Blogi

Liika täydellisyys voi vieraannuttaa

Pyhäkköyhteisön kannalta ei ole merkityksetöntä, voiko sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen osallistua.
22.03.2021 - 11:05
Maria Takala-Roszczenko
Maria Takala-Roszczenko

Parikymmentä vuotta sitten kieliharjoittelu vei minut Englantiin. Yhdeksän viikon aikana tutustuimme ystäväni kanssa moniin ekumeenisen patriarkaatin ortodoksiyhteisöihin matkaten pohjoisen Järviseudulta Essexin pyhän Johannes Kastajan luostariin saakka. Saimme asua paikallisten pappien ja seurakuntalaisten perheissä ja elää hetken ortodoksien elämää monien uskontojen ja kulttuurien yhteiskunnassa.

Kokemus oli riemastuttavan alkukirkollinen. Seurakunnat koostuivat papistoa myöten pääasiassa kirkkoon liittyneistä. Opimme tuntemaan heidät ”kristityillä” eli kreikkalaisilla etunimillä. Ortodoksisuutta opeteltiin kunnioituksesta varovaisin ottein, ja jumalanpalveluksissa ”jokaisella oli jotakin annettavaa” (1. Kor. 14:26), esimerkiksi vähänkin musikaalinen sai palvelutehtävän kuorosta. Nuotteja lukevana sain vastuulleni bysanttilaiset troparisävelmät, mikä olikin ensikosketukseni koko perinteeseen – ironisesti juuri nuottikirjoitusta tapailemalla.

Jumalanpalveluksia toimitettiin kodeissa, ulkorakennuksissa tai muilta kirkoilta vuokratuissa tiloissa.

Ikimuistoisin oli liturgia 1200-luvun kivikirkossa Suttonin kylässä Shropshiressa, jonne kuljettiin hevoslaitumen läpi.

1800-luvulla hylättyä ja lampaiden suojanakin toiminutta kirkkoa oltiin palauttamassa jumalanpalveluskäyttöön. Yhteisöillä oli suuria, yhteisiä unelmia, joita toteuttamaan tarvittiin kaikkia. Tuollaista kirkollista pioneerihenkeä huomaan ikävöiväni. Tulen levottomaksi liian valmiissa ympäristössä.

On pakko tunnustaa, että minua vieraannuttaa esimerkiksi tyylipuhdas kirkkointeriööri; kullattu setti Sofrinosta tilattuna, rikkumaton järjestys ”vailla tahraa, ryppyä tai virhettä” (Ef. 5:27). Tunne heijastaa varmaan omaa epätäydellisyyttäni, koska toivon löytäväni kultauksesta särön, lampukasta tummentuman, vahapisaran lattiasta. Sen yhden virhepiston, joka käspaikkaan pitää perinteen mukaan tehdä. Jotain, joka tarjoaisi tarttumapinnan muuten täydelliseen.

Ehkä se juontaa omasta lapsuudestani matkapapistossa. Kirkon puuttuessa jumalanpalvelustila rakennettiin useilla paikkakunnilla koululuokkaan tai seurakuntasaliin.

Muistan viihtyneeni lapsena niissä palveluksissa, jotka toimitettiin palvelutalolla, koska aulassa oli kuntopyörä.

Pysyvämpi kappeli pystytettiin mummonmökkiin, vanhaan terveyskeskukseen, entisen pankin tiloihin. Nyttemmin se on apteekin naapurissa. Ikonien kirjo oli suorastaan eklektinen: Petros Sasakista painokuviin ja puukaiverruksiin. Käspaikat saatiin lahjoituksina, jälkiviini kaadettiin posliinisesta teekannusta. Kristuksen hautakuva laskettiin suurena perjantaina sananmukaisesti rakennelman päälle.

En tarkoita, että epätäydellisyys olisi kirkossa tavoiteltava tila. Jumalalle haluamme tarjota vain parasta, mikä ohjaa meitä kehittymään ja kehittämään jumalanpalvelusta taivaallisen palveluksen heijastukseksi.

Mutta pyhäkköyhteisön kannalta ei ole merkityksetöntä, voiko sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen osallistua konkreettisilla tavoilla. Paljon puhutaan osallistuttamisesta ja sitouttamisesta. Matalan kynnyksen toiminnasta, jossa ensikertalainen voi helposti uida sisään yhteisöön. Minulle parhaita tutustumisväyliä eri seurakuntien toimintaan Suomessa ja ulkomailla ovat olleet juuri kirkon siivous- ja kaunistamistalkoot, kirkkokahvien laitot ja kaikki se ”pyhä puuhailu”, mitä jumalanpalvelusten ympärille mahtuu. Koronan viimein hellittäessä toivoisi seurakuntien kannustavan ihmisiä entistä suuremmalla tarmolla yhteiseen toimintaan – yhteisen rukouksen rinnalla.

Maria Takala-Roszczenko
Maria Takala-Roszczenko

Toimin Itä-Suomen yliopistolla Joensuussa kirkkomusiikin professorin tehtävissä yliopistotutkijana. Kirkkomuusikoiden ja teologien kouluttamisen ohessa tutkin muun muassa ortodoksista jumalanpalveluselämää ennen ja nyt. Ennen yliopistoa olen opettanut Ortodoksisella seminaarilla ja tehnyt kanttorin töitä Jyväskylässä ja itärajan matkapapistossa. Elän onnellisia ruuhkavuosia kolmen pienen pojan äitinä ja papin vaimona.