Ortodoksinen maailma on Venäjän valloitussodan aikana pakotettu tutkimaan itseään. Itsetutkiskelussa on monta vaihtoehtoa, mutta kaikki vaihtoehdot rakentuvat teologisen kerronnan, narratiivin, rakentamiseen ja arviointiin.
Päällimmäisenä on tietysti reaalipoliittinen taso: esimerkiksi Moskovan patriarkka Kirill on jo useamman vuoden toistellut Kremlin valtiollista liturgiaa ja tuonut oman ortodoksisen lisämausteensa kertomukseen, jossa länsi edustaa seksuaalisten vähemmistöjen arvoja, heikkoutta ja sekularismia.
Vastakkainasetteluun pyrkivä teologinen kertomus on kuitenkin jo pohjimmiltaan teologisesti ongelmallinen. Aivan hiljattain on ilmestynyt useampia kirjoituksia, joissa Putinin linjaa arvioidaan manikealaiseksi, se nähdään siis hyvän ja pahan välisen kamppailun markkinointina.
Vastapuolen demonisointi on toki sodankäynnin perusaapisesta, mutta aidossa itsetutkiskelussa sillä ei ole yksinkertaisesti käyttöä. Vielä vähemmän se sopii kristilliseen kontekstiin, jossa kristillisen identiteetin yksi tärkeä osa on jo hyvin varhain rakentunut sen varaan, että vastaavasta manikealaisuudesta olisi sanouduttava irti.
Hyvän ja pahan kamppailu on teologisesti tosiasia, mutta ei itse todellisuuden perusrakenne. Se ei ole väittämä siitä miten asiat todella ovat, vaan väittämättä siitä miten ne valitettavasti ovat. Perimmäisessä mielessä hyvän ja pahan välinen ottelu on siis varjonyrkkeilyä, joka muistuttaa usein jonkinlaista kieroutunutta teologista viihdettä: sillä ohjataan huomio sankareiden ja konnien välisiin suorituksiin kaikkia koskevan kärsimyksen ja kuoleman sijaan.
Teologia minussa hätkähdytti erityisesti Putinin 24.2. antaman sodanjulistuspuheen eräs kohta, jossa hän kuvailee Yhdysvaltojen johtaman läntistä maailmaan ”valheiden valtakuntaa”: ”Siten voimme hyvin perustein sanoa, että koko niin sanottu läntinen blokki, jonka Yhdysvallat on muodostanut omaksi kuvaksi ja kaltaisuudekseen, on kokonaisuudessaan todellinen ’valheiden valtakunta’.” (alkuteksti on luettu englanniksi; kursiivi kirjoittajan).
Raamatullinen muotoilu kuljettaa ajatukset lausunnosta suoraan luomiskertomukseen. Tässä narratiivissa länsi on pahan luojajumalan aikaansaannos, jonka heijasteina muut länsivallat ovat ja jonka luomisvoimana ovat valheet. Kilpaileva luomiskertomus on tuttua jo teologisen historian sivuilta: olihan jo Markion ehdottanut aikanaan 100-luvulla, että Vanhan Testamentin ja Uuden Testamentin Jumalat olevan eri hahmot ja eriparit. Keskeistä on luonnollisesti se, että puheen liitokset luomiskertomukseen osoittavat, että todellisuus on tosiaan manikealainen, miltei kohtalonomainen – samaa linjaa kuin mikä Kremlin valtapuheissa tulee sanoitetuksi ”Venäjän tehtävänä” tai lyhyemmin ”venäläisenä maailmana”. Sama fatalistinen väistämättömän konfliktin ajatus leikkaa läpi Putinin puheen.
Mutta kristillisessä mielessä kohtaloa ei ole, on vain kaitselmus. Aina kun toimitaan jumalallisilla tai puolijumalallisilla valtuuksilla, on perusteltua arvella, että mahtaako nappuloita liikuttava näkymätön käsi kuitenkin olla jostakin muualta peräisin kuin taivaallisista asuinsijoista.
Toinen kohta Putinin puheessa on tutumpaa viime vuosien Moskovan patriarkaatin moraalikannanotoista. Putin viittaa rappeutuneeseen länteen, joka tähtää ”perinteisten arvojen tuhoon ja pseudo-arvojen asettamiseen niiden sijaan, jotka mädättävät kansaamme sisältäpäin”. Nämä johtavat Putinin mukaan rappeutumiseen ja taantumiseen, ”koska ne ovat ristiriidassa itse ihmisluonnon kanssa”.
Teologisesti näkemys ihmisluonnosta on toki ajoittain synkkä, mutta varsinaisesti kristillisen siitä tekee vain kristologia, toisin sanoen sen yhteys Kristukseen. Erityisesti ortodoksien, jotka ovat perinteisesti ylpeilleet olevansa vailla perisyntiä, olisi varottava näin alkeellista virhettä ajattelussaan. Synti tai ihmisen rappio voi korkeintaan asettua ihmisen vapaan tahdon akselille, ei hänen perusluontoonsa. Kuten historia on osoittanut, ajatukset jonkun tietyn kulttuuripiirin rappiosta ja synnillisyydestä voivat olla ideologisesti kiehtovia, mutta niille ei yksinkertaisesti ole teologisia perusteita. Kristus on sama tänään, eilen ja huomenna.
Valheiden valtakunta, olipa se missä tahansa, operoi ennen muuta sanoin ja kertomuksin. Emme voi niistä itsekään pysyä erossa tai välinpitämättöminä. Hyviä esimerkkejä valheellisen ihmiskuvan ja tarinan tartuttavuudesta on maassamme ilmi tulleet ryssittelyt ja venäläistaustaisten lasten haukkumiset. Valhe hälvenee vain pysäyttämällä. Minussa ja sinussa.