Antiokian patriarkaatista odotetaan vieraita – arkkimandriitta Meletius osallistuu jumalanpalveluksiin Uspenskissa ja käy Valamon luostarissa
Filantropia ry:n vieraat piipahtavat kaikissa hiippakunnissa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Filantropia ry. | Kuva: Filantropia ry.
Mikäli tilanne Lähi-Idässä antaa myöten, arkkimandriitta Meletius Shattahin ja GOPA-DERDin varajohtaja Sara Savvan on määrä tulla Suomeen 23. marraskuuta ja viipyä maassamme viikon ajan. Vieraiden matkaohjelma ulottuu kaikkiin hiippakuntiin, jolloin alustava aikataulu näyttää seuraavalta:
Perjantaina 24.11. Rovaniemellä. Syyrialainen ilta: ehtoopalvelus ja iltapala Petsamo-salissa.
Lauantaina 25.11. Helsingissä. Vieraat osallistuvat vigiliaan Uspenskin katedraalissa ja sen jälkeen kryptassa on tarjolla iltateetä syyrialaisella teemalla.
Sunnuntaina 26.11. toimitetaan Kotikirkossa arabiankielinen liturgia.
Maanantaina ja tiistaina 27.–28.11. vieraat ovat Valamon luostarissa ja sen lähistöllä kirkolliskokouksen aikaan.
FilantropianSamarialaisen matkassa -joulupaastokeräys käytetään hankkeen tukemiseen Syyriassa. Vuosi 2024 on neljäs hankevuosi Damaskoksessa, missä Filantropia auttaa sodan jalkoihin jääneitä pienten lasten äitejä uuden elämän alkuun yhdessä GOPA-DERDin kanssa. Väkivaltaa kokeneet naiset saavat hankkeessa psykososiaalista tukea, ammatillista koulutusta ja työvälineitä uuden ammatin harjoittamista varten. Toistakymmentä vuotta kestäneen sodan keskellä eläville naisille koulutus ja ammatti antavat toivoa perheen toimeentulon paranemisesta ja uudesta alusta maan sisäisessä pakolaisuudessa.
Filantropia on kulkenut Antiokian patriarkaatin rinnalla vuodesta 2013 asti. Kirkko tekee humanitaarista työtä kaikkien sodan uhrien auttamiseksi uskontoon katsomatta – samalla toivoen, että Syyriassa olisi tilaa kristityille myös sodan päättymisen jälkeen.
Lyhenteet:
GOPA = Greek Orthodox Patriarchate of Anthioc and All The East
DERD = The Department of Ecumenical Relations and Development
Pääkuva ylhäällä: Arkkimandriitta Meletius ja GOPA-DERDin tiimiläisiä Damaskoksessa.
Karjalan valistajien yhteinen juhla 4. marraskuuta
Karjalan valistajat juurruttivat ortodoksisen kristillisyyden pohjoisille alueille ja edesauttoivat sen leviämistä länteen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen ortodoksinen kirkko | Kuva: RIISA
Lauantaina Suomessa vietetään kahta kirkollista pyhäpäivää. Ortodoksinen kirkko viettää Karjalan valistajien yhteistä juhlaa ja evankelis-luterilainen kirkko pyhäinpäivää.
Juhlien osuminen samalle päivälle ei ole sattumaa. Karjalan valistajien yhteisen juhlan vietto alkoi Suomessa vuonna 1957 Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen tekemän päätöksen myötä.
Karjalan valistajien juhlan perustamiseen vaikutti olennaisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1955 tekemä päätös yhdistää ”kaikkien pyhien päivän” ja ”kaikkien uskovien vainajien” muistopäivät 31. lokakuuta – 6. marraskuuta väliselle ajalle osuvana lauantaina vietettäväksi pyhäinpäiväksi.
Piispainkokouksen päätös aloittaa Karjalan valistajien muiston viettäminen pyhäinpäivänä oli tärkeä viesti ympäröivälle yhteiskunnalle. Näin kirkko osoittaa kunnioittavansa paikallisia pyhiä ihmisiä.
Karjalan valistajiksi kutsutaan nykyisessä Venäjän Karjalassa, Lapissa, Inkerissä, Vepsässä ja Äänisjoen ja Vienanjoen alajuoksulla vaikuttaneita pyhiä. Heitä tunnetaan kaikkiaan noin 70.
Suomessa tunnetuimpia Karjalan valistajia ovat Valamon luostarin perustajat Sergei ja Herman Valamolaiset, Konevitsan luostarin perustaja Arseni Konevitsalainen, Syvärin luostarin perustaja Aleksanteri Syväriläinen ja Petsamon luostarin perustaja Trifon Petsamolainen.
Juhlapäivänä muistetaan myös monia muita samoilla seuduilla eläneitä pyhittäjiä. Näitä ovat esimerkiksi Afanasi Säntämäläinen, Gennadi ja NikiforVasojärveläiset, Afanasi ja LazariMuromalaiset, Aleksanteri Oševenilainen, Joona Jaasjärveläinen sekä Leonid Ojattijokilainen. Naispuolisista Karjalan valistajista tunnetaan ainakin Paraskeva Piriminiläinen, Varvara Syväriläinen ja Maria Aunuslainen.
Karjalan valistajien joukkoon luetaan myös monia sellaisia pyhiä, jotka ovat kilvoitelleet Karjalan alueella ja lähteneet sitten lähetys- ja valistustyöhön muualle. Heihin lukeutuvat esimerkiksi Solovetskin munkki Filip, josta tuli Moskovan metropoliitta ja myöhemmin koko Venäjän pyhittäjämarttyyri, Novgorodin valistajat Gennadi ja Makari, hantien valistaja Trifon Vjatkalainen sekä pyhittäjä Herman Alaskalainen.
Karjalan valistajat perustivat Karjalaan kymmeniä luostareita ja satoja kirkkoja sekä rukoushuoneita. Näissä pyhissä paikoissa ortodoksinen kristillisyys vahvistui ja levisi myös länteen.
