”Sinä uskollinen … Sinun luonasi olen turvassa”, rukoillaan pienen ehtoonjälkeisen palveluksen psalmissa (Ps. 143). Jumalan uskollisuutta julistavat niin psalmit, profeetat kuin evankelistatkin. Galatalaiskirjeessä pyhä apostoli Paavali mainitsee uskollisuuden yhtenä Pyhän Hengen hedelmistä.
Sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumissa Kristuksen vertauksien hyvä palvelija oli uskollinen, ja yksi pyhien ihmisten tunnusomainen piirre onkin uskollisuus. Pyhä Johannes Kronstadtilainen kirjoittaa: ”Pyhät kilvoittelijat olivat uskollisia Jumalalle (…) Olkaamme mekin uskollisia Jumalalle hoitaessamme niin ulkoista kuin sisäistä omaisuuttamme sekä vierasta että omaa.” (Pyhä Johannes Kronstadtilainen, Lintulan luostari 2000, s. 299) Omalla omaisuudella tarkoitetaan ihmisen sielua, pyhä Johannes tarkentaa – sielua, joka voi kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta.
Kasvun kuvia käytetään myös, kun puhutaan hyveistä ja hyveen viljelemisestä. Hyveen harjoitus onkin kuin viljelemistä: pienien siemenien kylvämistä ja taimien kärsivällistä kastelua monine toistoineen. Hyveeseen liittyy ajatus harjoituksesta ja vähittäisestä kasvusta. Omassa mielessäni ovat pyhän Serafim Sarovilaisen tutut sanat siitä, ettei hyve ole päärynä: sitä ei haukata hetkessä.
Jotta hyvä voisi vähittäin kasvaa, tarvitaan kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja uskollisuutta niin vähässä kuin suuremmassakin. Arkinen kilvoitus koostuu monista pieneltä tuntuvista valinnoista: kastelenko nyt hyveiden kukkia vai annanko rikkaruohojen vahvistua? Kun kiukustun tai loukkaannun, suljenko suuni vai sanonko teräviä sanoja?
Puutarhanhoito, kukinnot ja rikkaruohot voi ehkä kuulostaa vähän maalailevalta, mutta tällaisella puheella kuvataan aivan tavallista arjen keskellä tapahtuvaa elämää, normaaleissa elämän ympyröissä vastaan tulevia tilanteita – niin tavallisia, ettemme ehkä edes huomaa, että tässä on nyt mahdollisuus hyveessä kasvamiseen.
Pyhät sanovat, että hyveen harjoittaminen on ”Herramme käskyjen noudattamista”, kuten pyhä Iisak Niniveläinen opetti, ja jonka sanoja on myöhemminkin toisteltu. Koska kristillinen elämä on elämää, ei teoriaa, myös isien opetukset pohjautuvat ihan oikean elämän elettyihin kokemuksiin, omiin tai aiempien kristittyjen. Juuri siksi kirkon vuosituhantinen kokemus on niin arvokas: se on käytännöllinen ja laaja.
Sananlaskuissa sanotaan, että uskollisuus on ihmisessä arvokkainta (Sananl. 19:22). Kuningasten kirjoissa ja Aikakirjoissa puhutaan uskollisuudesta ”täydestä sydämestä”: kyse ei ole varavaihtoehdosta, valikoinnista tai viime hetken oljenkorresta, vaan uskollisuus Jumalaa ja Hänen käskyjään kohtaan kumpuaa sydämen rakkaudesta. Siinä missä ihmisen rakkaus saattaa joskus horjua, Jumalan uskollisuus on kestävää. Jumala on ”kaikessa uskollinen” (Ps. 89:8).
Miten sitten toimia elämän suurissa myrskyissä, kun kyse ei olekaan arjen pienistä kahnauksista? Pyhät usein opettavat: tee, mitä voit, ja jättäydy Jumalan tahdon varaan. Kuten itse muistan kirkkokuorossa suurta ylistysveisua laulaneeni – ”niin kuin me Sinuun uskallamme.” Uskallus Jumalaan on luottamusta, Jumalan käsiin kaiken antamista. Pyhittäjä Johannes Valamolainenkin kirjoittaa kirjeissään useasti Jumalan tahdon varaan jättäytymisestä. Luottamuksesta Jumalaan syntyy rauha; Hän näkee jokaisen askeleeni.
