Varhaisen kristillisen ajan juutalaisessa ja kreikkalaisessa kulttuurissa naisten pään peittäminen oli yhteisöllinen ja sosiaalinen normi. Tämä normi poistui vähitellen kohti moderneja yhteiskuntia tultaessa. Nykymaailmassa tapa on jäänyt lähinnä joidenkin uskontojen ohjeelliseksi käytänteeksi.
Kirkollinen keskustelu naisten pukeutumisesta nojaa apostoli Paavalin opetukseen, jonka mukaan naisten tulee peittää päänsä jumalanpalveluksissa kunnioittaakseen Jumalan luomaa järjestystä. Paavalin perustelun mukaan tämä tapahtuu ”enkelien tähden”. Hän toteaa myös, ettei tästä poikkeavaa tapaa ole käytössä Jumalan seurakunnissa. Samassa yhteydessä hän kieltää miesten pään peittämisen jumalanpalveluksissa ja miesten pitkät hiukset. (1. Kor. 11:3˗16)
Ne apostoliset isät ja heitä seuranneet kirkkoisät, jotka kommentoivat Paavalin esittämää periaatetta, seurasivat apostolin näkemystä. Asia ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä jotkut varhaiset kirjoittajat edellyttivät naisten hunnuttavan kasvonsa. Toiset taas ulottivat pään peittämisen naisten arkielämään. Joidenkin mukaan kankaan oli oltava harson sijaan riittävän paksua.
Apostolien kokouksessa, jossa määriteltiin, mitkä juutalaiseen perinteeseen kuuluvat asiat velvoittivat kristittyjä, pään peittämisestä ei keskusteltu lainkaan (Ap.t. 15). Myöskään kirkon ekumeenisten kirkolliskokousten kanonisessa perinteessä naisten pään peittämiseen jumalanpalveluksissa ei kiinnitetä huomiota.
Erilaisia näkökulmia
Nykyisessä ortodoksisessa perinteessä suhtautumistavat naisten pään peittämiseen vaihtelevat. Näkökulmat ovat luonteeltaan sekä kulttuurisia että teologisia.
Perinteen sitovuutta korostavan näkemyksen mukaan naisten pään peittämistä pidetään kaikkia aikoja sitovana ”enkelien tähden” ja kirkon vakiintuneen perinteen perusteella. Paavalin ilmaisua tulkitaan yksiselitteisesti ja sitä pidetään ehdottomana.
Perinteen tulkintaa ja soveltamista korostavan näkemyksen mukaan sitova normi Paavalin opetuksessa on kunnioitus ja nöyryys suhteessa pyhiin palveluksiin. Ulkoisten pukeutumisen merkkien ajatellaan sen sijaan vaihtelevan eri kulttuureissa. Tämän näkemyksen mukaan sekä apostoli Paavali että kirkkoisät käsittelivät pään peittämistä aikansa vallitsevien tapojen yhteydessä. Siten Korintissa olleen tavan pohjana oli se, että naisten pään peittämättömyys – tai miesten pitkät hiukset – antoivat väärän kuvan kristittyjen kunniallisuudesta. Tavat heijastelivat sukupuolirooleja ja -hierarkioita sekä hengellisiä käsityksiä, mutta ne eivät liittyneet kysymykseen ihmisen pelastuksesta.
Asiayhteyden huomioivissa nykytulkinnoissa Paavali neuvoi korinttilaisia elämään yleisen kulttuurisen normin mukaan ”enkelien tähden”. Samalla ajatellaan, että yhteiskunnan ohjeellisten tapojen muuttuessa tulkinnan kristillisestä pukeutumiskoodistosta täytyy joustaa, kunhan kaikki tapahtuu säädyllisesti, kunnioituksen säilyttäen. Tämän tulkinnan mukaan ympäristön tapojen muuttuessa on etsittävä uusia tapoja ilmaista nöyryyttä ja pyhyyttä, koska pukeutumisen sosiaalinen merkitys on muuttunut: pään peittäminen ei ilmaise enää samoja merkityksiä kuin aiemmin, sillä naisten asema ja roolit ovat muuttuneet.
Erot tulkinnoissa ja tavoissa näkyvät myös ortodoksisissa paikalliskirkoissa. Joissakin painotetaan pään peittämisen normatiivisuutta, toisaalla taas, Suomi mukaan lukien, yleensä tavan kulttuurisidonnaisuutta ja ihmisten vapautta valita pukeutumistapansa. Pään peittämisen tapaa ei siten omassa kirkossamme pidetä kulttuurisesti tai teologisesti sitovana: kirkkoon voi tulla yhtä lailla huivi päässä kuin ilmankin, riippumatta ihmisen taustasta. Sama periaate koskee muitakin kulttuurisia tapoja, kuten sitä, kuka saa seistä milläkin puolella kirkkosalia. Kenelläkään ei siten ole oikeutta arvostella ja puhutella asiasta toisia. Luostareissa tai pyhiinvaelluksilla pyritään silti huomioimaan kohteliaasti paikallinen tapa.
Avoimuus tämän kaltaisille vanhojen perinteiden uudelleen tulkinnalle – unohtamatta nöyryyden pyrkimystä – voi parhaimmillaan palvella evankeliumin hyvän sanoman kertomista, sillä joustavuus ei tee ihmisille turhaa kompastusta matkalla kohti kirkkoa.
Kirkollisen pukeutumisen tavat saavat vaihdella
Henkilökohtaisella tasolla pään peittäminen voi olla positiivinen tai negatiivinen kokemus riippuen henkilöstä. Pukeutumisen tapa ei ole oleellinen ihmisen pelastumisen tai ortodoksisuuden kannalta. Oleellista on se, että ihminen ilmaisee kunnioitusta ja nöyryyttä suhteessa pyhiin asioihin.
