Olen pohtinut viime kuukausina kirkkorakennusten merkitystä kahdesta näkökulmasta. Viime vuosina olemme nähneet, kuinka protestanttisia ja katolilaisia kirkkoja on ympäri Eurooppaa myyty asuinrakennuksiksi, diskoiksi, kirjastoiksi ja baareiksi. Syy tähän on luonnollisesti se, että kirkko on talousvaikeuksissa ja toisaalta se, että kirkot ammottavat Euroopassa tyhjyyttään. Suomen ortodoksinen kirkkokaan ei ole täysin tästä keskustelusta osaton. Viime vuosina on keskusteltu paljon kirkon kiinteistötilanteesta. Kiinteistöihin lasketaan mukaan myös kirkot, ja onkin keskusteltu siitä, mitä tyhjeneville kirkoille tulisi tehdä haastavassa taloustilanteessa.
Olen aiemmin jo kirjoittanut kirkon yhteisöllisyyden merkityksestä. Sakramentteja ei voi välittää livestriimauksen kautta, joten osallistuminen etäyhteyden kautta jumalanpalvelukseen ei voi koskaan korvata fyysistä kirkkosalissa olemista. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja siksi myös ruumiimme tulee osallistua palvelukseen.
Viime aikoina olen taas pohtinut kirkon vihkimistoimitusta ja sen meille välittämää viestiä kirkkorakennuksen luonteesta. Suurin osa Suomen ortodokseista on tuskin koskaan osallistunut kirkon vihkimistoimitukseen. Monet tuon toimituksen veisuista ovat kuitenkin peräisin Jerusalemin Pyhän Haudan kirkon vihkimisen vuosittaisesta juhlasta, jota vietetään aina syyskuun 13. päivänä. Harvoinpa näitäkään tekstejä kuulee seurakuntien jumalanpalveluksissa. Veisut kertovat meille kuitenkin paljon kirkkorakennuksen merkityksestä.
”Uudistukaa, veljet! Pankaa pois vanha ihminen ja vaeltakaa uudessa elämässä pitäen kurissa kaiken, mikä johtaisi kuolemaan. Kasvattakaamme kaikki jäsenemme, vihatkaamme väärää puusta syömistä, ja muistelkaamme vanhaa vain sitä karttaaksemme. Niin uudistuu ihminen, niin kunnioitetaan uudeksi vihkimisen juhlaa.” (Syyskuun 13. päivän avuksihuutostikiira)
Uudistumiskielikuvien vastineeksi tuodaan kirkon pysyvyys: Kristuksen lihaksitulo yhdisti ikuisen jumaluuden Kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis. Pysyvä kirkkorakennus, joka heijastelee taivaallista kauneutta, on fyysinen muistutus kirkon pysyvästä uskosta, sen pysyvästä perustasta – itse Kristuksesta –, jonka huomassa ihmisen tulisi aina uudistua, pyrkiä parempaan, kohota enkelten kuoroihin.
”Sinä, Kristus, ikiaikainen Sana, pystytit Kirkkosi vahvaksi torniksi, sillä Sinä perustit sen uskon kalliolle. Kun sillä on Sinut, joka viimeisinä aikoina tulit ihmiseksi, se pysyy iankaikkisesti järkkymättä. Kiittäen me siis ylistämme Sinua veisuin ja sanomme: Sinä olet meidän Kuninkaamme ennen aikoja, aikojen kuluessa ja yhä vieläkin, kunnia olkoon Sinulle!” (Syyskuun 13. päivän avuksihuutostikiira)
Näiden jumalanpalvelustekstien viesti siis kaikuu kirkkaana.
Meidän tehtävämme on säilyttää nämä rakennukset tavalla tai toisella jälkipolville, eikä vain säilyttää, vaan kaunistaa. Samalla tavalla meidän tulee omassa itsessämme säilyttää ortodoksinen uskomme vakaana, pysyvänä ja lujana ja kaunistaa sielumme sen täyttävillä hyveillä. Kirkko on tila, jonka tulee aina muuttaa meitä. Niin uudistuu ihminen, niin kunnioitetaan uudesti vihkimisen juhlaa.