Näytös 1.: Kohtaaminen
– Pyhät isät siunatkaa ja suokaa heikolle kilvoittelijalle aikaanne saadakseni neuvoja pelastuksen tielle, aloitin ja pyysin pyhiltä siunausta.
– Minun iloni! Kysy! pyhittäjä Serafim vastaa ja katsoo minua sinisin silmin. Pyhittäjä Simeon puolestaan nyökkää, tehden samalla ylleni ristinmerkin ja hymyilee.
– Pyhät isät, meidän ajassamme 2000-luvulla on paljon myönteistä avoimuutta ja vaietuistakin asioista uskalletaan puhua. Valitettavasti kulttuurissamme esiintyy myös pinnallisuutta ja välittämisen puutetta niin Jumalan kuin lähimmäisten suhteen. Tunnustan löytäväni itsenikin tästä kehästä. Millaisen hengellisen neuvon antaisitte kristillisen kilvoituksen tielle?
Molemmat isät hierovat hetken partojansa ja katsovat sitten toisiaan. Pyhittäjäisä Simeon kääntyy puoleeni ja vastaa.
– Elät kovin erilaisessa ajan ja rajoittuneisuuden maailmassa kuin minä elin. Välillämme on tuhannen vuoden välimatka, mutta salainen kilvoittelu ei ole siitäkään huolimatta muuttunut miksikään.
– Salainen kilvoittelu? kysyin keskeyttäen pyhittäjän vastauksen. Mitä tarkoitat?
Näytös 2.: Kaksi sisäkkäistä kilvoitustietä
– Ole kärsivällinen, lapseni, niin opetan sinua. Minun aikanani puhuttiin paljon kirkon ulkoisista tunnusmerkeistä ja kilvoittelumuodoista kuten paastosta, askeettisesta elämästä, oppilausumista, ikoneista, sakramenteista, hymnografioista ja muista kirkon tradition tärkeistä asioista. Aikakautesi kirkossa toimitaan varmasti edelleenkin näin?
Nyökkään.
– Hyvä kuulla. On oikein pitää näitä asioita esillä. Mutta on syytä myös muistaa, että ne kuuluvat ulkonaisen kilvoittelumuodon piiriin.
Simeon istahtaa kivelle ja jatkaa ajatustaan.
– Oikea tieto, viisaus ja ajatukset ovat aina hyväksi. Mutta tämä on ulkoista kilvoittelua; se on vasta alku sille, jossa jäsennellään asioita ymmärrettävään muotoon. Salainen kilvoittelu menee syvemmälle.
Pyhittäjä Simeon tarkkailee ilmeitäni ja eleitäni samalla yrittäen avata ajatustansa lisäämällä selostukseensa mukaan käsiensä liikkeet.
– Salainen kilvoittelu merkitsee sisäistä hengellisyyttä. Ajattele rukoilemista. Pyhä Basileios Suuri (+379 jKr.) opettaa, että kristitty ei tarjoa rukouksessa vain sanoja Jumalalle, vaan rukoilija liittää koko arkisen elämäntapansa Jumalan yhteyteen. Ymmärrätkö?
Nyökkään.
– Kyse ei ole vain tekniikasta: ristinmerkeistä, kumarruksista, silmien sulkemisesta, hiljaisuudesta ynnä muusta sellaisesta. Kaikki tämä on hyvää, mutta ulkoista! Herra sanoo: ”Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”
– Huomaatko, lapseni, millä tavoin Herra opettaa rukouksesta? pyhittäjä Simeon kysyy.
Nyökkään ja jään miettimään Vapahtajan sanoja. ”Hengessä ja totuudessa.”
– Tarkkaa, lapseni, ja ymmärrä: ulkonainen kilvoittelumuoto kuljettaa sinut ikonin luo, sytytät lampukan ja otat esiin rukouskirjan. Ulkonainen kilvoittelumuoto tekee myös rukouskumarruksen, mutta sen polku pysähtyykin sitten siihen, Simeon valistaa.
