Aloitamme usein ortodoksisen kirkkolaulun kuvailemisen sanomalla, että ortodoksisessa kirkkolaulussa ei käytetä soittimia, pelkästään ihmisen ääntä. Kyllä, tämä on ortodoksisen kirkkomusiikin tunnusmerkki – ja itse asiassa kristillisen jumalanpalvelusmusiikin toteutustapa pitkälle historiassa. Mieluummin aloittaisin kuitenkin tästä rikkaasta ja vanhasta perinteestä kertomisen niillä asioilla, mitä kirkkomusiikki on: ortodoksinen kirkkolaulu on laulettua teologiaa. Kirkko käyttää musiikillisessa ilmaisussaan viisaasti ja rikkaasti ihmisen ääntä opetuksen ja lohdutuksen välineenä.
Ihmisen ääni on erityistä materiaalia. Miltä kuulostaakaan läheisen ihmisen ääni, kun sen saa kuulla pitkästä aikaa? Naisäänten väri ja korkeus on toisenlainen kuin miesäänillä, ja rikkautta löytyy myös karkean stemmajaon – sopraano, altto, tenori, basso – väleistä. Ihminen voi käyttää ääntänsä muut äänet peittäen tai niin, että saa toiset äänet "loistamaan".
Kuorolaulu ei ole huutokilpailu, vaan pyrkimys siihen, että monista persoonallisista äänistä tulee yhdessä yksi ääni, joka ei häivytä äänten persoonallisia piirteitä, vaan luo niistä uutta. Tämä ei kuitenkaan tapahdu laulaessa itsestään, vaan tässä luovassa prosessissa kirkossa apuna toimii tehtäväänsä koulutettu ja asetettu kanttori.
Kanttori opettaa työssään kirkkolaulun palvelutehtävään sitoutuneille laulajille tehtävään liittyviä tietoja ja taitoja. Usein meiltä jää oivaltamatta, että kanttorin tehtävänä on välittää laulajille myös kirkon perinteen mukainen suhtautuminen kirkkolauluun. Tätä varten kanttoriksi valmistuvat opiskelevat Itä-Suomen yliopistolla myös ortodoksista teologiaa säveltaiteellisten aineiden lisäksi, ja koulutukseen kuuluvat myös liturgiset harjoitukset ortodoksisella seminaarilla. Kanttoriksi ei voi valmistua ilman kokemusta elävästä jumalanpalvelusperinteestä, sillä sellaista perinnettä, jota ei itse tunne sisältäpäin, ei myöskään voi jatkaa.
Musiikki alkaa hiljaisuudesta, ja kuorolaulu alkaa kuuntelemisesta. Laulun harmoniaa voi rakentaa vain ensin hallitsemalla oman instrumenttinsa ja kirkon veisuperinteen. Kun nämä kaksi ovat laulajan hallinnassa, on hänen tehtävänsä kuuntelemalla ja kanttorin ohjausta seuraamalla löytää, minkälainen osanen isompaa kokonaisuutta hänen oma persoonallinen äänensä parhaimmillaan on. Jos kokoonpano muuttuu, oma paikka soinnin kannalta on löydettävä aina uudelleen. Kun kerran on saanut kokea kirkossa laulamisen harmonian, siitä ei enää koskaan haluaisi päästää irti.
Kirkossa laulamisen tavoite määräytyy kirkon työn tavoitteen kautta. Toiset kutsuvat kirkossa laulamista kutsumukseksi ja rukoilemiseksi, toiset hyväksi harrastukseksi. Joku tulee kirkkokuoroon oppiakseen vanhaa perinnettä ja tutustuakseen lauluinstrumenttiinsa, monet myös päästäkseen esiintymään. Kaikki nämä tavoitteet ja syyt lauluaitioon tulemiselle ovat hyviä, mutta on tärkeää ymmärtää, että näillä tavoitteilla pitää olla tärkeysjärjestys. Mikään yksityinen tavoite kirkkolaulajan tehtävässä ei koskaan saisi kasvaa sen tavoitteen ohi, minkä kirkko on kirkkolaululle asettanut.