Kaksi vuotta sitten teimme Filantropian töitä kädet vapisten. Joka toinen vuosi avautuva mahdollisuus kehitysyhteistyöhankkeiden rahoituksen saamiseksi ulkoministeriöltä on vakava paikka. Suunnitelmia hiotaan pitkään sekä paikallisten kumppanien kanssa että toimistolla. Silloin elimme pandemian ensimmäisiä viikkoja kotinurkissamme, ja maailma oli nyrjähtänyt omituiseksi. Pakko oli keskittyä työhön, koska aikataulu ei jousta, mutta käsien vapina paljasti alitajunnassa vellovan pelon.
Viime hetkellä saimme puuttuvat tiedot Damaskoksesta, ja meidän silmissämme raakile hakemus jätettiin arvioitavaksi. Hakemus kuitenkin hyväksyttiin, koska perusasiat olivat kunnossa. Syyrian sodan jalkoihin jääneiden naisten kärsimystä ei epäillyt kukaan. Myös toinen hakemus Etiopiaan sai rahoitusta, ja pääsimme testaamaan yhteistyötä uuden kumppanin kanssa. Kaikkein pisimpään valmisteluun ja yhteistyöhön perustunut Ugandan hanke rankattiin kuitenkin pois. Meidän tehtäväksemme jäi kertoa hyvät ja huonot uutiset kumppaneille.
Mitä paremmaksi asiantuntijaksi vuosien saatossa muuttuu, tutustuu ihmisiin ja päästää lähelleen, sitä enemmän heidän ilonsa ja surunsa ovat yhdessä kannettavia. Hankeraha kun tarkoittaa paitsi työtä suunnitelmien saavuttamiseksi, myös palkkaa monelle ihmiselle.
Tällä kierroksella maaliskuun alussa jätimme arvioitavaksi kolme hakemusta, joista kahdessa työ jatkuisi jopa vuoden 2026 loppuun saakka. Yksi hankkeista keskittyisi Etiopiassa hyvin alkaneeseen työhön, toinen taistelujen raivaamiseen niiden alle jääneiden naisten elämästä Etiopian pohjoisosissa ja kolmas laventaisi työtämme Damaskoksessa.
Maailma ei ole kahdessa vuodessa parantunut, ja toisenlainen uhka varjostaa arkeamme. Taas jätimme hakemuksia kädet vapisten, eikä mieli saanut hoiperrella kapealta tieltä. Opimmeko tässä välissä jotakin hyvää? Minkä verran elämää kannattaa, uskaltaa ja osaa suunnitella, kun huomisesta on niin paljon huolta? Riittääkö se, että ajassa on ikkuna vain tähän päivään?
Tammikuun työmatkalla kävimme monta keskustelua toisinajattelijoiden kanssa Triherousan luostarin keittiössä Länsi-Keniassa. Kreetalaisilla nunnilla kiinnekohdat ovat muutenkin ihan toisessa maailmassa, joten pandemiat ja sodat eivät sotke varsinaisia ajatuksia.
Luostarin rakentaminen päiväntasaajan viereen ei ole helppoa varsinkaan, kun kyse on maan ensimmäisestä ortodoksisesta nunnaluostarista. Sementtisäkkien lisäksi tarvitaan loputtomasti kärsivällistä tulkkaamista ja monta hyvää vastausta. Normaaliin säähän kuuluu välillä päivittäisiä kaatosateita, aurinko porottaa – ja yöllä tulee kylmä. Siihen päälle sitten muukalaisuus, joka lisää yrityksen ja erehdyksen mahdollisuutta muutamaan kertaan ennen onnistumista.
Asioilla näyttää kuitenkin olevan määräaikansa, ja termiitit syövät tilapäismajoituksen loppuun vasta sitten, kun uusien keljojen katto pitää sadetta. Valmistuvatko kaikki rakennukset tänä vuonna tai koskaan ei muuta sitä, että kirkkoon mennään joka päivä aamun illoin. Luostarin rakentajat armon vuonna 2022 katsovat jonnekin kauemmaksi, tekevät tänään parhaansa ja jatkavat siunattua puurtamista. Heillä on näky, jonka mukaan niin kauan, kun maailmassa rakennetaan luostareita, kirkolla on toivoa.
Epäilen, että tuossa kaikessa on lohduttavaa viisautta, jos vain Luoja antaisi ymmärrystä.