Kirjoittaessani tätä jouluun on aikaa kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa, vaikka tuntuu, että juhannuksesta on kulunut vasta kuukausi. Miten tämä vuosi on mennyt näin nopeasti? Vaikkakin samalla joulua ja sen mukanaan tuomaa hengähdyshetkeä odottaa kuin kuuta nousevaa.
Joulu on ollut omassa perheessäni aina tärkeä perhejuhla. Jokainen joulu pyörii lähes samalla kaavalla, samoja perinteitä noudattaen, ja itse rakastan sitä.
Kuitenkaan, koska kaikki perheenjäseneni eivät ole ortodokseja, ei esimerkiksi joulukirkossa käynti kuulu näihin perinteisiin. Kun itse nuorena aktivoiduin seurakuntaelämässä ja aloin esimerkiksi noudattamaan joulupaastoa, aloin tuomaan perinteisiimme ortodoksisia vivahteita.
Ei ole kuitenkaan helppoa pyrkiä elämään ortodoksisen perinteen mukaan, kun ympäröivä maailma tuuttaa aivan vastakkaista viestiä: paastonaikaan on pikkujoulukausi parhaimmillaan, kauppojen hyllyt notkuvat materiasta ja kaiken lisäksi on kiire saada syyslukukauden opinnot maaliin ennen ansaittua lomaa.
Joten niin siinä on käynyt, kuten tuntuu käyvän joka vuosi: joulupaaston noudattaminen ja jouluvalmisteluiden tekeminen on unohtunut miltei kokonaan.
Aika, joka on pyhitetty pysähtymiselle ja tulevaan juhlaan valmistautumiselle, on mennyt itselläni murehtien vain maallisia. Syksy on ollut pitkä ja pimeä, joten voimavarat ovat todella menneet vain niin sanotusti pakollisten asioiden hoitamiseen.
Paastoa ei pidä suorittaa, vaan se on jokaisen oma taival kohti kutakin juhlaa, tässä tapauksessa joulua. Olen itse kuitenkin harmissani siitä, ettei jaksamiseni ole riittänyt esimerkiksi siihen, että olisin lähtenyt käymään kirkossa useammin. En ole kaiken keskellä muistanut luoda päiviini hiljentymisen hetkiä ja samalla pikkuhiljaa valmistautua koittavaan juhlaan. Kirkossa käyminen ja rukouselämä on kuitenkin se, mistä saan myös voimaa pimeään kaamokseen eikä päinvastoin. Miksi siis taas kävi näin?
Nyt tätä kirjoittaessani on jouluun tosiaan se kaksi viikkoa, ja pahin häly ympäriltäni on ohi. Luontokin on saanut komean valkean hunnun eivätkä vuoden lyhyimmät päivät tunnu enää niin pimeiltä. Huomaan, että haluan lähteä kirkkoon useammin ja olen alkanut pikkuhiljaa laskeutumaan joulun odotukseen ja tunnelmaan. Olen koristellut kotiani jouluisammaksi, ja yhdessä perheeni kanssa olemme suunnitelleet joulun ruokalistaa, ja toivettani paaston noudattamisesta vielä aattona on kuultu.
Kuten kirjoitin, joulupaasto on jokaisen oma taival kohti juhlaa. Oma taipaleeni oli aluksi kovin kuoppainen ja hatara, mutta nyt viimeisinä viikkoina selkeämpi. Vaikken olekaan harmikseni noudattanut paastoa ja valmistautunut juhlaan kuten toivoin, saan lohtua Jeesuksen vertauksesta viinitarhan työmiehistä, joka löytyy Matteuksen evankeliumista. Vertauksessa isäntä maksaa kaikille viinitarhansa työmiehille saman, sovitun palkan, riippumatta siitä, milloin he aloittivat työnteon. Näin ollen myös viimeisellä hetkellä mukaan tulleet saavat iloita yhtä lailla kuin ensimmäisinä tulleet. Tähän samaan ajatukseen viittaa myös pyhän Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna. Myös joulun juhlaan sopii sen sanoma siitä, että kaikki ovat tervetulleita juhlaan riippumatta siitä, ovatko he paastonneet, tai milloin he ovat tulleet mukaan juhlimaan. Niin ensimmäiset kuin meidät viimeisetkin otetaan mukaan joulun juhlintaan.
Olkoon tämä itselleni ja meille kaikille muistutus, että vaikka joulu tuleekin vähän “yllättäen”, tulee se sieltä silti, täydellinen juuri sellaisenaan.
Tärkeintä on kuitenkin rakkaus ja välittäminen, joista juhla muistuttaa, sekä sen ilosanoma:
Kristus syntyy, kiittäkää!