Arki & ihmiset

Ilon kautta! Isä Timo Mäkirinta jää eläkkeelle – näin hän arvioi kirkkomme tilaa

Isä Timo Mäkirinta jää marraskuun alussa eläkkeelle Jyväskylän kirkkoherran virasta. Mitä hän miettii ortodoksisesta ykseydestä, ekumeniasta tai kirkkomme suhteesta maalliseen valtaan?
29.10.2021 - 01:53 | Teksti: Päivi Gynther | Kuva: Jyväskylän ortodoksinen seurakunta
Isä Timo Mäkirinta Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta lähikuvassa ikoneiden kanssa

Suomen ortodoksisen kirkon nykytila kiinnostaa uskontopoliitikkojen ohella myös tavallisia seurakuntalaisia. Aamun Koitto haastatteli isä Timo Mäkirintaa monen muunkin mielenkiintoisen aiheen tiimoilta.

Isä Timo, urasi alkuvaiheessa toimit siirtolaispappina Ruotsissa. Tehtäväsi oli turvata ortodoksisen ykseyden edellyttämä yhteys ruotsinsuomalaisille siirtolaisille. Mitä yhtäläisyyksiä näet 40 vuotta sitten Ruotsiin muuttaneiden diasporassa ja viime aikoina Suomeen muuttaneiden maahanmuuttajaortodoksien diasporassa? Miten maasta toiseen muuttavien seurakuntayhteyttä tulisi tukea?

– Ortodoksisiin palveluksiin osallistuminen on resitoidun kielen eli laulavan lukutavan, elekielen ja aistiemme avulla mahdollistuvaa kokonaisvaltaista läsnäoloa. Erityisen tärkeänä pidän resitoidun liturgisen kielen ymmärtämistä. Ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on usein käsitteellinen sanasto hallussaan vain lähtömaansa kielellä. Toisen sukupolven kohdalla tilanne kääntyy päinvastaiseksi. Havaitsin tämän selvästi pitäessäni kriparia ruotsinsuomalaisten siirtolaisten lapsille. He eivät enää osanneet käsitteellistä suomea; ikätovereiden keskuudessa, koulussa ja ympäröivässä yhteiskunnassa käytettävä kieli muodostui vahvemmaksi.

Suomen ortodoksisen kirkon nykytila on aihe, joka kiinnostaa uskontopoliitikkojen ohella myös tavallisia seurakuntalaisia.

– Mielestäni kirkon ei tule keinotekoisesti sukupolvesta toiseen jatkaa kokemusta diasporassa asumisesta. Uskontoa ei myöskään tule käyttää välineenä kielen säilyttämiselle. Tavoitteena tulee olla yhteinen jumalanpalveluselämä ja paikallinen kieli yhteisenä liturgisena kielenä. Tilanne on toinen niiden maahanmuuttajaortodoksien kohdalla, joilla ei ole kanssamme ehtoollisyhteyttä eikä mahdollisuutta liturgisten tilojen yhteiskäyttöön. Meillä Keski-Suomessa tällaisen yhteisön muodostavat orientaaliortodokseihin lukeutuvat eritrealaiset. Kädenojennuksena heille tarjoamme vastikkeetta viikoittaisen kokoontumistilan. Oma tarinansa ovat sitten ne ihmiset, jotka lähtömaissa ovat ortodokseja, mutta joilta polku kirkkoon täällä on jäänyt löytymättä.

Mielestäni kirkon ei tule keinotekoisesti sukupolvesta toiseen jatkaa kokemusta diasporassa asumisesta. Uskontoa ei myöskään tule käyttää välineenä kielen säilyttämiselle. Tavoitteena tulee olla yhteinen jumalanpalveluselämä ja paikallinen kieli yhteisenä liturgisena kielenä.

Isä Timo Mäkirinta Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta kirkkokahveilla
Isä Timo nauttimassa kirkkokahveja.

Palveluksissa rukoilemme kristittyjen yhtymistä yhdeksi pyhäksi yhteiseksi ja apostoliseksi kirkoksi. Onko paikallistasolla päästy eteenpäin ekumeenisessa ymmärryksessä? Tutustutaanko toisten kirkkojen jäseniin muuallakin kuin ekumeenisissa perheissä?

