Blogi

Mitä jos aloittaisimme alusta?

Ortodoksipappi_Rauno_Pietarinen_palava_tuohus_kädessään
Isä Rauno Pietarinen

Kirkkomme toimintaan liittyy monia näkyviä elementtejä, jotka eivät edusta ortodoksisen uskon ydintä. Sellaiset toiminnot ovat välttämättömiä, mutta niiden ei tule esittäytyä perusteena kirkon olemassaololle. Taloushallinto, väestökirjanpito, kiinteistöjen rakentaminen ja ylläpito ovat tällaisia. Tuskin kukaan kiistää niiden tärkeyden, mutta toivottavasti kukaan ei ajattele, että kirkko olisi noiden toimintojen yhdistelmä.

Kuvitelkaamme, että kirkko joutuisi aloittamaan alusta niin, että sillä ei olisi mitään ulkoista: ei kirkkorakennuksia, ei toimistoja, ei hallintorakennetta, ei jumalanpalvelupukuja, ei ikoneita. Olisi vain usko, evankeliumi ja traditio. Miten kirkko toimisi tuossa tilanteessa?

Uskovat löytäisivät jostakin tilan, missä he voisivat toimittaa jumalanpalveluksia. He saattaisivat kyhätä kirpputorilta löytyneistä vaatteista jumalanpalveuspuvut. Lautanen ja lasi toimisivat ehtoollisastioina. Ja niin kirkko jatkaisi elämäänsä. Se toimittaisi jumalanpalveluksia ja opettaisi uskoville evankeliumin rakkauden sanomaa, kastaisi ja opettaisi, kuten Kristus kehotti Matteuksen evankeliumin lopussa. Kirkkokansa toisi jumalanpalveluksiin ruokaa, mitä nautittaisiin yhdessä liturgian jälkeen. Ylimääräinen ruoka jaettaisiin köyhille ja ehkä papille, jolla ei olisi palkkaa. Niin, mistäs se tulisikaan! Tällaisia tilanteita on ollut omana aikanammekin vankileireillä ja viimeksi Liettuassa, missä Moskovan erottamat papit aloittivat jumalanpalveluselämän melkein tyhjästä oman patriarkaattimme tuella.

Kirkko tyystin ilman hallintorakennetta on utopia. Jo varhain Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen syntyi kirkon hallinto. Se on välttämätön mille tahansa yhteisölle. Hallinnon tulee kuitenkin palvella aina perustehtävän suorittamista, ei päinvastoin. Pelkkä hallinto ilman ydintoimintaa ei ole kirkko.

Kirkon jäsenen näkökulmasta ydintoiminta on sakramenttien tarjoamista ja opetusta. Kaste, mirhavoitelu ja ehtoollinen ovat keskeisiä sakramentteja. Näistä kaste ja mirhavoitelu toimitetaan vain kerran. Ehtoolliseen osallistumme uudestaan ja uudestaan, koska se pitää yllä sitä yhteyttä Kristukseen, joka kasteessa on muodostettu. Yksinkertaisimmillaan ehtoolliseen osallistuminen tapahtuu sairaan ripityksessä, missä pappi tai diakoni antaa sairastavalle ehtoollisen lyhyessä toimituksessa kotona tai sairaalassa. Useimmiten ehtoolliseen osallistutaan kuitenkin liturgiassa muun seurakunnan kanssa. Ehtoollisjumalanpalvelus on juhlallinen Jumalan valtakunnan kuva, missä koko seurakunta kohoaa taivaalliseen kirkkauteen ja rakentuu Jumalan kansaksi. Liturgia on viimeisten 50 vuoden aikana saanut takaisin muinaista avoimuuttaan, missä koko kansa pääsee osallistumaan niin ehtoollisen pyhittävistä rukouksista kuin itse ehtoollisestakin. Ne kun olivat vuosisatoja erheellisesti rajatut vain papistolle.

Opettaminen on kirkon ydintehtävän kannalta aivan keskeistä. Se on erityisesti piispojen ja pappien tehtävä. Nykyisin meillä on myös muuta teologisesti koulutettua väkeä tähän tehtävään. Olemme kuitenkin ristiriitaisessa tilanteessa opetuksen suhteen: sitä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän. Runsaus kumpuaa internetistä, mistä kukin voi löytää mieleistään opetusta, oli se sitten oikeaa tai ei. Uskon ortodoksisuus kärsii, jos valikoi vain itseä miellyttävää opetusta. Ei siis tule seurata kaikkea mahdollista netistä löytyvää. Tarjottavan opetuksen laajaan skaalaan kun mahtuu paitsi hengellisesti tervettä julistusta, myös roskaa. Väärän opetuksen tunnistaminen ei ole aina helppoa, koska seassa on myös oikeaa opetusta. Kokonaisuus ratkaisee. Pieni määrä polttoainetta vesisäiliössä pilaa kaiken veden. Turha siinä on sitten sanoa, että onhan siinä suurin osa ihan oikeaa vettä.

Ehyttä opetusta on liian vähän. Opetuksen eheydestä todistavat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22-23). Epäpuhdas opetus johtaa vihamielisyyteen, riitoihin, kiihkoiluun, kiukkuun, juonitteluun ja eripuraisuuteen (Gal. 5:20). Oikean opetuksen noudattaminen on Kristuksen seuraamista. Se on kutsu rakkauteen ja suvaitsevaisuuteen, kanssakäymiseen muiden kanssa, hengelliseen ja aineelliseen jakamiseen. Olisi pelkuruutta sulkeutua elämään vain samanmielisten kanssa. On hengellistä sankaruutta elää eri tavalla ajattelevien ja elävien keskellä ja siinä todistaa Kristuksesta ja totuudesta. Silloin Jumalan pyhä Henki puhuu meille syvällä sisimmässämme rohkaisten jatkamaan valitulla tiellä. Se ei ole aina helppo tie, mutta johtaa Isän luo täyttäen elämämme nöyrällä varmuudella.

 

Ortodoksipappi_Rauno_Pietarinen_palava_tuohus_kädessään
Isä Rauno Pietarinen

Olen ortodoksipappi Ivalossa. Vaimoni Anneli on tehnyt uraa kanttorina, työnohjaajana ja laulunopettajana. Hän on ollut työparini, tehnyt työsuunnitelmamme ja ohjannut minut oikeaan sävellajiin "taas ja taaskin”. Meillä on kuusi aikuista lasta ja lapsenlapsia. Asuvat jo maailmalla. Suuri ilo.

Olen käynyt koulua ja opiskellut 1970-luvulla. Pappina olen palvellut vuodesta 1981. Sen jälkeen kirkolliset toimitukset, jumalanpalvelukset – erityisesti liturgiat – ja opettaminen olivat osa elämääni. Samoin 1990-, 2000-, 2010- ja 2020-luvuilla.

Palvelen Lapin seurakunnassa, missä isä Jaakko Vainio pitää meistä työntekijöistä hyvää huolta. Hiippakuntamme piispa metropoliitta Elia myös välittää aidosti hyvinvoinnistamme. Siksi Lapissa on hyvä olla. Täällä on kaikkina vuodenaikoina upea, puhdas luonto ja puhdasta lähiruokaa.