Työssäni ortodoksisen kulttuuriperinnön parissa olen aika ajoin pohtinut, kuinka kulttuuriperinnön käsitteen määrittelisi parhaiten. Parhaillaan lausuntokierroksella olevassa ehdotuksessa Suomen kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030 se on tehty neljällä virkkeellä.
Kulttuuriperintöä syntyy ihmisen toiminnan tuloksena ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.
Kulttuuriperintö on maanpäällistä ihmisen toiminnan tulosta. Se voi liittyä kaikkeen ympärillämme. Kulttuuriperintö kuuluu kaikille, se on yksilöiden, yhteisöjen ja hallinnon yhteinen asia. Siihen voi liittyä myönteisiä, kielteisiä tai ristiriitaisia merkityksiä. Oma kirkollinen kulttuuriperintömme kytkeytyy suoraan henkilöhistoriaamme, uskonnolliseen vakaumukseemme ja identiteettimme. Tässä mielessä kulttuuriperintö kuvaa meitä.
Se kertoo arvojen, uskomusten, tietojen, taitojen ja perinteiden muutoksesta.
Avainsana on tässä muutos, nimittäin vaihtelevat painotukset identiteetin etsinnässä ja kulttuuripiirteiden arvottamisessa ovat pysyneet ajankohtaisina teemoina vuosikymmenestä toiseen. Eväitä suomalaisortodoksien kulttuuri-identiteettiä varten on etsitty ainakin muinaisesta Bysantista, Venäjän keskiajasta, suomalaisesta luterilaisuudesta ja nostalgiantäyteisestä Karjalasta. Eri maiden kansallisista kulttuureista ammentavien ihanteiden ohella kulttuuriperintöämme on arvotettu sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä myös teologisista, historiallisista, kulttuuripoliittisista ja esteettisistä lähtökohdista.
Kertooko tämä sukupolvesta toiseen jatkuva hapuilu jotain oleellista meistä? Se kenties auttaa ainakin ymmärtämään, ettei ole olemassa mitään yhtä ja ainoaa suomalaiskansallista ortodoksista kulttuuria, vaan olemme monien traditioiden ja historioiden, arvojen ja perinteiden sekä tietojen ja taitojen summa. Erilaiset kulttuurivaikutteet ovat rikastuttaneet ja rikastuttavat kirkkoamme. Kansallisessa kulttuuriperinnössämme on kosketuskohtia ortodoksiseen maailmaan yli valtiorajojen ja läpi historian.
Kulttuuriperintö voi olla aineellista, aineetonta tai digitaalista.
Kulttuuriperintöä on havainnollisesti hahmotettu aineellisena ja aineettomana. Aineelliseen kulttuuriperintöön kuuluu runsaslukuinen joukko jumalanpalvelusesineitä ja -tekstiilejä, kirjoja, käsikirjoituksia, taidetta, kirkkoja ja kulttuuriympäristöjä, joitakin esimerkkejä mainitakseni. Aineettomaksi kulttuuriperinnöksi käsitetään esimerkiksi kirkkomusiikki tai virpomisperinne. Digitaalinen kulttuuriperintö puolestaan tarkoittaa digitaaliseen muotoon muutettua aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä sekä alkujaan digitaaliseksi luotuja aineistoja.
Jaottelu on monessa yhteydessä todettu kömpelöksi, koska nämä aspektit yleensä kytkeytyvät toisiinsa. Esimerkiksi c-kasetille nauhoitettu radiojumalanpalvelus, joka on muunnettu digitaaliseen muotoon, täyttää kaikki mainitut määritelmät.
Kulttuuriperintöä uudistetaan, säilytetään ja siirretään tuleville sukupolville.
Arvokkaaksi tunnistettua kulttuuriperintöä ja tietoa siitä tallennetaan muun muassa muistiorganisaatioihin, joita ovat kirjastot, arkistot ja museot. Kulttuuriperintöä suojellaan myös kansallisen ja kansainvälisen lainsäädännön avulla. Näiden instituutioiden ja toimien tavoitteena on kulttuuriperinnön säilyttäminen ja siirtäminen tuleville sukupolville.
Ortodoksin on helppo ymmärtää kulttuuriperintöä tradition käsitteen kautta. Se merkitsee kristillisen uskon kokonaisuuden -siis aineellisen, aineettoman – ja miksei myös digitaalisen – siirtämistä seuraaville sukupolville. Se kuvastaa identiteettiämme, historiaamme ja nykyisyyttämme. Kulttuuriperintömme on myös kompassi tulevaisuuteen.