Varhaisen ajan käsitykset ovat tärkeitä nykypäivän keskustelulle. Ne auttavat osaltaan hahmottamaan mikä merkitys naisdiakonaatilla oli varhaiselle ja bysanttilaiselle kirkolle ja millä tavalla traditiota tulkittiin suhteessa apostoliseen aikaan.
Herrassa arvollinen naisdiakoni
Apostoli Paavali nimeää kirjeessään Roomaan sisar Foiben Kenkrean seurakunnan diakoniksi. Apostolin suosituksen mukaan Rooman seurakunnan tuli ottaa Foibe vastaan “Herrassa arvollisena” (Room. 16:1–2).
Roomalaiskirjettä selittäessään pyhä Johannes Krysostomos (347–407) toteaa Paavalin maininneen erikseen, että sisar Foibe oli diakoni (diakonos). Rooman seurakunnan tuli ottaa Foibe vastaan, koska myös Kristus oli ottanut hänet vastaan ja koska hän oli pyhä. Johannes toteaa apostolin kutsuneen Foibea sisarekseen ja huomauttaa, ettei ollut vähäistä tulla kutsutuksi Paavalin sisareksi, ja vielä diakoniksi. (Roomalaiskirjeen saarna 30)
Foibeen kiinnittää huomiota myös tuntematon 400-luvun kirjoittaja, niin kutsuttu pseudo-Konstantius. Hänen mukaansa apostoli Paavali osoitti, ettei miesten ja naisten välillä sallittu minkäänlaista syrjintää tai suosikkiasemia. Todisteena tästä hän pitää sitä, että Paavali lähetti kirjeensä Roomaan naisen [Foiben] kädessä ja lähetti siinä terveisiä monille nimeltä mainituille naisille. (Paavalin pyhä kirje Roomalaisille 2.91)
Näissä viittauksissa Foibe ymmärretään yksiselitteisesti naisdiakoniksi. Sama näkemys tulee ilmi 800-luvun Euhologionista eli pyhien toimitusten käsikirjasta, josta löytyy naisdiakonien bysanttilaisen ajan vihkimiskaava. Vihkimys tapahtui alttarissa ylemmän papiston vihkimyksellä (kheirotonia). Eräässä kohtaa vihkimisrukousta anotaan diakoni Foibeen viitaten (vapaasti käännettynä): “Lahjoita Pyhän Henkesi lahja myös tälle [vihittävälle] palvelijallesi, joka haluaa omistautua sinulle, ja täytä hänessä diakonian palveluksen armo, samoin kuin olet lahjoittanut diakonaattisi armon Foibelle, jonka kutsuit palvelukseesi (leitourgia).” (Codex Barberini gr. 336)
Roomalaiskirjeen viittaus on niukka, mutta samalla merkittävä, koska se on ainoa Uuden testamentin kohta, jossa naisdiakoni mainitaan nimeltä. Katkelman merkittävyyttä lisää se, että Foibe päätyi myös bysanttilaisen ajan vihkimisrukoukseen diakoniksi vihittävien naisten esikuvana.
Apostoli Paavali kirjoitti ohjeita naisdiakoneille
Roomalaiskirjettä laajemmin naisdiakonien tehtävää käsitellään Paavalin ensimmäisen Timoteuskirjeen yhteydessä.
Kirjeessään Paavali kuvaa, että “naisten/vaimojen (gynaikas)” tuli olla moraalisesti ja eettisesti tasapainoisia “samoin (ōsautōs)” kuin (mies)diakonien (1. Tim. 3:1–13). Asiayhteys viittaa varsin selkeästi naisdiakoneihin, mutta jättää jonkin verran tilaa erilaisille tulkinnoille (ks. tarkemmin Naisdiakonit apostolisena aikana).
1) Paavali puhuu naisdiakoneista
Timoteuskirjeen kommentaarissa Johannes Krysostomos toteaa, että Paavalin mainitsemat naiset olivat diakoneja. Hän kertoo joidenkin ajattelevan (eri näkemyksiä esiintyi), että Paavali puhuu naisista yleensä, mutta kysyy, miksi Paavali lisäisi tekstiinsä yhtäkkiä tällaisen kuvauksen. Johanneksen mukaan apostoli puhuu diakonin arvon saaneista, jolloin diakoneille asetettujen vaatimusten periaatteet koskivat myös naisdiakoneja (Saarna 11).
