Oman patriarkkamme vierailu Suomessa oli hengellisesti kohottava kokemus jopa meille, jotka saatoimme seurata sitä vain netin kautta. Siinäkin oli aistittavissa välittömyys, mikä on patriarkka Bartolomeokselle ominaista. Lapset olivat hienosti ja oikeutetusti sivupääosassa, ja kolttasaamelaisten puheenvuorot muistuttivat arktisen alueen ympäristömuutoksen uhkista kolttakulttuurille. Järjestäjät onnistuivat tekemään tapahtumasta koko Jumalan kansan juhlan, joka huipentui Uspenskin katedraalissa pidettyyn sunnuntain liturgiaan. Naisia ei tosin ollut patriarkan seurueessa eikä palkittujen joukossa, mutta olihan heitä kuitenkin valtaosa juhlakansasta.
Patriarkan vierailua seuraavana viikonloppuna oli Valamossa naisten koettua ortodoksisuutta käsittelevä seminaari, jossa yli 60 naista kuunteli laadukkaita esityksiä aiheesta. Kokemuksien jakaminen elämästä ortodoksina ja naisena vahvisti varmasti jokaisen kuulijan, naisen ja meidän muutamien miesten uskoa ja elämää. Valamon opiston seminaarista tullaan uutisoimaan Aamun Koitossa ja muuallakin, joten en tässä käy läpi sisältöä.
Ortodoksista kirkkoa ja naisia käsittelevät ensimmäinen kansainvälinen kokous pidettiin Romaniassa vuonna 1976. Siinä kirkkoamme edustivat jo edesmennyt Seni Haapimaa ja Valamossakin nyt paikalla ollut Outi Piiroinen-Backman. Tuolloin oli toivottu, että kirkossamme olisi jonakin päivänä naiskanttoreita. Tänä päivänä olisimme todella pulassa ilman naiskanttoreita, jotka nykyisin ovat yliopistosta valmistuneita teologian maistereita. Heidän laajasta ja laadukkaasta koulutuksestaan huolimatta kanttorien toimenkuva on pysynyt varsin rajattuna, vaikka moni pappi on samaan aikaan ylityöllistetty.
Uusien tehtävien antaminen naisille kirkon piirissä ja vastaavien kirkollisten toimitusten luominen olisi täysin mahdollista vaikka välittömästi. Asiasta on puhuttu vuosikymmeniä, ja samalla vaiettu eri kielillä. Jotkut jossakin ovat pelänneet, että Pyhä Henki ei kykene johtamaan kirkkoa. On pelätty kirkon sisäistä hajaannusta, vaikka sellainen on jo käynnissä eri puolilla ortodoksista kirkkoa. Naiset ovat joutuneet kokemaan olevansa marginaalissa kirkossa samalla, kun heidän roolinsa muussa yhteiskunnassa on normalisoitunut. Heidän huutoonsa ei ole aidosti vastattu. Merkittävät teologit ovat jo kauan todistaneet naisten roolin vahvistamisen puolesta, mutta heidän todistuksensa on yleensä vaiettu unohduksiin.
Kysymys naisten roolista kirkon elämässä johtaa usein juupas-eipäs -väittelyyn naispappeudesta. Ja kirkolliseen ”porttiteoriaan”, jonka mukaan kaikki toimet naisten aseman vahvistamisesta ortodoksisessa kirkossa olisivat todellisuudessa osa salaliittoa kohti naispappeutta. Taas puuttuu uskoa siihen, että Pyhä Henki ohjaa kirkkoa. Tämähän on Kristuksen kirkko, jonka jäsenet kuuluvat Jumalan kansaan. Pyhä Henki on elävä ja luova henki, joka on vahvasti kiinni ajassa, ei siis 800- tai 1300-luvulle lukittunut henki.
Naisdiakoniuteen liittyy nyt paljon odotuksia. Se ei ole naispappeutta. Naisdiakoneja on ollut ortodoksisessa kirkossa vielä toisella vuosituhannella. Aleksandrian patriarkaatissa heitä alettiin jälleen vihkiä vuonna 2019, ja patriarkaatti joutui myös arvostelun kohteeksi. Yhdeksän liturgisen teologian professoria julkaisi silloin avoimen kirjeen, jossa he puolustivat Aleksandrian päätöstä ja esittivät lisää perusteluja naisdiakonaatille. Silti voimakas painostus Aleksandrian patriarkaattia kohtaan jatkui.
Naisdiakoniksi voisi vihkiä teologisesti koulutettuja naisia, jotka katsotaan sopiviksi tehtävään. Vihittävät olisivat meidän oloissamme usein kanttoreita, joiden tehtäviin voitaisiin lisätä ehtoollisen vieminen sairaille ja ihmisten huolien kuunteleminen. Katumuksen sakramentin historiaa täytyy tutkia edelleen, koska nykyisen kaltainen sakramentaalinen synninpäästö on kehittynyt vähitellen, ja siihen on sekoittunut elementtejä sellaisista hengellisistä keskusteluista, joita ihmiset ovat käyneet luostariasukkaiden, siis ei pappien, kanssa.
Oman äitikirkkomme laatima, patriarkan ja pyhän synodin hyväksymä sosiaalieettinen asiakirja Maailman elämän edestä toteaa 29§:n lopussa:
”Kirkon on myös jatkettava pohdintaa, miten naiset voisivat parhaiten osallistua Kristuksen ruumiin rakentamiseen, ja tähän pohdintaan kuuluu myös kysymys naisdiakonaatin palauttamisesta nykyaikana.”
Patriarkkamme Suomessa kirkollemme osoittama kannustus ja Valamon naisseminaarin anti yhdessä avaavat tietä kirkkossamme uusille traditiosta nouseville toimintamalleille. Nyt on pysyttävä liikkeellä, ettei taas pysähdytä vain entisen äärelle. Valamon seminaarissa puhunut, Itävallassa asuva nunna, sisar Vassa, korosti tärkeissä kahvipöytäkeskusteluissa, että jokaisen paikalliskirkon on oltava tarkkana, ettei ota askeleita taaksepäin.
Nyt on vain toivottava, että asia ei pysähdy tähän. Toivoa sopii, että ne viisaat naiset, jotka järjestivät Valamon kokouksen ja myös ne, jotka siihen palavin sydämin – välillä kyynelehtien – osallistuivat, alkavat heti suunnitella seuraavaa seminaaria.