Jumalaan laitettu toivo on luja kallio. ”Jumala, minun voimani, sinua minä odotan, sillä sinä olet turvani. Uskollinen Jumalani, sinä kuljet edelläni.” (Ps. 59:10-11, perjantai-illan prokimeni, Orologion)
***
”Jag förtröstar på Dig … Du som är trofast”, ber vi i Psalm 143 som läses i lilla gudstjänsten efter aftonen. Guds trofasthet förkunnas av såväl psalmisten, profeterna och evangelisterna. I Galaterbrevet nämner helige aposteln Paulus trofasthet som en Andens frukt.
I både Markus och Lukas evangelium återges Kristi liknelser om en god och trogen tjänare. Trofasthet är också ett kännetecknande drag hos heliga personer. Helige Johannes av Kronstadt skriver: ”Heliga som strävade var trogna mot Gud … Låt oss också vara trogna mot Gud då vi sköter såväl den inre som den yttre egendomen, både främmande och egen.” (Pyhä Johannes Kronstadtilainen, Lintulan luostari 2000, s. 299) Med den egna egendomen avses människans själ, påpekar helige Johannes – själen som kan växa mot Guds likhet.
Bilder av tillväxt används också då det talas om dygder och om att odla dygd. Att öva sig i en dygd är som odling: att så små frön och att vattna plantor, tålmodigt med flera upprepningar. Dygden förknippas med en tanke om övning och gradvis tillväxt. Själv kommer jag att tänka på de välbekanta orden av helige Serafim av Sarov: dygden är inte ett päron, man kan inte äta det med en gång.
För att det goda skulle få stegvis växa, behövs det tålamod, långmod och trofasthet både i smått och i större. Vår vardagliga strävan innebär att vi gör många val som ofta känns nästan obetydligt små. Väljer jag att genom mina val vattna blommorna eller ger jag mer styrka åt ogräset? När jag blir arg eller sårad, stänger jag då min mun eller säger jag skarpa ord?
Trädgårdsskötsel, blomningar och ogräs målar kanske ut en aning sentimental bild av det hela, men dessa språkliga bilder uttrycker och hänvisar till en helt vanlig vardag mitt i livets olika händelser – så vanliga situationer att vi knappast kommer ens att tänka att här finns nu en möjlighet att odla dygder.
Såsom helige Isak av Ninive har sagt, och andra heliga fäder upprepat efter honom, är det att man ”följer Herrens bud” att utöva eller odla dygd. Eftersom kristet liv handlar om just liv, inte teori, grundar sig kyrkans fäders undervisning på levande erfarenhet, på den egna eller den tidigare kristna erfarenheten. Därför är kyrkans tusenåriga erfarenhet värdefull: den är praktisk och den är bred.
Trofasthet är värdefullt (se Ords.), och i Kungaböckerna och i Krönikeböckerna talas om att vara trogen av hela sitt hjärta, med uppriktigt hjärta. Här handlar det inte om ett alternativ bland andra eller om en sista möjlighet, utan trohet mot Gud och Hans bud uppstår i ett hjärta som älskar Gud. Medan människans kärlek kan vackla, är Guds trofasthet beständig. ”Allt vad Herren gör är nåd och trofasthet.” (Ps. 25:10)
Hur borde man då handla i livets stora stormar, när det inte mera gäller enbart små vardagliga händelser? De heliga undervisar ofta samstämmigt: gör vad du kan, och lämna dig i Guds händer, på Guds vilja. Att våga lita på Gud, att förtrösta sig på Gud, uppmuntras till i kyrkans gudstjänsttexter. Även helige Johannes av Valamo skriver ofta i sina brev om att överlåta sig själv åt Gud och Guds vilja. Frid följer med tillit till Gud; Han ser mina alla steg.
Att sätta sitt hopp till Gud är en stark klippa. ”Du är min styrka, jag lovsjunger Dig, Gud är min säkra borg. Min Gud är trofast och kommer till min hjälp.” (Ps. 59:10–11)