On ihmisiä, jotka muuttavat jatkuvasti. Ja sitten on niitä, joilla ei ole muutoista paljoa kokemusta. Kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Kun keväällä saimme tiedon mieheni työpaikan siirtymisestä toiselle puolelle Suomea, loimme silmäyksen omakotitalomme tavarapaljouteen: kaupungissa meillä olisi käytettävissämme puolet siitä tilasta, mikä sillä hetkellä oli kotimme. Ainakin puolesta täytyisi siis luopua, selvä.
Alkoi loputon tavaravirta tutuille, lahjoitettavaksi, myytäväksi, kierrätettäväksi, hävitettäväksi. Terapiamielessä katsoin tosi-tv-sarjoja, joissa ihmisten piti luopua puolesta omaisuudestaan mahtuakseen mukavasti edes nykyiseen asuntoonsa. Oli jotenkin helpottavaa seurata ulkoapäin, miten suuria tunteita tavarasta luopuminen ihmisissä nosti pintaan – jopa itkuun ja epätoivoon saakka. Sitten itsellekin tuli epätoivo ja tuli itku – ei tavaran hallintaan pitäisi ihmisen elämässä kulua näin paljon voimia ja aikaa! Tunnetta ei yhtään helpottanut tietoisuus siitä, että mahdollisuus omistaa enemmän tavaraa kuin mitä tarvitsi, kertoo keskiluokkaisuudesta.
Kesken muuttotohinoiden istahdin ikkunasta katsomaan viereisessä puussa linnunpöntössä pesivää sinitiaista, ja koin jonkinlaista kateutta; ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne” (Matt 6:26). Eivätkä ne siis myöskään joudu koskaan muuttamaan tonneittain tavaraa.
Muutto tarkoittaa ihmisen elämässä suurta muutosta, jopa jonkinlaista tuhoa. Ukrainalainen tuttumme kertoi kotipuolessaan sanottavan, että ”muutto tekee ihmisten elämässä yhtä pahaa jälkeä kuin tulipalo”. Psykologiystävämme taas lohdutti meitä muuttopaineisia sanomalla, että ”muutto on pieni psykoosi”. Muutoksen ollessa elämässämme kaaottisimmillaan huomasin kirkossa käydessäni uudella tavalla, miten hyvältä tuntui, kun kirkon koko esineistö lepäsi rauhassa vanhoilla paikoillaan. Aina samalta näyttävä kirkko toimi kirjaimellisesti turvasatamana julistaen pysyvyyttä kaiken kokemamme muutoksen keskellä.
Niin rakasta kuin muuttumattomuus meille ortodokseille onkin, ei näkemämme kirkko kuitenkaan ole muuttumaton – se on vaan saavuttanut järjestyksensä hyvin pitkän ajan kuluessa. Mikään tässä maailmassa ei ole lopullisesti muuttumatonta, niin vaikeaa kuin sen hyväksyminen onkin. Muuttumattomuus kirkossa liittyy näkymättömään todellisuuteen, siihen mitä emme voi nähdä, mutta mikä silti on olemassa. Juuri usko ikuisuuteen pitää meidät järjissämme myös silloin, kun kaikki mitä näemme ja minkä keskellä elämme, on jatkuvassa muutoksessa.