Suomessa on lukuisia yksittäisille Karjalan valistajille pyhitettyjä kirkkoja ja rukoushuoneita ja myös useampia kaikille Karjalan valistajille tai pyhille pyhitettyjä pyhäkköjä. Praasniekkaa eli temppelijuhlaa vietetään Karjalan valistajien yhteisenä juhlapäivänä muun muassa Kuopiossa, Joensuussa, Hyvinkäällä, Kuhmossa, Leppävirralla, Lohjalla ja Maaningalla sijaitsevissa pyhäköissä.
Myös Ruotsin suomalaisen ortodoksisen seurakunnan pyhäkkö (Bellmansgatan 13, Tukholma) on pyhitetty paitsi Pyhälle Nikolaokselle, myös Karjalan valistajille. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on perinteisesti vieraillut suomalaisessa seurakunnassa Karjalan valistajien juhlan aikaan. Tänä syksynä seurakunnassa vierailee Oulun metropoliitta Elia.
”Sinun pelastavaisen kylvösi ihmeellisinä hedelminä Karjalan maa esiintuo Sinulle, oi Herra, pyhittäjäisämme, jotka ovat sen valistaneet. Heidän esirukouksiensa tähden suo kirkolle ja isänmaallemme rauha, oi ylenarmollinen ja ihmisiä rakastava.” (Tropari, 8. sävelmä)
Presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisista vaikuttava surujuhla – tällainen on Suomen ortodoksisen kirkon edustus
Presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisista muodostuu vaikuttava surujuhla, jossa myös Suomen ortodoksinen kirkko on edustettuna.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Tomas Whitehouse/Tasavallan presidentin kanslia, Susanna Somppi
Presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisiin on kutsuttu kaikki toimessa olevat hiippakuntapiispamme: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitta Elia. Lisäksi hautajaisiin osallistuu eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius. Arkkipiispa Leo on ehtinyt tätä ennen saatella viimeiselle matkalleen jo kaksi valtiomme päämiestä: presidentit Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston.
Presidentti Ahtisaaren hautajaiset järjestetään Helsingissä perjantaina 10. marraskuuta, Martin päivänä. Siunaustilaisuus alkaa klo 13 Helsingin tuomiokirkossa ja päättyy klo 14.30.
Hautaan siunaamisen toimittaa emerituspiispa Eero Huovinen, ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö pitää tilaisuudessa muistopuheen. Jo aiemmin presidentti Niinistö kuvaili edesmennyttä presidentti Ahtisaarta seuraavasti:
– Martti Ahtisaari uskoi ihmiseen, sivistykseen ja hyvyyteen, ja hän eli suuren, merkittävän elämän. Hän oli muutosaikojen presidentti, joka luotsasi Suomea globaaliin EU-aikaan, presidentti Niinistö sanoi.
Yleisölle avoimessa siunaustilaisuudessa kuullaan presidentti Ahtisaaren perheelle merkityksellisiä kappaleita ja esiintyjiä, mutta myös perinteillä on sijansa. Tarkemmat ohjeet yleisölle löytyvät Valtioneuvoston verkkosivuilta (Avaa uuden sivuston).
Helsingin kirkonkellot soivat surusaaton ajan
Siunaustilaisuuden päätyttyä surusaatto lähtee Helsingin tuomiokirkolta noin klo 14.45, ja se kulkee ratsupoliisien vetämänä autosaattueena tuomiokirkolta Hietaniemen hautausmaalle. Hautajaisista muodostuu kaikin tavoin vaikuttava surujuhla: Helsingissä soivat kirkonkellot noin 45 minuuttia kestävän surusaaton ajan.
Matkalla surusaatto pysähtyy Presidentinlinnan edustalle minuutin ajaksi.
Valtioneuvosto tiedottaa, että kansalaiset ovat lämpimästi tervetulleita seuraamaan surusaattoa, joka kulkee seuraavaa reittiä: Unioninkatu, Aleksanterinkatu (Meritullintorin suuntaan, kiertää päävartioston), Pohjoisesplanadi, Unioninkatu (kiertää Presidentinlinnan), Aleksanterinkatu, Mannerheimintie, Arkadiankatu, Pohjoinen Rautatiekatu, Mechelininkatu ja Hietaniemen hautausmaan poikki vanhan kappelin portilta Hietaniemen uudelle kappelille.
Hietaniemen hautausmaalla yleisöllä ei ole pääsyä presidentti Ahtisaaren haudan välittömään läheisyyteen. Haudan ympäristö on eristetty ja varattu ainoastaan kutsuvieraille, mutta saattoa voi seurata eristetyn alueen ulkopuolelta.
Presidentti Ahtisaari haudataan Hietaniemen hautausmaalle alueelle, jossa sijaitsee myös muiden presidenttien hautoja. Hautaan lasku alkaa Hietaniemessä noin klo 15.45 ja kestää puoli tuntia. Hautaan laskuun osallistuvat lähiomaiset ja ylin valtiojohto. Muistotilaisuus pidetään Valtioneuvoston juhlahuoneistossa noin 300 kutsuvieraalle. Kello 16.30 alkavassa tilaisuudessa kuullaan pääministeri Petteri Orpon muistosanat.
Presidentti Martti Ahtisaari menehtyi 16.10.2023 kello 6:40 Helsingissä. Suomen kymmenes presidentti oli kuollessaan 86-vuotias. Martti Oiva Kalevi Ahtisaari toimi Suomen tasavallan presidenttinä vuosina 1994–2000. Ennen presidenttikauttaan hän toimi useissa merkittävissä tehtävissä Suomen ulkoministeriössä ja Yhdistyneissä kansakunnissa.
Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari perusti rauhanvälitysjärjestö CMI – Martti Ahtisaari Peace Foundationin, ja hänen mittava työnsä tuli tunnetuksi erilaisissa kansainvälisissä rauhanneuvottelun ja sovittelun tehtävissä. Näin ollen presidentti Ahtisaarelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2008 tunnustuksena hänen pitkäjänteisestä työstään rauhan puolesta.
Minisaarna: Köyhä Lasarus pääsee Abrahamin helmaan, mutta rikas mies joutuu tuonelaan
23. helluntain jälkeinen sunnuntai, 5. marraskuuta 2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Master of Codex Aureus Epternacensis/Wikimedia Commons
Luuk. 16:19–31
Jeesuksen vertauksessa köyhä Lasarus pääsee kuoltuaan Abrahamin luo. Rikas mies taas havahtuu tuonelan tuskissa laiminlyötyään lähimmäisen hädän ja sen ohessa sielunsa pelastuksen. Mies anoo, että Lasarus lähetettäisiin varoittamaan edes hänen perheväkeään. Abraham kuitenkin vastaa, etteivät nämä uskoisi edes kuolleista herätettyä Lasarusta, koska he torjuivat jo profeettojenkin ilmoituksen.
***
Vertauksessaan Vapahtaja viittaa siihen, että profeetat ovat jo edeltä ilmoittaneet hänen tulevasta ylösnousemuksestaan. Samalla hän kutsuu huomioimaan elämässä tärkeimmät asiat ensin; lähimmäisen hädän ja sielun pelastuksen. Kun lähimmäisen arvon ja jumalasuhteen merkitys on selvinnyt, muut asiat asettuvat oikeisiin uomiinsa ja sielu alkaa parantua. Alamme nähdä elämän toisin, kirkkaammin. Armottomuutta on siten syytä varoa.
Myötätunnon puute on myrkkyä ihmisyhteisöille, kirkolle ja ihmiselle itselleen. On helppoa unohtaa lähimmäisen kipuilu, jos yhteiskunnallinen asema tai elämässä koettu hyvyys hämärtää mielen.
Myöhemmin Jeesus herätti kuolleista ystävänsä Lasaruksen (ei vertauksen Lasarus). Silloin valtaapitävät päättivät surmata Herran. Monet elämän kuormittamat ihmiset sen sijaan uskoivat ja turvasivat Jumalaan. Näin Jeesuksen vertauksen sanat osoittautuivat todeksi.
Pääkuva ylhäällä ja oikealla: Lasarus ja rikas mies. Kirjan kuvitusta. (Schule von Reichenau unter Abt Humbert von Echternach,1028-1051)
Valtuustovaalit käynnistyvät seurakunnissa sunnuntaina – poikkeuksena Helsinki
Poikkeuksen muodostaa Helsingin seurakunta, jossa vaalit siirtyvät toimitettavaksi vuoden 2024 puolella.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen ortodoksinen kirkko | Kuva: Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry
Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnissa Helsingin seurakuntaa lukuun ottamatta toimitetaan seurakunnanvaltuustovaalit marraskuussa. Vaaleissa valitaan valtuutetut toimikaudelle 2024–2027 (1.1.2024–31.12.2027).
Ensimmäinen vaalipäivä on sunnuntai 5.11.2023. Tämä päivä määrittää sen, ketkä kaikki ovat äänioikeutettuja vaalissa. Äänioikeus on kaikilla viimeistään 5.11.2023 kuusitoista (16) vuotta täyttäneillä seurakuntalaisilla.
Se, milloin eri vaalialueilla pääsee äänestämään, riippuu seurakuntien vaaliaikataulusta. Nämä aikataulut, tieto vaalialuejaosta, ehdokkaiden nimet ja äänestysnumerot on ilmoitettu lokakuussa ilmestyneessä Aamun Koitossa. Tiedot löytyvät myös seurakuntien nettisivuilta ja osin myös sosiaalisen median kanavilta.
Äänestämässä voi käydä missä tahansa oman seurakunnan äänestyspisteessä, mutta äänestää voi vain oman vaalialueen ehdokasta / ehdokkaita. Vaalissa voi antaa niin monta ääntä kuin omalta vaalialueelta valitaan valtuustoedustajia. Äänestäjällä tulee olla mukanaan henkilöllisyystodistus. Vaalivirkailijat neuvovat mielellään, mikäli äänestäjällä on kysyttävää äänestyskäytännöstä.
Vaalien tulokset julkistetaan seurakuntakohtaisesti seuraavan aikataulun mukaan:
Turun ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–18.11., tulos julkistetaan 19.11. klo 12.
Kaakkois-Suomen ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–9.11., tulos julkistetaan 10.11. klo 10.
Kuopion ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–12.11., tulos julkistetaan 13.11 klo 10.
Joensuun ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–12.11., tulos julkistetaan 15.11. klo 17.
Jyväskylän ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–8.11., tulos julkistetaan 9.11. klo 12.
Taipaleen ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–12.11., tulos julkistetaan 13.11. klo 12.
Saimaan ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–19.11., tulos julkistetaan 19.11. klo 20.30.
Pohjois-Suomen ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–19.11., tuloksen julkaisuaikaa ei ole ilmoitettu
Tampereen ortodoksinen seurakunta: vaalit 5.–19.11., tulos ilmoitetaan 19.11. (ei erikseen ilmoitettua kellonaikaa)
Kaikkien seurakuntien uudet valtuustokokoonpanot julkaistaan myös ort.fi (Avaa uuden sivuston) -sivustolla, kun vaalien tulos on selvillä kaikkien seurakuntien osalta.
Pyhien äitien opetuksista – miksi niistä tiedetään niin vähän?
Äiti Theodora sanoi: ”Puut eivät kanna hedelmää, elleivät ne ole ensin selvinneet talven myrskyistä. Samoin on meidän laitamme. Meidän on kestettävä tämän ajan talvimyrskyt, sillä sen raskaan kamppailun avulla kannamme tulevan valtakunnan hedelmää.”
