Viimeaikaiset uutiset naapurimaastamme ovat huolestuttavia. Venäjän kirkon johto (lukuun ottamatta sen edustajia Ukrainassa) on asettunut valtiovaltansa tueksi kansainvälistä oikeutta rikkovassa hyökkäyssodassa Ukrainassa.
Kirkko naapurissamme on perustellut asennettaan metafyysisenä taisteluna kristillisyyden puolesta ja läntisen maailman rappiota vastaan. Näin sodalla on lausuttu olevan myös panslavistisia kirkollisia tavoitteita. Tätä on vaikea nähdä muuna kuin kirkon moraalisena ja eettisenä lankeemuksena.
Tässä tilanteessa on yhä uudelleen toistettava, ettei evankeliumin sanoma voi koskaan perustua – vaikka niin on historiassa usein tapahtunut – sotaan, väkivaltaan, pakkoon tai alistamiseen. Sellainen johtaa ainoastaan rikoksiin ihmisyyttä, oikeutta ja perimmiltään Jumalaa vastaan.
Ortodoksisen maailman hauras ykseys on ollut viime vuosina muutenkin koetuksella Venäjän kirkon katkaistua yksipuolisesti ehtoollisyhteyden Konstantinopolin kanssa kirkkopolitiikan höllyvän suon takia. Pastoraalisesti tarkasteltuna päätös ajoi kirkkokansaa monien purevien sääskien armoille. Ratkaisuja olisi etsittävä aina muulla keinoin kuin valtaa korostamalla.
Nyt käynnissä oleva sota Ukrainassa haastaa ortodoksisuuden jo säröilevän ykseyden aiempaan nähden ennennäkemättömällä tavalla. Sodan haavojen vuoksi ainoa mahdollinen tie Ukrainan kaikille ortodokseille lienee yksi kirkko Konstantinopolin tunnustamana. Kaikki riippuu tietysti Ukrainan kohtalosta.
Venäjän kirkolla oli suuri moraalinen ja eettinen mahdollisuus, jonka se on nyt suurelta osin menettänyt. Poikkeuksen muodostavat ne rohkeat papiston jäsenet, jotka ovat nousseet sanoillaan sotaa vastaan itseään säästämättä. Toivoa sopii, että edes ajatuksissa vielä useammat ovat samaa mieltä.
Kun Venäjällä syttyi vuonna 1918 punaiseen terroriin johtanut vallankumous, kirkko joutui murhaavan voiman kohteeksi. Vainosta huolimatta silloinen Venäjän kirkon patriarkka Tiihon asettui henkensä uhalla, toisia palvellen, terroria, sodan tuhovoimia ja pedon kuvan palvelemista vastaan. Hän nuhteli valtaa pitäviä, ei salaa, vaan suoraan ja avoimesti.
Nyt synnytetty laiton sota diplomatian, rauhan ja demokratian rakentamisen sijaan näyttää puristavan Venäjän kansalaisyhteiskuntaa lähes olemattomaksi. Uusi lainsäädäntö Venäjällä merkitsee sodan arvostelijoiden vangitsemisia ja pitkiä vankeustuomioita. Rikkomukset ihmisoikeuksia vastaan syvenevät koko ajan. Tässä tilanteessa on ilmeistä, että monien tavallisten venäläisten on vaikeaa asettua rauhan sanoin ja rauhan teoin sotaa vastaan. Se vaatii erityislaatuista moraalista rohkeutta.
Kirkon johdon Venäjällä ei olisi pitänyt paeta kristillistä vastuutaan rauhan Ruhtinaan Kristuksen tähden. Kirkon ja sen johtajien moraalinen vastuu on yksinkertaisesti muita suurempi. Toivoa sopii, ettei nyt nostatettu tuhon pilvi Ukrainassa synnytä vielä suurempaa maailmanpaloa Euroopassa, Venäjällä ja koko maailmassa.
Tilanne haastaa ortodoksisen maailman myös laajemmin vakavaan itsetutkisteluun. Ollakseen, idealistisesti ajatellen, koko kristillisen maailman ykseyden väline, kirkkojemme olisi ensin oltava itse ykseyden esikuvia. Valitettavasti se on vaikeaa, eikä aina edes vallassamme.
Tulevaisuudessa olisi enemmän kuin suotavaa, että ortodoksiset paikalliskirkot ja patriarkaatit yhdessä asettavat uudella huolellisuudella ne rajaviivat suhteessa nationalismiin ja ihmisoikeuksien sortamiseen, joita ei voi ylittää asettumatta kirkon ykseyden ulkopuolelle. Pohtia tietysti sopii kuinka todennäköistä tämä on.
Sinisilmäisyyteen tai moraaliseen ylemmyyteen ei ole syytä edes meillä. Ukrainan tilanteeseen verrattuna pienemmissä, vaikkakin tärkeissä asioissa, omalla paikalliskirkollamme on myös totuuden velvoitteita.
Kirkossa valta asettuu korkean eettisen vastuun perustalle. Luottamus kirkkoon Kristuksen airueena ei ole itsestäänselvyys. Totuus suhteessa valtaan on läpinäkyvää ja avointa, kirkastavaa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Nykytilanne haastaa ortodoksikristittyjä kysymään: Saako kirkon tai ortodoksisten paikalliskirkkojen johtoa tai papistoa arvostella? Eikö kirkko ole pyhä? Eikö siksi pitäisi olla hiljaa?
Vastaukset näihin kysymyksiin ovat yksiselitteisiä. Kirkkoa saa ja pitää arvioida, koska se on perusolemukseltaan pyhä. Vääryyksien, ihmistekojen, edessä ei pidä vaieta. Koska kirkko on pyhä Kristuksessa, pyhyyttä, rakkautta ja rauhaa vastaan sotivat toimet kirkossa on tuotava valoon totuudellisesti, itse katumusta tehden – se on kaikille vaikeaa – rakkautta unohtamatta, ja siitä maksettavaa hintaa pelkäämättä. Myös toimintaa ja rakenteita kehitettäessä on pidettävä huoli, ettei tämä perspektiivi karkaa käsistä.
Kristuksen ruumiin jäseninä emme voi kätkeytyä väittämällä, ettei tämä ole minun vastuuni. Jokaisella on määräosansa kokonaisuudessa. Muuttuneessa maailmassa tämä on entistä tärkeämpää. Vain tällä tavalla ortodoksisuus voi olla oikein opettavaa, jokaista ihmistä rakastavan Jumalan ylistystä, vapaata ja aitoa aitoa pyrkimystä evankeliumin hyvien päämäärien toteutumiseksi.
Ps. moraalisen pohdinnan lisäksi nyt on suuri tarve erityisesti eettiseen toimintaan sodasta kärsivien auttamiseksi eri kanavien kautta, rukousta unohtamatta. Samalla on tärkeää, ettei eri vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kohdella kaltoin.
Lue patriarkka Tiihonin avoin kirje bolševikeille vuodelta 1918 (Aamun Koitto 5.1.1920): https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1368250?term=bolshevikeille&page=6