Juuri tätä kolumnia kirjoitettaessa Yhdysvallan senaatissa keskustellaan Facebookin vaarallisuudesta. Entinen Facebookin työntekijä Frances Haugen kertoi sivuston tietoisesti hyödyntävän algoritmeja, jotka rohkaisevat vihapuheeseen ja vastakkainasettelujen vahvistumiseen. Hän vertasi Facebookia tupakkateollisuuteen, joka tietoisesti peitteli tuotteittensa haittoja.
Nykyään elämme monella tapaa verkon varassa. Suomalainen yhteiskunta on niin sähköistynyt, että arjen toimista on hankala selvitä ilman älylaitteita tai tietokonetta. Tätäkin tekstiä luet kännykän tai tabletin ruudulta tai tietokoneen näytöltä. Internet on täynnä mitä erilaisinta sisältöä: niin hyödyllistä kuin haitallista, niin turhaa kuin tärkeätä, niin turvallista kuin vaarallistakin. Koronapandemian aikana olemme erityisen vahvasti huomanneet, millaista hallaa verkon kautta jaettava valeuutisointi on saanut aikaan.
Kirkkokin on monella tavalla siirtynyt verkkoon, erityisesti pandemian aikana, jolloin jumalanpalvelusten striimauksesta tuli tärkeä työmuoto. Olen kuitenkin jo monissa aikaisemmissakin yhteyksissä nostanut esiin verkon vaaroja. Yksi niistä liittyy verkon luonteeseen sinänsä, toinen taas hengellisiin verkkosisältöihin. Tuntuu siltä, ettei tätä viestiä voi toistaa tarpeeksi – niin vahvaan kuristusotteeseen on verkko myös monet ortodoksit kietonut.
Kuten Facebookin kohdalla olemme huomanneet, on verkon käyttö ja aivan erityisesti sosiaaliset mediat hajottavia sielullemme ja mielellemme. Ne ovat vähentäneet keskittymiskykyämme, lisänneet kärsimättömyyttä ja luoneet riippuvuuksia. Kaikki nämä ovat hengellisestä näkökulmasta ongelmallisia. Athosvuoren Simonopetran luostarin isä Maksimos totesi eräässä aihetta koskevassa esitelmässään, että ”ajatusten harhailu on mielen perisynti”. Internet todellakin saa ajatuksemme harhailemaan. Tämä on täysin vastakohtaista munkki Evagrioksen Filokaliassa esittämästä rukouskuvauksesta, jonka mukaan rukous on mielen pälyilemätöntä puhetta Jumalalle.
Onko kaikki keskustelu hyvästä?
Erityisen hajottavia sielulle ovat usein verkkokeskustelut, joissa asiat kärjistyvät hyvinkin nopeasti. Erämaaisien mukaan vaikeneminen on kultaa, eikä siksi ole juurikaan nähtävissä mitään hengellistä hyötyä verkkokeskusteluihin osallistumisesta, vaikka ne kuinka olisi verhottu hengellisyyden viittaan. Monesti näissä keskusteluissa myös hämärtyy ortodoksinen ekklesiologinen ymmärrys eli ajatus kirkosta: ajatellaan, että kuka tahansa voi huutaa mitä tahansa tai että mitkä tahansa asiat kuuluvat kelle tahansa. Ortodoksisen kirkon hierarkiassa näin ei yksinkertaisesti ole, vaan tietyt asiat kuuluvat ainoastaan hierarkian tietyille tasoille.
Toinen suuri vaara meillä ortodokseilla liittyy verkossa tarjottaviin hengellisiin sisältöihin. Olen pappina huomannut valitettavan ilmiön aikanamme: hengellistä ”ohjausta” haetaan mieluummin verkon kautta kuin omalta rippi-isältä, seurakunnalta, paikalliskirkolta tai sen piispainkokoukselta. Ongelmana on se, että monet verkossa pappeinakin näyttäytyvät henkilöt saattavatkin edustaa epäilyttäviä teologisia näkemyksiä, olla skismaatikkoja, tai heillä saattaa olla erityisen vahvoja poliittisia vaikutteita. Varomaton katsoja tai kuulija saattaa helposti horjahtaa tällaisen materiaalin myötä oikealta tieltä pois. Tämäkin on käynyt ilmi erityisen hyvin koronapandemian aikana: monet kuuntelevat mieluummin epämääräistä verkkomateriaalia kuin oman kirkkonsa synodia. Siksi olisi erityisen tärkeä pyytää aina omalta rippi-isältä siunaus eri verkkomateriaalien seuraamiseen.
Valitse viisaasti
Kuten kaikissa asioissa yleensäkin, eivät asiat ole sinänsä syntejä, vaan niiden väärinkäyttö tekee niistä syntejä. Niinpä internetistäkin, joka sisältää myös paljon hyvää, voi meille tulla synnin verkko, jos emme ole varovaisia. Viime kädessä elämämme päämäärä on jumaloituminen. En oikein usko, että edes hengellinen YouTube-video on kovin välttämätön tuolla tiellä kohti jumaloitumista. Tulee mieleen Lasaruksen ja rikkaan miehen vertaus, jossa rikas mies pyysi Abrahamia suomaan varoituksen hänen sukulaisilleen, että edes he eivät joutuis kadotukseen. Abrahamin mukaan kuitenkin heille on suotu Mooses ja profeetat, joiden tulisi riittää. Meillekin on suotu kaikki tarpeellinen jo kauan ennen internetiä: Raamattu, kirkon sakramentaalinen elämä, kanonit, kirkkoisien tekstit, hengellisen ohjauksen traditio, paasto ja henkilökohtainen rukous. Onkohan näiden ääreltä internetin maailmaan pakeneminen lähinnä vain oman todellisen kilvoituksemme välttelyä?