Järkytys iskee ilmat pihalle lähiyhteisöstä ja suru lepää raskaana koko maan yllä. ”Eihän täällä koskaan tapahdu mitään tällaista!” ihmiset huokailevat. Eihän missään tapahdu mitään tällaista, ennen kuin sitten tapahtuu.
Meidän kauhistelijoiden hämmästys viestii sekin jostakin. Olemmeko unohtaneet, että pimeässä kiiluu hirviöiden silmiä? Niitä oli vanhat sadut puolillaan. Lohikäärmeitä, isoja pahoja susia, noitia. Valoisten polkujen vieressä oli varjoisia vaarallisia polkuja, joilta lapsukainen saattoi päätyä hirviön saaliiksi. Sadut päättyivät onnellisesti, koska lapset olivat oppineet epäluuloisuutta ja pakenivat – tai sitten sankari laskeutui näyttämölle viime hetkellä estämään murhenäytelmän.
Asuimme muutaman vuoden Viinijärvellä Taipaleenjoen rannalla. Vanhat kyläläiset kertoivat, miten lapsia aikanaan peloteltiin näkillä: ”Näkki vie lapsen, joka menee yksin joen rantaan leikkimään.” Melkein jokaisesta jokirannan talosta olikin menetetty lapsi näkille – siis joelle. Kertomus näkistä oli tosi satu. Samoin satujen hirviöt ovat tosia, vaikka ne ovat mielikuvitusta. Pimeydellä on silmät ja kita.
Lukiessani iltasatuja omille lapsilleni olen tehnyt havainnon viime vuosikymmenten lastenkirjoista: hirviöt ovat kadonneet. Tai pikemminkin hirviöille on laitettu paperihattu päähän ja ne on kutsuttu synttärivieraiksi lastenkutsuille. Uusi trendi on käsitellä toiseutta erilaisten hirviöhahmojen kautta. Hirviö on vain toisenlainen kuin minä, sen sisältä löytyy rakastava ja rakkautta kaipaava sydän.
Näin on hirviöistäkin tullut pehmoisia ja hassuja. Nykysatujen ”hirviöiden” antama oppitunti on tärkeä, mutta jääkö jokin toinen, elintärkeä oppitunti lapsiltamme saamatta? Voimmeko sanoa, että satumme eivät ole tosia, jollei niissä esiinny todellisia hirviöitä? Sellaisia, jotka tahtovat lapselle pahaa tai jotka tahtovat hyvää vain itselleen, ja joille lapsi on yhdentekevä väline tyydyttää omaa nälkäänsä.
Sama koskee hengellistä opetusta kirkossa. Paholainen, aktiivinen paha tahto, katsotaan usein epäsopivaksi puheenaiheeksi lasten ja vielä nuortenkin kanssa. Eivätkä aikuisetkaan haluaisi siitä kuulla. Kirkon rikkaasta traditiosta löytyy yllin kyllin kaunista ja mieltäylentävää ammennettavaa; miksi viipyisimme pimeiden polkujen vaaroissa ja siellä vaanivissa silmissä? Ehkä meidän tulisi joskus viipyä, jotta opetuksemme olisi totta. Ilman vakavasti otettua pahuutta kadottaa Jumalan koko pelastustyö merkityksensä. Mistä Hän meidät pelastaa? Miltä Hän meitä varjelee?
Yksi asia on kiistaton: 15-vuotias tyttö on nyt joutunut lohikäärmeen kitaan. Se pysäyttää meidät kaikki hetkeksi. Havahdumme siihen, miten paljon meistä ja yhteisöistämme löytyy kykyä hyvään, välittämiseen, avuliaisuuteen, jakamiseen. Samalla havahdumme siihen, että hirviöt ovat palanneet. Tai että ne eivät koskaan kadonneet.
Mutta hirviöt kuuluvat kertomuksiin, eivät meidän päiväkokemukseemme. Siksi emme lähde soihdut kädessä lynkkaamaan hirviöiksi leimaamiamme ihmisiä. Silloin olisimme vaarassa muuttua itse hirviöiksi. Ja olisimme vaarassa astua Jumalan paikalle, joka kykenee herättämään katumukseen vaikka millaisiin hirveyksiin syyllistyneen.
Sen sijaan kerromme kertomuksin lapsillemme ja nuorillemme ja itsellemme: on olemassa sellaista pahuutta, joka väijyy pimeillä poluilla tai vetää niinkuin joen pyörre puoleensa, hukuttaen varomattoman. Tämän muistaminen joka hetki ei estä meitä kulkemasta iloisina ja luottavaisina aurinkoista tietä.
Jumala varjelkoon meidän lapsiamme kaikelta pahuudelta, ja opettakoon ymmärrystä ja varovaisuutta meille kaikille!