Ei liene kovin laajalti tiedossa, mitä viime vuosikymmenten suurimmat ortodoksiset teologit ajattelevat uskonnon käsitteestä. He vihaavat sitä.
Kreikkalainen uskonnonfilosofi Christos Yannaras (1935–) on vastustanut sellaista uskonnon käsitettä, joka pohjautuu latinalaiseen religio-termiin. Hän moitti sen yksilökeskeisyyttä ja puritanismia.
Se, että termi närästää kreikkalaisia, ei ole ihme. Kreikan kielessä ei edes ole varsinaista ”uskonnon” käsitettä. Sanastot tarjoavat ”uskonnon” vastineeksi lähinnä sanaa thrēskeia, joka tarkoittaa alun perin kulttia ja palvontatapaa. Siihen ei liity esimerkiksi oppia ja saarnaamista, jotka ovat läntisen uskontokäsitteen perustekijöitä. Toinen vaihtoehto olisi eusebeia, joka tarkoittaa tietynlaista asennoitumista, ”hartautta”. Mitään organisatorista siihen ei liity.
Muista 1900-luvun teologisista jättiläisistä Sergei Bulgakov (1871–1944) hylkäsi ajattelussaan luonnollisen ja yliluonnollisen vastakohtaisuuden, ja sen myötä ”uskonnon” ja ”sekulaarin” kaltaiset käsitteet joutivat romukoppaan.
Uskonnon käsitteen vastaisessa polemiikissa on usein julistettu, että vastaus ihmisen perimmäiseen kaipaukseen ei ole uskonto vaan Jumala. Näiden kahden vastakkainasettelu on toki hieman yksisilmäistä retoriikkaa – mutta kuitenkin mahdollinen ajattelutapa.
Alexander Schmemann (1921–1983) puolestaan julisti, että kristinusko on ”kaiken uskonnon loppu”. Hänelle ”uskonto” merkitsi lähinnä yritystä paeta maailmasta.
Taustalla on tietynlainen kosmologinen visio, näkemys Jumalan ja maailman suhteesta. Schmemannin mukaan maailma on lännessä alettu nähdä Jumalasta erillisenä ja irrallisena sfäärinä, jolloin ”uskonto” näyttäytyy elämästä irrallisena yrityksenä ottaa yhteyttä maailman ulkopuolelle. Tällöin hämärtyy juuri se mikä on kaikkein oleellisinta: Jumalan läsnäolo tässä maailmassa.
Kirkon elämän ja hengellisen toiminnan tarkoitus on pyhittää ja kirkastaa koko maailma eikä rakentaa sen kylkeen sakraalia suojapaikkaa tai pyhää poteroa. Tällainen todellisuutta pakeneva ”uskonto” olisi manikealaisuutta ja dualismia.
On selvää, että ”manikealainen” asennoituminen ei ole mitenkään harvinaista ortodoksienkaan piirissä. Osittain tämä johtuu siitä, että monien mielissä kirkon ajattelun valtikka on siirtynyt luostarien asukeille. Poteromaista uskontokäsitystä on helppo pitää luontevana. Mutta sille voi siis löytää vaihtoehdon, joka on antoisa ja inspiroiva. Kun lähtökohtana on Jumalan kaikkitäyttävyys ja kaiken läpäisevyys, ajatuksen rajat avartuvat.
Onko länsi syyllinen?
Vaikka uskontokäsitteen kritiikin kärki osoittaa kohti ”länttä”, tässä ei välttämättä ole kyse lännen kirkkojen syyttämisestä.
Ortodoksinen kritiikki kyllä kohdistuu usein ”läntiseen” tapaan hahmottaa asioita. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että meillä kaikki on hyvin ja heillä kaikki huonosti.
Lännen kritisointi tarkoittaa tällaisissa yhteyksissä ennen muuta modernin maailmankuvan negatiivisten vaikutusten kritiikkiä. Yannaras esitti tärkeän selvennyksen todetessaan, että ”uskontoa” ja ”länttä” kritisoidessaan hän lähinnä harjoittaa itsekritiikkiä eli tarkastelee läntisyyttä ja sen vaikutuksia itsessään. Hän murehti aidon kristinuskon hiipumista ortodoksisessakin maailmassa. Lännen tilalla voisi siis hyvin olla joku toinenkin sana.
On myös hyvä huomata, että vastaavan tapaista uskonnon käsitteen kritiikkiä on esitetty myös lännessä – useimmiten tosin yksilön kaipauksen näkökulmasta.
Eteenpäin ilman uskontoa!
Ortodoksiset teologit pärjäävät siis varsin mukavasti ilman uskonnon käsitettä. Toisin sanoen uskonnon käsite ei välttämättä ole tarpeellinen itseymmärryksemme kannalta. Se saattaa jopa olla haitallinen.
En tarkoita, että uskonnon käsitettä ei saisi käyttää. Tällainen juuri olisi puritanismia. Puritanismissa kaikki kantaa joko kielletyn tai sallitun leimaa, ja tämä estää tehokkaasti asioiden ymmärtämisen.
Tarkoitan vain, että joskus voi olla hyvä miettiä, mitä me edustamme ja miten sen ilmaisemme. Jos olemme kirkon jäseniä ja kristittyjä, lienee parempi sanoa olevansa ”kristitty” tai ”ortodoksi” kuin ”uskonnon” edustaja tai ”uskovainen”. Nykymaailmassa ”uskonto” sisältää valtavasti kyseenalaisia mielleyhtymiä ja arvolatausta, eikä tämä vastaa erityisen hyvin sitä, miten asiat perimmiltään ovat. ”Uskovainen” taas kalskahtaa subjektiiviselta ja yksilökeskeiseltä.
Yksilökeskeisyys muuttaa kieltä ja ajattelua koko ajan. Nykyään on yleistynyt tapa perustella näkemyksiä ja jopa tosiasioita sillä, miten minä asian koen tai mitä minä olen. Pahimmillaan kristitty alkaa määritellä itseään kristinuskon ulkopuolelta annetuilla leimoilla: ”Koen asian olevan näin, koska olen konservatiivi.” Ei ihme, että kukaan ei vakuutu eikä vaikutu.
Ajattelussamme ja puheessamme voisi joskus muistaa Jumalaa. Jos jokin asia on meille totta, tätä voisi perustella vaikkapa sillä, että jumalallinen valo läpäisee koko luodun todellisuuden ja saa asiat näyttämään tietynlaisilta.
Se, mitä minä olen, ei ole peruste millekään.