Sana ”kuoro” tarkoittaa kirkon elämän kannalta paljon muutakin kuin laulamista tai ryhmää laulajia. Jumalanpalvelusteksteissä sillä voidaan viitata ihmisten yksimielisyyteen ja keskinäiseen harmoniaan myös musiikin ulkopuolella. Esimerkiksi merkittävistä kirkon opettajista puhutaan liturgisissa teksteissä “isien kuorona”, apostoleista ”apostolien kuorona”.
Luin taannoin haastattelun yhdysvaltalaisesta näyttelijästä, Tom Hanksista, jossa tämän kahden miespääosa-Oscarin voittajan vastanäyttelijä kertoi työskentelystään Hanksin kanssa. Näyttelijä oli Hanksia kokemattomampi ja vielä epävarma omasta roolisuorituksestaan. Käänteentekevää näyttelijöiden yhteistyössä oli tapa, jolla Hanks sai vastanäyttelijänsä rauhoittumaan ja luottamaan omaan ammattitaitoonsa. Oman tukensa avulla Hanks teki tuosta toisesta paremman näyttelijän. Hänen ”tähteytensä” ei himmentänyt vastanäyttelijän ”valoa”, vaan sai sen loistamaan kirkkaammin.
Toisen ihmisen suoritukseen voi valitettavasti vaikuttaa negatiivisestikin. Kuoromaailmasta nousee mieleeni kertomus epävarmasta, mutta kaunisäänisestä laulajasta toisen huippulahjakkaan laulajan rinnalla. Aina, kun tämä epävarmempi laulaja uskalsi antaa äänensä kuulua, lopetti vahvempi laulaja laulamisen ja jätti toisen erityisesti veisujen vaikeimmissa kohdissa yksin niin, että kaikki varmasti kuulivat hänen epäonnistuvan.
Kuoromaailmassa on onneksi paljon ”hänksejäkin” – laulajia, jotka omalla työskentelyllään tukevat toisia ja saavat heidät laulamaan vapaammin, paremmin ja kirkkaammin. En usko, että he itse edes tätä huomaavat. Kuoron sointia eivät aina kanna ne erottuvat äänet tai satumaisen taitavat laulajat, vaan laulajat, jotka tekevät laulaessaan yhteistyötä ja ymmärtävät, että kuoro on lopulta muuta kuin vain minun ääneni plus sinun äänesi: yhteisessä laulussa sinä olet minun äänessäni, minä sinun. Syntyy uusi ääni, syntyy kuoro. Tämän ymmärtäminen on jollain lailla itsestä ja omista rajoista luopumista ja siksi pelottavaa. Jo pelkällä omalla, toisia kunnioittavalla käytöksellään kuorosta voi tehdä paremman kuoron ja jopa kuoronjohtajasta paremman kuoronjohtajan. Tai vastaavasti huonomman, esimerkiksi ilkeillä kommenteilla ja sillä, ettei keskity ja kuuntele eikä anna muidenkaan keskittyä kuoron yhteisen soinnin löytämiseen.
Jos kuoro hyvän yhteistyön, yksimielisyyden ja harmonian löytämisessä on toiminut kirkossamme esimerkkinä yli vuosituhannen, voisiko se toimia esimerkkinä myös nykyisin? Voisiko esimerkiksi seurakunnan luottamustehtävässä oleva tehdä toisesta paremman vastuunkantajan, puoliso toisesta paremman puolison? Kannattaa miettiä, valaako omalla toiminnallaan toisiin hyvää itseluottamusta vai horjuttaako sitä. Jos oikeasti muodostamme perheen, yhteisön ja kirkon, toisen onni on myös omamme ja toisen onnettomuus oma onnettomuutemme. Ne valot, jotka loistavat yhdessä, myös valaisevat kirkkaimmin.