Kun itse aloitin koulun 90-luvun puolivälissä, puhuttiin uskonnonopetuksen tavoitteissa ortodoksisesta identiteetistä. Olen kasvanut ekumeenisessa perheessä, sillä äitini on luterilainen ja isä ortodoksi. Ortodoksisuus näkyi kodissamme lähinnä olohuoneen ikoninurkkauksena ja pääsiäisen viettona.
Osallistuimme jonkin verran seurakunnan toimintaan, mutta suurimpia vaikuttajia oman katsomukseni kehittymiselle ovat olleet koulun uskonnonopetus ja silloiset uskonnonopettajat. Opettajat veivät säännöllisesti koululaisliturgiaan ja kertoivat ortodoksisuudesta mielenkiintoisesti ja perusteellisesti. Luonnollisesti tutustuimme oppitunneilla myös muihin uskontoihin, mutta monia aisteja viehättävä ortodoksisuus kiinnosti eniten, koska se liittyi kiinteästi oman sukuni historiaan. Koulussa opin omasta uskonnostani asioita, joita omat vanhempani eivät olisi pystyneet opettamaan. Ilman sitä oma identiteettini ja suhteeni kirkkoon olisi varmasti erilainen tänä päivänä.
Tällä hetkellä katsomusopetuksen tuntimäärä on hyvin pieni: yhdellä luokka-asteella kaksi ja muilla luokka-asteilla yksi tunti viikossa läpi koko peruskoulun. Jos tämä muutetaan kaikille yhteiseksi oppiaineeksi, ortodoksisuuden käsitteleminen jää pintaraapaisuksi. Tuskin opetuksessa ehdittäisiin käsitellä globaalia ortodoksisuutta ja eri maiden perinteitä - Karjalan ja Suomen ortodoksisen kirkon historiasta puhumattakaan. Suurin osa ortodoksisen kirkkovuoden juhlista jäisi todennäköisesti oppilaille tuntemattomiksi. Näillä teemoilla saattaa kuitenkin olla merkittävää vaikutusta ortodoksinuoren identiteetille ja tietoisuudelle hänen omista katsomuksellisista juuristaan.
Oppilaat ovat usein kysyneet minulta, olenko itse ortodoksi. Kirkon jäsenyys ei koulumaailmassa kuulu opettajan pätevyysvaatimuksiin, mutta koen, että siitä on huomattavaa etua. Erään kerran, kun olin ollut poissa, oppilaat kommentoivat sijaista: “Ei se mistään mitään tiennyt, ei se ollut edes ortodoksi.” Huomautin, että sijaisella oli antamani ohjeet ja häntäkin pitää kunnioittaa. Oppilaiden kommentti kertoo kuitenkin odotuksista uskonnonopettajaa kohtaan. Toiveena on oman uskonnon asiantuntija, joka osaa vastata oppilaiden kysymyksiin.
Opetus ei tietenkään saa olla aivopesua, ja on tärkeää tutustua myös muihin katsomuksiin ja uskontoihin, mutta yli kymmenen vuoden opetuskokemuksella uskallan väittää, että suuri osa ortodoksioppilaista on kiinnostunut oman kirkon tavoista ja perinteistä.
Syksyllä kuulin, kun eräs luokanopettaja kysyi toisella luokalla olevalta oppilaaltani: “Ai, sinä olet ortodoksi! Miten se eroaa tavallisesta uskonnosta?” Olin tyrmistynyt kysymyksestä. Jos katsomusopetusta lähdetään muuttamaan tältä pohjalta, ortodoksioppilas on hyvin eriarvoisessa asemassa, kun hän 8-vuotiaana joutuu selittämään opettajalle ja muulle luokalle, mitä ortodoksisuus on. Samalla oppilas kuulee, ettei itse ole “tavallinen”.
Yhteisen katsomusaineen positiivisena puolena korostetaan dialogia, mutta koulussa ei voida olettaa, että ortodoksi tuntee oman uskontonsa jo valmiiksi. Perheiden uskonnollisuus vaihtelee suuresti: osa oppilaista tuntee entuudestaan paljon Raamatun kertomuksia ja ortodoksisia tapoja, mutta toiset kuulevat niistä ensimmäisen kerran uskonnontunneilla.
Rohkaisin omaa oppilastani, että hänen tehtävänsä ei ole kertoa koulun muille aikuisille, mitä ortodoksisuus tarkoittaa, jollei oppilas itse niin tahdo. Sitä varten kouluissa on päteviä ortodoksisen uskonnon opettajia, ja näitä tietoja opitaan oman uskonnon tunneilla.
Nykyisellä uskonnonopetuksella on kotouttava vaikutus. Sen huomasi erityisesti tänä keväänä, kun puhuimme oppilaiden kanssa pääsiäisestä. Ukrainasta tullut ekaluokkalainen, joka ei ollut sanonut juuri mitään uskonnontunneilla, näki XB-kirjaimin koristellun pääsiäismunan ja huudahti spontaanisti “Hristos Voskrese!” Hymy oli hyvin liikuttava, kun oppilas huomasi jotain entuudestaan tuttua, ja luokkakaverit osasivat vastata hänen pääsiäistervehdykseensä.
Suomen nykyinen katsomusopetusmalli huomioi vähemmistöt ja tukee niiden kulttuurin säilymistä. Ortodoksisen uskonnon opettajana välillä hirvittää, millaisella innolla tätä mallia ollaan romuttamassa. Yhteistä katsomusainetta sullotaan kuin käärmettä pyssyyn ja kuvitellaan sen ratkaisevan kaikki mahdolliset ongelmat. Katsomusten välinen dialogi on hyvä tavoite, mutta kaikkia nykyisestä mallista hyötyjä ei olisi varaa hukata nykypäivän monikulttuurisessa yhteiskunnassa.