Paavalin maininta diakoneista “yhden vaimon miehinä” (1. Tim. 3:12) täytyy Johanneksen mukaan ymmärtää siten, että sama edellytys koskee “myös diakonissoja. Sillä tämä järjestys [naisdiakonaatti] on kirkossa tarpeellinen, hyödyllinen ja kunnioitettava. Huomaa, kuinka hän vaatii samaa hyveellisyyttä [mies- ja nais]diakoneilta kuin piispoilta, sillä vaikka he eivät ole samassa asemassa, heidän on oltava moitteettomia, yhtä puhtaita.” (Saarna 12) Johanneksen mukaan ilmaisu “yhden vaimon mies” tarkoittaa kollektiivisesti sekä miesten että naisten aviouskollisuutta.
Antiokialaista koulukuntaa edustava Teodoretos Mopsuestialainen (350–428) selittää Paavalin tekstin samoin kuin Johannes Krysostomos (Paavalin kirjeiden kommentaari latinaksi 3.11,128; Swete 1880).
2) Vastaväitteitä
Edellisistä kirjoittajista poiketen Ambrosiaster eli pseudo-Ambrosius (tuntematon kirjoittaja vuosien 366–384 välillä) toteaa, ettei Paavali puhu kirjeessään Timoteukselle naisdiakoneista, koska heitä ei sallittu kirkossa (jae 11). Ambrosiasterin mukaan vain harhaoppisilla oli naisia diakoneina. Siten Ambrosiaster tulkitsee, että Paavali puhuu kirjeessään naisista yleensä. (1. Timoteuskirjeen kommentaari)
Ambrosiasterin käsitys saattaa edustaa paikallista näkemystä. Latinankielinen teksti on laadittu kirkon läntisessä osassa, jossa suhtautuminen naisdiakoneihin oli kielteisempää.
Idässä naisdiakonaatti sen sijaan kukoisti ja naisdiakonit olivat kiinteä osan kirkon elämää. Pyhä Kyproksen piispa Epifanios Salamislainen (s. 310–320, k. 403) mainitsee, että joillakin liikkeillä oli naispappeja ja -piispoja, mutta samalla vahvistaa, että kirkossa oli naisdiakonin virka (Panarion 49).
Naisdiakonaatin olemassaolon vahvistavat myös ekumeenisten kirkolliskokousten säädökset ja bysanttilainen pyhien toimitusten käsikirja. Bysanttilaisen ajan käytännössä naisten diakonin virka ei oikeuttanut papiksi tai piispaksi vihkimiseen, mutta tehtävä oli osa ylempää papistoa. Toisin sanoen tehtävään vihkiminen tapahtui ylemmän papiston vihkimiskäytännön (kheirotonia) mukaan alttarissa.
3) Naisdiakonit kanssapalvelijoina
Naisdiakonien tehtävään kiinnitti huomiota jo aiemmin – idän kirkon teologiseen kehitykseen vaikuttanut, mutta kritisoitu – Klemens Aleksandrialainen (n. 150–215), joka selityksessään kietoo yhteen Korinttilais- ja Roomalaiskirjeiden teemat.
Korinttilaiskirjettä selittäessään Klemens toteaa apostolien ottaneen mukaansa naisia, mutta ei vaimoina, vaan sisarina (1. Kor. 9:5). He toimivat apostolien kanssapalvelijoina (syndiakonous) naisten kodeissa vieraillessa, jotta ei syntyisi pahennusta. Edelliseen liittyen hän jatkaa todeten, että Paavali kirjoitti myös naisdiakoneja koskevat ohjeet (diakonon gynaikon). (Stromata 3,6.53.3–4) Tällä hän viittaa mitä ilmeisemmin ensimmäiseen Timoteuskirjeeseen (3:11).
Naisdiakonien virka oli olemassa alusta saakka
Muutamat varhaisen kirkon teologit korostavat erikseen, että naisdiakonien palvelutyö on apostolista alkuperää ja osa kirkon kolmisäikeistä palveluvirkojen kokonaisuutta. Kolmisäikeisen viran muodostavat siten piispat, papit sekä mies- ja naisdiakonit.