Pyhittäjä korostaa seuraavaa lausettaan ilmein ja elein.
– Tästä kohdasta eteenpäin kristitty astuu ikään kuin itsensä sisällä toiseen huoneeseen. Se on: ihmisen siihen kohtaan sisäistä maailmaansa, jossa vakaumukset ja syvimmät pohjavirtaukset liikkuvat. Hän astuu sydämensä siihen huoneeseen, missä kristittyä liikuttaa Jumalan armon tuli, sen hehku tai edes jonkinlainen kipinä. Ja tämä lämmön lähde on se, joka kuljettaa kristityn Jumalan yhteyteen riippumatta siitä, rukoileeko hän yksin vai toisten kanssa.
Pyhittäjä Simeon oikaisee hieman itseään ja koskettaa ensin kädellä omaan rintakehäänsä ja sitten hän tekee saman minulle.
– Rukoilemisessa on kyse kasvuprosessista, hän sanoo.
– Minua aiemmin elänyt isämme pyhä Iisak Syyrialainen (+ n. 700 jKr.) opetti, että kun ihmisestä tulee ”Pyhän Hengen asuinhuone” niin Jumalan kolmas persoona itse alkaa rukoilla meissä. Tällöin rukouksen maailma meissä syvenee ja tulee vähitellen osaksi koko olemustamme, persoonaamme. Lopulta rukoilijasta itsestään tulee rukous. Siksi monet muinaiset pyhät olivat kuin tulta rukoillessaan.
Jään miettimään pyhittäjä Simeonin sanoja. Kertaan myös mielessäni Kristuksen opetusta ”hengessä ja totuudessa” rukoilemisesta.
Näytös 3.: Hengellinen vaaka
Pyhittäjä nousee seisomaan ja näyttää kädellään, että kulkisin hänen vierellään pitkin lammen rantaa. Olen kuuliainen. Toiselle puolelleni asettuu pyhittäjä Serafim. Kävelemme yhdessä rauhallisin askelin lammen ympäri kulkevaa polkua pitkin. Isä Simeon jatkaa hiljaisella äänellä.
– Hengellistä elämää voisi verrata vanhaan mekaaniseen tasapainovaakaan. Tiedäthän sellaisen, jossa on kaksi punnitusalustaa, ja joiden välille koetetaan saada balanssi painojen avulla.
– Tiedän. Olen joskus lapsuudessani punninnut sillä ruokatarvikkeita. Toiseen punnitusalustaan laitettiin tuote ja toiseen punnus. Niiden keskinäinen tasapainotila antoi ostoksen oikean painomäärän, vastasin.
– Ja sitten olen nähnyt vanhojen apteekkien näyttelyvitriineissä sellaisia. Ai niin, ja laboratorioissakin olen nähnyt vastaavia tarkkuusvaakoja hyvin pienien ainemäärien mittaamiseksi.
– Hyvä, ymmärrät, mitä tarkoitan, pyhittäjä jatkoi.
– Kuuntele nyt tarkasti, hän sanoi ja pysäytti kulkumme polulla.
– Ulkoisen kilvoittelun vastapainona vaa’assa ovat salaisen kilvoittelun painot. Näiden kahden kilvoittelumuodon tulee olla tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.
– Niin? totesin kysyvästi.
– Jos kristityllä on pelkät ulkoiset painot, mutta toisessa vaakakupissa ei ole mitään, niin tilanne on paha, Simeon jatkoi.
– Kyllä. Toinen vaakakuppi painuu ”pum” alas ja toinen ylös. Täydellinen epätasapaino!
– Sellainen ihminen on kuin spitaalinen, jonka tauti on peitetty koristeellisin vaattein. Kristillisyys näyttää silloin hyvältä mutta elämää Pyhässä Hengessä ei välttämättä ole. Silloin kristitty on kiinni pelkästään ulkoisessa ilman sisäistä yhteyttä Jumalaan, opetti isä Simeon.
