”Minä en tiedä, mitä minä haluan. Silloin en voi myöskään saada, mitä haluan.” Näillä sanoilla itkuinen lapsi selitti minulle joululahjojen nostattamaa ahdistusta. Toki lahjat ovat valtaosin iloinen asia, mutta olisiko ilomme suurempi vähemmillä lahjoilla?
Sain kerran tehdä vanhainkodilla haastattelua vanhusten joulumuistoista. 96-vuotiaan mummon kasvoille levisi kirkas hymy, kun hän muisteli erään lapsuuden joulun ainoaa lahjaansa, isän vanerista nikkaroimia nukenvaunuja, joihin äiti oli ommellut kauniin peiton – vuosikymmenten yli kantava muisto vanhempien rakkaudesta.
Tällaisista niukkuuden kehystämistä ilon kipunoista on tultu pitkä matka aikaan, jossa lapset kipuilevat sitä, etteivät ole löytäneet omaa kuluttajaidentiteettiään. Vaikka aloittaisit ja lopettaisit jokaisen päivän muistuttamalla lapsiasi joulun suurimmasta lahjasta, Kristuksen syntymisestä maailmaan, vyöryy maailman markkinasaarna heidän ylitseen kaikilla viidellä aistikanavalla päivän aikana.
Lahjan antaminen ja vastaanottaminen ovat parhaimmillaan kaunis kokemus täynnä merkitystä ja rakkautta. Myös ihmisen ja Jumalan välinen suhde voidaan nähdä tällaisena lahjan antamisen ja kiitollisuuden punomana rakkauden siteenä.
Kristillinen joulu on kiitollisuutta Jumalan antamasta pelastuksen lahjasta. Jouluna käännämme katseen Kristus Aurinkoon, joka koittaa langenneelle maailmalle ja lahjoittaa meille Jumalan tuntemisen valkeuden. Sama Aurinko kirkastaa kaiken luodun, palauttaen sen Jumalan yhteyteen. Jouluna siis juhlitaan Perimmäistä Merkitystä, joka lahjoittaa kaikelle merkityksen ja arvon.
On murheellista, että tälle pyhälle kiitoksen paikalle on kulutuskultti pystyttänyt oman alttarinsa. Se opettaa toisenlaista Perimmäistä Merkitystä: aseta halullesi kohde (tuote), kilvoittele (mahdollisimman vähän) kohti sen omistamista ja lopulta nauti uutuudentenhon elävöittävä malja. Valitettavasti halun kohteet paljastuvat omistettuina vain hädin tuskin merkityksellisiksi, ja niinpä haluamisen ja saamisen sykettä täytyy pitää yllä jatkuvalla kulutushölkällä.
”Onhan joulussa kyse paljosta muustakin kuin lahjoista", kuuluu oikeutettu vastalause. Ja niin onkin: mitä varttuneempi on joulun odottaja, sitä enemmän odotuksessa korostuvat joulun aineettomat, henkiset ulottuvuudet. Ja vaikka lapsukaisilla odotuksen pintakihelmöinti kohdistuisikin pukinkontin sisältöön, on heilläkin syvempi kaipuu kiireettömään yhdessäoloon ja jouluperinteiden kauneuteen, joulun sadunhohtoisuuteen.
Valitettavasti joulun henkinenkin ulottuvuus on yhä useammin irronnut sen hengellisestä perustasta. Joululaulujen päähenkilöksi on nimittäin vaivihkaa tullut ”Joulu”. Joulu tuo sitä ja tätä, Joulu antaa ja lahjoittaa, Joulu vie meidät paikkaan parempaan. Mutta mikä ihme on tämä Joulu? Millä voimalla se tekee ihmeitään? Onko Joulu jokin uusi henkiolento? Voiko siihen luottaa?
Itse en usko enkä luota tällaiseen ”Jouluun”. Jos joulusta poistetaan jumalallinen, jää jäljelle vain inhimillisten tunteiden ja toiveiden kuvajainen: satu. Tällaisenakin se voi olla kaunis ja lämmin, mutta samalla kovin hauras. Sen lempeä valo ei riitä haastamaan maailman pimeyttä, siihen tarvitaan Auringon kirkkautta.
Joulun hengellinen perusta voi peittyä ja kätkeytyä meiltä, mutta ei murentua. Jumala todella laskeutuu ylimmästä taivaasta aivan maahan asti. Kristus tahtoo syntyä maailmaan, sydäntemme sotkuiseen seimeen, riippumatta siitä, onko kotimme siivottu ja jouluruuat valmistettu, jaksammeko olla juuri nyt onnellisia, olemmeko terveitä, onko meillä rahaa joululahjoihin, onko elämämme reilassa vai säpäleinä.
Jumalaan voi ja kannattaa luottaa. Hän voi kohottaa meidät elämän epävarmuuksien yläpuolelle, kokemaan syvää, kestävää iloa. Ja kenellä voimia ja iloa on, pyrkiköön jouluna jakamaan tästä rikkaudestaan, tuhlailemaan ystävällisyyttä, lahjoittamaan ympärilleen lämpöä ja rauhaa.
Sydäntä valaisevaa Jumalan Valkeuden odotusta, Kristuksen syntymäjuhlan odotusta, kaikille – uskoville ja epäröiville!