Filokaliasta voi löytää erämaakilvoittelijoiden opetuksia, jotka on alun perin koottu nk. erämaaisien opetusten kokoelmiin. Kokoelmat sisältävät pyhien isien ja muutaman äidin lausahduksia ja pikku kertomuksia.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Ulla Tervahauta | Kuva: Wikimedia Commons
Erämaaisien lausahdukset ja episodimaiset kertomukset jäävät helposti mieleen. Ne ovat kirjallisuudenlajiltaan sanontoja ja anekdootteja, jotka sisältävät vain vähän tarkkoja historiallisia viitteitä. Siten niiden historiallisen taustan selvittäminen on vaikeaa.
Nämä eri kilvoittelijoiden ja luostarijohtajien opetukset palautuvat kristillisen askeesin varhaisimpaan historiaan. Ne alkoivat syntyä jo 400–500-luvuilla, mutta kokoelmat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Tunnetaan erilaisia ja erikielisiä versioita. Käsikirjoitusten välillä on isojakin eroja.
Kokoelma kulkee erämaaisien nimellä, ja valtaosa opetuksista onkin miesten nimissä. Joukkoon mahtuu kolmen pyhän äidin, Synkletiken (Avaa uuden sivuston), Theodoran ja Saaran opetuksia. Miksi äitien opetuksia on säilynyt vain vähän? Mitä kolmesta erämaaäidistä tiedetään?
Miehet kirjoittivat miehille
Kristillisen askeesin historiaa on tutkittu hyvinkin monipuolisesti. Askeesia harjoitettiin niin erakkoina kuin erilaisissa yhteisöissä. Sekä miehet että naiset vetäytyivät erämaahan ja perustivat luostareita. Myös kaupungeissa oli niin naisten, miesten kuin sekayhteisöjä.
Historialliset lähteet painottavat kuitenkin miehiä. Yksi syy erämaaäitejä koskevien tietojen vähyydelle on lähdeteksteissä, niiden kirjoittajissa ja kokoajissa: ne heijastavat miesten maailmaa. Merkittävä osa muinaisten kristittyjen kirjallisuudesta on laadittu ja kopioitu luostareissa. Myös erämaaisien opetukset ovat saaneet ensimmäisen kirjallisen muotonsa Palestiinan tai Egyptin luostareissa.
Kirjurimunkit keskittyivät heitä lähellä oleviin teemoihin. Siten pääpaino on luostarien johtajien, isien, opetuksissa. Naisia esiintyy erämaaisienkin opetuksissa harvakseltaan. Usein naiset ovat sivuroolissa, ja heistä voidaan puhua kielteisesti ja kiusausten lähteenä.
Voisi tietysti kysyä, eivätkö naiset sitten kirjoittaneet mitään. Lyhyt vastaus on: naiset kirjoittivat, mutta vähemmän. Luku- ja kirjoitustaito eivät antiikin maailmassa olleet kaikkien ulottuvilla. Osa ihmisistä oppi lukemaan; joidenkin arvioiden mukaan ehkä noin viidennes tai neljännes väestöstä roomalaisajalla.
Naisten lukutaito oli antiikin maailmassa ainakin jossain määrin harvinaisempaa kuin miesten. Usein naisten elämä täyttyi lasten synnyttämisestä, hoivasta ja kasvattamisesta sekä kotien taloudesta huolehtimisesta. Aikaa ja muita resursseja ei ollut kirjallisuuden tuottamiseen. Toisaalta myös naisten kirjoituksia tunnetaan. Silti voi sanoa, että kirjallisuuden tuottaminen painottui eliittiin ja miehiin. Kristittyjen tekstejä ja kirjoituksia laadittiin, kopioitiin ja säilytettiin miesten luostareissa.
Pyhän naisen ihanteet
Mainittujen realiteettien rinnalla naisille ja naisaskeeteille asetetuilla ihanteilla on ollut merkitystä naisten opetusten vähyydelle. Kristinuskolle ominaisen naisihanne löytyy esimerkiksi kertomuksessa Jeesuksen ystävistä Martasta ja Mariasta: Martta avaa kotinsa vieraille ja huolehtii arjesta ja muiden hyvinvoinnista. Maria istuu Jeesuksen jaloissa ja kuuntelee.
Kristityn naisen ihanne korostaa palvelemista, vetäytymistä, vaatimattomuutta ja hiljaisuutta. Vaikka naisilla on kautta aikojen ollut monenlaisia rooleja kristittyjen yhteisöissä ja luostareissa, naisten toimintaan opettajina, julistajina ja johtajina on usein suhtauduttu varauksella. Kirkkoisien poleemisissa kirjoituksissa yhdistyvät naiset, naisten johtajuus ja harhaopit.
Vaikka esimerkiksi askeesi tarjosi naisille tilaisuuksia valita toisin ja jopa ylittää sukupuolensa rajat, askeettinaisten odotettiin elävän hiljaisuudessa ja opettavan pikemminkin omalla esimerkillään kuin julkisen puheen kautta. Naisten yhteisöissä ja luostareissa keskityttiinkin esimerkiksi köyhistä ja sairaista huolehtimiseen.
Erämaaäitien Theodoran, Saaran ja Synkletiken sanontoja löytyy kuitenkin erämaaisien opetusten kokoelmista. Kunkin äidin lausumista on pyritty hahmottelemaan niiden ominaispiirteitä.
Synkletike
Pyhä Synkletike sanoi: ”Tulkaamme viisaiksi kuin käärmeet ja viattomiksi kuin kyyhkyset, niin että käymme ovelin ajatuksin pahan ansoja vastaan. Se, että tulee käärmeen kaltaiseksi tarkoittaa, että paholaisen hyökkäykset ja juonet eivät jää meiltä huomaamatta. Samanlainen tunnistaa nopeasti samanlaisen! Mutta kyyhkysen viattomuus ilmenee tekojemme puhtaudessa.”
