Kuvassa ovat vasemmalla isäni, kansakoulunopettaja Väinö Jyrkinen ja oikealla setäni Pekka Jyrkinen. Pekka kaatui kovissa jatkosodan puolustustaisteluissa 15.6.1944 Kivennavan Kuuterselässä. Ruumis jäi kentälle. Pekan maalliset jäännökset löysi vuonna 2015 venäläinen vapaaehtoisryhmä Karjalan Valli. Se lahjoitti kuolettavan luodin läpäisemän tuntolevyn perusteella Pekan maalliset jäännökset Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle.
Pekka oli ennen tätä ratkaisevaa taistelua kirjoittanut Alajärvellä evakossa olevalle Natalia-äidilleen kirjeen, jonka puhuttelevimmat sanat kuuluivat: ”Vain kaksi tuntia enää”. Oliko tässä jääkäri Jyrkisen viimeinen tervehdys kotiin? Tiesikö hän kohtalonsa? Nuoret jääkärit maksoivat tuossa tilanteessa kallista hintaa urheudestaan.
Yli 70 vuotta myöhemmin olimme Terhi-vaimoni kanssa menossa päiväkahville tyttäremme perheen luokse. Pihalla kännykkä tuuttaa puhelun merkiksi. Tiina-serkku soittaa ja pudottelee sanoja, jotka pysäyttävät. Tilanne muuttuu unohtumattomaksi kokemukseksi. Jääkäri Pekka Jyrkinen on löydetty etsinnöissä Karjalan kannaksella ja tunnistettu. Itkuksi se meni. Tunnereaktio oli vahva.
Pekan ortodoksisia sotilashautajaisia vietettiin Suonenjoella syksyllä 2017. Sitä ennen olin pappina siunannut haudan lepoon isäni sisaruksista kuusi. Nyt oli viimeisen vuoro. Pekka laskettiin vanhempiensa viereen sukuhautaan.
Valokuva on otettu Sortavalassa syksyllä 1943. Isäni oli juuri aloittamassa opiskelua Itä-Suomen opettajaseminaarissa. Keväällä olivat olleet viikon mittaiset pääsykokeet, joissa 800 pyrkijästä valittiin 40 naista ja 40 miestä ”kansankynttilän” opintielle. Opiskelu kuitenkin keskeytyi jo seuraavan vuoden alussa. Nuoret miehet komennettiin armeijaan ja lopuksi osa rintamalle suoraan aliupseerikoulusta kuten isäni. Opiskelu jatkui sodan jälkeen Raumalla, missä he valmistuivat kansakoulunopettajiksi keväällä 1948.
Mitä ajattelen nyt Pekasta ja hänen kohtalostaan erityisesti tässä maailmantilanteessa?
Oma vanhin lapsenlapseni on parasta aikaa suorittamassa varusmiespalvelustaan Santahaminassa Urheilujoukoissa. Henkilökohtaisella tasolla koen voimakkaasti kaksi asiaa.
Setäni Pekka Jyrkinen on sukumme uhrilahja Suomen kansalle ja sen itsenäisyydelle.
Nämä sankarivainajat ovat vuosisatojen kamppailuissa ja kilvoituksissa suorittaneet sisukkaan työn. He ovat raivanneet Suomen korvet, viljelleet ja varjelleet, kasvattaneet aina uuden sukupolven, säilyttäneet suomen kielen ja kansallisuuden sekä varjelleet isänmaan itsenäisyyden. He ovat jättäneet uljaat ja ankarat perinteet, uljaan ja ankaran velvoituksen.
Historia meillä ja muualla ei ole muuta kuin katkeamaton esitys koko kansan yhteisestä työstä, entisten sukupolvien iloista ja suruista, kärsimisestä sekä taisteluista heidän pyrkiessään sivistyksen ja ihmisyyden sisäistämiseen.
Sleesialaisessa hyvin ajankohtaisessa ja puhuttelevassa kansanlaulussa äiti itkee sodassa kaatunutta poikaansa:
Te ilkeät ihmiset
Pyhimmän Jumalan nimeen
kertokaa minulle,
miksi tapoitte poikani.
Laulakaa hänelle
Jumalan pienet laululinnut,
sillä hänen äitinsä
ei löydä häntä