Kuolinsiivous – tarpeettomasta luopuminen on hyväksi ihmiselle ja seurakunnalle

Kun tulin töihin kanttoriksi Ilomantsiin vuonna 2005, en arvannut, että tulevina vuosina pääsisin oppimaan kiinteistöjen omistamisesta, vuokraamisesta ja myymisestä yhtä ja toista. Ja kiinteistöjähän vanhalla Ilomantsin seurakunnalla oli, vanhoja pappiloita ja kanttoriloita useampia – ja mitä kauneimmilla paikoilla. Ei niistä kukaan oikeasti olisi halunnut luopua, mutta järkisyyt voittivat tunnesyyt neuvoston keskusteluissa.

Kaikki, mitä ei tarvita seurakunnalle keskeisessä toiminnassa ja mikä tulee tuottamaan tulevaisuudessa enemmän kuluja kuin tuottoa, myytäisiin. Olen tänä päivänä useamman kerran miettinyt, että missä olisimme nyt, jos näitä kipeitä päätöksiä ei ajallaan olisi uskallettu tehdä ja toteuttaa.

Kaikki se, mikä myytävissä oli, myytiin jo hyvissä ajoin ennen Joensuun ja Ilomantsin seurakuntien yhdistymistä ja Ilomantsin kappeliseurakunnan perustamista tämän vuoden alussa. Minkälaisia päätöksiä päättäjien nyt pitäisi Ilomantsin osalta tehdä, kun kiinteistökauppa ei käy, ja jokaisen vanhan rakennuksen kohdalla pitäisi tehdä erikseen remonttisuunnitelma? Kaikki tämä aika olisi pois seurakunnan keskeisen toiminnan suunnittelulta – ja raha toiminnalta.

Tavara ja omistaminen sitovat valtavasti ajatuksia ja energiaa.

Siksi yltäkylläisyyden kyllästämä länsimainen ihminen on lähtenyt kulkemaan omistamisen vastavirtaan ismeiksi asti: minimalisti tahtoo eroon turhasta niin tavarassa kuin muillakin elämän osa-alueilla – joskus äärimmäisyyksiin asti. Uskon kuitenkin, että tavaran vähentämisen merkitystä voi pohtia ihan maalaisjärjelläkin. Voi katsoa kotinsa tavarapaljoutta, miettiä menemisen runsautta, ja pohtia palveleeko tämä kaikki sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää?

Niin sanottu ”kuolinsiivous” on yksi tapa käydä läpi omaisuuttaan. Se on ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjassaan Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous (suom. 2018) lanseeraama tapa luopua turhasta. Hänen mielestään tarpeettomasta omaisuudesta luopumisen työ kuuluu ihmiselle itselleen, ei vasta perikunnalle. Kuolinsiivouksen voi hänen mukaansa aloittaa kuitenkin jo vaikka kolmekymppisenä, sillä tavaroiden karsiminen yksinkertaisesti helpottaa elämää.

Kuolinrituaalien tutkijana en hämmästy Magnussonin tapaa pohtia tavaroiden merkitystä kuoleman taustaa vasten. Kuolinrituaalien kautta yksilö ja yhteisö käsittelevät niitä asioita, jotka elämässä ovat tärkeimpiä ja arvokkaimpia. Juuri siksi kuolemaa pitäisi uskaltaa ajatella, siksi, että elämää ohjaavat arvomme tulisivat kirkkaammin näkyville, ja ohjaisivat näin paremmin valintojamme ja jokapäiväistä elämäämme.

Kaikki luopumisprosessit ovat jollain tavoin raskaita – niin yksityiselämässä kuin seurakunnissakin – koska luopumiseen liittyvä lopullisuus muistuttaa aina jollain tavoin kuolemasta.

Ilomantsin seurakunnan noin kymmenessä vuodessa läpi käymä valtava luopumisen prosessi ei tarkoittanut sitä, etteikö paikallisen seurakuntayhteisön elämään tulevaisuudessa olisi uskottu, vaan sitä, että sitä haluttiin suojella. Luopumalla siitä, mikä kirkon elämää ja olemassaolon tarkoitusta ei paikallisesti palvellut, seurakunnan päättäjät loivat vankan kivijalan Ilomantsin ortodoksisen yhteisön tulevaisuuden rakentamiselle.