Arvellaan, että Synkletike eli 300–400-luvuilla: hänen nimissään esiintyviä sanontoja löytyy vajaat kolmekymmentä niin erämaaisien kokoelmissa kuin erillisessä Synkletiken elämäkerrassa. Opetusten perusteella Synkletike oli mieltynyt merenkulkuun liittyviin vertauksiin. Elämäkerta ei pyri historialliseen tarkkuuteen, vaan luo Synkletikesta kuvaa pyhänä ihmisenä. Siitä käy ilmi, että Synkletike tunsi erinomaisesti pyhiä kirjoituksia, mutta epäselväksi jää, osasiko hän lukea tai kirjoittaa.
Saara
Kerran kaksi suurta erakkovanhusta tuli Pelusionin seuduilta Saaran luo. Kulkiessaan he puhuivat toisilleen: ”Opetetaanpa tuolle vanhalle eukolle nöyryyttä.”
Niinpä he kysyivät Saaralta: ”Eihän vain mieleesi noussut ajatus, että kas, nuo erakot tulevat luokseni, vaikka olenkin nainen?”
Äiti Saara vastasi heille: ”Vaikka olenkin fyysisesti nainen, en ole sitä ajatuksiltani.”’
(Toim. huom. Nykyaikana ajatus siitä, että kenenkään ajatusmaailma olisi yhteydessä sukupuoleen, on hyvin vieras.)
Saaran nimissä tunnetaan yhdeksän anekdoottia. Jotkut liittyvät taisteluun himoa vastaan. Anekdoottien voi lukea korostavan naiselle sopivaa nöyryyttä tai sitten haastavan sukupuoleen liittyviä stereotypioita.
Theodora
Theodoran (Avaa uuden sivuston) elämä on ajoitettu 300- ja 400-lukujen taitteeseen. Hänen opetustaan on luonnehdittu melko perinteiseksi askeettiopetukseksi, joka painottaa kestävyyttä, nöyryyttä ja jatkuvaa rukousta.
Christensen, Maria Munkholt & Peter Gemeinhardt. Holy Women and Men as Teachers in Late Antique Christianity. Zeitschrift für Antike und Christentum 23 (2019): 288–328.
Krawiec, Rebecca. Shenoute & the Women of the White Monastery: Egyptian Monasticism in Late Antiquity. Oxford University Press 2002.
Rönnegård, Per. Threads and Images: The Use of Scripture in Apophthegmata Patrum. Eisenbrauns 2010.
Vivian, Tim. ”We Sail by Day”: Metaphor and Exegesis in the Sayings of Amma Syncletica of Egypt. Cistercian Studies Quarterly 54 (2019): 3–24.
John Wortley. The Book of the Elders: Sayings of the Desert Fathers, the Systematic Collection. Cistercian Publications 2012.
Wortley, John. Give Me a Word: The Alphabetical Sayings of the Desert Fathers. St. Vladimir’s Seminary Press, 2014.
Evakko-Kristuksen kaunistama enkolpion kuvaa suomalaista ortodoksisuutta – arkkipiispa Leo ehdotti kuva-aihetta
Suomen ortodoksisen autonomisen kirkon Tomos 100 vuotta -juhlan yhteydessä arkkipiispa Leo luovutti ekumeeniselle patriarkka Bartolomeokselle ja muille juhlallisuuksiin osallistuneille piispoille enkolpion-riipukset, joihin on kuvattu niin sanottu Evakko-Kristus. Piispalliset kaulariipukset toteutti suomalainen, yhden perheen ortodoksisista käsityöläisistä koostuva Kurkipellon Paja.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Jyri Luonila | Kuva: Pentti Potkonen (pääkuva), Ville Maahinen
Piispat kantavat rinnallaan ikoniriipusta asemansa tunnuksena. Suomalaiselle ortodoksille tutuin on siitä käytetty nimitys panagia (kaikkeinpyhin), jolla viitataan Jumalansynnyttäjään. Panagia-riipukseen onkin kuvattu Jumalanäiti. Kreikankielinen sana enkolpion viittaa rintariipukseen, ja siihen on tavallisesti kuvattu Kristus, toisinaan jokin pyhä.
Tomos 100 vuotta -juhlaa varten Evakko-Kristus -ikonilla varustetut enkolpionit suunnittelivat ja toteuttivat yhden perheen jäsenet: Ville Maahinen, Hannele Maahinen ja Valo Maahinen. Ville on kultasepän ammattinsa lisäksi myös isä Ville, sillä hänet on vihitty diakoniksi Jyväskylän ortodoksiseen seurakuntaan.
Aloite enkolpion-riipuksiin tuli arkkipiispan kansliasta.
– Ylidiakoni Andreas (Salminen) otti yhteyttä syksyllä 2022 ja kysyi, kiinnostaisiko meitä suunnitella ja tehdä juhlavuoden panagiat eli enkolpionit, ja millainen työ olisi kustannuksiltaan. Arkkipiispa Leon toiveina olivat suomalaiset kivet ja suomalaisille merkittävä ikoni, suhteellisen pieni koko ja ekologisuus. Enkolpionista tehtiin yksi luonnos.
– Hannele piti tärkeänä, että siinä kuvataan Suomen luontoa: korkeat männyt, tähtitaivas ja kivikkoinen lähde. Luontoarvot ovat tärkeitä myös patriarkallemme. Ikoni on pääosassa, joten kehyksen aihe ja toteutus ei syö siitä huomiota.