1) Naisdiakonit vihittiin apostolisella auktoriteetilla
Johannes Krysostomoksen selityksen mukaan Paavalin mainitsemat naiset olivat diakoneja (ensimmäisen Timoteuskirjeen saarna 11; 1. Tim. 3:11). Johanneksen myönteinen suhtautuminen naisdiakonien virkaa kohtaan viittaa siihen, ettei Paavalin tekstin tulkinta ollut bysanttilaisen ajan kirkossa sukupuolittunut. Sama käy ilmi bysanttilaisen ajan kanonisista määräyksistä ja vihkimiskaavoista. Tämä tarkoittaa, että naisten diakonaatti nähtiin osana apostolisen perinteen jatkumoa.
Krysostomoksen esittämä näkemys tulee esiin myös varhaisemmassa tekstissä. 200-luvulla vaikuttanut kiistanalainen, mutta kirkon opettajien monissa kohdin arvostama Origenes (n. 185–254) kiinnittää huomiota naisdiakonaatin apostoliseen alkuperään. Hän toteaa Roomalaiskirjeen jakeen todistavan, että kirkossa oli naisia, jotka oli vihitty tehtäväänsä apostolisella auktoriteetilla (Room. 16:1). Vihkimisen perusteena hän pitää sitä, että he olivat monella tavalla avuksi. Hyvän työnsä vuoksi he myös saivat kiitosta apostolilta. (Roomalaiskirjeen kommentaari 5)
2) Apostolisen oikeutuksensa vuoksi naisdiakonit ovat osa ylempää papistoa
Teodoretos Mopsuestialainen (350–428) tarkastelee naisdiakonien viran apostolista alkuperää laajemmassa asiayhteydessä. Vaikka Teodoretosta ei lueta kirkon opettajien joukkoon, hänen teologinen vaikutuksensa on merkittävä. Hän myös seuraa bysanttilaisen ajan kirkon virkakäsitystä. (Teodoretoksen lainaukset tästä eteenpäin, Paavalin kirjeiden kommentaari latinaksi kreikankielisin katkelmin 3.11,128; 3.14.15,132–134 ja viimeisin jakso 5.9,158–159; Swete 1880).
Teodoretoksen mukaan naisdiakonien tehtävälle on olemassa apostolinen oikeutus siitä yksinkertaisesta syystä, että virka oli jo kirkon alusta saakka osa alkuperäistä diakonaattia. Teodoretoksella naisdiakonaatti liittyy läheisesti alttaripalvelukseen.
Edellistä perustetta korostaen, Teodoretos kiinnittää huomion siihen, ettei Paavali mainitse lainkaan alidiakoneja tai lukijoita (1. Tim. 3:8–11). Hänen mukaansa nämä tehtävät ovat liturgisen järjestyksen ulkopuolella, koska ne luotiin myöhemmin.
Lisäksi Teodoretos huomauttaa, ettei alidiakoneja ja muita alemman vihkimyksen saaneita vihitty alttaripöydän edessä muiden tavoin. Tämä johtui siitä, että he eivät palvele alttarissa.
Teodoretos jakaa kirkossa vakiintuneen käytännön mukaisesti ylemmän pappeuden tehtävät kahteen osaan. Mysteereissä eli sakramenteissa papit ovat toimittajia ja diakonit pyhien asioiden palvelijoita.
Krysostomoksen ja Teodoretoksen näkemykset osoittavat, että naisdiakonien tehtävä kehittyi edelleen bysanttilaiselle ajalle tultaessa. Virka liitettiin kiinteästi alttariin. Tätä näkemystä tukee bysanttilaiseen Euhologioniin sisältyvä naisdiakonien vihkimiskaava.
Kysymys naisdiakonien ikärajasta
Keskustelua herätti myös naisdiakonien ikäraja, mutta Uudessa testamentissa ei viitata lainkaan diakonien ikään. Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeessä Timoteukselle huomio on diakonien ominaisuuksissa ja edellytyksissä (Ap.t. 6:3; 1. Tim. 3:1–13). Tehtävään valittava ei kuitenkaan saanut olla äsken kääntynyt (1. Tim. 3:6; teksti puhuu piispoista, mutta samaa periaatetta seurattiin myös muiden virkojen suhteen, 1. Tim. 5:22). Ainoa ryhmä, jolle asetetaan kuudenkymmenen vuoden alaikäraja ovat kirkon avustamat lesket (1. Tim. 5:9).