– Paikallistason ekumenia ei tosiaan ole opillisia keskusteluja, vaan käytännön yhdessä elämistä. Jyväskylän seurakuntien yhteisessä toimikunnassa (Jyksy) on tätä nykyä mukana seitsemän seurakuntaa: adventistit, baptistit, helluntailaiset, luterilaiset, katoliset, ortodoksit ja vapaakirkkolaiset. Jyksyllä on jo pitkät perinteet, ja pastoritapaamisia järjestetään säännöllisesti. Luontevimmat yhteydet meillä on katolisiin ja luterilaisiin. Kyllä ortodoksien kirkon ajatteluun, perinnerakkauteen ja hitaaseen muuttumiseen suhtautuvat arvostaen muutkin. Keskinäinen kunnioittaminen on kristillisen ajattelun ydintä, ja se pätee myös ekumeniassa. Vuosittain 18. tammikuuta käynnistyvän kristittyjen ykseyden rukousviikon tilaisuudet tarjoavat kenelle vain mahdollisuuden lähteä tutustumaan eri kristillisten yhteisöjen tapoihin. Aika vähän niissä käy väkeä, mutta ei perinne kuitenkaan ole päässyt katkeamaan.

Keskinäinen kunnioittaminen on kristillisen ajattelun ydintä, ja se pätee myös ekumeniassa.

Julkisuudessa on viimeisen vuoden aikana esitetty monenlaisia näkemyksiä Suomen ortodoksisen kirkon muutostarpeista. Ongelmia on arveltu aiheutuvan muun muassa kirkkomme hierarkkisuudesta, patriarkaalisesta perinteestä ja juridisen lukutaidon puutteesta. Miltä tämä kuulostaa?

– Kirkollisen hierarkian ja patriarkaalisuuden näkeminen ongelmana on minulle vieras ajatus. Päinvastoin. Patriarkaalinen ja hierarkkinen malli on meille turva. Piispalla on vastuu siitä, että kirkko elää ja toimii oikein. Pappisvihkimyksen vastaanottava sitoutuu piispaan, joka hänet vihkii. Kyllä kuuliaisuutta esimiestä kohtaan tulee pitää arvossa. Papin tulee kyetä olemaan lojaali omalle piispalleen. En voi edes kuvitella kirkkoa, jossa ei olisi piispallista, patriakaalista hierarkiaa.

– Joillekin voi olla vaikea ymmärtää, kuinka voimakkaasti mysteeriot ovat ortodoksisen uskon keskiössä. Myös pappeus on mysteerio. Uskomme, että kirkossamme pappeus välittyy katkeamattomana ketjuna apostoleista nykypappeihin. Joku otetaan kansan joukosta ja asetetaan mysteeriossa papiksi ja palvelijaksi. Tämän tehtävän ohessa papin on kyettävä vastaamaan toimenkuvaansa kuuluvista hallintotehtävistä, lakia ja hyvän hallinnon periaatteita noudattaen. Tässä on joskus olemista. Ehkä joskus tulevaisuudessa, seurakuntien lukumäärän vähetessä, koulutetaan hallintotehtäviin vain niitä, jotka hallintoon haluavat.

Kirkollisen hierarkian ja patriarkaalisuuden näkeminen ongelmana on minulle vieras ajatus. Päinvastoin. Patriarkaalinen ja hierarkkinen malli on meille turva. Piispalla on vastuu siitä, että kirkko elää ja toimii oikein.

Entäpä se juridinen lukutaito? Säädösten, oikeudenkäyntien ja lakimiesten määrä on lisääntynyt huomattavasti viime vuosikymmenten aikana. Oikeus tunkeutuu yhä laajemmin elämänalueille, jotka aiemmin ovat olleet vähän säänneltyjä tai sääntelemättömiä. Onko yhteiskunnan jatkuva oikeudellistuminen kirkolle iso haaste?

