en omien mielipiteiden ääneen huutamista paikoissa, joissa ihmiset eivät oikeasti kohtaa toisiaan. Todellinen, asioita muuttava keskustelu käydään rauhassa, kunnioituksen hengessä ja kasvoista kasvoihin. 

Kristittynä elämisen ei pitäisi olla kovin monimutkaista. Elämän keskipisteessä pitäisi pitää Jumalaa ja lähimmäistä, lopullisena päämääränä ja elämän punaisena lankana pelastusta. Valintoja tehdessä pitäisi kysyä itseltään, ovatko tekoni tai sanani linjassa tämän päämäärän kanssa?

Kun tutkijan katse kiinnittyy uskontoon sellaisena kuin sitä sanoissamme ja toiminnassamme elämme, saattaa hän myös paljastaa jotain sellaista, mistä itse emme ole toimintamme vaikuttimina tietoisia: ehkä osa siitä, minkä itse ajattelimme olevan elävää uskoa, palveleekin muita päämääriä kuin kirkon elämän päämäärää maan päällä? 

Riikka Patrikainen
Riikka Patrikainen

Riikka Patrikainen on Turussa asuva kirkkomusiikin ja kulttuurintutkimuksen väitöskirjatutkija (UEF). Hän työskentelee tällä hetkellä  Koneen säätiön rahoittamassa kolmivuotisessa tiedettä ja taidetta yhdistävässä Kyynelkanavat-hankkeessa. Patrikaisen tutkimuskohteena ovat kansanomaiset sekä kirkolliset kuolinrituaalit, erityisesti niihin liittyvä itku ja laulu.

Patrikainen tarkastelee blogeissaan muun muassa kirkon ja tieteen rajapintoja sekä perinteen merkityksiä kirkkomme arjessa ja juhlassa. Kirjoituksissa kohtaavat toisensa pitkä työura kirkossa sekä tieteellinen tutkimus, jotka molemmat liittyvät Patrikaisen kohdalla sekä Suomeen että Kreikkaan.

Kuva: Jani Laukkanen