Teodoretos Mopsuestialainen suhteuttaa kysymyksen naisdiakonien ikärajasta kirkon tarpeisiin. Ensinnäkin hän toteaa Paavalin asettaneen seurakunnan avustamien leskien ikärajaksi kuusikymmentä vuotta. Sitten hän kertoo joidenkin tällä perusteella kyseenalaistaneen alle kuusikymmentävuotiaiden naisten diakoniksi vihkimisen oikeutuksen.
Kuudenkymmenen vuoden ikärajaa diakoneille korostaa ainakin hereetikkona tunnettu Pelagius (k. 419). Hän toteaa Timoteuskirjeen kommentaarissaan leskien tarkoittavan niitä naisia, jotka valmistautuivat diakoniksi vihkimiseen.
Pelagiuksen tulkinta leskistä diakoneina ei vaikuta loogiselta, kun tarkastellaan Apostolien tekojen kohtaa, jossa kerrotaan ensimmäisten diakonien virkaan asettamisesta leskien avustuksia koskevan kiistan vuoksi. Tässä tekstissä diakonit ja lesket ovat eri ryhmiä, tosin myös eri sukupuolta. Apostolien tekojen tekstin perusteella tulkinta leskistä diakoneina ei vaikuta todennäköiseltä. (Ap.t. 6:1–3)
Pelagiuksen näkemys ensimmäisen Timoteuskirjeen jakeesta (5:9) saattaa silti edustaa laajemmin omaksuttua käsitystä tai ainakin se kertoo keskustelun aiheesta olleen käynnissä. Tähän viittaa muun muassa neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) päätös, jolla diakoneina toimineiden naisten ikäraja alennettiin kuudestakymmenestä vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen (kanoni 15). Mainittu kuusikymmentä voi hyvinkin viitata Timoteuskirjeen tekstiin, sillä aiempi ikäraja oli sama kuin avustettavilla leskillä (1. Tim. 5:9). Perinteisesti lesket kuitenkin ymmärrettiin omaksi ryhmäkseen.
Teodoretos Mopsuestialainen suhtautuu ikärajaan epäilevästi. Hänen mukaansa vastaväittäjät eivät ymmärtäneet, että Paavali olisi epäilemättä aloittanut ikärajan asettamisen papeista ja piispoista, mikäli hän olisi halunnut sellaisen määrätä. Paavali ei Teodoretoksen mukaan uskonut, että palvelutehtävä pitäisi määrittää iän mukaan, sillä myös Timoteus oli piispallisessa virassaan hyvin nuori (1. Tim. 4:12).
Kirkon kanonisessa perinteessä tietyt ikärajat tulivat joka tapauksessa ohjeelliseksi käytännöksi, mutta niistä voitiin poiketa. Niinpä esimerkiksi diakonissa Olympias (k. 408; Synaksarion 25.7.) vihittiin tehtäväänsä kolmekymmentävuotiaana, vaikka ikäraja oli tuolloin vielä kuusikymmentä vuotta.
Johtopäätöksiä
Edellä esiteltyjen varhaisen ajan kirjoittajien teksteissä apostoli Paavalin kirjeiden diakoneihin liittyviä viittauksia ja ohjeita pidetään todisteena naisdiakonien viran apostolisesta oikeutuksesta. Torjuvat näkemykset nousevat lähinnä kirkon marginaalista.
Teksteissä virka ymmärretään osaksi ylempää pappeutta eli kolmisäikeistä virkakäsitystä, jonka mukaisesti tehtävään sopivia naisia voitiin vihkiä diakoneiksi. Tämä virkakäsitys päätyi myös ekumeenisten kirkolliskokousten määräyksiin ja bysanttilaiseen Euhologioniin, josta löytyy naisdiakonien vihkimiskaava (ks. kirkolliskokousten määräyksistä Naisdiakonaatti on esillä kirkolliskokouksessa – kunnioittavalle keskustelulle on tarvetta, ja bysanttilaisesta käsikirjasta Naisia diakoneina – diakonaatin kehittyminen).
Teksteistä käy ilmi, että naisdiakonien virka muovautui ja kehittyi kristinuskon kasvun ja vakiintumisen myötä, sillä kirkon kasvaessa kasvoivat myös kirkon virat. Naisdiakoneja pidettiin alkuperäisen apostolisen perinteen edustajina. Apostoli Paavalin kehotusta seuraten (Room. 16:1–2) ymmärrettiin, että kirkon tuli ottaa jokainen naisdiakoni vastaan ”Herrassa arvollisena (aksios)”.
Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).