– Entäpä jos vaakakupissa on tilanne toisinpäin? kysyin.
– Jos vaa’assa ovat pelkät salaisen kilvoittelun painot ilman sille kuuluvaa ulkoisen kilvoittelun vastapainoa, niin huono tilanne sekin on. Vaarana ovat hengellisen raittiuden, valppauden ja kilvoittelun suunnan hämärtyminen, pyhittäjä selitti.
Näytös 4.: Suuri ja aava meri
Huomasin, että keskustelumme oli herättänyt pyhittäjä Serafimin mielenkiinnon ja hän halusi sanoa jotakin. Niinpä hän kohensi ryhtiään ja yskäisi varoen. Isä Simeon kumarsi hänelle kohteliaasti.
– Iloni, isä Serafim sanoi.
– Kysyit hengellistä neuvoa aikakauteesi, johon Jumala on sinut asettanut kilvoitteluelämää varten.
Tein nöyrän kumarruksen.
– Jumalan pelko on viisauden alku, Serafim aloitti ja huomasin isä Simeonin kumartavan hänelle tässä kohden syvään.
– Älä kulje huolettomasti. Suhtaudu kaikkeen pyhään hartaalla kunnioituksella. Muista, että Herra sanoo: ”Kirottu olkoon jokainen, joka suorittaa veltosti Herran antaman tehtävän.” Tarvitset suurta varovaisuutta, sillä sydämesi ajatuksineen ja haluineen on kuin suuri ja aava meri. – ”Miten loputon lauma siinä vilisee parvittain eläimiä.” Mereesi on pesiytynyt monia turhia, vääriä ja likaisia ajatuksia. Lapseni, pelkää Jumalaa ja tee hyvää.
Pyhittäjä Serafim lopetti. Vaikenemiskilvoitus oli jättänyt häneen jälkensä. Pyhä ei maalaillut laveasti asiaansa. Hän siunasi minut ristinmerkillä ja kumarsi keveästi pyhän Simeonin suuntaan. Jatkoimme matkaamme hiljaisuuden vallitessa lammen reunalla kulkevaa polkua pitkin. Linnut lauloivat kauniisti Jumalan ylistystä. Pyhittäjät, jotka kulkivat vierelläni, katosivat näkyvistä kuin usvaan kadoten. Ennen kuin näky katosi kokonaan, kuului pyhittäjä Simeonin ääni.
– Rukoile näin:
Tule, kaikki sanat ylittävä todellisuus.
Tule, ymmärryksen ylittävä persoona.
Tule, kuolleitten ylösnousemus.
Tule, sillä sinä jatkut aina muuttumattomana, vaikka olet joka hetki liikkeessä.
Tule, elämäni hengitys.
Tule, iloni, kunniani, loputon mielihyväni.
Epilogi
Ja näin sulkeutui ovi pilvilinnaani. Pyhät isä kehottavat ymmärrettävästi lukitsemaan sisäänkäynnin mielikuvien maailmaan hengellisissä asioissa. Se on järkevää. Kaikki kun ei ole kultaa mikä kiiltää. Varsinkaan unien, unelmien ja vilkkaan mielikuvituksen maailmassa. Eikä kimaltele tämäkään esitykseni. Näytökset olivat keksittyjä, mutta pyhittäjien opetuksellinen eetos on siinä säilytetty. Kirjoitin sen, minkä kirjoitin Dostojevskin Karamazovin veljekset -romaanissa esiintyvän pyhän vanhuksen, isä Zosiman inspiroimana. Jospa tämä toisi pyhien maailmaa piirun verran lähemmäksi. He kun ovat ystäviämme ja myös yksi Kristuksen rakkauden heijastus meitä ja Hänen kirkkoaan kohtaan.
Ihmeellinen on Jumala pyhissään! (Ps. 67:36 LXX)