Suomalaisina ortodokseina olemme tottuneet kuulemaan Karjalan evakkojen vaikeista kokemuksista toisen maailmansodan aikana. Helposti unohdamme, että myös pohjoisessa on kirkkomme jäseniä, jotka joutuivat sodan takia jättämään omat kotinsa.
Petsamon seudulta ja etelämpää Suonikylästä pakolaisuuteen joutuneiden tilanne oli monin tavoin traumaattinen, koska taakse jäi kotien ja nautinta-alueiden lisäksi elämäntapa, johon oma kulttuuri oli syvästi sidoksissa. Suomalainen yhteiskunta ajoi kolttasaamelaiset omaan muottiinsa lakeineen ja tapoineen. Toki hyvää tahtoakin valtiolla oli, mutta ei aina riittävää ymmärrystä kolttakulttuurista. Suomalaistaminen aloitettiin kouluissa, eikä kolttasaamelaisten omaa kieltä aluksi kunnioitettu, saati sitten vaalittu.
Kaiken lisäksi kolttasaamelaiset joutuivat kokemaan vähättelyä sodan jälkeisinä vuosina myös muiden saamelaisten taholta. Suomen valtio halusi kuitenkin tukea kolttia rakentamalla vuodesta 1949 alkaen heille yli 50 kolttatilaa Nellimin, Pikku-Petsamon ja Sevettijärven alueille. Hengellisenä tukena heillä oli jo Petsamosta tuttu isä Yrjö Räme ja seurakunta, minkä lisäksi koltat saivat tärkeää tukea omista jumalanpalveluksistaan vaikeina vuosina. Kirkkomme aloitti 1980-luvulla jumalanpalvelustekstien kääntämisen kolttasaameksi. Työ jatkuu jälleen, kun viime kirkolliskokous myönsi tarkoitukseen kolmivuotisen määrärahan.
Oma lukunsa kaikkien saamelaisten historiassa on heidän esivanhempiensa hautojen ryöstämiset rotututkimusta varten 1800-luvun toiselta puoliskolta aina toiseen maailmansotaan asti. Äskettäin pidettyjen Saamelaisten kirkkopäivien jälkeen näitä vainajia haudattiin uudelleen Utsoella, Inarissa ja Nellimissä, missä kyse oli kolmen kolttasaamelaisen jäännöksistä. Omia edesmenneitään aina suurella rakkaudella muistelleille kolttasaamelaisille tällainen hautojen avaaminen on varmasti ollut vaikea ja traumaattinen kokemus.
Kaikkien saamelaisten kokemista vääryyksistä on hiljattain alettu keskustella entistä enemmän. Suomen valtion ja saamelaisten välinen totuus- ja sovintokomissio aloitti työnsä tänä vuonna. Saamelaisten ja suomalaisen yhteiskunnan välille on vuosikymmenten aikana syntynyt monia kipupisteitä, koska saamelaisia ja heidän kulttuuriaan ei ole ymmärretty eikä aina edes haluttu hyväksyä.
Toiseuden tuntu, miesten itsemurhat, omasta kulttuurista ja kielestä luopuminen sekä epävarmuus perinteisten elinkeinojen ja koko kulttuurin säilymisestä aiheuttavat edelleen tuskaa. Puhutaan myös kollektiivisesta taakkakertymästä, kun nuoret osin huomaamattaan kantavat edellisten sukupolvien taakkoja.
Yhteiskunnassamme vaikuttaa nyt olevan hyvää tahtoa saamelaisia kohtaan. Silti saamelaiset tämän tästä törmäävät tilanteisiin, joissa Suomen valtio laiminlyö velvollisuutensa keskustella saamelaisyhteisön kanssa sitä koskevista asioista tai ainakin kuulla saamelaisia. Tällaiset hallinnolliset ”kömmähdykset” ovat kipeitä osuessaan yhteisöön, joka on kokenut niin suuria vääryyksiä menneisyydessä.
Kirkkomme tarjoaa tukea – mutta entä tulevaisuus?
Kirkkomme on selkeästi asettunut kolttasaamelaisten tueksi. Ivalossa toimivien papin ja kanttorin vakanssit on päätetty jatkossakin kustantaa keskusrahastosta. Näiden työntekijöiden myös edellytetään osallistuvan koltansaamen kielen koulutukseen. Käännöstyötä koltansaameksi jatketaan, kuten jo edellä totesin. Tämän vuoden alussa aloittanut suuri Pohjois-Suomen seurakunta samoin kuin Oulun ortodoksinen hiippakuntakin ovat sitoutuneet tukemaan kolttasaamelaista kulttuuria.
Tärkeä kysymys on tietenkin se, kuinka saamelaiskulttuurit selviävät jatkossa. On muistettava, että saamelaiset itse omistavat tämän asian. Muiden tahojen kuten valtion ja kirkkojen on tuettava saamelaisten ponnisteluja tällä saralla.
Tarvitaan menneisyyden vääryyksien selvittämistä niin, ettei yhteiskuntamme enää koskaan tekisi samoja virheitä. Tarvitaan kielen ja kulttuurin tukemista. Ja tarvitaan saamelaisten rinnalla seisomista niin julkisuudessa kuin Suomen valtion kanssa asioitaessa.
Kirkkojen on toimittava hyvässä yhteistyössä toistensa ”tontteja” kunnioittaen. Myös kirkkojen on kyettävä pyytämään saamelaisilta anteeksi silloin, kun on selvästi toimittu väärin. Niin meidänkin kirkkomme tekee, jos esiin tulee meidän harjoittamaamme vääryyttä. Jo nyt meidän on syytä katua ja pyytää kolttasaamelaisilta anteeksi sitä, että emme ole vuosikymmenten aikana kirkkona tehneet kaikkea sitä, mitä olisimme voineet ja mitä olisi pitänyt tehdä.