– Ennen kaikkea haluan kiinnittää huomiota siihen, että Suomeen on sadan vuoden kuluessa saatu rakennettua suhteellisen hyvä kirkko. Missään muualla ortodoksisessa maailmassa ei ole samanlaista kansanvaltaista seurakuntaelämää; vaaleja, neuvostoja ja valtuustoja. Olemme kulkeneet suomalaisen kansallisen historian kanssa käsi kädessä, rimpuilleet irti Venäjän vallasta ja aloittaneet alusta. Kirkkoomme omaksuttu länsimaisen demokratian ja suomalaisen kunnallishallinnon malli kelpaisi esimerkkinä muuallekin. Tällä tavalla kirkossa voi, ja pitääkin toimia: vastuun jakaminen tekee hyvää ihmisille, ja on helpotus myös papille. Maallikoilla pitää olla sanansa sanottavana.

Pappisvihkimyksen vastaanottava sitoutuu piispaan, joka hänet vihkii. Kyllä kuuliaisuutta esimiestä kohtaan tulee pitää arvossa. Papin tulee kyetä olemaan lojaali omalle piispalleen. En voi edes kuvitella kirkkoa, jossa ei olisi piispallista, patriakaalista hierarkiaa.

– Yhteiskunnallinen jännite syntynee käytännössä siitä, että vain evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle on suotu verotusoikeus. Ei ortodoksinen kirkko kuitenkaan missään vaiheessa ole luopunut uskonnollisesta itsenäisyydestään. Lainsäädännöllinen kehys turvaa kirkon toiminnan, mutta dogman kirkko on pitänyt omissa hyppysissään. Paljon on toki meille päänvaivaa tuovia uusia asioita, hankintojen kilpailuttamisesta modernin oikeuskäytännön oppimiseen.

– Ennen kirkon työhön suhtauduttiin kunnioituksella, pieteetillä. Nyt elämme uskonnonvastaista aikaa. Saamme joskus kohdata liiankin kovaa kritiikkiä ja tuntea neuvottomuutta sen äärellä. Ortodoksisuus on yhteisöllisyyttä, mutta yksilöoikeuksia korostavassa ajattelutavassa yhteisöetu hiipuu ja katoaa. Me tarvitsemme kykyä toimia maailmassa, jossa meille rakkaita ja tärkeitä asioita kyseenalaistetaan. Tarvitsemme julkisuuden hallinnan taitoa sekä kirkossa että seurakunnissa. Meidän tulee olla rehellisiä, avoimia, läpinäkyviä. Viestimme tulee olla selkeä ja oikeansuuntainen. Samalla tulee osata välttää sudenkuopat, joita niitäkin on. Ei kirkon pidä olla huolissaan, jos takki yhtenä vuonna onkin vähän nuhruinen: tulee uusi vuosi ja uusi takki.

Ei kirkon pidä olla huolissaan, jos takki yhtenä vuonna onkin vähän nuhruinen: tulee uusi vuosi ja uusi takki.

Millaisten ratkaisujen löytämiseen meidän seurakuntayhteisöinä olisi viisasta suuntautua? Mihin toivoisit lisää seurakuntalaisten aktiivisuutta?

Jumalanpalveluksiin osallistuminen on tärkeintä. Toiseksi tärkeintä on diakonia laajasti ymmärrettynä; vastuuna ja välittämisenä tukea tarvitsevista lähimmäisistä. Tarvitaan sitoutuvia käsiä ja ihmisiä, suostumista siihen, että palvelustehtävä ottaa aikaa. Omaatuntoa voi nykyisin rauhoittaa nopeasti soittamalla tai tekstaamalla lahjoituksen hyväntekeväisyysnumeroon. Monissa diakonisen vapaaehtoistoiminnan muodoissa tärkeää sen sijaan on kyetä tarjoamaan pitkäjänteistä tukea, kiireettömästi kohdaten. Sakraalitilassa – rukousta, hiljentymistä ja jumalanpalvelusta varten pyhitetyssä tilassa – on hyvä pysähtyä kuulostelemaan omaa tehtäväänsä. Palveluksiin osallistumisen kautta löytyy kyllä jatko.