Alkuperäinen malli Kuopiosta
Enkolpioniin valikoitui ikoniksi niin sanottu Evakko-Kristus. Toisen maailmansodan seurauksena erityisesti karjalaisten evakkojen keskuudessa oli huutava pula ja tarve pyhäinkuville. Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta painatti Kristus Kaikkivaltias -tyyppiä edustavia kartonkisia ikoneja, joiden mallikuva sijaitsee Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Pyhäinkuva sai kansan suussa nimen Evakko-Kristus, ja siitä tuli suomalaisten ortodoksien suuresti rakastama ja keskeinen kotien ikoni.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo ehdotti Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon satavuotista taivalta juhlistavaan ja symboloivaan enkolpioniin ikoniksi juuri Evakko-Kristusta. Arkkipiispalle ikoni on lukuisten muiden evakkojen ja evakkojen lapsien tapaan henkilökohtaisesti hyvin merkityksellinen. Arkkipiispan vanhemmat olivat evakkoja Salmista.
Ikoni kuvaa hyvin Suomen autonomisen kirkon 100-vuotista historiaa ja omaa kirkollis-hengellistä kulttuuriperintöämme. Valinta juhlavuoden enkolpioniin voidaan nähdä myös nykyisen ortodoksisen pakolaisuuden teeman kautta osuvana. Enkolpion-riipusten jakaminen kaikille suureen juhlaan osallistuneille piispoille yhdistää Ekumeenista patriarkaattia ja Suomen ortodoksista kirkkoa. Enkolpioneja valmistettiin yhteensä 14 kappaletta.
Ekologisuus ja paikallisuus arvoina
Ekologisuus ja käsityöläisyys toteutuivat valmiissa tuotteessa monin tavoin. Materiaaliksi valittiin kierrätyspronssi sen ekologisuuden ja saatavuuden takia. Hopeointi on tehty kierrätyshopeasta. Alun perin ikonia suunniteltiin silkkipainona posliinille, mutta oikean kokoisia pohjia ei saatu. Pitkän etsinnän jälkeen päädyttiin alumiinikomposiittiin UV-painatuksella.
– Tallinnasta löytyi pieni firma, joka valmistaa laadukkaita painotuotteita. Painovärit ovat ympäristöystävällisiä ja käytössä kestäviä.
Kivenä enkolpioneissa käytettiin Kittilän kromimarmoria, joka on myös teollisuuden sivukiveä. Sivukiveä syntyy louhinnassa, kun sitä joudutaan poistamaan varsinaisen malmin tai käyttökiven tieltä. Vihertävät kivet hiottiin itse Kurkipellon Pajalla.
– Kittilän kromimarmori liittää työn myös Lappiin ja sitä kautta kolttasaamelaisuuteen.
Useita eri työvaiheita
Enkolpion-riipusten suunnittelun ja työpiirrokset laati Hannele Maahinen. Näiden pohjalta Valo Maahinen teki 3D-mallinnoksen. Valo tulosti myös 3D-sapluunan enkolpionin taustalle kaiverrettuun juhlavuoden logoon.
3D-malli lähetettiin Kultataide Oy:n valimoon Kouvolaan, josta Kurkipellon Paja sai työstettäväkseen 14 ”suhteellisen kulmikasta” panagiapohjaa ripustusosineen eli kruunuineen. Pitkällinen työ alkoi valukanavien poistolla. Hionta, pinnankäsittely ja kiillotus kestivät noin kaksi viikkoa.
– Työvaiheita oli useita yksityiskohtien muotoilusta ketjujen hopeointiin, kivien hiontaan ja ”kyynelten” istutuskuppien valmistukseen. Viimeisenä tehtiin ketjuihin säätövaraa varten S-koukut ja koottiin enkolpionit. Vasta tässä vaiheessa aloimme ymmärtää, mitä olimme tehneet viikkokausia.
Kiitollisuus voimavarana
Kurkipellon Pajalla on työskennelty myös aiemmin ortodoksisen kirkon hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Pajalla on vuosien varrella puhdistettu ja korjattu ikonien riisoja, lampukoita ja ehtoolliskalustoja sekä valmistettu ja korjattu panagioita ja papiston ristejä. Valamon luostarin veljestölle on valmistettu myös viitan alla kannettavia paramantioita.
– Parhaimmillaan korjaustyö on tuonut aistittavaksi entisaikojen käsityöläisten elämää: vanha käsiristi tuoksuu suitsutukselta, sen sisältä voi löytyä tekijän omia merkintöjä, ja esineen historiaa voi lisäksi tutkia leimojen avulla. Käsityöläisinä olemme yksi osa pitkässä ketjussa. Kirkollisten töiden lisäksi teemme tavanomaisia korujen korjaustöitä ja uniikkikoruja tilauksesta.
Maahisten pihapiirissä on oma tsasouna, jonka praasniekkaa vietetään elokuun 13. päivän tienoilla. Tsasouna on pyhitetty Kärsimyksen Jumalanäidin ikonille. Ortodoksinen usko on lähellä joka päivä. Juhlavuoden enkolpion-riipusten teko on ollut perheelle hengellisesti merkittävää.
– Tämä työ oli siunaus monin tavoin, ja työviikkojen aikana monien ”maallisten” hankaluuksien vuoksi puolestamme kannetut esirukoukset olivat tärkeitä. Kiitollisuus on kantava voimamme.
Pääkuva ylhäällä: Valo, Ville ja Hannele Maahinen ovat voimakolmikko enkolpioneiden toteuttamisen takana.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Aamun Koiton painetussa numerossa 4/2023.
Uskonnolliset tekstit antavat äänen historiallisille naisille
Kirjan rungon muodostavat eri aikakausina eläneiden, useita uskonnollisia suuntauksia edustaneiden naisten kirjoitukset.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Anu Patrikainen | Kuva: Gaudeamus
Virpi Mäkisen ja Elina Vuolan toimittama Naiset pyhyyden tulkkeina -teos tarjoaa lähes ajanlaskumme alkuun ulottuvan ikkunan naisten uskonnollisiin kokemuksiin heidän itsensä sanoittamina.
