Blogi

Älä itke yksin – ajatuksia itkuvirsien kristillisyydestä

Itkuvirret antavat konkreettisen ilmaisun jollekin näkymättömälle ja rikki menneelle niin että sitä voi käsitellä.
Riikka Patrikainen
Riikka Patrikainen

Kirkkokahveilla käydyt keskustelut voivat yllättää. Sitä luulee puhuvansa niitä ja näitä, mutta sopivassa porukassa saattaakin huomaamattaan ajautua ajatustensa syvään päätyyn, ja mikä pahinta: paljastaa samalla pahimmat pelkonsa. Näin kävi minulle alkuvuodesta, kun keskustelimme pienessä kahvitteluporukassa väitöskirjan tekemisen autuudesta ja ahdistuksesta  – lähinnä ahdistuksesta –  liturgian jälkeen.

Sanoin, että tutkiminen tuntuu minusta valtamerisukellukselta – se on mielenkiintoista, mutta välillä pelkään jääväni pinnan alle liian pitkäksi aikaa, eksyväni ja lopulta hukkuvani. Mielessäni välkkyi tuolla hetkellä Mariaanien hauta, 11 kilometrin tutkimaton syvyys Tyynenmeren pohjassa ja 1 000 ilmakehän paine tämän syvyyden yllä. Tunnistettuaan ajatusteni epätoivon yksi keskustelukavereistani sanoi: ”Mutta eiväthän sukeltajat koskaan sukella yksin! Se olisi liian vaarallista.”

Ne syvyydet, joihin väitöskirjassani olen sukeltanut, liittyvät rituaalisen itkemisen ja laulamisen merkitykseen osana hautajaisia ortodoksisessa kontekstissa Karjalassa, Kreikassa ja Suomessa. Karjalaisen vanhan itkuvirsikielen erityislaatuista ja vaikeasti avautuvaa runoutta voisi tutkia vaikka koko elämänsä, kreikkalaisten itkuvirsien merkityksiä niiden esittäjille yhtä lailla. Olen käyttänyt valtavasti aikaa ymmärtääkseni, miten itkuvirsi ”toimii”, miten se perinteen lajina ja ilmaisutapana muodostuu. Tarttumalla yksityiskohtiin olen toisinaan unohtanut paljon suuremman kysymyksen eli sen, mihin tällaista ilmaisutapaa, jossa kansanrunous, laulu ja surun tunteen näyttäminen yhdistyvät, ylipäänsä inhimillisesti tarvitaan?

Itkuvirsi on yhteisöllinen ilmaisutapa, se on tila, jossa saa mennä rikki niin, ettei vajoa yksin toivottomuuteen, vaan löytää ympäriltään olkapäät, joille painaa kasvonsa ja päästää irti yksin pärjäämisen vaatimuksesta. Itkuvirren tai ylipäänsä itkemisen kulttuurinen tila on pienentynyt koko ajan. Usein tämän sanotaan johtuvan siitä, että heikkouden näyttämiseen liittyy häpeää. Mielestäni on nähtävä tätä pidemmälle: väitän, ettemme uskalla itkeä, sillä sisäsyntyisesti tiedämme, että jos paljastamme heikkoutemme, saatamme jäädä lohdutusta vaille ja yksin juuri silloin, kun tarvitsisimme toista ihmistä kaikkein eniten.  

Mutta mitä kristillistä kansanomaisessa, kristinuskoakin vanhemmassa ilmaisutavassa voi olla? Olen toistuvasti törmännyt väitteeseen, että itkuvirsirunouden maailma on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa. Ajattelen kuitenkin, että tulkitsemme runokielellä esitetyt asiat usein liian konkreettisesti: Itkuvirret eivät opeta meille niinkään tuonpuoleisen topografiaa, vaan antavat ilmaisun ja muodon sen hetkiselle tunteelle. Itkuvirret antavat konkreettisen ilmaisun jollekin näkymättömälle ja rikki menneelle niin että sitä voi käsitellä.  

Myötäelämisen asenteesta syntyneet itkuvirret rakentavat yhteisöä. Evankeliumiluku Martan ja Marian veljen Lasaruksen kuolleista herättämisestä (Joh. 11:1–45) kertoo meille, miten Kristus itki nähtyään Marian surun veljensä haudalla. Mutta miksi? Kristus jos kuka ymmärsi, että kuoltuammekaan me emme katoa, ja että kristityn suru on siksi aina jälleennäkemisen toivon värittämää. Evankeliumin mukaan Kristuksen kyyneleet syntyivät rakkaudesta, myötätunnosta hänen ystäviensä surua kohtaan. Myöskään itkuvirsissä ei ole kyse siitä, että itkisimme vain omia surujamme, vaan siitä, että myötätunnon ja myötäelämisen kautta kuljemme tuon surun matkan yhdessä toisen kanssa.  

Älä itke! Sillä itku on kuin kysymys, johon lohdutus on vastaus. Ja jos et anna itsesi mennä rikki, yhteyttä oman sisimmän kautta toiseen ihmiseen ei voi syntyä; ei synny siltaa, ei tilaa yhteydelle. Luulen, että juuri tätä helvettikin tarkoittaa: loputonta yksinäisyyttä: sitä, että vuorovaikutuksen puuttuessa sisäiselle kivullemme ei löydy muotoa eikä nimeä. Itkuvirsi muistuttaa meitä siitä, että pelastus on meillä toinen toisissamme, ei ehkä niinkään toisen ihmisen kautta, vaan yhdessä hänen kanssaan. Pelastus on yhteydessä. Kirkko, joka muodostuu meistä osallistuessamme sen elämästä, voi olla – ja sen pitäisi olla – se yhteisö, se syli, jossa rajallinen kohtaa rajattoman, rikkinäinen parantajan ja sureva lohduttajan. Kirkon silmissä yksikään meistä ei ole niin terve, ettei tarvitsisi parantajaa.  

En lopultakaan käynyt tutkimusahdistukseni kanssa Mariaanien haudassa, vaikka Kristukselle tuskin tuokaan syvyys on tuntematon. Kahlasin omat lätäkköni, mutta uskalsin tehdä sen, sillä ymmärsin, etten ole yksin: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain” (Gal. 6:2). 

Riikka Patrikainen
Riikka Patrikainen

Riikka Patrikainen on Turussa asuva kirkkomusiikin ja kulttuurintutkimuksen väitöskirjatutkija (UEF). Hän työskentelee tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittamassa kolmivuotisessa tiedettä ja taidetta yhdistävässä Kyynelkanavat-hankkeessa. Patrikaisen tutkimuskohteena ovat kansanomaiset sekä kirkolliset kuolinrituaalit, erityisesti niihin liittyvä itku ja laulu.

Patrikainen tarkastelee blogeissaan muun muassa kirkon ja tieteen rajapintoja sekä perinteen merkityksiä kirkkomme arjessa ja juhlassa. Kirjoituksissa kohtaavat toisensa pitkä työura kirkossa sekä tieteellinen tutkimus, jotka molemmat liittyvät Patrikaisen kohdalla sekä Suomeen että Kreikkaan.

Kuva: Jani Laukkanen