Olen 10-vuotias ortodoksi. Lähes tasan 11 vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa. Oli sateinen ja lämmin syysilta. Ajoin mökiltä halki koillisen Turunmaan saariston osallistuakseni vigiliaan Turun Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkossa. Kirkossa oli hämärää, lämmintä ja siellä tuoksui hyvältä. En ymmärtänyt palveluksesta juurikaan mitään, mutta siellä oli levollista olla. Paluumatkalla tajusin, että minulle oli näytetty polun pää; ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata minne se johtaa.
Seuraavalla viikolla uskaltauduin Uspenskin katedraalin liturgiaan. Lymysin pylvään takana ja pelkäsin kuollakseni, että joku tulee sanomaan minulle jotain. Onneksi ei tullut.
Päätin ottaa yhteyttä ainoaan tuttavaani, jonka tiesin ortodoksiksi. Hän neuvoi minut papin pakeille, ja se oli sitten jo menoa. Ahmin ortodoksista kirjallisuutta ja osallistuin vuoden ajan melkein kaikkiin mahdollisiin jumalanpalveluksiin. Kirkkoon oli päästävä, oli sitten arki tai sunnuntai.
Syyskuussa 2012 Ristin ylentämisen juhlan liturgiassa minut voideltiin Kirkon jäseneksi. Ensimmäiset kahdeksan vuotta menivät kuin huumassa. Olin aktiivinen seurakuntalainen ja erilaisia luottamustehtäviä alkoi kertyä kuin ahvenia syyskalastuksessa.
Pandemiasta tuli vedenjakaja
Keväällä 2020 tuli muutos. Pandemia sulki kirkot ja jumalanpalvelukset loppuivat. Olin hämmentynyt ja eksyksissä. Seurasin striimauksia netistä, mutta en saanut niistä kyllin. Liturgia ilman eukaristiaa on minulle torso. Ikoninurkassani paloivat edelleen lampukat, mutta ilta- ja aamurukoukset tahtoivat kuolla huulille. Menetin kirkkoyhteyteni. Alkoi kuiva kauteni ortodoksina.
Kun pandemia lopulta hellitti ja kirkot avautuivat, kirkollinen elämäni ei palautunutkaan ennalleen. Olin ymmälläni. Käynnit jumalanpalveluksissa olivat harvassa, tuli kuukausienkin mittaisia taukoja. Liian monena sunnuntaiaamuna kiireetön aamukahvi sanomalehtineen houkutteli paastoa ja ehtoollisrukouksia enemmän. Kirkon sijasta livahdin viikonloppuisin mökille, kalastamaan, sienimetsään, milloin minnekin. Syitä liturgian laiminlyömiseen riitti kuin alkoholistilla juomiseen.
Vaikka en pandemian aikana ollut vieraantunut uskosta, olin vieraantunut liturgisesta elämästä. Se on ortodoksille vakava paikka. Tarvitsin mielenmuutosta, metanoiaa, sitä, josta me niin paljon aina puhumme.
Hitaasti mutta määrätietoisesti aloin pungertaa itseäni takaisin palveluksiin. Se kannatti ja palkitsi! Jokainen kerta tuntui edellistä paremmalta. Kadoksissa ollut seurakuntayhteys alkoi löytyä uudestaan. Minulle syntisäkkiäkin kelvottomammalle kilvoittelijalle tärkein virvoituksen lähde ja voima on yhteisessä palveluksessa, rukouksessa ja eukaristiassa. Löysin ne kaikki uudestaan osaksi elämääni.
Ymmärsin, että kukaan ei voi olla ortodoksi yksinään, eikä kukaan ei voi olla ortodoksi osallistumatta jumalanpalveluksiin. Tunnen suurta hengellistä riemua siitä, että avaan taas kirkon oven yhä useammin. Nyt tiedän, että Kirkko kantaa meidät vaikeiden aikojen ja kuivien kausi läpi. Itse Kristus kantaa meitä!