Kirjan rungon muodostavat eri aikakausina eläneiden, useita uskonnollisia suuntauksia edustaneiden naisten kirjoitukset. Vähemmän tunnettu kokemusmaailma avautuu ansiokkaasti muun muassa runojen, kirjeiden, pyhiinvaelluskertomusten ja profetioiden kautta – löytyypä joukosta yksi kanonikin. Käsiteltävät tekstit liittyvät uskonnolliseen kontekstiin, vaikka maallisemminkin painottuneita teoksesta löytyy.
Kirjoitukset käsittelevät uskontoa, sukupuolta ja elämää antiikista aina uudelle ajalle saakka. Varhaisimmista kirjoituksista mukana on Afrikan tunnetuimpiin marttyyreihin kuuluvien Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrikertomus Karthagosta vuodelta 203. Lukija pääsee myös Egerian mukaan pyhiinvaellukselle Siinan ja Horebin vuorille sekä tutustumaan Jerusalemin liturgiseen elämään 380-luvulla.
Tekijät tuovat esille, että kristillisessä perinteessä naisilla on ollut luostarilaitoksen ansiosta enemmän mahdollisuuksia kirjalliseen tuotantoon. Vastaavan instituution puuttuminen juutalaisesta ja islamilaisesta perinteestä on vaikuttanut tekstien vähäiseen määrään. Teosta rikastuttavat onneksi muutamat näiden perinteiden puolelta tulevat osiot.
Mielenkiintoisena esimerkkinä keskiajan juutalaisten naisten kokemusmaailmasta esitellään kairolaisesta Ben Ezran synagoogasta löytyneitä tekstejä. Synagoogan varastoon lähes tuhannen vuoden aikana kertynyt kirjallinen materiaali on lähes ainoa aineisto, jossa ajan juutalaiset naiset pääsevät ääneen. Keskiaikaa edustavat myös useita arabiankielisiä teoksia kirjoittaneen suufilaisen ‘A’iša al-Ba‘uniyyan runot.
Tulkkien merkitystä teoksen synnyssä ei voi vähätellä. Ilman heidän asiantuntemustaan näiden varhaisten kirjoittavien naisten ääni olisi edelleen jäänyt kuulematta. Tekstejä on suomennettu muun muassa latinasta, kreikasta, muinaisoksitaanista, hepreasta, arabiasta ja saksasta. Suuri osa teksteistä ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi.
Tekstien kirjoitusajankohtaa, yhteiskunnallista tilannetta sekä naisten asemaa avataan lukujen johdannossa. Tämä onkin tarpeen, sillä vaikka tekstit sinällään ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, ei niiden vivahteisiin ja merkityksiin pääse kiinni ilman onnistunutta kehystystä. Tämän kirjoittamisesta huolehtii laaja asiantuntijakaarti. Ortodoksiseen perinteeseen liittyvää aineistoa on avaamassa pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen, joka työskentelee systemaattisen teologian yliopistolehtorina Itä-Suomen yliopistossa.
Teos onnistuu laajasta aikaskaalasta, suuresta tekijäkaartista ja hyvin erityyppisistä analysoitavista teksteistä huolimatta melko hyvin välttämään sisällöllisen epätasaisuuden. Kirja onnistuu myös tavoitteessaan antaa ääni eri aikoina vaikuttaneille historiallisille naisille. Maailmassa, jossa historiankirjoitus ja historialliset tekstit ovat pääosin miesten kirjoittamia, tämä ei ole vähäteltävä saavutus.
Virpi Mäkinen, dosentti, toimii teologisen etiikan ja sosiaalietiikan vanhempana yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Elina Vuola, TT, on globaalin kristinuskon ja uskontodialogin professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Virpi Mäkinen ja Elina Vuola (toim.): Naiset pyhyyden tulkkeina. Gaudeamus 2023. 480 s.
Igumeni Hariton johti Valamon luostaria sodan koettelemuksissa, mutta sitä ennen hän kävi itse kuoleman porteilla
Valamon luostarin skeemaigumeni Haritonin kuolinpäivä on 27. lokakuuta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA, Aamun Koitto
Dunajevin perheeseen Kostroman kuvernementissa Moskovasta koilliseen syntyi 15.3.1872 poika, joka sai kasteessa nimen Hrisanf. Toukokuun lopulla 1894 vailla matkatavaroita ollut, maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui maihin Valamossa. Syntyi vaikutelma, että hän oli tullut jäädäkseen. Tulokas perusteli haluaan luostarielämään igumeni Gabrielille, joka vakuuttui, ja näin alkoi kolmevuotinen pesti työveljenä.
Toukokuun lopulla 1894 vailla matkatavaroita ollut, maalaiselta vaikuttanut nuorukainen astui maihin Valamossa. Syntyi vaikutelma, että hän oli tullut jäädäkseen.
Myöhemmissä päiväkirjoissaan igumeni Hariton kertoo lapsuuden perheestään hyvin niukasti. Isäänsä hän ei muista. Perheensä ainoana miespuolisena jäsenenä hän koki jo varhain kaipuuta pois äidin ja sisarten luota jonnekin kauas. Valamo oli se paikka, joka tuon kaipuun tyydytti.
Pappismunkiksi 38-vuotiaana
Kansakoulusivistyksen varassa ollut, mutta ilmeisen oppivainen nuorukainen osoitti taipumusta luostarielämään, ja askelet seurasivat toistaan. Noviisin kaavun tuleva igumeni puki ylleen 25-vuotiaana. Munkiksi hänet vihittiin kahdeksan vuoden jälkeen, ja pappismunkiksi verraten nuorena, jo 38-vuotiaana.
Luostarissa alettiin kiinnittää huomiota kyvykkääseen munkkiin, ja hänelle uskottiin yhä enemmän vastuuta, kuten luostarin taloudenhoitajan tehtävä. Jo nyt arveltiin, että tämä munkki saattaa jonain päivänä kuolla igumenina.
Luostariin vetäytyvä haluaa ensisijaisesti palvella Herraansa ja käydä omaa uskonkilvoitustaan. Myös munkki Hariton esitti toistuvasti toiveen saada viettää rauhallista elämää erakkolassa vailla erityisiä velvoitteita. Veljestö ja luostari kuitenkin tarvitsivat hänen panostaan.