Kysymys naisten pään peittämisestä kirkossa asettuu oikeisiin mittasuhteisiin laajemman ortodoksisen opetuksen yhteydessä. Sen mukaisesti kirkko pitää tärkeänä yksilön vapautta ja omantunnon merkitystä: jokainen voi itse valita suhtautumistapansa. Lisäksi ortodoksisen opetuksen valossa oleellista on kirkon ykseyden ja rakkauden säilyttäminen. Ulkoisten käytäntöjen ei saa antaa aiheuttaa erimielisyyttä ja jakaantumisia. Pään peittämiseen tai peittämättömyyteen liittyvät käytännöt ja muut vastaavat tavat ovat henkilökohtaisia ja sallittuja valintoja, jotka eivät vaikuta ihmisen ortodoksisuuden laatuun tai arvoon kirkossa.
Myös papin arkipukeutumisen tavat voivat vaihdella
Toisinaan keskusteluun nousee papiston pukeutuminen, erityisesti kysymys papin viitan käytöstä. Joidenkin jyrkimpien näkemysten mukaan pappi, joka kulkee arkena ilman viittaa, on alaston.
Ekumeenisten kirkolliskokousten teksteissä ensisijainen papin pukeutumista koskeva periaate on se, että papin tulee pukeutua tehtävänsä arvon mukaan. Papin on näiden periaatteiden mukaan vältettävä ylellistä pukeutumista ja koristautumista. Siksi papin viittojen yletön koristaminen torjutaan. Pappien kirkollinen pukeutuminen heijastelee heidän identiteettiään ja tehtävän arvoa, mutta myös nöyryyden periaatetta. Koristeelliset jumalanpalvelusasut ovat tästä erillinen piirre, sillä niillä osoitetaan liturgista kunnioitusta.
Trullon ekumeenisen kirkolliskokouksen tekstissä edellytetään, ettei pappi käytä asiaankuulumatonta asua ja pukeutuu hänelle määrättyihin pukuihin myös kadulla kulkiessaan. Joidenkin tulkintojen mukaan sääntö määrää, että papin on käytettävä viittaa myös arkena. Toiset tulkitsevat sen tarkoittavan palvelutehtävän toimittamista. Lisäksi nähdään, että kysymys on tekstin perusteella siitä, millaiset ohjeet eri paikalliskirkoissa on asiasta annettu.
Melko monessa ortodoksisessa paikalliskirkossa papin arkipukeutumiseen suhtaudutaan varsin joustavasti ja ymmärtävästi huomioiden kulttuurinen konteksti. Joustavan säännön tulkinnan avulla on pyritty löytämään tasapaino kirkollisen kutsumustehtävän ja papin arkielämän välillä, samalla kun kunnioitetaan ortodoksisen kirkon traditioita ja sääntöjä. Niinpä esimerkiksi omassa paikalliskirkossamme piispat ovat erikseen antaneet ohjeet papiston pukeutumista koskien. Niissä ei edellytetä viitan käyttöä arkena. Myös muihin ulkoisiin piirteisiin suhtaudutaan joustavasti.
Papin jatkuvaa viitan käyttöä on perusteltu myös evankelioimistehtävällä. Viitta tuo näkyvyyttä ja toisinaan myös keskustelunalkuja, mutta toisenlaisestakin näkökulmasta on kokemuksia: arkivaatteissa tavattua pappia on ollut helpompi lähestyä. Molemmissa kokemuksissa heijastuu se, että papin tehtävä kulkee mukana sekä arjessa että juhlassa.
Kuten naisten pukeutuminen, myös papin arkipukeutuminen on ortodoksisessa kirkossamme nähty lähinnä henkilökohtaisen vapauden piiriin kuuluvana seikkana. Luostarikilvoittelijoita sen sijaan koskevat tässäkin asiassa luostarin perinteet ja tavat, joskin myös niissä on nykyään vaihtelua.
Pappeja koskevat keskeisimmät vaatimukset ovat enimmäkseen muita kuin pukeutumista koskevia. Uusitestamentillisessa perinteessä papin oleellisimpina piirteinä esitellään muun muassa harkitsevaisuus, opetustaito, lempeys ja sopuisuus sekä perheestään hyvin huolehtiminen (1. Tim. 3:1˗7).
Oikean pukeutumisen periaate
Kirkon opetuksen ja perinteen valossa jyrkkiä asenteita ja lähimmäisen arvottamista esimerkiksi pukeutumisen perusteella pidetään hengellisenä alastomuutena eli tuomitsemisena.
Pukeutumiseen liittyvät kiistat olivat arkea jo varhaisessa kirkossa. Niinpä esimerkiksi Gangran paikallissynodissa (300-luku) määrättiin anateema eli kirkosta erottaminen niille askeettikilvoittelijoille, jotka pukeutuivat pitkään (arvokkaan näköiseen filosofien käyttämään) viittaan halveksien niitä, jotka pukeutuivat tavalliseen yleisesti käytössä olevaan päällysviittaan. Määräys kertoo paljon varhaisvarhaiskirkollisesta suhtautumisesta toisten tuomitsemiseen ja itsensä korottamiseen toisten kustannuksella.
Pukeutumiskeskustelu asettuu oikeaan asiayhteyteen apostoli Paavalin Kolossalaiskirjettä lukiessa. Siinä hän painottaa oikean mielenlaadun merkitystä: ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu.” (Kol. 3:12˗15)
Toim.huom. aihe on noussut esiin viimeksi isä Petri Korhosen Tapiolan kirkon sivuilla julkaisemasta päivityksestä, ja aiheesta on keskusteltu sekä Helsingin ortodoksisen seurakunnan kanavilla ja Aamun Koitossa.