Luostarissa alettiin kiinnittää huomiota kyvykkääseen munkkiin, ja hänelle uskottiin yhä enemmän vastuuta, kuten luostarin taloudenhoitajan tehtävä. Jo nyt arveltiin, että tämä munkki saattaa jonain päivänä kuolla igumenina.
Tie vaikeiden aikojen johtajaksi kulki monien kuuliaisuustehtävien kautta. Munkki Hariton palveli pitkään luostarin taloudenhoitajana. Viimeinen porras ennen igumeniksi valintaa oli toiminta luostarin varajohtajana – monien luostarin ja kirkkokunnan luottamustehtävien jälkeen.
Sisäisiä ja ulkoisia kiistoja
Suomen itsenäistyttyä nuoren valtion alueelle jäi neljä ortodoksista luostaria. Sijainti luterilaisessa Suomessa aiheutti luostarien johdolle omat paineensa. Osa niistä oli sisäsyntyisiä kuten 1920-luvun alussa alkanut ajanlaskukiista uuden ja vanhan luvun välillä. Kiistalla oli heijastumia aina 1970-luvulle asti.
Veljestö oli joskus muulloinkin riitainen, mutta tasapainoinen ja tosiasioissa pitäytyvä munkki Hariton saavutti yleensä riitapuolten luottamuksen. Luostarin taloudenhoitajana ajanlaskukiistan aikaan työskennellyt Hariton kannatti uutta lukua ja omistautui ajanlaskukiistalle jopa siinä määrin, että julkaisi aiheesta kirjan. Myös Suomen kansalaisuuden hän otti ensimmäisten joukossa luostarin jäätyä Suomen puolelle. Tämäkin asia aiheutti veljestössä hajaannusta.
Munkki Hariton eli luostarin mukana vaikeita vaiheita kasvaen samalla tehtäviensä myötä kohti luostarin johtajuutta. Suurin mullistus oli kuitenkin vasta tulossa. Suuret 1930-luvun maailmanpoliittiset tapahtumat puhkesivat lopulta toiseksi maailmansodaksi Euroopassa syksyllä 1939. Kauko-idässä oli tuolloin sodittu jo pari vuotta.
Igumeniksi ennen maailmanpaloa
Munkki Hariton valittiin igumeniksi 61-vuotiaana vuonna 1933, joten hänen osalleen lankesi luotsata Valamo läpi historiansa suurimpien mullistusten. Toisen maailmansodan seurauksena Suomi menetti Laatokan luostarisaaret kahteen kertaan. Suomen puoleisen Karjalan luostarit, Valamo, Konevitsa ja Lintula, jäivät Neuvostoliiton alueelle jo talvisodan 1939–1940 seurauksena, Petsamon luostari vasta jatkosodan jälkeen.
Talvisodan jälkeen ja osin jo sen aikana Valamo evakuoitiin kiireellä sisemmäksi Suomeen – ensin Kannonkoskelle ja lopulta Heinävedelle. Igumeni Haritonin panos henkilöstön ja kalleuksien pelastamisessa sekä uuden sijoituspaikan etsimisessä oli keskeinen.
Suomi yritti saada hyvityksen talvisodan menetyksistä jatkosodassa 1941–1944, ja alkumenestys olikin lupaava. Valamokin vapautui venäläisjoukkojen miehityksestä, mutta täysipainoista luostaritoimintaa siellä ei voitu käynnistää, vaikka joitakin veljiä rakkaalle Laatokan saarelle palasikin.
Igumeni Haritonin panos henkilöstön ja kalleuksien pelastamisessa sekä uuden sijoituspaikan etsimisessä oli keskeinen.
Sotien jälkeen igumeni Haritonin tehtäväksi jäi vakiinnuttaa luostarin toiminta uudelle kotipaikalle ja auttaa veljestöä kotiutumaan sinne. Silloin hän oli jo iän ja sairauksien rasittama. Silti hän auttoi merkittävästi myös kodittomaksi jääneen Lintulan sisariston kotiutumista Heinäveden Palokkiin.
Isä Haritonin aika täyttyi
Maallisestakin näkökulmasta katsoen luostarin johtaminen on vaikea tehtävä. Siihen ei kiidetä uraohjuksen lailla, vaan kypsytään pitkän ajan kuluessa. Luostari on elämänura monille sen asukkaille, mutta ei tavoitteellinen urapolku. Luostarin rauhaan vetäydytään pois maailmasta; karkuun sen kiireistä rytmiä.
Isä Haritonin elämäntaival oli katketa jo marraskuussa 1934, kun kova vatsakipu osoittautui haimatulehdukseksi. Igumeni Hariton kirjoitti päiväkirjassaan jättäneensä tuolloin kohtalonsa Jumalan käsiin, uskaltamatta toivoa kuolemaa tai elämää. Elämän ja kuoleman rajalla häilynyt igumeni pelastui kuitenkin elämälle. Hänen tehtävänsä oli vielä kesken.
Igumeni Hariton nukkui kuolonuneen 27.10.1947 vakiinnutettuaan veljestön Heinävedelle uuteen Valamoon, ja itsekin sinne jo kotiuduttuaan. Aivan elämänsä lopulla isä Hariton otti vastaan vihkimyksen suureen skeemaan. Nyt hänen tehtävänsä oli täyttynyt, ja veljestö laski kunnioitetun skeemaigumeninsa Papinniemen koivujen katveeseen.
Lähteitä:
Tatjana Ševtšenko (suom. Tarja Kämäräinen): Igumeni Hariton (2017)
Ivar Kemppinen (päätoim.): Valamo (1974)
Juttua muokattu 28.10.2022 klo 12:59 päivittämällä kuvatekstiin tieto nykyisestä igumenista.
Kuuntele
